Part 3

STORM. Minun täytyy, rakkaani. Enhän missään tapauksessa voi jäädä pois hautajaisista. Mutta maanantaina, siis ylihuomenna, olen jälleen luonasi! Ja silloin... Tahdothan, että menemme naimisiin niin pian kuin mahdollista?

MIRJAM kuumasti. Minä tahdon, armaani... pian! Minähän rakastan sinua.

Suutelevat.

STORM. Ajattele, että kaikki tuli niin äkkiä, ettemme ole ehtineet juuri puhuakaan naimisiinmenosta -- eikä paljon muustakaan! Miten sinä tahtoisit Mirjam -- matkustammeko Englantiin ja menemme siellä siviiliavioliittoon, vai miten? Niinpä todellakin -- minun täytyy neuvotella juristimme Arvidin kanssa... hän kyllä tietää miten on paras menetellä.

MIRJAM muuttuu äkkiä vakavaksi ja sanoo kuin uuden ajatuksen valtaamana. Sinä olet oikeassa... Me olemme liian vähän puhuneet tulevaisuudesta, elämästä... -- (Hiljaa) -- Mutta jospa kaikki onkin mahdotonta...

STORM. Mikä olisi mahdotonta?

MIRJAM yhä vakavampana. Kaikki -- meidän onnemme...

STORM hämmästyen. Miten niin? --

MIRJAM epäröiden. Niin Bruno... oletko sinä ajatellut yhtä seikkaa meidän välillämme, joka... joka...

STORM maltittomana. Mutta sanohan nyt, mitä tarkoitat.

MIRJAM hiljaa, miltei tuskallisesti. Sitä, että... että minä olen paljon vanhempi kuin sinä...

STORM purskahtaen nauruun. Voi rakas, mitä sinä puhut...?

MIRJAM. Ehkä sinä et ole tätä asiaa koskaan ajatellut -- mutta minä olen. Ajattelehan, että minä olen seitsemän vuotta sinua vanhempi. Minä olen ehkä jo harmaapäinen, kun sinä olet vielä nuorekas... -- (Miltei uhkaavasti) -- Ja entäs, jos sinä silloin kadut... ajattelet, että minä olen sinulle taakkana...

STORM hellästi ja tulisesti. Minä vannon, että se ei milloinkaan tapahdu! Usko minua: tuo epäily ei johdu muusta kuin siitä, ettet tunne minua. Jos sinä tuntisit, niin huomaisit sen aivan mahdottomaksi.

MIRJAM alakuloisesti. Ei sitä voi edeltäpäin tietää...

STORM. Etkö sinä siis tiedä?

MIRJAM. Kyllä minä tiedän mutta...

STORM keskeyttäen. Mutta miksi sitten minua epäilet? Mirjam, sinä et saa -- minä en voi olla missään, jos sinä tuollaista ajattelet! Minä rakastan sinua niin, etten koskaan luovu sinusta! En, en... -- (Suutelee Mirjamia) -- Ja, minä toistan vieläkin, että tuo epäluulo johtuu yksistään siitä, kun et minua tunne?

MIRJAM. Saattaa olla, etten sinua vielä oikein tunne... Mutta ethän pahastu, jos tahtoisin puhua vieläkin yhdestä asiasta...?

STORM. Miten saattaisin pahastua? Olen päinvastoin iloinen, jos sanot aivan suoraan, mitä ajattelet.

MIRJAM tarttuen Stormin käteen; hieman epäröiden. Sinä viittasit jotain sinnepäin, että menisimme siviiliavioliittoon... Tarkoitatko, ettemme antaisi vihkiä itseämme...?

STORM. Kyllä minä sitä ajattelin...

MIRJAM arasti. Tiedätkö, minä tahtoisin kuitenkin...

STORM muuttuen vakavaksi. Minusta ei tuo vihkiminen ole muuta kuin vanha seremonia -- joka sitäpaitsi on alentavaa naiselle.

