Part 6

On sanottu oikein, että ihminen on niin vanha kuin miksi hän itsensä tuntee. Iholla tuntuu tuulahdus, joka vielä on itse elämänhenkäys, poikia, tyttöjä, ruusuiseen aamutuuleen puettuja, päiviä, joilla on mansikan ja persikan jälkimaku. Niitä ei elä kahta kertaa.

Mutta kun niitä eli, ei siitä mitään tiennyt. Ihanin ikämme ei kuulu meille, vaan muille. Olemme kaikki koko ikämme ajan kerjäläisiä sen edessä...

Jacquot, sinä et tiedä, kuinka kallisarvoinen olet!

IX. JUMALAINEN MATKA

Sataa taas, metsä valuu vettä. Mahdotonta mennä ulos. Koetan tehdä työtä.

Kuitenkin on »tehdä työtä» liikaa sanottu tai liian vähän. Työ edellyttää jotakin määrättyä tehtävää, jotakin »valmiiksi punnittua»: aamulla sen löytää vaa'asta, ja illalla täytyy tyhjän kupin olla niin täynnä, että se on tasapainossa toisen kanssa, jossa punnukset ovat. Se on työn kaunis muoto, sen poljennossa on jotakin salaperäisen hivelevää — ehkä siksi, että hän siten mukautuu samaan lakiin, jonka kanssa kaikki luotu käy tahdissa. Jacquot, Fritz ja Kathrin auringon, kuun ja tähtien kanssa. Samoin kaikki kissamme. Ja kirotut myyrät, jotka ovat sahanneet poikki kaksi nuorta persikkapuuta puutarhassa, ihania Venus-persikoita, jotka saimme lahjaksi Leo-serkulta, huomattavimmalta hedelmänviljelijäkenraalilta.

Mutta sitäpaitsi on työtä, joka ei tunne ajanjakoa enempää kuin muutakaan rajaa, paitsi kuolemaa — rajua tuntija vuosirientoa, jonka alkaessa kellojen punnukset ripustetaan. Ei nähdä, mitä kullekin on määrätty, vuodatetaan verta hien valuessa ja kuullaan sen pisaroittain tippuvan tummaan vaakakuppiin. Me ajan lapset tunnemme kaiken työn, mihin ihminen pystyy. Kaikkea olemme tehneet. Jälkeläisemme voivat päästä meistä edelle vain jos unohtavat työn. »Edistys», sanoi Leo-serkku silloin Breuschheimissä, »edistys on ruususeppele, joka kiertää kehää».

Mitä minun työhöni tulee, kuuluu se ensinmainittuun lajiin sen tyyntymyksen takia, jota siltä toivon rintani levottomuudelle, ja toiseen lajiin päämääränsä etäisyyden ja epävarmuuden vuoksi. Koetan ponnistautua pinnalle rauniomaailman alta pelkällä pienellä kynällä. Työ alkoi, kun omaksi yllätyksekseni istuuduin kirjoittamaan Marialle, ja nyt minun täytyy jatkaa — jonkinlaiseen loppuun.

Kun kohotan katseeni, näen Ulricuksen kuvan oven toisella puolella, toisella jäljennöksen nuoremman Holbeinin Erasmuksesta. Tämän on Ulrich valmistuttanut nimenomaan itseään varten, kunnioituksesta jumalallista miestä kohtaan, se on ymmärrettävää, mutta niinkuin minun on hänenkin täytynyt tuntea vielä enemmän kuin mestarin läsnäolo kuvan syvästi rauhoittava vaikutus, joka todella on hypnoosin rajalla. Niin että jos kuvittelen isoisäni isää kirjoituspöydän ääressä, luulen huomaavani hänen vilkasverisessä olennossaan ikäänkuin heijastuksen kirjoittavan Erasmuksen hennosta ääriviivasta. Eikö minun lopulta pitäisi, niinkuin nyt itse istun tässä kirjoituspöydän ääressä, läpinäkyvän kiinalaisen maljakon tavoin sisältää isoisäni isän kuvaa yhdessä siihen sisältyvän Erasmus-varjon kanssa? Kaikki talletamme luultavasti sellaisia suojeluspyhiä ruumiissamme, veriheimolaisia ja muita, suunnatonta määrää kauan sitten kuolleiden henkiä, liittolaisiamme ja vastustajiamme; heidän sisäisintä voimaansa, meidän kauttamme lisääntynyttä tai heikontunutta, johdamme edelleen rohkeimpiin tai päinvastoin heikoimpiin mielikuviimme, joita itsetietoisesti nimitämme iankaikkisuudeksi.

