Part 1

E-text prepared by Tapio Riikonen

PERHEONNI

Kirj.

LEO TOLSTOI

Suomennos

Kuopiossa, Osakeyhtiö Kuopion Uudessa Kirjapainossa, 1906.

ENSIMÄINEN OSA.

I.

Murehdimme äitiämme, joka oli syksyllä kuollut, ja olimme koko talven maalla, Katja, Sonja [lyhennykset nimistä Katariina ja Sofiia] ja minä.

Katja oli vanha perheenystävä, meidän kaikkein kotiopettaja ja kasvattaja. Hänet muistan siitä saakka, kuin alan itseänikin muistaa, ja aina olin häntä rakastanut.

Sonja oli nuorempi sisareni.

Vietimme raskaan ja surullisen talven maatilallamme Pokrovskovissa. Säät olivat tuuliset ja kylmät, kinokset kohousivat ikkunoiden tasalle. Ikkunat pysyivät melkein aina himmeinä ja jäisinä. Emme voineet juuri koko talven aikana lähteä mihinkään ajelemaan emmekä kävelymatkoille, ani harvoin tuli vieraita meitä katsomaan. Ja jos silloin tällöin joku pistäysikin luoksemme, ei hän tuonut iloa eikä hilpeyttä kotiimme. Kaikkein heidän kasvoistaan kuvastui murhe, kaikki puhuivat hiljaisella äänellä, aivan kuin olisivat pelänneet jonkun herättävänsä. Ei kukaan nauranut, kaikki huokailivat ja usea itkikin nähdessään minut ja erittäinkin pienen Sonjan mustassa murhepuvussa.

Kodissamme vielä tuntui kuolema; kuolema, suru ja kauhistus oli vielä ilmassa. Äidin huone oli lukittuna ja sydäntäni oikein vihlasi sitä nähdessäni. Sittenkin oli siinä jotakin, joka veti minua katselemaan tuota kylmää, tyhjää huonetta kulkiessani sen ohitse makuusuojaani.

Näinä aikoina olin seitsemäntoista vuotias, ja juuri kuolinvuotenansa oli äitini aikonut muuttaa kaupunkiin asumaan, voidaksensa täydentää kasvatustani. Äitini kadottaminen tuotti minulle syvää surua, mutta tunnustaa täytyy, että paitsi tuota surua, tuntui kovin katkeralta nuorena ja kauniina, niinkuin kaikkien sanojen mukaan olin, viettää vielä toinenkin talvi turhaan maalla yksinäisyydessä.

Lopulla talvea oli tuo murheen, yksinäisyyden ja, suoraan sanoen, ikävystymisen tunne kasvanut jo niin voimakkaaksi, etten huoneestani lähtenyt, en avannut pianoani enkä ottanut kirjaa käteeni. Kun Katja kehoitti minua yhtä tai toista tekemään, vastasin vain: ei minua haluta, en minä voi, ja sydämmessäni kuulin kuiskeen: Mitävarten? Mitävarten jotakin tekisikin, kun näin turhaan kuluu parhaimman nuoruuteni aika, -- mitävarten? Ja tuolle kuiskaavalle "mitävarten?" ei ollut minulla muuta vastausta, kuin kyyneleeni.

Sanottiin että olin laihtunut ja tullut rumemmaksi tuona aikana, mutta tämäkin oli minusta yhdentekevää. Mitävarten? Kenen vuoksi...? Minusta näytti, että minun täytyisi viettää koko elämäni tässä yksinolossa ja auttamattomassa ikävässä, josta päästäkseni ei minulla itselläni ollut voimaa eikä edes toivoakaan. Talven lopulla alkoi Katja tulla jo rauhattomaksi minun tähteni ja päätti, tapahtuipa mitä hyvänsä, viedä minut ulkomaille. Mutta tähän tarvittaisiin rahaa, ja me emme ollenkaan tietäneet, mitä meille oli jäänyt äitimme kuoleman jälkeen. Joka päivä odotimme holhoojaa, joka oli velvollinen tulemaan järjestelemään meidän asioitamme.

