Part 2

»Mitä pitäisi minun antaa sinulle, mitä et jo omista, Claus? Enempää ei minulla ole... Minusta tuntuu, että olen jo kerran ennen lausunut ihan samat sanat, luullakseni Anhaltin rautatieasemalla. Sinä matkustit pois Berlinistä, minun piti vielä jäädä joiksikin päiviksi sukulaisteni luo. Se oli jonkinlainen palkinto. Minun piti saada tanssia, käydä museoissa ja teattereissa, nähdä uusia ihmisiä. Kun sinä olit luonani, tahdoit aina olla yksin. Tuskin oli junasi poistunut hallista, kun kaikki ympärilläni muuttui ihanaksi uneksi. Kävin museoissa ja teattereissa, näin joukoittain ihmisiä, tanssin ja nauroin — kuin unessa... Olit rikkaasti palkinnut minua; sain vielä matkustaa Münchenin kautta kotiin! Oi, oma Münchenini! Minulla oli hauska huone 'Vuodenajoissa', saatoin nähdä Theatiner-kirkon neljä tornia ja Neitsyt Maarian kirkon kaksi kupua, kaikki vihreiksi patinoituina, hoviteatterin ja hovitallin suuret julkisivut, ja ikkunan alla kulki katu, jonka maailmaakokenut pormestari oli toimittanut vallan suurkaupunkimaisesti kivetyksi.

— Täällä tahdoin odottaa sinua... Minusta tuntui kuin tyttönä kokeissa ennen pääsiäistä. Olin kokonaan rajoittunut sinuun ja valmistauduin ottamaan sinut arvokkaasti vastaan... Näin taaskin paljon ihmisiä, olin illoin konserteissa, mutta yöllä en voinut nukkua. Sydämeni isosi sinua, käteni kaipasivat sinun käsiäsi. Vain vaivoin verhouduin ruumiiseeni. Kädet laskin vaieten lanteilleni, jalat kiinni toisiinsa: olin melkein sinä. Suljin silmäni muuttuakseni kokonaan sinuksi... Ruumiini oli minusta pyhä. Nyt olit paikalla... Olin kauan odottanut yksinomaan hellyyteni voimalla, ilman intohimoa. Sinä olit tullut kuin uni, joka toisesta vuotaa. Nyt minä olin sinä. Kuinka olitkaan minun!...

— Sano, Claus, eikö tämä ole rakkautta?»

»Ah, Doris! Kun opin sinut tuntemaan, ajattelin: hän on, valmiina, putkahtanut tästä keväästä. Hän tuoksuu kuin tämä maa lämpimänä päivänä ennen pääsiäistä. Arka hän on ja kirpeä ja rajaton antaumuksessaan, kun hän kauhistuu rakkauden voimaa ja vaipuu synkkyyteen — kuin maan neitseellisyys kosteassa lämmössä aurinkoisena päivänä ennen pääsiäistä. Hän on uskollinen kuin puu, kouristuksentapaisesti vetäytyessään kokoon niiden nesteiden nautinnosta, joiden se tuntee sisällään virtaavan. Hänen ruumiinsa väräjää syleilyssä, ikäänkuin hänen sydämensä särkisi hänet, hänen silmänsä itkevät onnesta, hän pelkää kaivatessaan äänetöntä salamaniskua, joka saa umput puhkeamaan. Miten jännittyykään hänen ruumiinsa, ponnahtaakseen taas entiselleen! Kevät, kevät, enpä olisi milloinkaan tullut tietämään, mitä se on, ellen olisi häntä kohdannut... Niin muuttui Köln minulle pyhäksi kaupungiksi. Sitten vaelsi kesä ohitsemme, kullankeltaisena ja suurena. Sinusta tuli äiti. Ulkomuotoosi tuli uhkeatta ilman painavuutta, sinusta huokui lempeätä täyteläisyyttä, joka verhosi sinut kuin hienoimmasta kudoksesta valmistettu painava vaate. Sinusta tuli tietävä, ilman julkeutta. Ylimielisyytesikin lahjoitti jotakin viisaudestasi ja hyvyydestäsi sille, jolle sitä osoitit. Joskus valtasi sinut ukkosilman painostava turvattomuus, ensimmäinen salama tempasi sinut takaisin itsetietoisuuteesi. Silloin kohosit kuin puu rajuilman kohistessa sen ylitse. Joka salamanväläyksellä ponnahdit kuin puu täyteen pituuteesi juurien täyttämästä maasta etkä väistynyt sormen leveyttä paikaltasi. Kuinka ihana olet iltaisin, kun olet eronnut lapsesta ja hajahapsisena, tyttömäisen nopealiikkeisenä ja kuin naurunhelinääsi verhoutuneena, hiukan päätäsi kumartaen, juokset iltaportista yöhön! Näetkö Breuschheimissä suuren huoneeni, kirjat, kuvat, pöytäni, sohvan, puutarhaan päin olevat ikkunat, kuutamossa aavemaiset vuoret — miten oletkaan minun ja tiedät, jalosieluinen, mitä se on! Kuinka paljon täyteläisyyttä, voimaa ja kolmin kerroin koettelemuksissa lujittunutta, ah niin haurasta viehkeyttä — Dorikseni!

