Part 2

STORM hymyillen sydämellisesti. Olisiko teistä hauska kuulla, miten minä olen ollut naurunalainen...? Niinkö? -- No, voinhan sen kertoakin, ei se mitään vaarallista ole... Niin -- minä olin juuri äskettäin tullut yliopistoon ja kuuntelin soittoa eräänä iltana puistossa; soitettiin erästä sovitusta, jossa on paljon kansanlauluja. -- Silloin sattui korviini eräs sävel, laulu -- niin läheinen ja samalla kaukainen ja suloinen, että minä aivan huumaannuin... Se oli laulu, jota en ollut kuullut senjälkeen kuin aivan pienenä lapsena... Ja äkkiä muistin kaikki... Tuon lyhyen sävelen aikana minä elin uudelleen kappaleen lapsuuteni elämää. -- (Muistojensa valtaamana) -- Minä olin olevinani vielä pieni poika, joka paitasillaan meni eräänä ihanana aamuna isän luokse heinäpellolle... ja jolle heinäväki nauroi... Minä näin äitinikin vielä nuorena -- samanlaisena kuin silloinkin, kun hän lauloi tuota laulua... Enkä minä sillä hetkellä muistanut lainkaan sitä, että olin elänyt jälkeenpäin, kasvanut isoksi, käynyt koulua ja ehkä hiukan kärsinytkin. En sitäkään, että äiti oli jo kauan maannut mullan alla... en mitään... Ja silloin lakkasi soitto yht'äkkiä, kuului joitakin kättentaputuksia -- ja taas minä näin väkijoukon, ravintolan värilliset sähkölamput, ympärillä mustan syysillan... Ja minusta tuntui aivankuin olisin juuri silloin kadottanut ainiaaksi jotain kallista ja rakastettua... niinkuin olisin saanut hirveän iskun -- ja minun täytyi nojautua puuhun... Minä en ollut itkenyt kahdeksaan vuoteen, mutta silloin minä itkin. -- Muuttuen iloisemmaksi -- Ja aiheutin tietysti ilmeistä huvia verrattain suurelle katselijajoukolle.

SYLVIA kääntyy poispäin ja pyyhkii silmiään. Useat näyttävät liikutetuilta.

LINNEA kuiskaa liikutettuna. Kummallista...

STORM. Ja ajatelkaa, se ei ollut kerrassa mikään... Se oli vain tavallinen kansanlaulu -- (Hämillään) -- Mutta hyvät ystävät... nyt minä myöskin teen itseni naurettavaksi kertomalla tuollaista joutavaa...

ÄÄNIÄ innokkaita, vastustavia.

-- Ette mitenkään, herra Storm!

-- Mitä te puhuttekaan...

-- Päinvastoin!

-- Siitä on kauan, kun olen kuullut jotakin noin mielenkiintoista...

INGRID, joka on pistäytynyt ruokailuhuoneessa, menee Mirjamin luokse ja kuiskaa jotain hänen korvaansa.

MIRJAM. Olkaa ystävällisiä ja menkää ottamaan teetä!

ÄÄNIÄ.

-- Kiitoksia vain!

-- Kiitos, kiitos!

Poistuvat puhellen. Lindevall ja Storm jäävät.

STORM vieläkin kiihtyneenä, vaikka hän on tähän asti koettanut sitä huolellisesti peittää. Voitko sinä ymmärtää, mitä tuo Göös oikein tarkoitti...? Kun tekee suoranaisen skandaalin...

LINDEVALL. En usko, että hän mitään tarkoitti... juovuksissa oli. Mutta tiedätkö, minä ihailin sinun mielenmalttiasi, kun jaksoit hillitä itsesi... Ei sinun enää tuosta tulisuudestasi tarvitse olla huolissasi.. --

STORM miltei alakuloisesti. Kiitos vain, veli hyvä, myötätunnostasi... Kyllä se äsken vaikealta tuntui, mutta koetan aina täst'edeskin...

LINDEVALL. Oikein! -- (Kiihtyen) -- Ja ellei tuo aasi pyydä sinulta anteeksi viimeistään huomisaamuna -- niin hän joutuu minun kanssani tekemisiin...