Maaliskuussa tuli holhooja.

"No, Jumalan kiitos!" sanoi Katja minulle, kun taas kerran astelin varjontapaisesti nurkasta nurkkaan mitään ajattelematta, toimimatta ja toivomatta. "Sergei Michailitsh on tullut ja lähettänyt ilmoittamaan, että hän tulee meille päivällisille, sinun täytyisi tointua, rakas Mascha", lisäsi hän, "muutoin voisi hän ajatella sinusta mitä tahansa. Hän on teitä kaikkia niin rakastanut."

Sergei Michailovitsh, läheinen naapurimme, oli ollut isävainajamme ystävä, vaikka oli paljon nuorempi häntä. Paitsi sitä että hänen tulonsa muutti kerrassaan meidän suunnitelmamme ja saattoi mahdolliseksi maalta poispääsemisen, olin minä jo lapsesta saakka tottunut häntä rakastamaan ja kunnioittamaan, ja kun Katja neuvoi minua koettamaan virkistyä, tiesi hän hyvin, että kaikista tuttavistamme kaikkein vähimmän tahdoin Sergei Michailovitshin edessä esiytyä epämiellyttävässä valossa.

Rakastin häntä jo pelkästä tottumuksesta, niinkuin toisetkin perheemme jäsenet tekivät, Katjasta ja hänen ristityttärestänsä Sonjasta ruveten aina viimeiseen kuskiin saakka. Tämä taipumukseni häneen oli saanut erityisemmän merkityksen niistä sanoista, jotka äitini oli minulle aikanaan lausunut. Hän oli sanonut, että sellaisen miehen toivoisi hän minulle puolisoksi. Minusta näytti silloin tämä kummalliselta, vieläpä vastenmieliseltäkin; sankarini oli aivan toisen näköinen. Minun sankarini oli hoikkanen, laihahko, vaalea ja surunvoittoinen. Sergei Michailovitsh ei ollut enää mikään nuorukainen, sitäpaitsi oli hän suuri, varsin väkevä ja, niinkuin minusta näytti, aina iloinen. Mutta tästä huolimatta säilyivät äitini sanat mielikuvituksessani. Vielä kuusi vuotta taaksepäin, kun olin yhdennellätoista, puhutteli hän minua "sinä"-sanalla, leikki kanssani ja nimitti minua "orvokki-tytökseen". Kuitenkaan en voinut olla välistä hienolla pelolla itsekseni miettimättä, mitä tekisin, jos hän äkkiä pyytäisi minua vaimokseen.

Vähää ennen päivällistä, johon Katja oli laittanut tällä kertaa myös piirakoita ja spenaattikastiketta, saapui Sergei Michailovitsh. Katsoin ikkunasta, kun hän ajoi pienoisessa reessään kartanolle, mutta kohta, kun hän ennätti nurkan taakse, kiiruhdin vierashuoneeseen ja koetin tekeytyä sellaiseksi etten näyttäisi laisinkaan häntä odottavalta. Vaan kuultuani etehisestä hänen askeleensa, jykeän äänensä ja Katjan kävelyn, en saanut vähääkään lepoa enää, minä riensin häntä vastaan.

Hän piti Katjaa kädestä ja puhui hänelle kovalla äänellä, hymyillen. Kun hän näki minut, jäi hän muutamaksi hetkeksi äänetönnä minua katsomaan, tervehtimättä.

Minun tuli tukala ollakseni, tunsin punastuvani.

"Ah, tekö? Onko mahdollista?" sanoi hän suoralla lämpimällä tavalla, ja kättään ojentaen lähestyi minua. "Onko mahdollista niin muuttua? Kuinka te olette kasvanutkin! Äskettäin vielä pienoinen orvokki, nyt jo täysin kukoistava ruusu."

Hän otti suurella kädellänsä minua kädestä ja puristi sitä niin voimakkaasti ja kiihkeästi, että oikein kärsin siitä.