— Kevään nimi on nyt kesä. Olisi kaikissa tapauksissa liian aikaista sen ruveta syysajatusten kanssa askartelemaan. Se tietää syksystä sen, mitä joen toinen ranta toisesta, kun ne joskus auringonlaskun aikaan veden kuvastimessa yhtyvät. Melkein liian voimakas on sellainen värihehku, liian suuri hetken hiljaisuus, etäinen kellonhelähdys värisyttää kyyneliin asti — kuin lähenisi kuolema sinisen perhosen muodossa lentäen... Ne ovat asioita, jotka vaikuttavat hermoihin, meidän kaikkien, ihmisten ja eläinten; Doris, toden totta, rakastan sinua yli kaiken. Olen aina rakastanut vain sinua!»

»Kiitos, Claus, kiitos!»

Olin valmis kertomaan hänelle kaikki Mariasta ja itsestäni, mutta kuin arvaten ajatukseni hän esti aikeeni:

»Ellei Maria, olisi se joku toinen. Olimme lapsia ja tahdoimme leikkiä, minä vierasten ihmisten ja maiden kanssa, tanssien ja soiton soidessa, ja sinä, miehen korkuisena, naisten kanssa. Minä en ole kenties luotu rakkautta varten, Claus, vaikka oletkin oppinut pitämään arvossa minun tapaani rakastaa... Se on katkeraa, rakkaus. Sen kanssa on vaikea tulla toimeen. Tahtoo hallita ja riemuita. Toinen tahtoo samaten... Nyt ymmärrän sen. Katso, sentähden tahdoin kerran olla kanssasi kahden. Oli liian paljon, mitä en ymmärtänyt.»

»Ja nytkö ymmärrät?»

»Alan ymmärtää... Mutta, eikö totta, Claus. Koskaan emme enää tahdo kiusata toisiamme? Ei minkään tekosyyn varjolla. Kun toisen meistä on paholainen saanut valtaansa, pyörähdämme ympäri ja annamme sen riehua, kunnes se on saanut tarpeekseen. Ja sitten, sitten tulemme takaisin ja teemme sovinnon.»

»Doris, vannon, ei milloinkaan enää!»

Hän nousi varpailleen, ojentautui ja kietoi puhuvin ilmein käsivartensa kaulalleni:

»Oi kuinka iloitsen, että saan jälleen nähdä Jacquotin!»

Hän naurahti hiljaa itsekseen.

Kello oli yhdeksän. Huumautuneina rakkaudestamme toivoimme hetki hetkellä lujemmin. Me liikuimme kauan varmuuden rajoilla.