MIRJAM keskeyttäen hellästi. Niin se voi olla sinusta -- mutta minä olisin niin iloinen. Vihkimisessä on sentään jotakin juhlallista ja kaunista, jonka muistaa koko elämänsä ajan... Minä taidan olla lapsellinen, minä saatan olla kokonaan väärässäkin, ja olisin siitä hyvin pahoillani -- mutta minusta tuntuu, ettemme tule oikein onnellisiksi, ellemme anna vihkiä itseämme... Se kiusaisi aina minua.

STORM hieman naurahtaen. Sinä olet todellakin lapsellinen...

MIRJAM vienosti. Minä myönnän sen, rakkaani... Mutta myönny tämä ainoa kerta minun lapsellisuuteeni. Minä lupaan olla sitten niin... niin hyvä sinulle! Koko elämäni ajan muistelen sinun myöntyväisyyttäsi. Ja ajattele: eihän siinä mitään pahaa tapahdu, ja jos se sinustakin on enemmän muotoasia...

STORM keskeyttäen. Ei -- se ei ole minusta muotoasia! Järkeni, tunteeni, koko olemukseni on tuollaista vastaan! Se on yksi niitä keinoja, joiden avulla kirkko vuosisatoja on pitänyt naista vallassaan -- alentanut ja polkenut häntä. Ja tarvitaanko nyt meidän välillämme tuollaista...?

MIRJAM. Mutta ethän itsekään usko, että mitkään papit voisivat pitää minua vallassaan?

STORM. Miksi sitten tahdot tuollaista vihkimistä?

MIRJAM kietoen kätensä hänen kaulaansa. Rakas, rakas, en osaa sitä oikein sanoa... Mutta ethän tahdo, että tulisin onnettomaksi. Ethän tahdo mitään ikävää varjoa välillemme...?

STORM katkerasti. Minusta tuntuu kuin sinä et tahtoisi tietää mitään minun tunteistani. Sinä et ajattele yhtään, että tuollainen toimitus on kokonaan tunteitani ja periaatteitani vastaan.

MIRJAM kiehtovasti. Periaatteet, periaatteet... mitä me niistä välitämme? Ajattele, miten onnellisiksi me tulemme...

STORM. Rakas Mirjam! Älä vaadi tuota toimitusta -- se painaisi muistoani kuin jokin alentava teko.

MIRJAM tekeytyen syvästi loukkaantuneeksi. Koska se sinusta on alentava teko, niin kyllä sinut siitä vapautan. Enhän mitenkään saata ruveta turmelemaan sinun hyviä ja vapaamielisiä periaatteitasi!

STORM hämmästyen. Mitä sinä sanot... mitä tarkoitat...? Se ei ole mahdollista...

MIRJAM tahtoen yhä haavoittaa sanoillaan. Se _on_ mahdollista! Tai täytyykö minun sanoa vielä selvempään? Kuule siis: minä en mene sinun kanssasi naimisiin!

STORM hätkähtää ensin, niinkuin olisi saanut ankaran iskun ja on hetken ääneti. Mutta hänen voimakas, väkivaltainen luonteensa saa ylivallan ja hän sanoo hiljaa ja lujasti. Sinun täytyy. Minä tahdon sinut.

MIRJAM todellisella suuttumuksella. Täytyy! Kuka minut siihen pakottaa? Enkö ole vapaa tekemään mitä tahdon -- menemään naimisiin kenen kanssa tahdon?

STORM nousee ja silmäilee ympärilleen niinkuin ei käsittäisi mistä on kysymys tai katselisi hän asetta ja aikoisi lyödä kaikki murskaksi. Silloin huomaa hän pienellä pöydällä Lundin hansikkaat. Hän kalpenee, astuu hitaasti pöydän ääreen ja ottaa hansikkaat käteensä. Tuijottaen kauan Mirjamia läpitunkevasti, sanoo hän matalalla, käheällä äänellä. Kenenkä nämä ovat?

MIRJAM on niin tyrmistynyt, ettei voi sanoa mitään.

STORM hiukan ääntään korottaen. Kenenkä nämä ovat?

MIRJAM sopertaen kalpeana. Minä en tiedä...

STORM kähisten hiljaa ja uhkaavasti. Et tiedä...? Koeta muistella... Koeta muistella.