Olin ajatellut, että hän tervehtisi minua kättäni suudellen, ja kumarruin jo häneen päin; mutta hän likisti vain vielä kerran kättäni ja katsoi varmalla iloisella katseellaan suoraan silmiini. [Venäläisillä on tapana usein tervehtiä toisiansa siten, että herra suutelee naista kädelle, nainen herraa otsalle. Suoment.]

Kuuteen vuoteen en ollut nähnyt häntä. Hän oli kovin muuttunut: hän oli vanhentunut, ruskettunut ja antanut kasvaa parran, joka ei ylipäätään sopinut hänelle; mutta vieläkin oli hänellä luonnollisen luonteva olotapansa, avoimet, rehelliset ja tarkkapiirteiset kasvonsa, viisaat, loistavat silmänsä sekä hyväntahtoinen, melkein lapsellinen hymyilynsä.

Viiden minuutin kuluttua ei hän enää tuntunut vieraalta; hän oli taas kuin omaa väkeä, ja kohteli sellaisena meitä kaikkia, palvelijoitakin, jotka riensivät ilmaisemaan iloansa hänen tulostaan.

Ei hän ensinkään käyttäytynyt niinkuin tavallinen naapuri, joka äidin kuoleman jälkeen tervehtimään tultuansa pitää asiaan kuuluvana surumuodoin ja itkusilmin istua aivan ääneti; hän päinvastoin oli hyvinkin puhelias ja iloinen, eikä maininnut sanaakaan äidistämme. Tämä välinpitämättömyys näytti minusta alussa oudolta ja sopimattomalta niin läheisen ystävämme puolelta, kuin Michailovitsh oli. Mutta pian ymmärsin, ettei se ollutkaan välinpitämättömyyttä, vaan sydämellisyyttä, ja siitä olin hänelle kiitollinen.

Illalla laittoi Katja meidät teelle vierashuoneeseen samalle paikalle, jossa äidin eläessä oli tapanamme sitä juoda. Sonja ja minä istuimme Katjan rinnalle. Vanha palvelijamme Grigorij toi Michailovitshille isävainajan pitkän piipun, mistä lie sen löytänytkin, ja hän alkoi aivan kuin entisaikoinakin poltella ja kävellä edestakaisin lattialla.

"Suuria muutoksia on tapahtunut tässä talossa, kun oikein ajattelee!" sanoi hän seisomaan pysähtyen.

"Niin on", sanoi Katja huoaten ja samovaaria peitellen katsoi vieraaseemme itkuun hyrähtämäisillään.

"Luulen, että muistatte vielä isäännekin", sanoi hän puoleeni kääntyen.

"Muistan vähän", vastasin hänelle.

"Hyvä olisi teidän nyt, jos hän vielä eläisi", sanoi hän hiljaisella äänellä ja katseli ajatuksissaan pääni päällitse. "Minä pidin hyvin paljon isästänne!" lisäsi hän vielä hiljempaa, ja minusta näytti, että hänen silmissään kiilsi kosteata tätä sanoessaan.

"Ja sitten vei Jumala äidin luoksensa!" sanoi Katja, heittäen samalla salveetin teekannulle, otti nenäliinan taskustansa ja hyrähti itkuun.

"Niin on... todellakin on kamalia muutoksia talossa tapahtunut", sanoi hän uudestaan ja kääntyi pois päin... "Sonja, näytäpäs minulle leikkikalusi", lisäsi hän hetken perästä ja meni saliin.

Kyynelissä silmin käänsin katseeni Katjaan, kun Sergei Michailovitsh lähti vierashuoneesta.

"Sellainen kunnon ystävä!" sanoi Katja.

Ja todellakin lämpimältä ja hyvältä tuntuikin minulle tuon vieraan, hyvän miehen osaaottavaisuus!

Kamarista kuului Sonjan vikinä ja Sergei Michailovitshin teuhaaminen hänen kanssaan.