* * * * *

Mutta kun tuli yö eikä ketään tullut auttamaan meitä, kun oli tullut yö... vietimme sen kauhistuneina suurten, valkoisten tähtien loistaessa jäätikköhalkeaman yläpuolella. Puhuimme, puhuimme yhä. Ne olivat ihania asioita, mitä silloin toisillemme sanoimme. Se oli kauheata. Me huusimme ja suutelimme, koko ruumiiltamme vavisten, kuoleman kidutusvuoteella. Se oli hirveätä. Se oli vain hirveätä.

Taskuveitselläni iskin jääpalasia seinistä, sillä meidän oli jano, kunnes se katkesi. Oli parempi niin... En ollut itsestäni aivan varma, kun niin puhelimme, yhä pulmiimme, yhden ainoan soihdun valaisemina, joka sisällämme valottomana paloi loppuun — puristimme ja suutelimme toisiamme. Halkeaman seinät näyttivät käyvän yhä ahtaammiksi. Ne ahdistivat meitä.

Doris ei ollut huomannut, että terä oli katkennut.

»Niin pian kuin tulee valoisaa, Doris, sammalsin, »kohta, ihan kohta... tahdon vuolla veitsellä askelmia jäähän. Me kiipeämme täältä pois. Eilen illalla, kun veitsi pälkähti päähäni, eilen ei sillä olisi ollut mitään merkitystä. Emme olisi kuitenkaan ennen yötä ennättäneet kotiin.»

»Emme», sanoi hän.

Nälkää emme tunteneet.

Nyt oli ihan kirkasta, mutta en voinut enää estää häntä nukkumasta.

Kun häntä itseäni vastaan puristaen, ravistaen häntä, huutaen hänelle (oi, kuinka suloiselta ja kuinka kaukaiselta kuului jo hänen vastauksensa: »Niin, Claus») mitä hehkuvimmin häntä rakastin ja ajattelin, että kaikkien näiden jäätiköiden täytyi sulaa hehkuuni, silloin tunsin äkkiä kylmän henkäyksen kasvoillani, ja satoi lunta. Ei, se oli hänen päänsä, joka oli laskeutunut olkapäälleni. Hän nukkui! Hän oli hukassa. Annoin hänen solua jäätikköhalkeaman pohjalle ja asetuin makaamaan hänen päällensä.

»Ei ole tarpeeksi tilaa maata vierekkäin», mumisin anteeksipyynnöksi ja työnsin hänen kätensä alleni ja omani hänen päänsä alle. Nyt nukkuisin minäkin pian. Pian olisin yhtä sikeässä unessa, ja minusta tuntui kuin pieni Jacquot nukkuisi kolmantena luonamme, jopa kuin hän ei olisi vielä syntynyt, kuin unessa vasta kulkisimme häntä vastaan... Etsin hellästi hänen käsiään altani, sylistäni, ja kasvoni lepäsivät niin hänen kasvojensa päällä, että oikean silmäni ripset sivelivät hänen vasemman silmänsä ripsiä, mutta kuitenkaan ne eivät liikahtaneet.

Silloin kulki lävitseni muuan ajatus kuin tuli. Makasin tässä lämmittääkseni häntä, minun täytyi pitää häntä lämpimänä, jotta hän ei paleltuisi, sitä vain minun tarvitsi tehdä, niin hän saattoi rauhallisesti nukkua, kunnes apua tulisi. Me olimme pelastetut! Me elimme! Äkkiä kuulin Jacquotin huutavan isää ja äitiä, ja minä vastasin hänelle, me pidimme seuraa toisillemme — nauraen, huutaen kaikkia helvetin kirouksia käyttäen ja kohta taas hellästi, jommoisena en milloinkaan ollut tuntenut itseäni, kyyneleitä vuodattaen ja raivon tukahduttamin uhkauksin kerroin hänelle, mitä hänen vanhemmilleen oli tapahtunut kohosin polvilleni voidakseni puhua kovempaa.

»Jacquot!» huusin, »Jacquot!» Sillä minusta tuntui, ikäänkuin hänen äänensä taas etääntyisi. Samalla kun painoin polviani halkeaman seiniä vasten, koetin kyynärpäitteni varassa kiivetä korkeammalle.