STORM lyöden häntä olkapäälle, hymyillen. No veikkonen! Nythän minä saan jo ruveta _sinua_ varottelemaan.

MIRJAM ilmestyen ovelle, leikillisesti. Mutta herra Lindevall! Tehän viivytätte meidän uutta vierastamme!

LINDEVALL samoin. En mitenkään! Te neiti, saatte hänet nyt heti paikalla haltuunne! Minä jätän hänet tähän ja riennän teetä ottamaan. -- (Pysähtyy ovelle, uhaten sormellaan) -- Mutta, mutta...

MIRJAM nauraen. Olkaa vain rauhassa, herra Lindevall!

Lindevall poistuu.

MIRJAM astuu nopeasti Stormin luokse ja tarttuu hänen käteensä. Minä olen kaiken aikaa nähnyt, miten levoton te olette ollut... Minä pyydän: haihduttakaa vihdoinkin mielestänne tuo...

STORM epäröiden. Enhän minä mitään...

MIRJAM. Älkää kieltäkö, minä kyllä näin... Oi jospa tietäisitte miten pahoillani olen, että teille minun luonani sattui tuollainen ikävyys!

STORM lämpimästi. Neiti hyvä... älkäämme puhuko siitä! Vaikka olisi sattunut mitä tahansa, niin sen korvaa kymmenkertaisesti teidän seuranne.

MIRJAM tekeytyen lempeän moittivaksi. Tekin, herra Storm! Minä luulin, että te olisitte kokonaan toisenlainen kuin muut, jotka aina imartelevat... Mutta nyt huomaan pettyneeni.

STORM. Kuulkaa, minä vakuutan kunniasanallani, etten imarrellut! Tiedättekö neiti, siitä asti kun näin teidät kerran Opheliana, olette te aina ollut mielessäni. Olisin niin mielelläni tahtonut tuntea teidät lähemmin.

MIRJAM veitikkamaisesti. Mikä olisi teidät siitä estänyt, jos asia olisi niinkuin sanotte...?

STORM epävarmasti. Emme ole tavanneet siten, että... olisi ollut...

MIRJAM. Olimmehan me yhdessä tuomari Lindevallin luona...

STORM. Niin -- mutta siellä en saanut edes pienintäkään tilaisuutta puhua kanssanne kahdenkesken. -- (Hiljaa, kiihkeästi) -- Ja nyt kun minulla vihdoinkin on tilaisuus siihen... kun tunnen itseni siitä hyvin onnelliseksi -- silloin te sanotte, että minä imartelen.

MIRJAM hiljaa, kiehtovasti. Minä olen hyvin pahoillani... mutta myöskin iloinen... jos olin väärässä.

STORM. Te olitte väärässä... Ettekö te sitten usko minua?

MIRJAM heittäen äkkiä kaiken teeskentelyn. Olen tehnyt teille väärin, antakaa minulle anteeksi... Minä uskon teitä täydellisesti... Niin -- minä olen vakuutettu siitä, ettette koskaan puhu muuta kuin totta... Ettekä voi uskoa, miten hyvin ymmärsin teidät äsken. Sillä minäkin olen orpo...

STORM lämpimästi. Niinkö? Tekin... Silloin te kyllä ymmärrätte... Te tunnette silloin tuon tunteen.

MIRJAM liikutettuna. Tunnen, tunnen... Eikä kukaan muu kuin se, joka on sen kokenut, saatakaan käsittää, kuinka kauhealta tuntuu, kun ihminen ensikerran tajuaa, että suloinen lapsuus on auttamattomasti, ikuisesti kadotettu -- kun tuntee, ettei saa siitä yhtä ainoata päivää takaisin... Ei nähdä koskaan äitiään, vaikka kuinka polttavasti kaipaisi... Silloin tuntuu kuin särkyisi jotakin...

Äänettömyys.

STORM on katsonut Mirjamiin kuin huumaantuneena; kiihkeästi. Oi minä en tahdo voida uskoa sitä, että me olemme vasta äskettäin tutustuneet! Minusta tuntuu kuin olisin tuntenut teidät kauan, jo lapsuudesta asti... Eikä kukaan ole vielä koskaan osoittanut minulle tuollaista ymmärtämystä.