MIRJAM tuskallisesti. Kuinka sinä nyt noin...? Mitä sinä oikein tarkoitat..?

STORM katsellen ympärilleen kuin aikoisi ruveta etsimään. Minä tahdon tietää kenenkä ne ovat...

MIRJAM yhä enemmän hätääntyen. Ei, ei, ei! Älä osoita tuollaista epäluuloa... Pitäisihän sinun ymmärtää...

STORM tuijottaa häneen hurjin katsein ja sanoo vihdoin järkähtämättömästä. Minä tahdon tietää.

MIRJAM kuin vapautuen. Ah niin -- nyt muistan... Ne ovat kai Lindevallin -- hän kävi täällä.

STORM muistaen, hämmentyneenä. Niin... niinpä todellakin... Hän kertoi käyneensä täällä.

MIRJAM vielä pelästyneenä, mutta hellästi. Oi, miten sinä pelotit minut! Miten paha sinä olet, Bruno... Kuulustelet minua aivankuin jokin tutkintotuomari...

STORM sisäisen kiihtymyksen vallassa. Niin, minä olen niin paha, ettet sinä saata sitä käsittää! En voi edes itsekään ymmärtää, miten hirveä ajatus minulle tuli... -- (Kuiskaten) -- Minä ajattelin, että jos sinä olet ollut jonkun toisen -- niin minä tartun sinun kaulaasi ja...

MIRJAM. Mitä kauheita sinä puhut..?

STORM yhä kiihtyen. Niin... se on kauheata, mutta minä rakastan sinua niin suuresti... että sinun täytyy tulla omakseni! Se voi olla väärin, se voi olla mielettömyyttä -- mutta sinun täytyy olla yksistään minun! -- (Hän muuttuu pelottavan näköiseksi ja sanoo hiljaa, hammasta purren) -- Kun ajattelen, että joku suutelisi ja syleilisi sinua... ja minä sen saisin tietää... -- niin minä -- niin... siitä seuraisi onnettomuus...

MIRJAM syöksähtää väristen seisoalleen, sopertaen. Rauhoitu, rauhoitu...

STORM. Sinä... sinä kalpenet? -- (Lähenee uhkaavasti Mirjamia) -- Sano heti, onko sinulla rakastaja -- minun täytyy se tietää...

MIRJAM peräytyy kirkaisten. Bruno... Bruno...!

STORM kokonaan suunniltaan. Onko se siis totta? Onko... onko? -- (Puristaa niin rajusti Mirjamin rannetta, että tämä vaipuu kirkaisten polvilleen. Mutta Storm ei hellitä sittenkään, vaan sähisee entistä raivokkaammin) -- Etkö sinä kuule..? Vastaa minulle! Vastaa minulle! Kuuletko sinä?

MIRJAM nyyhkyttäen. Kuinka sinä voit sellaista ajatella...?

Storm hellittää hänen kädestään.

MIRJAM yhä polvillaan maassa, pidellen rannettaan. Mitä aihetta sinulla on moiseen luuloon?

Äänettömyys.

STORMIN raivo talttuu vähitellen, tuska ja häpeä valtaa hänet vastustamattomasti, ja hän mutisee itsekseen. Voi minua... voi minua...

Sitten hän syöksyy Mirjamin luokse ja nostaa hänet sohvalle; kääntäen kasvonsa poispäin ja pidellen hänen kättään, sopertaa hän hiljaa.

Vieläkö... vieläkö sinä voit antaa anteeksi...?

MIRJAM yhä nyyhkyttäen. Minä en olisi koskaan voinut uskoa, että sinä menisit niin pitkälle, että pahoinpitelisit naista...

STORM aivankuin lyyhistyen näkymättömän iskun alle. Minkälainen peto minä olen...

Äänettömyys.

MIRJAM tukehtuneesti. Niin Bruno... ehkä meidän on parasta erota nyt heti -- ennenkuin se on myöhäistä. Näyttää siltä, ettemme kuitenkaan koskaan voi tulla onnellisiksi.