»Jacquot, kuuletko minua?»

Nyt hänen äänensä oli ihan lähellä, ja ähkyen luisuin takaisin polvieni ja kyynärpäitteni varassa, hitaasti ja varovasti, jotta en loukkaisi Dorista, ja laskeuduin hänen päällensä lämmittääkseni häntä. Taas tunsin hänen kätensä ja sivelin silmäripsilläni hänen ripsiään.

»Nuku, rakkaani», pyysin häntä, »nuku vain! Minä pidän huolta lapsesta, niinä pidätän sen täällä.»

Sillä keskustelua lapsen kanssa, sitä en millään tahtonut keskeyttää. Jacquot oli pidätettävä, joko Jumalan tai paholaisen avulla, lähistöllä — vaikka se maksaisi hänelle verta ja kyyneleitä, hänen täytyi pysyä luonamme.

»Täällä, Jacquot, täällä!»

Ärjyin, hyväilin, loputtomin kyynelvirroin huusin häntä, revin hänet kappaleiksi vihaisilla sanoillani, aina sen mukaan, kuuluiko hänen äänensä lähempää vai kauempaa. Samoin irroittausin polvin ja kyynärpäin, varpain ja sormin liikkumattomana makaavasta vaimostani ja noudin Jacquotin takaisin ja laskeuduin uudelleen maahan, lämmittääkseni häntä.

Monesti tarvittiin tunteja kestävää työtä, ennenkuin taas kuulin lapsen äänen, enkä voinut jäädä minuutiksi makaamaan Doriksen päälle, koska Jacquot heti taas juoksi tiehensä. Silloin pääsin melkein halkeaman puoliväliin saakka ylös, aina samaan paikkaan, jossa seinät lähenivät toisiaan ja jossa en löytänyt kyynärpään suuruista paikkaa. Toisen kerran luulin tarttuneeni pojan käteen ja Doriksen päällä maaten nukkuneeni pitkän, virkistävän unen.

Sellaisella hetkellä huomasin, että Doriksen silmät olivat puoliavoimet. Pelästyin kauheasti, luulin, että olin herättänyt hänet huudollani ja melullani. Mutta hänen täytyi nukkua, kunnes apu tulisi. Hän ei saanut ennen sitä herätä. Muuten oli kaikki hukassa. Muuten me kuolisimme. Suljin henkeä pidätellen hänen silmänsä, huulillani suljin ne, mutta heti senjälkeen ne taas olivat puoliavoimet.

Silloin tunsin, että olin tulossa hulluksi. Kuumanhehkuvaan päähäni tarttui jäinen käsi, se etsiskeli pari kolme sekuntia siellä, sitten se painalsi ja — oli vähällä riistää minut yhdellä tempauksella järjiltäni! Mitä olisi jäänyt jäljelle? Mytty ryysyjä ja tuskaa... Onneksi juolahti ajoissa mieleeni, että olin jo kerran ennen nähnyt Doriksen nukkuvan siten, suu lujasti suljettuna ja silmät puoliavoimina, jopa useinkin, vuoteessaan, ulkona, kerran hevosen selässä, kun eräänä täysikuun valaisemana yönä olimme lähellä toisiamme ratsastaneet kotiin. Näin selvästi varjomme hitaasti liukuvassa Breusch-virran kuvastimessa, miten se joskus oli kappaleen edellä, joskus seurasi takanamme. Selvästi näin hänen kuunvalaisemat kasvonsa ja sinertävän hopeisen pisaran kummassakin puoliavoimessa silmässä. Ja nyyhkytin äänettömän kiitoksen. Se oli äänetön huokaus ruumiin syvyyksissä. Minulla ei ollut enää kyyneleitä eikä ääntä.

Kun päivän tähdet alkoivat työntää syrjään yön tähtiä ja äänettömästi vaikertavin huulin puhuin Jacquotille, erotin... vähitellen... etäältä... vieraan äänen.