MIRJAM sisäisellä innostuksella. Se johtuu ehkä siitä, että kohtalossani on jotain samanlaista kuin teidänkin... Ja minä olen varma, että tulen muistamaan tämän illan hyvin kauan... aina... Ja kun en tiedä koska teidät taas näen -- niin tahtoisin sanoa, että... että te tietämättänne olette taiteilija...

STORM luoden katseensa alas. Nyt minun täytyy ruveta syyttämään teitä samasta rikoksesta, josta te äsken minua syytitte...

MIRJAM hieman hämmentyen; hurmaavasti hymyillen. Niin -- me taidamme sitten molemmat olla syyllisiä...

STORM tarttuen hänen käteensä; tulisesti. Jospa te tietäisitte, miten...

LUND ilmestyy ovelle, katsoo terävästi Stormia ja lausuu kumartaen. Anteeksi... minä en huomannut...

Poistuu.

STORM kummastellen. Miksi herra Lund katsoi minuun niin merkillisesti? Lieneekö hän suuttunut?

MIRJAM hämillään. Mistäpä hän olisi suuttunut...? Se on vain mielikuvitusta...

STORM. Ei, ei se ole mielikuvitusta... minä näin sen. -- (Iloisesti) -- Mutta sehän on samantekevää! Minä en välitä koko maailmasta!

Vieraita tulee sisään.

STORM hämmentyen. Niin... niin, sitä minun piti vielä kysymän, että saammeko nyt pian nähdä teitä jossakin suuressa osassa?

MIRJAM. Harjoittelemme par'aikaa Romeota ja Juliaa -- jossa esiinnyn Juliana.

LINDEVALL joka on tullut heidän seuraansa. Sepä on hauska uutinen! Tulee olemaan suuri nautinto nähdä teidät Juliana.

MIRJAM. Jospa nyt onnistuisin...

LINDEVALL. Sehän on ilman muuta selvä!

STORM. Koska ensi-ilta onkaan?

MIRJAM huolettomasti. Oh, siihen on vielä kuukausi!

Kaikki vieraat alkavat lähteä. Kättelevät Mirjamia. Vain epäselvästi kuuluu seuraavia ääniä.

ÄÄNIÄ.

-- Kiitos vain kaikesta! Minun on nyt lähdettävä!

-- Hyvästi nyt... älkää unohtako!

-- Näkemiin, hyvä neiti...

-- Hyvää yötä, neiti!

LUND kuiskaten. Rakas Mirjam... enkö saa jäädä...?

MIRJAM hermostuen. Ei, ei... Et millään ehdolla.

LUND. Miksi en? Minä olen niin levoton... Sano, minkä vastauksen annat siihen... tiedäthän. Sinä et ole vielä mitään vastannut...

MIRJAM tuskautuneena. Ystäväni... En minä nyt voi mitään vastausta antaa -- olen vielä niin kiihoittunut tuosta tapauksesta... Mene nyt heti toisten mukana, ettemme herätä huomiota -- (Huomaa, että Lindevall ja Storm ovat vielä eteisessä ja lisää kovemmalla äänellä) -- Hyvästi nyt, herra Lund... voikaa hyvin!

LUND alistuen. Hyvästi.

MIRJAM huutaa. Herra Lindevall!

LINDEVALL. Tässä olen. Millä voin teitä palvella?

MIRJAM. Tarkoitan vain, ettette hyvästiä sanomatta menisi... Ja sitten on minulla sanottavaa teidän ystävällenne... Niin, herra Storm -- minun on pyydettävä teiltä jotakin...

STORM kohteliaasti. Ja olkaa varma jo edeltäpäin, että se pyyntö täytetään.

LINDEVALL. Hyvää yötä, neiti! Ja kiitos teille kaikesta! Näkemiin, Bruno.

Poistuu.