Annoin viedä hänelle teetä. Silloin kuulimme, että hän istui Sonjan kanssa pianon edessä ja naputteli koskettimia Sonjan käsillä.

"Maria Aleksandrovna!" huusi hän sieltä. "Tulkaa tänne ja soittakaa vähän!"

Tuntui niin hyvältä, kun hän tuollaisella suoralla ystävällisyydellä pyysi minua. Nousin ja menin hänen luokseen.

"Tämä, -- soittakaapas se", sanoi hän avaten eteeni Beethovenin vihosta adagion sonaattiin quasi una fantasia. "Näemme sitten, miten te soitatte", jatkoi hän, ja meni teelasinensa salin nurkkaan istumaan.

En tiedä mintähden, mutta mahdotonta olisi ollut minun kieltää hänen pyyntöänsä ja tehdä esteitä edes huonon soittoni perusteella. Kuuliaisena istuin pianolle ja aloin soittaa niinkuin osasin, toivoen ja peläten hänen arvosteluansa, sillä tiesin hänen olevan musiikin tuntijan ja rakastavan sitä. Adagio oli samojen muistojen ja tunteiden äänellinen ilmaisu, jotka keskustelumme ennen teetä oli minussa eloon herättänyt ja soitin siis sen luonnollisesti jotenkin onnistuneesti. Mutta _scherzoa_ ei hän antanut minun soittaa.

"Ei, te ette soita sitä hyvästi", sanoi hän, tullen luokseni, "se jääköön. Mutta tuo edellinen ei ollut huonosti soitettu. Näyttää että te ymmärrätte musiikkia."

Tämä kohtuullinen kiitos niin riemastutti minua, että tunsin punastuvani. Oli uutta ja niin hupaista, kun eli tämä isäni vanha ystävä ja hänen arvoisensa mies puheli minulle vakavasti kuin vertaisellensa, eikä pitänyt enää minua lapsinulikkana, niinkuin entisaikaan.

Katja meni laittamaan Sonjaa nukkumaan, ja me jäimme kahden saliin.

Michailovitsh kertoi minulle isästäni, kertoi kuinka he olivat toistensa kanssa seurustelleet, kuinka iloisesti he olivat eläneet aikoina, jolloin minä vielä istuskelin kirjasten ja leikkikalujen ääressä. Näissä kertomuksissa kuvastui isäni minulle yksinkertaiseksi, miellyttäväksi mieheksi, jommoiseksi en ollut tietänyt häntä ennen tätä hetkeä. Hän myös kyseli minulta, mikä minua parhaiten miellyttäisi, mitä minä luen, mitä aijon toimia, ja antoi neuvoja ja ohjeita. Hän ei ollut enää iloinen ja huvittava leikkitoverini, hän oli vakaa, yksinkertainen, lämminsydämminen ihminen, jota tunsin tahtomattani kunnioittavani ja myötätuntoisuudella kohtelevani. Minun oli kevyt ja hyvä olla hänen seurassaan, mutta samalla tunsin ehdotonta jännittymistä puhuessani hänen kanssaan. Aristelin jokaista sanaani. Olisin niin mielelläni tahtonut saavuttaa hänen rakkautensa, vaikka vielä tahdoin olla sen saajana vain sentähden, että olin isäni, hänen hyvän ystävänsä, tytär.

Kun Katja oli asettanut Sonjan vuoteeseen, palasi hän luoksemme ja alkoi kertoa vieraallemme alakuloisuudestani, josta en ollut puhunut hänelle sanaakaan.

"Ettepäs olekaan sitten pääasiata minulle sanonut", sanoi Sergei Michailovitsh nauraen ja nyökytti nuhtelevasti päätänsä minulle.

"Mitäpä siitä olisinkaan puhunut", vastasin hänelle. "Tiettyhän on, että tämä on ikävää, mutta meneehän ikävä ohitse."