Ja silloin tapahtui ihme.

Minä huusin!

Senjälkeen kun tuntikaupalla olin ollut kykenemätön muovailemaan huulillani heikointakaan henkäystä, työntyi ihan itsestään huuto kurkustani, huuto, jommoista en milloinkaan, en ennen enkä jälkeen, ole päästänyt.

Köysi, jonka he laskivat luokseni, osoittautui liian lyhyeksi. Heidän täytyi mennä Mutthorn-majaan etsimään apua. Kun he uudelleen huusivat, en vastannut. Nukuin.

Vaatteisiin kiedottuna, kuumien pullojen välissä, kääreet käsien ja jalkojen ympärillä, heräsin.

Ensin en nähnyt muuta kuin hehkuvanpunaisen auringon. Makasin telttavuoteella ulkona. Sitten tunsin Mutthorn-majan. Katselin ympärilleni, näkisinkö toisen samanlaisen vuoteen. Ei, olin yksin.

En kysynyt mitään.

He peittivät minut ja kantoivat alas laaksoon.

Nukuin.

IV. KOTINI

Siitä lähtien asun yksikerroksisessa pikku talossa Schwarzwaldin liepeellä, Rheinweilerin yläpuolella. Rheinweilerin ja metsätalon välillä on Römerbadin kylpylaitos. Roomalaiset ovat sen perustaneet, ja ne lämpimät lähteet, joissa he kylpivät, pulppuilevat yhä edelleen. Heidän yksinkertaisen, mutta mitä aistikkaimman kylpylänsä rauniot ovat uuden, komeasti ajanmukaisen marmorikylpylän takana ihanassa, satavuotiaassa puutarhassa, jonka Badenin suurherttuat ovat perustaneet ja jota nyt käytetään kylpylän puistona. Kauniina vuodenaikana on täällä paljon väkeä, mutta talvi, joskin leuto, sulkee sen ulkomaailmasta. Silloin lepäilevät monet hotellit ja huvilat viehättävässä rappiotilassa. Päivä on toisensa kaltainen, kukaan ei laske niitä. Silloin hallitsee jylhä metsä ja harvat asukkaat vaeltavat yksitellen tai ryhmissä kirkkaimpana päiväsydämenäkin uneliaassa, sattumalta sinne osuneelle vieraalle käsittämättömässä, kiihtyneessä mielentilassa ikäänkuin hävinneen kylpylän yövartijoina... Täällä on alemannilailaisen puutarhan lämmin, suojaisin soppi. Jos eläisin täällä maanpaossa, olisi tämä maailman ihanin karkoituspaikka toisella puolen syvä metsän lieve, toisella alati vaihteleva taivas, ja niin hauska!

Tätini lainasi minulle autonohjaajansa, joka kesäisin hoitaa puutarhaa ja pilkkoo puita, talvisin sytyttelee pesiä ja puhdistaa taloa, myös tarjoillen pöydässä. Hän toimittelee sitäpaitsi ylimääräistäkin, kun pesee keittäjättärelle astioita. Hän on nimeltään Grether Fritz ja kotoisin Rheinweileristä.

Lukuunottamatta häntä itseään ja raajarikoista serkkua ovat kaikki hänen sukunsa miesjäsenet kaatuneet sodassa, ja naiset ovat muuttaneet elsassilaisten sukulaistensa luo Reinin toiselle puolelle. Raajarikko on kadonnut. Hän on kuuleman mukaan kerjuulla rikastunut kaupungeissa.