MIRJAM hiukan arasti ja epävarmasti. Niin... sitä minun piti vieläkin pyytää, että te kokonaan unohtaisitte sen ikävän, mikä täällä tapahtui... Ja sitten -- niin, te sanoitte äsken tunteneenne kuin me olisimme jo kauan tunteneet toisemme... Minä olen kuullut sen lauseen ennenkin ja luullut sen fraasiksi -- (Hiljempaa) -- Mutta nyt tunnen, että se on totta... Sillä minustakin tuntuu -- aivankuin te olisitte hyvin... hyvin läheinen...

STORM tarttuu hänen käteensä, ja vaikkei hänen sanoissaan ole mitään, kuvastuu hänen tulisessa katseessaan ja hillityssä äänessään outo rajuus ja voima, joka paljastaa sen, mitä sanat eivät ilmaise. Niin, niin -- minun täytyy saada tavata teitä...

MIRJAM katsahtaen häneen kiehtovasti. Niin, sitten soitan Sibeliustakin...

Ja taas hän katsahtaa Stormiin tuolla omituisella katseellaan, joka saa tämän punastumaan.

STORM hiljaa, pidätetyllä kiihkolla. Koska saan tulla...?

MIRJAM kuiskaten. Huomenna...

Pudistavat toistensa käsiä ja Storm lähtee ovea kohti.

Mutta ovella hän kääntyy, katsahtaen Mirjamiin, joka yhä seisoo paikallaan ja katsoo häneen. Hetken hän vielä seisoo ovella kuin epäröiden, mutta sitten hän äkkiä pitkin, notkein askelin tulee Mirjamin luokse, puristaa hänet rajusti rintaansa vastaan ja suutelee häntä suulle... Ja sitten hän menee -- taakseen katsomatta.

Äänettömyys.

MIRJAM seisoo kuin huumaantuneena; vihdoin kuiskaa hän hiljaan aivankuin uneksien. Jumalani... Minä rakastan...

Esirippu.

TOINEN NÄYTÖS

Sama paikka kuin edellisessä näytöksessä. Nyt on kuitenkin näkyvissä rinnakkain sekä eteinen että seurusteluhuone. Eteisessä on korkea peili, pieni pöytä ja vaateteline. Seurusteluhuoneessa on kaikki muuten ennallaan, paitsi seinälle on ilmestynyt aivan vihreitä seppeleitä ja pöydällä on uusia, tuoreita kukkia.

Mirjam loikoo keveästi puettuna matalalla sohvalla, lukien jotakin kirjaa.

Jonkun ajan kuluttua kuuluu vasemmalla etäinen ovikellon soitto. Ingrid tulee avaamaan ja sisään astuu Lindevall.

LINDEVALL. Olkaa hyvä ja kysykää, ottaako neiti vastaan.

INGRID. Kyllä.

MIRJAM on heti vieraan tultua ponnahtanut ylös sohvalta, luo silmäyksen peiliin, ja kun Ingrid ilmestyy ovelle, kysyy hän jännittyneenä. Kuka?

INGRID. Tuomari Lindevall ja kysyy, ottaako neiti vastaan.

MIRJAM ihmetellen. Hänkö? Pyydä hänet sisään.

LINDEVALL rientää kättelemään Mirjamia. Hyvää huomenta neitiseni! Sallikaa minun kiittää eilisillasta ja sydämestäni onnitella suurenmoisen voittonne johdosta... Te olitte todella hurmaava Julia!

MIRJAM hymyillen. Ja te, herra Lindevall, olette aina yhtä kohtelias...

LINDEVALL. Minä vakuutan neiti, ettei se ollut mikään korulause! Ja kaikki olivat yhtä mieltä minun kanssani! -- Hymyillen -- Mutta koska te olette niin kiittämätön, niin minä käyn heti asiaan... Olen näet koko aamupäivän etsinyt ystävääni Stormia kuin innokkain salapoliisi -- tietysti tuloksetta! Ja minä toivon, ettette pahastu vaikka tunnustankin, että luulin tapaavani hänet täältä... Eikö hän ole käynyt vielä teitä tervehtimässä?