Varmaa vain on, että minulla on yhteistä Ulrichin kanssa erityinen rakkaus jumalaistarustoon. Minulla on hänen rukouskirjansa, jonka läpi mytologiset olennot 18. vuosisadan maun mukaan tanssivat. Jokaisen luvun alussa ja lopussa yhdistyvät kuviot vilkkaiksi kohtauksiksi, joilla enempää kuin kuvioillakaan ei ole mitään, ellei mahdollisesti salapakanallista tekemistä kappaleen sisällön kanssa. Mieltymys salaperäisen ruumiillisesti siivekkääseen tulkitsemiseen ei estänyt Ulrichia sekä elämästä että kuolemasta katolilaisena; olenpa varma, että hänestä pakanuuden ja kristinuskon arkaluontoinen ja traagillinen naapuruus ei suinkaan tuntunut vain pelkältä joutavalta ajatusleikiltä.

Poikana en vielä tiennyt mitään esi-isäni lystillisestä rukouskirjasta. Mutta jos olisin sen nähnyt, en olisi vähääkään hämmästynyt.

Olihan kaitselmus kuitenkin, kuin Ulrich-vainajan itsensä neuvomana, hankkinut minulle ystävän, joka taitavana piirtäjänä itse olisi hyvin pystynyt valmistamaan sellaisen rukouskirjan. Hänen nimensä oli apotti Simon, ja hän oli kotiopettajani.

Ensi kertaa koskettaessani jumalaistarustoa apotti huomasi ihastukseni. Se johtui siitä, että äkkiä puhkesi näkyviini värikäs, vilkas kesä pyhässä historiassa: mielikuvitukseni unohti alakuloisuuden ja hypähti yli aitojen, tavaten siellä muita lapsia, vieläpä aikuisiakin, jotka eivät käyttäneet etusormea nostaakseen sen nuhtelevasti turhantarkkana profeettana, vaan osoittivat sillä perhosia, jopa totisesti kultaisia omenoita. Edellisiä ajettiin nauraen takaa, jälkimäisiä varastettiin ääneti puista. Kaikkialla olivat jumalat ja jumalattaret lähellä, jotka omalla tavallaan menettelivät samoin. Apotti juoksi mukana ja juoksi hyvin. Kun hän oli pitkä ja laiha, voin minä, hänen olkapäillään ratsastaen, ulottua päärynäpuun hedelmiin saakka; omenapuuhun pääsi ilmahypyllä. Puut humisivat kuin aurinkourut. Koko päivä oli jumalanpalvelusta, koko päivä oli pyhää historiaa kevyessä, sievässä muodossa Ulricuksen rukouskirjasta.

Onko siis sellaisissa oloissa ihmeellistä, että ensi matkallani Venetsiaan heti Milanon toisella puolella kohtasin mytologisia olentoja?

Matka tuli ihan odottamatta, ei vain minulle, ei, vaan myös Rheinweilerin tädille, sillä me olimme lähteneet vain Baseliin, jotta saisin, kuten hän sanoi, »syventää loma-aikani tunnetta», mikä vuosittain tapahtui käynneillä eläintieteellisissä puutarhoissa, museoissa, sokerileipureissa ja »hiukkasella hotellielämää». Hotellielämästä miellyttivät minua eniten päivittäiset täysikylvyt. Rheinweilerissä täytyi minun näet olla ilman niitä, koska tätini useista syistä, toista vain yhtä ainoata, milloinkaan mainitsematonta, hänen saituuttaan, pidin pätevänä. Hän selitti täysikylvyn valmistamista lapselle suurellisiin tottumuksiin kasvattamiseksi ja soi minulle vain tuskin puoliksi täytetyn ammeen nautinnon.