Sitävastoin ei kotiseudulla pysyneen ja köyhäksi raukaksi jääneen Fritzin päästä ole hiuskarvakaan käpristynyt, vaikka hän neljän vuoden aikana olikin matkalla Venäjän rintamalta Ranskan rintamalle, mutta hän sanoo kuitenkin saaneensa matkustamisesta kyllikseen koko elämänsä ajaksi. Hän vartioi Jacquotia kuin hyvin viisas koira, jopa viisaampi kuin Barry, ja Jacquot palkitsee sen ainaisella huolenpidolla hänen hyvinvoinnistaan. Hän ei ainoastaan pistä miehelle jokaista saatavissa olevaa makkaranpalasta, vaan antaa hänelle myöskin suklaasta ja vohveleista, joilla isoäiti Breuschheimissä ja isoisä Kölnissä niin runsaasti varustavat hänet. Heidän mieluisin askareensa on tutkia autoja, jotka tunnin matkan alalla ajavat ohi (Jacquot tuntee jokaisen automerkin kaukaa moottorin äänestä), ja heidän yhteinen valituksensa on, ettei meillä enää ole autoa, ainakaan Reinin tällä puolella; heidän juhlapäivänsä on silloin, kun he auttavat jonkun liikkeelle, osuttuaan tapaamaan kumoon ajaneen. Silloin on vierasta virkaveljeä autettava. He puhuvat siitä viikkokaupalla seuraavaan autoon saakka, jonka he »auttavat pystyyn», ja Jacquot pitää kirjaa, »kalenteria»; siihen on ne päivät merkitty, jolloin auto kulki ohitse, ja pyhäpäivät, jolloin joku jäi tielle. Ja tämä auttaa molempia unohtamaan, kuinka yksitoikkoisesti elämä täällä ylhäällä kulkee.

Äitini lähetti keittäjättärensä, joka on nimeltään Kathrin samoin kuin isoäidin äidinäitiä palvellut, perheessämme kuolematon, puolisokea keittäjätär. Meidän Kathrinimme ei ole sokea, valitettavasti vain liian vanha voidakseen solmia elämänaikaisen siteen Grether Fritzin kanssa. Eikä Fritz välitä vähääkään naisista. Hän on tarpeeksi matkustanut.

Täti Sidonia on lahjoittanut minulle täysi-ikäiseksi tultuani entisen metsästysmajan, ja Doris ja minä olemme viettäneet täällä kuherrusviikkomme ja senjälkeen monta kesää. Täällä on Jacquot syntynyt. Talo on yksinäisellä paikalla. Rheinweilerin rautatieasemalle on hyvä tunnin matka, ja Römerbadiin pääsemme kahdessakymmenessä minuutissa; kuitenkin on Jacquot meistä ainoa, joka käyttää hyväkseen kylpylän ihastuttavia laitoksia.

Sodan jälkeen tapasimme talosta metsänvartijaksi itseään nimittävän asukkaan. Otin hänestä selvää. Se oli venäläinen vanki, joka oli nainut rikkaasta talonpoikaisperheestä. Talollinen oli pormestarina eräässä kylässä Römerbadin takana ja oli luovuttanut vävylleen viimeisinä sotavuosina asumattoman talon aviolliseksi asuinpaikaksi. Doriksen ja minun täytyi senvuoksi hankkia ensi aluksi asunto kylpylästä. Me tunsimme hotellin ja sen omistajan, herra Muserin. Missään ei meistä olisi pidetty parempaa huolta. Täällä saattoi elää, täällä saattoi paljon unohtaa, paljon miettiä ja puuhata. Meidän piti odottaa hotellissa muutamia päiviä ja jäimme viikoiksi.

Täti Sidonia laski Muserin perheen kuuluvaksi »parhaimpaan hotelliaateliin». Hänestä oli yhtä todennäköinen se otaksuma, että maailmaahallitsevan kaupungin virkailijat ja upseerit olivat poikenneet Römerbadissa Muserin perheen luona kuin että hänen suuresti arvossapitämänsä sveitsiläinen sirkusperhe Knie olisi esiintynyt jo vanhassa Roomassa ratsuineen ja ilveilijöineen. Joka tapauksessa elivät Muserit maan muistitiedoissa yhtä ikuista elämää kuin Rheinweilerit ja Breisachit. Vanhoissa vaskipiirroksissa näkyi ensimmäinen Römerbadin hotelli: kaunis klassillistyylinen rakennus, josta sen ajan kirjallisuudessakin mainitaan yhtä ja toista. Se oli nimeltään »Zum Vogesenblick» ja Muserien rakentama. Aikojen kuluessa kasvoi pienestä huvilinnasta jättimäinen palatsi, mutta sen nimi oli yhä »Zum Vogesenblick». Sitä hallitsi nykyään John Muser porvarillinen aatelismies, joka enimmin rakasti viulunsoittoa. Doris soitteli hänen kanssaan.