Todellakin minusta näytti jo, ettei ikävä olisi ainoastaan hetkeksi karkoittunut, vaan kokonaan kadonnut, ei koskaan takaisin tullakseen.

"Ei ole hyvä, jos ei yksinäisyyttään voi kantaa, ja olettehan jo kehittynyt tyttö?" sanoi Michailovitsh.

"Ajattelen kumminkin olevani", vastasin nauraen.

"Mitäpä vielä, huono tyttö, joka elää vain niin kauan kuin elämä häntä ihastuttaa, mutta kohta, kun joutuu yksiksensä olemaan, syöpyy suruunsa ja kaikki alkaa tuntua niin raskaalta; ei, -- kaikki julkisuuden vuoksi, mitään ei itsellenne."

"Luulette kai minusta hyvää", sanoin, edes jotakin sanoakseni.

"Luulen kyllä", vastasi hän hetken vaitioltuansa, "ette turhan tyhjään ole isänne näköinen, teissä on _jotakin_ -- --" ja Michailovitshin hyväntahtoinen silmäys kiintyi taas minuun uudelleen, yht'aikaa ihastuttaen ja ujostuttaen minua.

Minä havaitsin, että hänen ensin niin iloiset kasvonsa, hänen omituinen aluksi kirkas ja selvä katseensa muuttuivat yhä enemmän tarkkaaviksi ja surullisiksi.

"Ei teidän tarvitse, ettekä te saakaan olla alakuloinen", puhui hän, "teillä on musiikkinne, -- ja te ymmärrätte sitä, kirjanne, opintonne, teillä on edessänne koko elämä, johon teidän pitäisi nyt niin valmistua, ettei jälestäpäin tulisi kaduttavaksi. Vuoden päästä voi olla jo myöhäistä."

Hän keskusteli kanssani, kuin isä tahi setä, ja tunsin että hän samalla kaiken aikaa koetti pysyttäytyä kanssani yhdellä kannalla. Minua vähän loukkasi se, että hän uskoi minun olevan häntä alhaisemmalla kannalla, ja se taas ihastutti, kun hän noin paljon pani vaivaa ollaksensa ystäväni.

Lopun iltaa puheli hän Katjan kanssa taloudellisista asioista.

"Ja nyt voikaa hyvin, rakkaat ystäväni!" sanoi hän nousten istumasta, tuli luokseni ja puristi minua kädestä.

"Koska saamme jälleen nähdä teitä?" kysäsi Katja.

"Keväällä", vastasi hän pitäen vieläkin kättäni. "Nyt lähden minä Danilowkaan (meidän toinen maatilamme) katsomaan miten siellä menee. Järjesteltyäni siellä, mitä voin, menen omien asiaini vuoksi Moskovaan. Mutta kesällä taas tapaamme toisemme."

"Mutta miksikä olette niin kauan poissa?" kysyin kovin surullisena.

Olin todella jo toivonut saavani nähdä häntä joka päivä, ja nyt valtasi minun taas äkkiä suru ja pelko, että saisin jälleen uupua ikävääni. Lienee tämä huoleni tullut jo huomattavillekin äänessäni ja katseessani.

"Niin, koettakaa työskennellä ja raskasmielisyyttänne karkoittaa", sanoi hän, minusta liian kylmällä ja levollisella äänellä. "Keväällä tulen tutkimaan teitä, miten on -- --", jatkoi hän ja päästi käteni minuun katsomatta.

Saatoimme häntä etehiseen. Kiireesti puki hän turkkia päällensä, ja taas katseli hän minua.

"Näkee turhaa vaivaa -- --!" ajattelin itsekseni. "Kuinka hän luuleekin sen minulle niin mieluista olevan, että hän minua katselee? Hyvä mies hän on, kerrassaan hyvä -- -- -- mutta siinä kaikki -- --"

Kuitenkin se ilta hurahti pitkälle, ennenkuin Katja ja minä voimme nukkua. Me juttelimme emme hänestä, vaan siitä, miten kesän viettäisimme ja missä seuraavan talven olisimme. Tuo kamala kysymys: "mitä varten!" ei kiusannut minua enää. Minusta näytti perin selvältä ja yksinkertaiselta elää ja olla onnellisena, ja tulevaisuudesta häämötti kohtaani paljon onnea. Vanha pimeä kotimme Pokrovskovissa sai mielestäni äkkiä valoa ja elämää.