Lupa-aika, jonka olin viettänyt Rheinweilerissä, läheni siis loppuaan, ja koska tädin johdolla olin taas kerran kunnollisesti oppinut tilanhoidossa »hallitsemaan» (josta taidosta hänen käsityksensä mukaan »demokraattisessa» Breuschheimenissä ei ymmärretty »aakkosten alkuakaan»), tuli minun saada palkintoni ja päästä »riehumaan» Baselin kaltaiseen suurkaupunkiin. Olin käynyt museossa ja eläintieteellisessä puutarhassa, myös joissakin sokerileipureissa, joista ihan Reinin rannalla sijaitseva Spielmannin minua eniten miellytti, koska geraniumien ympäröimissä kojuissa istui kuin laivassa ja jäillä sekoitettua kermavaahtoa maistellen suorastaan kunniakkaasti kulki Reiniä alaspäin, mutta iltapäivällä meidän piti lähteä vielä korkeampaa päämäärää kohti.

Tämän päämäärän olimme keksineet palatessamme eläintieteellisestä puutarhasta, kun olimme sivuuttaneet Knien perheen sirkuksen, josta täti Sidonia täynnä kunnioitusta tiesi kertoa, että se, Knien perhe nimittäin, oli kenties jo keisarillisessa Roomassa näytellyt sirkusta, niin vanha se oli. »Knien perhe on parasta, vanhinta sirkusaatelia. Claus, se sinun on nähtävä! Teen jälkeen lähdemme sinne.» Niin hän sanoi, ja minä aloin ääneen laulaa riemumarssia Aidasta, johon myös Donja hyräillen yhtyi. »Vahinko, ettei äitisi ole täällä», sanoi hän sitten. »Hän kävi myös jo Knien luona... Claus, ole vaiti, ihmiset katsovat jälkeemme, minut tunnetaan Baselissa.»

Teen jälkeen lähdimme. Olimme kierto-ovessa, joka työnsi meitä hotellin hallista ulkoilmaan, mutta äkkiä se pysäytettiin, ja me tunsimme väkisin käännettävän itseämme takaisin sisälle. Mikä oli hätänä? Ovenvartija pisti täti Sidonian käteen sähkösanoman. Voi, punainen juova osoitti sen kiireellisyyttä. Harkitsin mielessäni olisinko pitänyt sen salassa, jos se täti Sidonian ollessa poissa olisi joutunut käsiini.

»Avaa sinä se!» komensi hän. Taikauskoinen kun oli, ryhtyi hän siltä varalta, että sähkösanoma sisältäisi huonon uutisen, toimenpiteisiin »ukkosenjohdattimen» hankkimiseksi. Tämän tieteellisen teorian mukaan johtaa viaton lapsi salaman uhatusta päästä olemattomiin.

Avasin, niinkuin isälläni oli tapana avata sähkösanomia: hitaasti, laskos laskokselta, ärein katsein hakien lähetyspaikan nimeä, sillä pelkäsin, että minut vielä tänään kutsutaan kotiin, riistetään sirkuksen kynnyksellä.

»Rheinweiler Venetsiasta —» luin, mutta pitemmälle en päässyt. Täti Sidonia oli temmannut paperin kädestäni, ja siinä hän seisoi, toisessa kädessä sähkösanoma, toinen kouristuksentapaisesti nyrkkiin puristettuna ja sydäntä vasten painettuna. Kaikki veri näytti äkkiä syöksyneen hänen päähänsä; huulet vain olivat valkoiset ja värisivät surkeasti. Hän ojensi kätensä kuin tahtoisi antaa minulle sähkösanoman, mutta jätti aikeensa heti sikseen.