Kaukaa kuunnellen ahmin saksalaisia sanomalehtiä, joista ei ainoatakaan enää aselevon jälkeen ollut tullut näkyviini, mutta ne tekivät minut yllä nälkäisemmäksi. Tyydyttääkseni haluni tilasin ulkomaalaisia lehtiä. Kieltämättä viehätystä, jonka vieras kieli tuotti, en kuitenkaan voinut salata, että nämä johtavat maailmanlehdet olivat toistensa kaltaisia kuin Sidneyn rautatukkuliike ja Hampurin siirtomaatukkuliike, kuin Pariisin naisompeluliike ja Lontoon matkatoimisto tai berliiniläinen kaliyhtymän toimisto ja bukarestilainen naftayhtiön toimisto. Mitä »viimeisistä tiedoista» oli kurssitaulukoissa täsmällisesti sanottu, se oli lehden ensimmäisillä sivuilla käännetty yleensä eksyttävälle kielelle, ja ajanmukaisen sivistyksen puutteessa lukijat ravitsivat sillä ei ainoastaan itseään, vaan myös viattomia vaimojaan ja lapsiaan, mistä johtui, että alituisesti miljoonat uhrit joutuivat vanhastaan uskomansa jumalan nimessä alttiiksi uudelle maailmanhistorian pörssihuijaukselle.

Pian jätin lehdet ja katselin häiriintymättömin mielihyvin Mozartin sävelten punaisia askelmia, seisoin liikutettuna Beethovenin konsertin kasvojen edessä, joihin yö ja päivä ja vuodenajat piirtyivät ihmiskäsin, näin Wagnerin hermostuneiden rosvopäällikkönyrkkien aukeavan ja heittäen miekan luotaan vaipuvan kaksimieliseen nautintoon, seurasin syvästi tyytyväisenä Debussyn pitkiä, voideltuja sormia, jotka lipuivat pitkin naisruumiin muotoja, viipymättä niillä, tai kuuntelin nuorimpien vastakeksittyjä lintukonsertteja. »Viivy», huusin minä, »viivy luonani, maailman sielu, sinä enkelien sota ja rauha!» Kun jumalolentojen epäilemättä oikeutetut halut paisuvat ylenmääräisiksi, sanoin itselleni, silloin luodaan musiikkia! Himon valtakunta leviää äärettömyyksiin, yksi ainoa silmänavaus nielaisee tuhannen punnan setelin virvatulen, silmäripset vetävät, kohottautuen, siivillään lukemattomia orjia valoon, ja korkeassa laulussa, joka kaikuu, aukeavat äänettömästi helvetin portit... Eikä missään elänyt yhdessä kohden niin monta innostunutta säveltaiteilijaa kuin kuninkaallisessa preussilaisessa yleisesikunnassa — senkin sanoin itselleni, nauraen. Hetkeksi oli aika puhdistunut myrkystä.

Emme laiminlyöneet mitään hotelli Vogesenblickissä, ja kun Doris äkkiä soitti väärin, koska oli vaipunut ajattelemaan muuta kuin nuottejaan (herra Muserille ei sitä sattunut milloinkaan), juoksivat nuotit edelleen yksinään, hotellinomistajan kärsivällisesti tahtia pitäen pysyessä kintereillä. Arvasin, mikä niin hämmentävällä tavalla eilisistä tai huomisen päivän tapahtumista kiinnitti Doriksen mieltä, ja ihmisen soitannollinen uni jatkui itsestään. Tuntui hyvältä siten elää, siten toivoa, olla niin valmis onnensattumien varalta, jotka kenties eivät milloinkaan tulisi, mutta ehkä kuitenkin jo huomenna. Mutta eräänä päivänä sai herra Muser noidannuolen oikeaan olkapäähänsä, ja silloin päätin toimia.