STORM vaipuu tuolille, tarttuu päähänsä ja kuiskaa käheästi, kuin salaperäisellä kauhulla. Tuo kauhea... joka taas tuli... Minä olen kirottu.

MIRJAM katsoo häneen hetken, sääli ja hellyys valtaavat hänet; hän menee Stormin luokse ja lausuu huolestuneena. Mitä sinä sanoit? Mikä sinulle tuli...? Sinähän aivan vapiset... ja kylmä hiki virtaa otsaltasi... Sano... puhu minulle.

STORM on hetken ääneti, sitten hän äkkiä syöksähtää polvilleen Mirjamin eteen -- ja niinkuin hänen sielunsa järkähtäisi, avautuisi salaisimpia pohjia myöten, parahtaa hän käheästi. Mirjam... älä tuomitse minua... Minä en voi sille mitään. Minä olen kirottu, kirottu...

Hänen äänensä katkeaa ikäänkuin tukahutettuihin nyyhkytyksiin.

MIRJAM. Bruno... puhu minulle. --

STORM. Niin -- sinä ehkä hylkäät minut... koko elämäni onni saattaa nyt mennä, mutta nyt minä tunnustan sinulle kaikki... Sillä sinä et tiedä, millainen olen... Minä pelkään, ettet sinä voi minua ymmärtää -- kun en itsekään täysin ymmärrä... mutta, mutta...

MIRJAM hyväillen hellästi hänen päätään. Rakkaani... kerro minulle kaikki.

STORM. Niin Mirjam... Minä olen todellakin kirottu... Minä olen sellainen kurja, että kun raivostun, niin en voi hillitä itseäni... en tiedä mitä teen. -- (Sisäisellä kauhulla) -- Minulle tulee jonkunmoinen outo, kauhea halu iskeä, murskata, surmata...

MIRJAM äänettömyyden jälkeen, hiljaa. Onko se mahdollista...? Onko se totta?

STORM. Se on liiankin totta. Se on synkistänyt koko elämäni... Ja miten olenkaan koettanut taistella sitä vastaan. Juuri sentähden olen niin paljon urheillutkin, jotta saavuttaisin mielenmalttia, kylmäverisyyttä. -- (Epätoivoisesti) -- Minä luulin sen jo voittaneeni -- ja nyt se taas tuli. Kaikki on turhaa...

MIRJAM liikutuksen ja hellyyden valtaamana. Ei, ei -- se ei ole turhaa! Sinä unohdat tuon, Bruno -- sinun täytyy unohtaa se! Minä rakastan sinua!

STORM hämmästyneenä, hiljaa. Oi Mirjam... Voitko sinä sittenkin minua rakastaa?

MIRJAM. Enemmän, enemmän... Enemmän kuin omaa elämääni.

Äänettömyys.

STORM häpeän valtaamana. Nyt vasta oikein huomaan, minkälainen raakalainen minä olen... Sinua minä saatoin epäillä.

MIRJAM epäröiden. Mutta jospa minä en olekaan sellainen kuin luulet... kuvittelet...

STORM liikutettuna, hurmaantuneena. Sinä olet sellainen! Kun katson sinua, niin tahtoisin vaipua maan alle kun muistan, miten... Ja minä kiroan itseni jos vielä sinua epäilen. -- (Nousee, tarttuu Mirjamin päähän, katsoen häntä silmiin) -- Niin -- sinähän et _voi_ olla muuta kuin rehellinen, puhdas... Ja jos sellainen nainen rakastaa minua... enkä sittenkään kykene parantamaan itseäni -- niin minä joudankin silloin hukkua...

MIRJAM tuskallisesti. Älä... älä puhu noin...

STORM. Minun täytyy puhua... Minun on niin omituinen ja hyvä olla, nyt kun meidän välillämme ei ole mitään salaista, ei mitään epäiltävää. Ja minä tahdon tulla hyväksi. Minusta on kaikki kuin unennäköä, tuntuu niin kummalliselta, että sinä voit kuitenkin minua rakastaa -- vaikka olen sellainen...

MIRJAM hellästi ja kiihkeästi. Armaani... Sinun rajuuttasi ja voimaasi minä rakastan... Kaikki muut ovat sinun rinnallasi raihnaisia raukkoja.