»Donja», kuiskasin puoleksi nyyhkyttäen, ja vihdoin hän tajusi, missä hän oli, kääntyi äkkiä ympäri. Ovenvartija seisoi pöytänsä takana ja tarkasteli meitä, ilmeisesti kauhuissaan. Myöskin pari hotellin vieraista katseli meitä, ja eräs vanha herra nousi juuri nojatuolistaan kiiruhtaakseen tädin avuksi.

Sillä välin oli täti kuitenkin toisen kerran muuttunut, ikäänkuin olisi äkillisellä liikkeellä akselinsa ympäri palannut entiseen muotoonsa. Hän nyökkäsi vanhalle herralle kiitokseksi ja sanoi, samalla kun silitti hiuksiani: »Pyydän, odota hetkinen, olen kohta taas täällä.»

Mutta kun hissi, joka oli vienyt hänet ylös, tuli takaisin, syöksyi hissipoika kiihtyneenä luokseni ja käski minun mennä tädin huoneeseen. Tapasin hänet hurjasti itkevänä istumassa pyöreän pöydän ääressä keskellä huonetta, käsi sähkösanoman selkäpuolella, avuttomana ruumiiltaan ja ajatuksiltaan.

»Claus, se on varmaan hyvin, hyvin huono sanoma. Lue sinä se ensin, sitten se ei tee minulle enää pahaa. Claus, sinun täytyy se lukea», rukoili hän.

Mutta tuskin ojensin käteni, kun hän heittäytyi molempien käsivarsiensa varaan pöydälle ja hautasi sähkösanoman allensa.

»Ei se käy», mutisi hän masenneltuna, »Claus, se ei käy.

Pyydän, jätä minut yksin.»

Nyt luulin minä puolestani olevan asianmukaista ryhtyä johonkin huomattavaan, sitäkin suuremmalla syyllä, kun tunsin oman kyynelvirtani patoutuneen purkautumiseen saakka. Vilkaisin salavihkaa vesikarahviin pesupöydällä — olinhan kuullut, että lääkäritkin tilapäisesti käyttivät sellaista keinoa. Kun en kuitenkaan ollut varma, voisinko luontevasti suorittaa matkan pesupöydän luo, saatikka luottaa siihen, että käteni pystyisivät panemaan täytäntöön harkitun kasteen karahvista tarpeellisen tyynesti ja etevästi, kuten miehen tulee esiintyä suhteessaan naiseen; lyhyesti, tuskasta, avuttomasta tuskasta huusin sensijaan täyttä kurkkua:

»Lue sitten sähkösanomasi itse, senkin hanhi! Mitä sinun salaisuutesi minuun kuuluvat!»

Paiskasin oven kiinni perässäni, niinkuin isäni, kun hän kerran oli tehnyt epäonnistuneen yrityksen kurittaa minua.

Tosin oli minusta silloin oven paiskaaminen tuntunut suurimmalta mahdolliselta rangaistukselta, ja mieluummin olisin ottanut selkäsaunan, kunhan vain oven paiskaaminen olisi jäänyt sikseen... Alppiunelmistani hypähdin pystyyn paukahtavan oven merkinannosta, ja jos kuulin jossakin kadulla, kuinka jonkun talon ovi paiskautui kiinni, tuli minun paha olla. Käsite »murha» oli jollakin tavoin yhteydessä kiinni paiskatun oven kanssa, eikä ollut vielä kovin pitkää aikaa siitä, kun olin huomannut ovenlyönnin kuuluvan hillitympien, mutta yhä vahvoina pysyvien kaikujen joukossa: seisoin, isän käden kiinnipitelemänä, isoäidin avonaisen haudan partaalla ja kuulin pienten lapiollisten multaa putoavan arkulle... En ottanut vastaan ojennettua lapiota, mutta loin kyllä isääni niin vihantäyteisen katseen, että hän hämmästyksestä päästi käteni ja minä livistin. Sitä ajattelin nyt, kun astelin käytävää pitkin vapisevin polvin, korvien humistessa ja äärettömästi hämmästyneenä siitä, että tällä kertaa juuri minä olin paiskannut oven kiinni. Sitten huomasin, kuinka paljoa helpompaa oli tehdä jotakin sellaista kuin kärsiä sitä, mutta pian minun täytyi hillittömästi nauraa muistellessani hämmästyneitä kasvoja, jotka täti oli kohottanut pöydältä kyynelten äkkiä pysähdyttyä poskille; nauroin kuin suonenvedossa, osaksi häpeästä ja osaksi surusta ja nojasin otsaani portaitten tummalla puulla päällystettyyn seinään, kunnes puuska meni ohi ja tunsin kevennystä kuin ripin ja synninpäästön jälkeen. Ja jotenkin tuntui minusta kuin myös Sidonia huoneessaan olisi nyt jo päässyt keveämmälle mielelle.