Käväisin Römerbadin takaisen kylän pormestarin luona, jonka vävy piti taloani hallussaan, kutsuin hänet Rheinweilerin linnaan ja pyysin sekä piirin esimiestä että erästä tuttua asianajajaa auttamaan itseäni asuntokysymyksen pohtimisessa Markgräfelin ja Burgundin viinipullojen ääressä.

Elämästä iloitseva seura ei päässyt periaatteellista keskustelua pitemmälle. »Oikeuden vuoksi» tarjoutui pormestari vapaaehtoisesti hankkimaan minulle tilaa asunnossani, ja kun täti oli vähäksi aikaa poistunut huoneesta, kirosi hän julmistuneena tänne osuneet venäläiset vävypojat.

»Onko niitä siis täällä niin paljon?» kysyin ihmeissäni, jolloin kunnon mies löi nyrkillään pöytään, niin että viini laseissa läikkyi.

»Heistä voisi koota rykmentin!» vakuutti hän ja alkoi sitten kuiskailla esimiehen kanssa. Hän tahtoi tietää, eikö ollut mitään keinoa karkoittaa mokomia kiusallisia venäläisiä vävyjä — mihin, se oli hänestä yhdentekevää.

Niinpä sitten asetuimme metsätaloomme. Tulimme hyvin toimeen pakkovuokralaistemme kanssa, mutta perheeni ujostelematon elämäntapa ei miellyttänyt heitä, ja he muuttivat pois. Minne, se oli taas minusta yhdentekevää.

Jacquot käy koulua pikkukaupungissa, ja minä opiskelen hänen kanssaan. Kauniina päivinä hän menee kävelemään Römerbadin kylpyläpuistoon ja vaihtaa tutkistelevia silmäyksiä lyhythameisten neitien kanssa, jotka kuitenkin enimmäkseen syystä kyllä tuntuvat hänestä vastenmielisiltä. Sitävastoin hän jää seisomaan, kun kohtaa erään tytön nimeltä Anna Grässlin. He hymyilevät toisilleen ja joskus keskustelevat kainosti astellen jonkun askeleen vierekkäin. Tytön äiti on erään viinikauppiaan leski, jolla kuuluu olevan suhteita kaukaiseen sukulaiseemme parooni Breisachiin Römerbadin linnassa. Fritz puhuu hänestä epäsuosiollisesti ja valvoo, ettei Jacquot joudu liian lähelle pienokaisparkaa. Muuten tämä viinikauppiaan leski Grässlin on syntyään italialainen, römerbadilaisten kannalta siis »kulkuri», jota ei yksikään kunniallinen porvari tervehdi. Grässlin-vainaja toi hänet vähää ennen sotaa kotiinsa joltakin matkaltaan ja meni sitten, suvun kauhistukseksi, pian hänen kanssaan naimisiin. Nyt hänen sanotaan olevan varakkaan. Parooni Breisachia Jacquot vihaa, kieltäytyy ojentamasta hänelle kättään ja poikkeaa jo kaukaa syrjään, paroonin näyttäytyessä metsätiellä, samalla salaa ärsyttäen Barrya häntä vastaan.

Kaikesta tästä kuulen vain Fritziltä. Kuitenkin luulen olevani varma asiastani: Jacquot ei tunne enää mitään epäluuloa isäänsä kohtaan, ja kun hän niin usein puhuu Sveitsistä, Petersgratista ja Tschingel-jäätiköstä, toivoo hän yhä vielä, haluaa kiihkeästi, että matkustaisin hänen kanssansa Sveitsiin ja antaisin hänen kuin koiran, joka johdetaan jäljille, etsiä siellä ylhäällä. Hän löytäisi äidin!