MIRJAM epäröiden. Ei... hän ei ole käynyt täällä... Mutta minä luulen, että... No niin -- teille voin sanoa, että hän on paraillaan tutkinnossa... hänellä on viimeinen tentti tänään.

LINDEVALL hämmästyneenä. Tentti...?

MIRJAM. Niin.

LINDEVALL. Kas tuota veitikkaa kun ei ole sanallakaan minulle ilmoittanut -- hän on tahtonut taas yllättää! Mutta hän on todellakin omituinen -- hän tekee kaikki aivankuin leikillä! Että hän, joka on urheiluun käyttänyt niin paljon aikaa, että nyt on maan paras ylioppilasurheilija, tulee kolmessa vuodessa kandidaatiksi -- se on todellakin yllätys.

MIRJAM. Niin, jos hän nyt läpäisee...

LINDEVALL. Läpäisee? Se on jo edeltäpäin tiettyä, että hän läpäisee! Minkä kerran panee päähänsä, sen hän myöskin toteuttaa. Hän on nyt kerran sellainen. -- (Hymyillen) -- Niin ettei teidän siitä tarvitse rauhaton olla.

MIRJAM hymyillen hämillään. Olisinko mielestänne kovin utelias, jos kysyisin, miksi niin innokkaasti olette etsinyt Brunoa... herra Stormia tarkoitan...

LINDEVALL muuttuen vakavaksi. Niin -- minun on todellakin hänelle ilmoitettava eräs tärkeä asia... kuinka nyt sanoisin: virka-asia... Mutta suotteko anteeksi, ellen sanoisi sitä...? -- (Mirjam näyttää säikähtyvän) -- Ei ei, neiti, se ei ole mitään ikävää! Päinvastoin tulee se tuottamaan hänelle ja teille iloa... Kun myöskin tiedän, että hän mielellään itse ilmoittaisi sen asian teille, niin minun täytyy luopua siitä mieluisasta tehtävästä... Muuten olen aivan varma siitä, että te, neiti, tulette olemaan ensimäinen, jolle hän sen ilmoittaa -- hän on rientävä tänne ensimäisellä autolla minkä tapaa!

MIRJAM hämillään ja iloisena. Älkäähän nyt, herra Lindevall.

LINDEVALL nousten. Uskokaa vain minua! -- (Leikillisesti) -- Nyt menen väijymään hänen asuntoonsa... Ja toivokaamme, että hän malttaisi poiketa sinnekin -- koska se on aivan tien varrella. Hyvästi neiti!

MIRJAM. Hyvästi, hyvästi! Tervetuloa toistekin!

Saattaa hänet eteiseen.

MIRJAM kävelee kiihoittuneena ja mutisee hiljaa. Tuottaa iloa hänelle ja teille... Mitä se on...?

Ingrid tulee sisään, aikoen mennä makuuhuoneeseen.

MIRJAM ystävällisesti. Tuleppa taas vähän juttelemaan, Ingrid... Minulla on niin levoton ja ikävä olo.

INGRID ihmetellen. Ikävä...?

MIRJAM hymyillen. Onko se sinusta niin ihmeellistä...?

INGRID hiljaa. Hänhän rakastaa teitä...

MIRJAM. Voi hyvä Ingrid... Kyllä näkyy, ettet ole itse rakastanut, kosket tunne tuota levottomuutta ja kaipausta, joka valtaa mielen aina, kun on erossa rakastetustaan. -- (Ingrid painaa punastuen katseensa alas) -- Tai tiedätkö sinä... Rakastatko sinäkin...?

INGRID hiljaa. Rakastan...

MIRJAM hämmästyen. Hyvänen aika, Ingrid! Ja sinä et ole koskaan minulle kertonut... No, rakastaako hän sinua?

INGRID. Ei.

MIRJAM muuttuen vakavaksi. Mutta hyvä lapsi! Kuka on sellainen... joka ei sinua rakasta, jos sinä kerran häntä rakastat...?

INGRID. Hän ei lainkaan tiedä...

MIRJAM. Onko tuo mahdollista...? Minkälainen hän on? Etkö sinä aio sanoa hänelle?

INGRID varmasti. En koskaan!