Hallissa tilasin sitruunalimonaadia juhliakseni sitä, että sähkösanoma ei ollut tullut Breuschheimista, ja myös palkitakseni ensimmäistä miehisen päättäväisyyteni osoitusta, sellaisena kuin se äsken juuri odottamatta oli minulle onnistunut. Samaan suuntaan jatkaen käskin hissipojan tuoda itselleni Meyerin tietosanakirjasta, joka oli hyllyllä ovenvartijan komerossa, sen osan, jossa oli hakusana »Venetsia», ja luin. Siinä miellyttävästi nojatuolissa lojuen paksu sanakirja käsinojalla ja lasi sitruunalimonaadia kädessä, näin tädin tulevan luokseni. Nousin osoittaen ihan uudella tavalla kohteliaisuutta. Ei paljoa puuttunut, etten suudellut hänen kättänsä, vain tehdäkseni sen ensi kerran oikein tuntien välimatkan ja niin sulavan kohteliaasti kuin aika-ihmiset.

»Herra sisarenpoikani», sanoi hän puoliääneen, »te olette käyttäytynyt kuin tolvana. Selvitys seuraa myöhemmin. Nyt...»

Nyt lähetettäisiin minut kotiin! Olin vähällä menettää kaiken malttini. Nopeasti keskeytin hänet.

»Täti», kuiskasin kuumasti hengittäen, »täti Donja, te olette liiaksi käyttänyt ihojauhetta. Kasvonne ovat ihan valkoiset.»

Tämä kuulosti hiukan surkealta, kuulin sen, ja suuttumus siitä pakahdutti rintaani. Olkapäiden kohautus, ja Sidonia jatkoi:

»Nyt menette heti huoneeseenne ja täytätte matkalaukkunne. Lähdemme tunnin päästä Venetsiaan. Sähkötän sillä välin isällenne.»

Siinä nyt kökötin, istuin kuin maassa ja aukaisin suuni selälleen. Mutta minulla ei ollut aikaa sitä huomata, sillä kiinnittämättä pienintäkään huomiota läsnäoleviin huusin: »Eläköön!» Täynnä barbaarista nautintoa huusin, niinkuin koulussa huudetaan, kun ensi kerran saadaan hellelupaa, ja syöksyin portaita ylös huoneeseeni.

Tuntia myöhemmin istuimme junassa.

Kaikki yritykseni karkoittaa iloisuudellani vihankauna täti Donjasta (tämä oli hyväilynimi, jonka olin lapsena antanut hänelle) taikka edes sulattaa hänen jäykkyyttään hiljaisella, tulisella läsnäolollani, kaikki tällaiset yritykset näyttäytyivät turhiksi. »Te olette käyttäytynyt kuin tolvana», toisti hän. Hyvä. Myönsin sen:

»Kyllä, kuin raaka tolvana. Täti, te olette oikeassa.»

Siitä saakka kun hän oli suuttunut minuun, puhui hän ranskaa, ja ranskaksi oli helpompi johtaa asia oikealle tolalle.