II.

Kevät oli tullut. Entinen raskasmielisyyteni oli kadonnut; se tuntui muuttuneen unelmoivaksi toivelmain ja halujen luomaksi kevätkaihoksi. En viettänyt enää samaa tyhjää elämää, kuin alkupuolella talvea, minä hommailin alituiseen: hoidin Sonjaa, soittelin, luin kirjojani, tahi menin puutarhaan ja astelin kauan, oikein kauan yhtä puistokäytävää tai istuin penkillä, Jumala tietää, mitä ajatellen, toivoen, haluten -- --. Välistä istuin koko yön illasta aamuun, varsinkin kun kuu valaisi, kamarini ikkunan ääressä; välistä hiivin Katjan huomaamatta, keveässä yöpuvussani puutarhaan, kiidin kasteista kenttää lammikolle. Kerran menin pelloille saakka, ja kerran taas kiersin öiseen aikaan ypöyksinäni koko puistomme.

Nyt minun on jo vaikea muistaa ja vielä valkeampaa ymmärtää noita haaveiluja ja kuvitteluja, jotka siihen aikaan täyttivät heijastelevan mieleni kuvastimen. Ja jos minun onnistuukin niitä vielä elävystyttää, niin ei tunnu enää uskottavaltakaan, että ne ovat olleet minun kuvitelmiani, niin ovat ne olleet tosi-elämälle vieraita ja kaukaisia.

Toukokuun lopussa palasi Sergei Michailovitsh matkoiltansa niinkuin oli luvannutkin.

Ensi kerran tuli hän luoksemme iltasella semmoiseen aikaan, jona kaikkein vähimmin voimme sitä odottaa. Istuimme terassilla ja olimme aikeessa juoda teetä. Puutarhan oli jo kauttaaltaan verhonnut kesäinen vihreys. Kukoistukseensa puhenneista lehdikoista kaikui koteutuneiden satakielten suloinen laulu. Siellä täällä kohousivat kutrikkaat sireenipensaat vaalakan vihreine kukkalatvoinensa, valmiina jo varistamaan tuon ihanan kauneutensa. Koivikkokäytävän lehtien lävitse kuulasti laskevan auringon valo ja terassia vilvastutti niiden latvojen luoma varjostus. Vahva iltakaste helmeili jo ruohoston latvoilla. Puutarhan takaiselta pihalta kuului päivän viimeisten toimien ääniä ja kotiin kulkevan karjan ammumista. Vähän pöllähtänyt Nikon kulki sinne tänne penkereeltä penkereelle kastelukannu kädessä. Kannun ryöpsähtävästä sateesta syntyneet raittiin kylmät vesivirrat kiertelivät georginein mustalle mullalle myllättyä ympärystää.

Edessämme terassilla kiehua suhisi valkoiselle pöytäliinalle pantuna välkähtelevän kirkas samovaari, sen lähellä oli kerma-astia, leivoksia ja rinkeliä. Katja emännöitsijänämme virutteli pyöreillä ja pehmeillä käsillään teekuppia. Minä söin leipää paksun ja tuoreen kerman kanssa, kun oli kylvyllä käydessäni tullut niin nälkä, etten malttanut teetä odottaa. Päälläni oli avohihainen, liinanen nuttu ja päähäni, kosteille hiuksilleni sidottuna valkoinen liina. -- Katja näki Sergei Michailovitshin ensin ikkunasta...

"Oi, Sergei Michailovitsh!" huudahti hän, "juuri teistä puhumasta pääsimmekin".

Nousin ja aijoin puikahtaa pois pukuani parantamaan, mutta hän pidätti minut, kun olin juuri ovesta päästä.