STORM liikutuksen vallassa. Sinä liioittelet, rakas... Katso, miten heikko olen... -- (Syöksyy polvilleen Mirjamin eteen ja suutelee hänen käsiään) -- Sinä annat siis minulle anteeksi.

MIRJAM. Sinulla ei ole koskaan ollutkaan minulta mitään anteeksi pyydettävää... -- (Tarttuu Stormin päähän, suudellen häntä kiihkoisesti) -- Jumalani... kuinka sinua rakastan...

STORM. Mirjam... tästälähtien en sano sinulle yhtään pahaa sanaa. Jos sinä tämän illan voit unohtaa, niin minä lupaan, etten enää koskaan... en koskaan...

MIRJAM keskeyttää hymyillen, sulkien kädellään hänen suunsa. Hiljaa! Et saa mitään luvata! Sinä et tunne itseäsi siinä suhteessa -- mutta minä sinut tunnen... Sinä olet suuri tyranni, Bruno... Oikea itämainen itsevaltias!

STORM vastustaen. Ei, ei...

MIRJAM. Olet, olet... Mutta siitä huolimatta rakastan sinua.

STORM tulisesti. Oi pieni, suloinen Mirjamini...

Suutelee.

MIRJAM. Bruno, Bruno... sinä myöhästyt junasta! Katsoppas kelloa.

STORM. Ajattelehan, että olin unohtaa junat, hautajaiset -- vieläpä perintönikin! Kyllä minä sentään vielä ehdin...

MIRJAM hellästi. Älä nyt unhota minua...

STORM. Mitä sinä puhut...? Ah niin... nyt muistan... Etkö antaisi minulle sitä viimeistä valokuvaasi...? Ottaisin sen mukaani.

MIRJAM. Tietysti saat sen... -- Irroittaa sen kehyksestä ja antaa Stormille.

STORM kuvaa katsellen. Onko suurennus tästä kuvasta jo valmistunut?

MIRJAM. On... se on tuolla ruokailuhuoneessa...

STORM. Mennään katsomaan sitä!

Kietoo kätensä Mirjamin vyötäisille, aikoen lähteä.

MIRJAM hätääntyy, kalpenee; nyt vasta hän muistaa, että Lund on siellä. Tarttuen Stormia hihaan, hän sammaltaa. Ei, ei... Älä mene... Ei mennä sinne...

STORM hämmästyen. Miksi... Minkätähden ei...?

MIRJAM neuvottomana. Ei, ei mennä... minä pyydän...

STORM katsoen häneen pitkän aikaa tutkivasti. Miksi ei? Mitä sinä sillä tarkoitat?

MIRJAM keksii pelastuksen; hän painautuu Stormia vastaan kuiskaten. Rakas... siellä on vielä epäkunnossa...

STORM. Niinkö... sinä, sinä -- (Suutelee) -- Nyt minun täytyy mennä. -- (Aivankuin jonkun epäluulon kalvamana) -- Mutta sano minulle Mirjam -- onko siinä perää, että...

MIRJAM hätkähtäen. Missä?

STORM. Ei missään. Minä olin vain typerä. Hyvästi!

MIRJAM levottomasti. Sano mitä tarkoitit..?

STORM. En sano... Se oli vallan joutavaa mitä aioin sanoa, ja nyt olen iloinen, etten sanonut... Hyvästi rakkaani.

MIRJAM. Hyvästi.

Suutelevat. Storm poistuu.

Kun Storm on mennyt, kävelee Mirjam kiihkeänä, omituisen liikutuksen vallassa lattialla. Seisahtuu ja nostaa kätensä, aivankuin tahtoisi syleillä jotakin näkymätöntä olentoa ja hymyilee omituisesti.

Lund aukaisee ruokailuhuoneen oven ja astuu sisään. Hän on kalpea ja hermostunut.

MIRJAM omien ajatustensa vallassa. Ah niin... Sinä olit siellä.

Kävelee edelleen. Äänettömyys.

MIRJAM. Ystäväni, ystäväni... Minulle on tapahtunut suuri onni! Hän rakastaa minua.