»Naista kohtaan!» korosti hän.

»Pyydän anteeksi, täti.»

Hän pudisti päätänsä.

»Niin helposti ette siitä suoriudu. Te olette hirviö, rakkaani.»

Tahdoin kysyä häneltä, miksi hän kuitenkin otti minut mukanansa Venetsiaan, koska olin hänestä niin vihattava.

Sensijaan huudahdin:

»Oi, rakas Donja, tehän olette niin kiltti! Ja oliko se kenties ikävä sanoma, jonka saitte? Ei, se oli hyvä! Ja tehän olette niin iloinen!»...

Pysähdyimme juuri eräälle asemalle. Vaunumme vieressä oli suuri, Lakkaamaton kivi.

»Näetkö tuon kiven?» huudahdin saksaksi, sillä päähänpistoni näytti minusta ansaitsevan mitä jalomielisimmän anteeksiannon, »Tuo on pudonnut sydämeltäsi.»

Vastaamatta mitään hän kääntyi erään vanhemman naisen puoleen, joka istui osastossamme:

»Madame, saanko kysyä teiltä jotakin? Voisitteko pitää mahdollisena, että tämä nuori herra tässä pari tuntia sitten nimitti minua hanheksi?»

Suuttuneena hypähdin pystyyn. Tosin luulin kuulevani takaani hillittyä naurua, mutta se olisi loukatulle ylpeydelleni ollut sietämätöntä — unohdin sen heti ja tunkeuduin käytävien kautta makuuvaunuun saakka, jossa huomasin ystävällisen monsignoren varanneen itselleen osastoni alemman vuoteen. No, hengellisen herran kanssa tulisin toimeen. Meillähän oli niitä jokunen omassakin suvussamme.

»Vai niin?» vastaanotti hän minut ja tarttui, nousematta, käsiini. Hän puhui murteellista ranskaa, ja koska matkustin Venetsiaan, arvasin hänet heti italialaiseksi.

»Tämä on siis pieni makuutoverini. Mikä on nimesi?»

Sanoin nimeni. Monsignore nyökkäsi juhlallisesti.

»Ja sinä olet hänen korkea-arvoisuutensa Freiburgin herra arkkipiispan veljenpoika.»

»Veljen pojanpoika», korjasin.

»Oikein, veljen pojanpoika. Ja sinä olet myöskin jo vastaanottanut ensimmäisen pyhän ehtoollisen?»

Olisin mielelläni halunnut tietää, kuinka kaikki tämä oli hänellä niin selvillä, mutta en uskaltanut tehdä monsignorelle kysymystä, joka helposti olisi voinut sisältää uteliaisuuden huolimattoman synnin — lapsessa, huomatkaa se.

Kun aikuiset ilmaisivat uteliaisuutta, tekivät he niin velvollisuudesta, ellei syvempien suunnitelmien vaatimuksesta. Toisaalta he usein tekivät kysymyksiä, joihin he itse liiankin hyvin osasivat vastata, sellaisia kysymyksiä, jotka olivat satimia. Se johtui siitä, että he peloittavasti pitivät yhtä. Lapset sitävastoin olivat yksin. Jospa jotenkin olisin voinut kysyä hänen korkea-arvoisuudeltaan: »Ettekö ole monsignore se ja se?»

Muuten — monsignore oli monsignore, hän kätkeytyi sinipunervan raitaiseen papinkauhtanaan ja odotti, että hänestä tulisi piispa _in partibus infidelium_. Niin paljon tiesin enkä enempää kysynyt.

»Niin, niin», nyökkäsi monsignore hymyillen, »kirkonmiehet tietävät kaikki».

»Olisiko teidän korkea-arvoisuutenne armollinen ja päästäisi käteni irti?» kysyin.

Hän purskahti nauruun.