MIRJAM. Siinä teet väärin, Ingrid. Nykyään täytyy naisellakin olla oikeus ilmaista tunteensa.

INGRID surullisesti. Mitä se hyödyttäisi? Hän ei kuitenkaan minua koskaan rakasta...

MIRJAM. Rakastaako hän jotain toista...?

INGRID. Rakastaa...

Peittää käsillään kasvonsa, hengittäen raskaasti.

MIRJAM liikutettuna, silittäen Ingridin tukkaa. Älä sentään murehdi... lapsi parka. Elämä on sellaista. Meillä kaikilla on omat onnettomuutemme ja surumme... ja pelkomme... -- (Äänettömyys) -- Katsos Ingrid, minäkään en ole onnellinen... Minä niin kauheasti pelkään, että Bruno kerran saa tietää mitä on ollut herra Lundin ja minun välillä.

INGRID. Tiedättekö mitä, neiti...? Minäkin olen pelännyt sitä teidän puolestanne...

MIRJAM kuin kauhulla. _Sinäkin_...? Kuinka sinäkin sitä pelkäät?

INGRID. En tiedä -- pelkään vain...

MIRJAM yhä kasvavalla kauhulla ja levottomuudella. Oi se ei _saa_ tulla ilmi! Ei, ei, ei... Sillä enhän minä ketään toista ole koskaan rakastanut kuin Brunoa. Onneksi ei kukaan muu kuin sinä tiedä Lundista -- ja ethän sinä koskaan kerro...?

INGRID luoden katseensa alas. Enhän minä... Kuinka neiti voi sellaista ajatella? Soiko ovikello...?

Tulee eteiseen ja aukaisee oven, mutta siellä ei olekaan ketään. Mirjam seisoo jännittyneenä odottaen, mutta kun ei kukaan tule, alkaa hän levottomana kävellä.

Hetken kuluttua istuutuu hän pianon ääreen ja alkaa soittaa Valse tristeä.

Kun hän on hetken soittanut, tulee eteiseen Lund. Hän on vakavan, miltei surullisen näköinen ja puhuu tummalla, hiljaisella äänellä.

LUND. Olisitteko ystävällinen ja kysyisitte, voiko...

INGRID. Kyllä...

Kun Ingrid aikoo heti lähteä ilmoittamaan, tekee Lund liikkeen kädellään ja jää äänettömänä kuuntelemaan Mirjamin soittoa.

MIRJAM lopettaa äkkiä soittonsa kesken, katsahtaa kelloaan ja nousee taas kävelemään.

INGRID tullen seurusteluhuoneeseen Mirjamin luokse. Herra Lund on siellä ja tahtoisi puhutella neitiä.

MIRJAM hätkähtäen. Hän...

INGRID. Saako hän tulla?

MIRJAM levottomasti. Mitä, mitä minä teen...? -- Tulkoon nyt sitten.

LUND tulee sisään. Suo anteeksi Mirjam, että tulin luoksesi... Ja kiitos soitosta... kuuntelin sitä hetken tuolla -- eteisessä...

MIRJAM, jonka on vallannut levottomuus ja salainen pelko. Ole hyvä ja istu...

LUND. Kiitos! -- Oletko huomannut, että sanomalehdet kilvan kiittävät sinun Juliaasi? Etkä voi uskoa, miten sydämestäni otan osaa menestykseesi. -- Mutta rakas ystävä, sinähän näytät olevan huonolla tuulella.

MIRJAM vältellen. Enhän minä... Olen vain hieman alakuloinen.

LUND. Miksi sitä kiellät? -- Hiljaa -- Ja sinua ei enää koskaan saa tavata...

MIRJAM hiljaa. Sinun ei olisi pitänyt tulla... Olenhan pyytänyt, ettet tulisi...

LUND. Minä en voinut olla tulematta... Minun täytyi nähdä sinut... Minä en voi -- minun täytyy saada joku selvyys.

MIRJAM. Se on kyllä parasta... näin ei voi jatkua. -- Päättävästi -- Niin, kaiken täytyy olla lopussa meidän välillämme.

LUND hämmästyen. Lopussa...?