LUND hiljaa. Etkö sitä ennen ole tietänyt...?

MIRJAM iloisena ja liikutettuna. Olen, olen... Mutta nyt tiedän sen niin varmasti... niin varmasti. Ja hän tahtoo, että heti menisimme naimisiin... Hän on perinyt isoisältään neljäkymmentätuhatta markkaa.

LUND. Isoisältään... vai niin.

MIRJAM. Tuo hyvä, herttainen isoisä! Jos hän vielä eläisi, niin matkustaisin heti hänen luokseen, lankeaisin polvilleni hänen eteensä ja suutelisin hänen kalvakoita käsiään... Minulle on kerrottu, että hän oli nuorena aivan samannäköinen ja samanluontoinen kuin Bruno nyt -- yhtä tulinen, häikäilemätön, rehellinen ja voimakas...

LUND. Kylläpä hänellä on avuja!

MIRJAM. Hänellä _on_ avuja -- miksi siis kieltäisin niitä? Etkä sinäkään voi niitä kieltää, vaikka tahtoisitkin! Hänen toverinsa, professorit -- kaikki, jotka hänet tuntevat, ovat siitä yhtä mieltä.

LUND vakavasti. Minä pelkään, että sinä kaikesta huolimatta tulet hänen kanssaan onnettomaksi.

MIRJAM kiivastuen. Miksi niin? Selitä tarkemmin. Muuten sanon, että väitteesi johtuu mustasukkaisuudesta?

LUND. Koska sanot noin, niin olen pakoitettu selittämään... Sano sentään ensin, tunnetko sinä tuon isoisän...? Tarkoitan hänen elämänsä...

MIRJAM. En todellakaan... En ole häntä edes koskaan nähnyt... Mutta minulle on kerrottu hänestä paljasta hyvää.

LUND. Loppuikänsä on hän kyllä elänyt moitteettomasti... Mutta nuorena hän on ollut pitkän ajan vankeudessa.

MIRJAM hämmästyen. Vankeudessa... Ja mistä syystä...?

LUND. Murhasta. -- Hän tappoi vaimonsa, kun sai tietää tämän olleen uskottoman.

MIRJAM kalpenee ja on aivankuin pyörtymäisillään.

LUND. Niin... minä pelkään, ettet tule onnelliseksi hänen kanssaan... Anna minulle anteeksi, minä en voinut olla kuulematta... minä kuulin kaikki teidän keskustelunne... Ja tiedätkö, minun mieleeni johtui juuri tuo yhtäläisyys hänen isoisänsä kanssa. Minä tunnen Brunon lapsesta asti ja olen jo ennen pannut merkille hänen rajun, häikäilemättömän luonteensa. Siinä on aivankuin jonkunmoista atavismia, sillä hänen isänsä oli kokonaan toisenluontoinen... -- (Ääntään hiljentäen) -- Minä nimittäin suuresti pelkään, että hän on juuri isoisältään perinyt sen -- minun ei tarvitse sitä sanoa, sinä kyllä ymmärrät, mitä tarkoitan... Täytyihän sinun kuulla, miten hänen äänensä ihan värisi murhanhimosta... Usko minua Mirjam: hän on kaikista kyvyistään ja avuistaan huolimatta kauhea ihminen... Ei -- hän on hirviö.

MIRJAM hiljaa sopertaen. Hän rakastaa minua...

LUND. Rakastaa! Onko sellainen rakkautta? Ei -- se on raakaa itsekkäisyyttä! Rakkaus on alistuvaisuutta, uhrautuvaisuutta, mutta hän... Oh, minä pelkäsin sinun puolestasi... minä milt'ei vapisen, kun muistelen hänen sanojaan... hänen ääntänsä.

MIRJAM hiljaa. Minä olen valmis karsimaankin...

LUND katkerasti. Kärsimään! Missä on sinun ylpeytesi, sinun itsenäisyytesi...?