"Noh, vieläkös tässä hienostelemaan minua kylässä!" sanoi hän naurahtaen ja vilkaisten valkoista pääliinaani. "Ettepä kainostelle Grigiakaan, minäkö sitten teistä olen Grigoria huonompi?"

Mutta juuri samalla kertaa olin hänestä huomaavinani, ettei hän katsellutkaan minua aivan semmoisilla silmäyksillä, kuin Grigorilla oli tapana katsella, ja se minua vähän kiusoitti.

"Kyllä minä joudun oitis takaisin", sanoin minä ja menin.

"Miksikäs tuo muka sitte olisi huono?" huusi hän jälkeeni. "Näytätte huivissanne oivalta talonpoikaistyttöseltä."

"Miten kummallisesti hän minua katsoi!" ajattelin itsekseni mennessäni kiireesti kamariini pukeutumaan. "Jumalan kiitos että hän nyt -- nyt tulee taas iloista!" Katsahdettuani kuvastimeen kiidin rappusia alas, koettamattakaan salata kiiruhtamistani. Tulin hengästyneenä terassille.

Sergei Michailovitsh istui pöydän vieressä ja puheli Katjan kanssa taloudellisista asioistamme. Nähtyänsä minun tulevan nauraa hymähti hän ja pitkitti puheluansa. Hänen vakuutuksensa mukaan oli taloutemme parhaassa kunnossa. Nyt tarvitseisi meidän vain enää suven asua maalla, sitten saisimme muuttaa Pietariin Sonjan kasvatuksesta huolta pitääksemme, tahi matkustaa ulkomaille.

"Ai, jospa te matkustaisitte kanssamme ulkomaille", sanoi Katja; "muutoin me saamme siellä harhailla, kuin suureen metsään eksyneet."

"Ah, kuinka mielelläni matkustaisinkin kanssanne vaikka maailman ympäri!" vastasi hän puoliksi leikillään, puoliksi tosissaan.

"Mikäpäs sitten esteenä, matkustetaan vain kerran maailman ympäri", pistin minä väliin.

Hän nauroi ja pudisti päätään.

"Mutta äitini? -- Ja talouteni?" sanoi hän. "No niin, jätetään nyt se sikseen. Kertokaapas, miten olette tämän ajan viettäneet. Ettehän vain ole uupuneet ikäviinne taas?"

Kun hänelle kerroin, että olen osannut tehdä työtä ilman hänettäkin ja etten ole vähääkään ikävöinyt, -- ja Katja vahvisti puheeni, niin hän kiitteli ja hyvitteli minua sanoilla ja silmäyksillä aivan kuin lasta, niinkuin hänellä olisi ollut siihen erityinen oikeus. Minusta tuntui välttämättömästi pitävän hänelle kertoa kaikki, mitä hyvää olin tehnyt, ja myöskin tunnustaa kuin rippi-isälle kaiken, mitä olin tehnyt semmoista, jota ei hän ehkä voisi hyväksyäkään.

Ilta oli kaunis. Juotuamme teetä jäimme vielä terassille istumaan ja keskustelumme innostutti minua niin, etten huomannutkaan, kun vähitellen kaikki ihmisten liike ja työskentelyn kolina oli tyyntynyt ja tauonnut. Kaikilta puoliltamme virtaili kukkaisten voimakas tuoksu, karttuneesta kasteesta kyyneltyi ruoho, satakieli visertää liritti aivan lähellämme sireenipensaassa, vaan kuultuansa äänemme istui ääneti oksallaan. Kaareva tähtitaivas näytti ikäänkuin verhoksemme laskeutuvan...

Huomasin vasta sitten, että oli jo hämärä, kun nahkasiipinen yölepakko keveästi lensi terassin purjekankaan alle ja kierrellä lepatteli valkoista pääliinaani. Minä väistin äkkiä seinään päin pelosta kirahtamaisillani, mutta lepakko samalla kuulumattomalla räpyttelyllään, kuin oli tullutkin, meni matkaansa ja katosi puutarhan puolihämärään.