MIRJAM. Niin.

Äänettömyys.

LUND tukehtuneella äänellä. Ei siis mitään enää...?

MIRJAM. Ei mitään enää.

Äänettömyys.

LUND kuin itsekseen. Niinkö kaikki sitten loppui...?

MIRJAM päättävästi. Niin täytyy.

Lund painaa päänsä käsiensä varaan.

Äänettömyys.

LUND pidätetyllä vihalla. Niin... niin... Ja kaikki tuon kirotun poikanulikan tähden... joka...

MIRJAM nousee tulistuneena; keskeyttäen. Minä toivon, että käytät hänestä toisenlaista puhetapaa!

INGRID juoksee pelästyneenä seurusteluhuoneen ovelle. Herra Storm tulee... näin akkunasta...

Mirjam ja Lund hypähtävät seisoalleen pelästyneinä kuin pahanteossa tavatut lapset. Samassa kuuluu ovikellon soitto, Ingrid vie Lundin hatun ja päällystakin huoneeseensa ja rientää avaamaan. Ja niinkuin myrskytuuli, tulee sisään Bruno Storm; kun hän on riisunut päällystakkinsa, näkyy että hän on puettu frakkiin.

STORM ilon ja onnellisuuden vallassa. No, kuinka voi Ingrid?

INGRID iloisesti. Kiitos... oikein hyvin!

STORM. Vieläkö Ingrid muistaa sitä kun olimme yhdessä juhannustulilla -- siellä maalla...?

INGRID kuiskaa punastuen. Tietysti muistan...

STORM. Mehän tanssimmekin silloin kerran... eikö niin? Ehkäpä kaksikin kertaa?

INGRID. Niin...

MIRJAM seurusteluhuoneessa. Mitä on tehtävä?

LUND katselee ympärilleen aivankuin hurjistuneena.

MIRJAM. Mene tuonne -- ja ole hiljaa! -- Työntää Lundin ruokailuhuoneeseen.

Se tapahtuukin viime hetkellä, sillä heti sen jälkeen Storm lupaa kysymättä, koputtamatta astuu reippaasti seurusteluhuoneeseen.

Eteisenpuoleinen ovi on jäänyt auki. Ja kun Ingrid menee sitä sulkemaan, epäröi hän omituisesti, mutta jää kuitenkin kuuntelemaan.

STORM. Hyvää huomenta, Mirjam!

MIRJAM syöksyy häntä vastaan kietoen paljaat käsivartensa hänen kaulaansa. Vihdoinkin sinä tulit!

Suutelevat.

STORM. Odotitko?

MIRJAM. Oi, tiedäthän sinä sen...

STORM. Mutta sinähän olet vallan kalpea.

MIRJAM hämmästyneenä. Olenko minä...? Niin... minun oli sinua niin ikävä... Odotin sinua niin kovin... -- (Jännittyneenä) -- No miten...?

STORM. Tutkintoko? Se meni loistavasti... Sinun tulee aina tästälähtien kutsua minua herra kandidaatiksi... -- (Vakavasti) -- Mutta tuollaiset tutkinnot eivät paljon merkitse. Pääasia on, että taas näen sinut...

MIRJAM suudellen kiihkeästi Stormia. Oi Bruno... Mutta sinä et tiedä, miten odotin, kaipasin sinua... Se on niin kummallista! Kun en ole sinua tavannut, niin olen aivankuin sairas... Ja heti kun tulet, muuttuu kaikki! Tunnen veren kuumana kiertävän ruumiissani... on aivankuin kuulisin lintujen laulua ja tuntisin kukkien tuoksun...

STORM. Rakas... täällä onkin kukkien tuoksua! Ah, tuossa ovat kukat, jotka sait eilen-illalla.

MIRJAM vakavasti. Bruno -- tule istumaan tänne. Minä tahdon kysyä sinulta...

STORM. No mitä?

Istuutuvat sohvalle.

MIRJAM tarttuu hänen käsiinsä, katsoen silmiin. Sano nyt rakas, onnistuinko Juliana eilen? Sanomalehdet kyllä ovat kiittäneet esitystäni, mutta sinun arvostelusi merkitsee minulle enemmän kuin kaikki sanomalehdet...