»Hikoilen, eikö totta, hikoilen», ja hän aikoi tarttua suureen keltaiseen nenäliinaan, joka hänellä oli vieressään. Mutta silloin olin jo tarttunut hänen oikeaan käteensä ja suudellut sitä imartelevan nöyrästi, mikä ei ollut onnistunut tädin edessä hotellin hallissa.

Monsignore oli syvästi hämmästynyt, melkein säikähtynyt. Karhunvoimin hän tarttui minuun ja suuteli poskiani.

»Kaikella kunnioituksella! Hieno mies!» tuumi hän.

Ja tämä suunnattoman voimakkaalta ja kaikkitietävältä monsignorelta saavutettu tunnustus teki hänestä ystäväni. Kun menimme illalliselle, olisi hän mielellään istuutunut pöytääni. Erotuomariksi pyydetty nainen oli myös vastahakoinen luopumaan Sidoniasta. Mutta numerot lipuissamme, jotka täti jo ennen junan lähtöä Baselista oli hankkinut, määräsivät meidät pienen pöydän ääreen. Äänettömänä ja ylpeänä söin niin paljon kuin sain. Toisinaan silmäilin kohteliaasti tädin kasvoja. Hän hymyili ylitseni uudelle naistuttavalleen, joskus kuitenkin suoden katseensa majesteetillisena levätä päälläni. Minä puolestani hymyilin hänen sivuitseen monsignorelleni. Vakavasti harkitsin, eikö minun pitäisi aterian jälkeen pyytää häntä omaksi erotuomarikseni. Kuitenkaan en ollut kyllin varma niin rohkean yrityksen tuloksesta, vaan pikemminkin näytti enemmän etuni mukaiselta pitää molempia puolueita erossa toisistaan.

»Me menemme heti nukkumaan», selitti Sidonia, kun juuri työnsin viimeistä palaa kolmannesta appelsiinista suuhuni. »Muuten voisi luulla, ettet saa tarpeeksi syödäksesi kotona.»

»En saakaan!» vakuutin.

Hän kävi vakavaksi.

»Oletko nyt kylläinen?»

»En!»

Silloin näin taas hänen ohimoillensa tienoilla värähtelevän ja hänen silmissään salamoivan, näin taas tuon hellän valon, joka hänen paluunsa jälkeen halliin oli peittynyt ankaran naamarin alle, mutta vaikkapa hyvästijättäessäni hyökkäsin hänen korvansa kimppuun, suutelin sitä ja kuiskasin siihen: »Kaunis sinä olet, täti Donja, todella kaunis — kun nuori tyttö!» (olinhan hänelle niin autuaallisen kiitollinen maiden halki matkaavasta junasta, ravintolavaunusta, makuuvaunusta, monsignoresta, puhumattakaan etäisestä Venetsiasta!) vaikkapa valtasin vielä toisenkin korvan ja sanoin siihen jotakin, minkä piti suositella minua hänelle onnen osuutensa menettäneenä salaliittolaisena, nimittäin: »Helppohan sinun on tekeytyä vihaiseksi, kun ajattelet hyvää uutista ja Venetsiaa», ja vaikka riippuen kiinni hänessä äkkiä tunsin, kuinka hänen jäykkyytensä suli, ei minun onnistunut sinä iltana saada häneltä anteeksi.

»Tarmokas sinä olet, sanoo äiti», huudahdin pettyneenä, mutta niin, että iva kuului rakkaudenvalitukselta, ja toivotin hänelle kaihoisasti hyvää yötä. Hän asui tietysti osastossaan yksin, sillä aikaa kuin minä nukuin toisessa luokassa.