"Minä oikein rakastan tätä Pokrovskovianne", sanoi Sergei Michailovitsh muuttaakseen puheemme uuteen suuntaan; "koko elämän ikäni voisin istua täällä terassilla."

"Noo, jos niin on hyvä, niin istukaa sitten", ehätti Katja sanomaan.

"Jaa, jaa, istukaa, sanotte, -- mutta elämä ei saa ollakaan istumista", päätti Sergei Michailovitsh.

"Miksi te ette mene naimisiin?" kysäsi Katja. "Teistä tulisi erinomainen aviomies."

"Siksi että rakastan istumista", vastasi hän nauraen. "Ei, ei, Katarina Karlowna, meidän molempien on jo myöhäistä ajatella semmoisia. Kukaan ei ole enää pitkiin aikoihin pitänyt minua aviomieheksi kelvollisena ja itse puolestani olenkin jo kauan sitten sellaiset touhut jättänyt, jonka jälkeen minun on ollut vallan hyvä olla."

Minusta tuntui kuitenkin, ettei hän tätä sanonut aivan luonnollisella äänellä.

"Johan nyt", sanoi Katja, -- "kolmenkymmenen kuuden ikäisenä te olisitte jo niin elähtänyt ja kyllästynyt!"

"Jopa tuota olenkin", vastasi hän, "olen niin väsynyt, etten muuta toivo kuin saavani vain rauhassa istuskella lopun ikääni", jatkoi Sergei Michailovitsh alettuun suuntaansa. "Joka aikoo naimisiin, hänellä täytyy olla muuta tarjottavaa. Sopii kysyä Maschalta", jatkoi hän nyökäyttäen päätään minuun päin. "Semmoisten nuorten sitä naimisiin pitää mennä. Mutta me Katarina Karlowna, saamme iloita vain heidän onnestaan."

Hänen ääntänsä väritti salainen kaiho ja itsensä hillitseminen, jota en voinut olla huomaamatta. Puheensa hän hetkeksi keskeytti. Ei Katja enkä minäkään vastannut mitään.

"Kuvailkaapas", jatkoi hän kääntyen taas pöytään päin, "että minä äkkiä, jonkinlaisesta sattumuksesta menisin naimisiin seitsentoistavuotiaan tytön, olkoonpa vaikka Mash... Maria Aleksandrovnan kanssa. Tämä on juuri erinomainen esimerkki, olen oikein iloissani, että se niin sopii... En olisi koskaan voinut parempaa esimerkkiä löytää."

Minä aloin nauraa enkä ymmärtänyt laisinkaan, miksi hän oli iloinen, ja miksi juuri tuo esimerkki sopi niin erinomaisesti.

"No hyvä, sanokaapas minulle, nyt oikein tosissanne, käsi sydämmellä", jatkoi hän leikillään kääntyen minuun päin, "ettekö pitäisi suurena onnettomuutena, jos teidän olisi ainiaaksi yhdistyminen elähtäneesen mieheen, joka haluaa vain istua, kun teidän halunne juuri ovat virkeimmillään ja kun te pyrkimällä pyritte ulos maailmaan, -- Jumala tiesi minne asti."

Minun oli tukalaa. Istuin enkä puhunut uriin. Tuskin olisin tiennytkään mitä vastata.

"En minä ensinkään tee teille mitään kosimisehdotuksia", sanoi hän nauraen, "mutta sanokaa nyt vain suoraan, haaveksitteko todellakin sellaista miestä kävellessänne iltahämärissä edestakaisin puutarhan käytäviä. Sanokaa eikö se tuntuisi teistä suurelta onnettomuudelta?"

"Eipä niin onnettomuudeltakaan...", aloin minä.

"Mutta ei ainakaan onnelta", pisti hän väliin.

"Niin... mutta voihan olla että petynkin..."

Hän vei uudestaan sanat suustani.