STORM. Sanoakseni lyhyesti, niin olit sinä mielestäni suurenmoinen! Luulen, ettei sitä osaa voi sen paremmin esittää.

MIRJAM iloisena. Puhutko ihan tosissasi, rakas?

STORM. Saatatko sitä epäillä?

MIRJAM. Sitten olen rauhallinen. Kun sinä vain pidät minun esityksestäni, en muusta välitä.

STORM. Ja huomenillalla taas?

MIRJAM. Huomenillalla taas!

STORM. Vai niin.

MIRJAM. Mitä? Näyttää aivankuin et soisi minun näyttelevän! Niinkuin olisit pahoillasi...

STORM. Sinä et saa nauraa, mutta minä olen miltei mustasukkainen Romeollesi, Lindénille... Tunnen suoranaista tuskaa kun häntä hyväilet... Ja nuo hellät sanat...

MIRJAM hellästi ja kiehtovasti. Sinä oma, rakas -- (Suutelee) -- tyhmä armaani! Etkö sitten ymmärrä, että sinua minä ajattelen, sinua suutelen -- ja sinulle olen kaikki nuo hellyydet tuhlaavinani.

STORM. Anna minulle anteeksi. Minä olen narri, mutta rakkauteni tekee minut siksi. -- (Hiljaa, liikutettuna) -- Oi Mirjam... Minä olen tähän asti kulkenut kuin sokea... vasta sinut nähtyäni tiedän, tunnen mitä elämä on. Oi jospa tietäisit...

MIRJAM. Miksi en tietäisi, kun tunnen itse samoin...

Suutelevat pitkään.

Ingrid on tuskallisin ilmein kuunnellut. Nyt hän sulkee hiljaa oven ja alkaa aivankuin horjuen poistua.

Multa samassa hän vaipuu tuolille, ja rajusti nyyhkyttäen painaa hän kasvonsa pöytää vasten. Hetken kuluttua hän nousee ja poistuu omaan kamariinsa.

STORM. Tiedätkö mitään uutta, Mirjam?

MIRJAM. En.

STORM. Minulla on iloinen uutinen... Tai oikeammin sanoen: minulla on _paljon_ ilmoitettavaa.

MIRJAM jännittyneenä. Mitä se on?

STORM. Siis ensiksi: Minä olen saanut perinnön.

MIRJAM hämmästyen. Perinnön...?

STORM. Niin. Isoisäni, jonka kuolemasta sinulle kerroin, on testamentannut minulle neljäkymmentätuhatta markkaa -- Arvid kävi siitä juuri ilmoittamassa. Toiseksi sain juuri tietää, että isoisän hautajaiset ovat jo huomenna ja minun on nyt lähdettävä sinne kahdentoista junalla. -- Ja lopuksi, että heti kun tulen hautajaisista, ryhdyn toimenpiteisiin avioliittoamme varten.

MIRJAM aivankuin huumaantuneena. Mitä sinä oikein puhut, Bruno? Minä. en voi ymmärtää näin yht'äkkiä... Onko tuo kaikki totta... mahdollista?

STORM. Kaikki on totta! Ja minä olen niin iloinen ja onnellinen, etten vielä koskaan ole ollut... Onni on vyörynyt yht'äkkiä ylitseni, enkä oikein tiedä mitä tekisin!

Syleilee ja suutelee Mirjamia.

MIRJAM koettaen saada äänensä moittivaksi. Bruno, Bruno! Etkö yhtään muista, että isoisäsi on juuri äskettäin kuollut...?

STORM. Niin, se rakas, rakas isoisä... Mutta usko minua Mirjam: jos hän voisi nähdä minut tällä hetkellä, niin hän ei moittisi minua. Hän tietäisi myöskin silloin, miten onnellinen on hänen pojanpoikansa, josta hän niin paljon piti.

MIRJAM. Saattaa olla niinkuin sanot -- ja onkin! Mutta lähdetkö todellakin niin kauas? Et siis huomenna lainkaan tule luokseni...?