MIRJAM kuin itsekseen. Ylpeyteni... itsenäisyyteni... Niin, sitä en tiedä... Hänen läheisyydessään menetän kaiken itsenäisyyteni... kaikki teoriani haihtuvat kuin tuuleen... Hän on niin erilainen kuin kaikki muut. -- Saattaa olla niinkin, että rakkaus ei ole itsenäisyyttä...

LUND. Sinä siis rakastat häntä niin suuresti?...

MIRJAM kuiskaten kuin itsekseen. Niin... Enkä voi itsekään ymmärtää, miksi häntä niin rakastan. Kaikki on aivankuin yllättänyt minut, syöksynyt ylitseni kuin myrsky...

LUND hiljaa. Sinä sanoit myöskin rakastavasi minua...

MIRJAM. Minä en ymmärtänyt silloin mitä rakkaus on... Vasta nyt sen tiedän. -- Minä olisin valmis kärsimään puutetta, minä kuolisin hänen puolestaan... Ja kuitenkin pelkään häntä toisinaan -- pelkään hänen rakkautensa rajuutta, hänen voimaansa. -- (Sisäisellä kauhulla) -- Kun hän ei vain saisi koskaan tietää mitä meidän välillämme on ollut... --

Katsoo Lundia tutkivasti.

LUND. Mutta miksi sitten menet hänen kanssaan naimisiin?

MIRJAM aivankuin huumaantuneena. Oo, minä menisin hänen kanssaan vaikka syvimpään kadotuksen kuiluun! Lyököön hän minua, kun hän vain rakastaa minua... kun hän vain ei koskaan unohda minua... Sanoinko, että pelkään häntä...? Ei, ei... Tai jos pelkäänkin, niin minä jumaloin häntä samalla! Niin... Surmatkoon hän minut, kun hän ei vain koskaan... koskaan minua unohda...

Äänettömyys.

LUND uuden ajatuksen valtaamana. Mutta oletko ajatellut sitä, että sinun on jätettävä teatteri -- sinne hän ei sinua laske... Ja usko minua: sinä tulet kärsimään, ellet saa näytellä...

MIRJAM. Hän rakastaa minua...

LUND hiljaa, katkerasti. Sinä olet niin kovin varma hänen rakkaudestaan, mutta entäs 10-15 vuoden kuluttua? Hän on silloin vielä tulinen ja nuori -- ajattele vain teidän ikäeroanne... Entä, jos hän silloin ottaa jonkun nuoren rakast...

MIRJAM keskeyttää hänet, hypähtäen ylös kuin haavoitettuna. Ole vaiti, vaiti! Ellei sinulla ole muuta puhuttavaa, niin...

Viittaa oveen.

LUND kuohahtaen. Ajatko sinä minut ulos...?

MIRJAM. Kyllä! -- ellei sinulla ole muuta puhuttavaa kuin koettaa kylvää epäluuloa ja eripuraisuutta välillemme...

LUND uhkaavasti. Mutta entäs, jos minä en salli, että hän saa sinut...? Jospa minä... Minulla on suurempi oikeus sinuun kuin hänellä... Minä olen sinua rakastanut ennenkuin hän... sinä olet minun vaimoni -- minä en luovu sinusta!

MIRJAM. Sinun vaimosi...? Sinä unohdat minut tässä asiassa! Sinä et luovu minusta?! Niinkö puhut sinä, joka äsken syytit häntä itsekkyydestä... sinä, joka sanoit, että rakkaus on uhrautuvaisuutta, kieltäytymistä. -- (Yhä kiihtyen) -- No hyvä! Mene siis Brunon luokse ja ilmaise kaikki! Mutta älä milloinkaan enää tule silmieni eteen!

LUND on hetken aivankuin huumaantunut; sitten hän menee Mirjamin luokse puhuen masentuneella, värisevällä äänellä. Anna anteeksi... Minä en tiedä mitä puhun -- mitä teen... Minun tuskani, rakkauteni tekee minut hulluksi... Älä aja minua luotasi... Anna minulle anteeksi! Minä rakastan sinua...

MIRJAM pitkän vaitiolon jälkeen. Mitä sinulle voin sanoa...? Enhän voi sinulle valehdella. Mitä niin ollen voin tehdä...?

Äänettömyys.