Monsignore istui jo puoleksi riisuutuneena vuoteella ja luki rukouskirjaansa. Kun astuin sisään, paukautti hän kirjan kiinni ja auttoi minua iloisesti jutellen riisuutumaan. Kuitenkaan hän ei sallinut minun vaihtaa paitaa ja alushousuja yöpukuun, jonka hän, tarkasteltuaan sitä kummissaan, työnsi syrjään. »Ei voi tietää, mitä tapahtuu, ja sitten olet alasti», sanoi hän. Mutta jotta emme tänä yönä suistuisi kiskoilta, piti minun polvistua hänen kanssaan ja ääneen lausua englantilainen rukous. Minä rukoilin saksaksi ja hän, ollakseen minua lähempänä, yhtaikaa ranskaksi, sillä italiaa en ymmärtänyt, ja olin tottunut rukoilemaan äitini kanssa saksaksi. Sitten hän nosti minut ylemmälle vuoteelle, pöyhisti ainoata pielusta ja kietoi minut peitteeseen.

Vaipuessani uneen pälkähti päähäni, kuinka olisimme voineet sanella rukouksen yhdessä — meidän olisi vain tarvinnut rukoilla se latinaksi! Minusta oli ikävä, etten ollut ajoissa tullut sitä ajatelleeksi.

Kun heräsin, oli päivä, ja makasin yksin osastossa. Reippaasti kapusin alas vuoteeltani, vedin verhon ylös.

»Oi!» pääsi minulta. Hieroin silmiäni.

Näytimme kulkevan hyvin nopeasti häikäisevän sinisen, samalla tumman taivaan läpi, mutta toisaalta tuntui kuin seisoisimme paikallamme. Sitten huomasin viuhkanmuotoisen tasangon; se oli luonnottoman vihreä ja kääntyi hitaasti, kuitenkin aina vain kappaleen kerrassaan; vielä se ei ollut kiertänyt puoliympyrää, kun jo toinen, samanlainen tasanko tuli näkyviin, aloitti saman liikehtimisen alusta, ja niin yhä eteenpäin. Puita, taloja, puroja, teitä solui ohitse tällä omituisella kääntölevyllä; vain punertavan sinipunaiseen usvaan kätkeytyneet vuoret pysyivät alallaan. Järven kuvastin välähti esille, turhaan kiskaisimme sitä, sekin oli meidän jätettävä. Kuitenkin se oli sytyttänyt kipinän taivaan ja maan loistavaan tummuuteen. Koko etäisyys liekehti.

Tämä siis oli, määritteli pieni, riemuitseva ruumiini (kädet kohisevassa ilmavirrassa, pää tarkkaavine silmineen niskaan painuneena, suu ahnaasti avoinna), tämä siis oli Italia, Kreikka! Sillä niinkuin ne tunsin kaksoissisarina, ne olivat minulle yksi ja sama. Nopeasti seurasivat vaakunamerkit: sypressit, viiniköynnökset kiviaidoilla, kukkivat mantelipuut, lujan kaupungin kruunaama kukkula, joka hajoitteli vihreille rinteille valkoisia pengermiä, samalla kun kirkontornit ulottuivat taivaaseen saakka, räikeät plataanit varjoon vaipuneissa puutarhoissa, äkkiä jokin palatsi, uhkeiden vainioiden läpi jatkuvat tiet, jotka kylpivät aamuauringossa... Päästin Breuschheimiläisen ryövärijoukon varoitushuudon, jotta suuri Pan huomaisi minut. Silloin syöksyi kolme puhvelin kaltaista lehmää kauhistuneina viiniköynnösten läpi, ja samaan aikaan ilmestyi mulperipuusta puolialaston poika; hän avasi suunsa selälleen ja uhkasi junaa piiskalla.

Minuutissa olin peseytynyt, kahdessa pukeutunut ja kiiruhdin nyt katsomaan, mitä kaikkea kiitävän junamme sisällä tapahtui... Kun tartuin hattuuni, leijaili sieltä lehti sain sen kiinni lennossa ja tunsin sen, lähemmin sitä tarkastamatta, nirkkoreunaiseksi jumalanäidin kuvaksi, jommoista pidetään rukouskirjan välissä. Ajattelin, että kadonnut monsignore oli kai jättänyt sen minulle muistoksi (kotona minulla oli puolisen sataa sellaista lahjaa), pistin sen povitaskuun ja astuin käytävään.