LUND tukehtuneesti. Niin -- minä kyllä käsitän, mitä minun on tehtävä.

MIRJAM säpsähtää ja änkyttää hätääntyneenä. Älä, älä vain ilmaise Brunolle...

LUND synkästi, ikäänkuin ajattelisi jotakin muuta. Sitä sinun ei tarvitse pelätä... (Kääntyy raskaan liikutuksen valtaamana hiukan toisaalle, katsellen erästä taulua.)

MIRJAM tarkastaa häntä hetken tuskaisella, tutkivalla epäluulolla; aikoo sanoa jotain, mutta ei sanokaan.

Äänettömyys.

LUND koettaa hillitä mielenliikutustaan ja lausuu hitaasti ja koleasti. Niin... minun on siis lähdettävä. Minulla ei kai ole enää mitään sanottavaa... -- (Pudistaen Mirjamin kättä.) -- Hyvästi Mirjam...

Poistuu raskain askelin.

MIRJAM jää seisomaan paikoilleen, ja kun Lund sulkee oven, astuu hän pari askelta sitä kohti huudahtaen. Valter! Älä... (Lund ei kuule; hän poistuu jo ulko-ovesta.)

Äänettömyys.

MIRJAM seisoen yhä paikallaan; tuskallisesti. Jospa, jospa hän ilmoittaa! -- Silloin minä olen hukassa...

Esirippu.

KOLMAS NÄYTÖS

Sama paikka kuin edellisessä näytöksessä. Vain eteisessä on himmeä valo. On kohta puoliyö -- seurusteluhuoneen kello on puoli kaksitoista.

Jossakin vasemmalla kuuluu kaukainen kellonsoitto, Ingrid tulee avaamaan ja Mirjam palaa teatterista.

Hän riisuutuu Ingridin avulla; menevät seurusteluhuoneeseen.

MIRJAM riisuen koristuksiaan. Onko herra Lund käynyt täällä?

INGRID. Ei.

MIRJAM. Eikä lähettänyt kirjettä...?

INGRID. Ei kirjettäkään...

Ingrid aukaisee hänen leninkinsä. Menevät makuuhuoneeseen, ja hetken kuluttua palaa Mirjam puettuna ohueen, pitsikoristeiseen aamupukuun.

Kun Ingrid on poistunut, kävelee MIRJAM edestakaisin suuren levottomuuden vallassa. Vihdoin se näyttää saavan hänet kokonaan valtoihinsa, ja käsiään väännellen mutisee hän hiljaa.

Mitä minun on tehtävä?

Katsoo kelloa ja menee eteiseen. Kun Ingrid samassa tulee kamaristaan, kysyy hän levottomalla äänellä.

Eikö kukaan ole soittanut tänne?

INGRID. Ei.

MIRJAM seisoo vieläkin muutaman hetken tuskallisesti epäröiden, mutta sitten sanoo hän itsekseen päättävästi. Minun täytyy se tehdä!

MIRJAM menee telefooniin; hillitysti. Saanko 113. Suo anteeksi, kun soitan näin sopimattomaan aikaan, mutta pyytäisin sinua heti tulemaan luokseni. -- On... tärkeätä. -- Voitko heti tulla? -- Ota auto. -- Ingridille -- Kun herra Lund tulee, niin laske hänet heti luokseni..

Menee seurusteluhuoneeseen ja istahtaa kirjoituspöydän ääreen. Ottaa esille laatikosta jo alotetun kirjeen, lukee sitä itsekseen ja ryhtyy kirjoittamaan lisää. Kun kirje on valmis, soittaa hän Ingridin.

MIRJAM antaen kirjeen Ingridille. Toimita niin, että tämä tulee jo aamupostissa perille.

INGRID epäröiden. Kuulkaa neiti...

MIRJAM. No mitä?

INGRID hiljaa, moittien. Minkätähden te käskitte hänet tänne... tuon herra Lundin. Se ei ole oikein.

MIRJAM hermostuneesti. Mikä ei ole oikein? -- Minä pyydän ettet sekota itseäsi asioihin, jotka eivät sinulle kuulu.