Part 2

Peppinon ja hänen äitinsä suuri kaupantekopäivä, majalepäivä, oli mennyt, ja elämä alkoi taas kulkea entistä uraansa. Rouva Bertolini istui kadunpuoleisen ovensa ääressä ja pitkät ajat ompeli uutterasti ja kohottamatta päätään ostajienkaan saapuessa; hänhän tiesi Peppinon olevan läsnä. Ainoastaan milloin pörrötukkainen Neo saapui Peppinon luo molemmat kädet repaleisissa taskuissaan, kohotti hän aika-ajoin katseensa, eikä häneltä jäänyt huomaamatta mitä tapahtui. Pöytä kirjavine pulloineen oli tavallisella paikallaan, ja pöydän ja oven välillä istui Peppino jakkarallaan punoen tottunein sormin oljenkorsista koria. Työn oli hänelle opettanut äitinsä, joka teki sitä itsekin saatuaan ensin paikatuiksi kaikki Peppinon nutuissa ja housuissa olevat reiät. Silloin tällöin tuli myöskin joku henkilö tahi useampiakin, jotka ottivat lautaselta sipulin ja leivän tahi tahtoivat juotavaa. Silloin Peppino oli näppärä ja auttoi missä tarvittiin. Kun päivä näin oli mennyt umpeen ja iltakellot kajahtivat, niin Bertolinin leski nousi ja sanoi: "Nyt menemme Ave-Mariaan", sillä iltarukoustaan hän ei tahtonut laiminlyödä. Sitten hän meni Peppinon kanssa Pyhän-Marian-kirkkoon laskeutuen siellä hartaana polvilleen, ja Peppino lauloi Avea niin hartaasti, että suuri ilo täytti hänen sydämensä. Tämä iltarukous äidin keralla oli hänelle rakkain kaikista päivän tehtävistä.

Joka päivä pörrötukkainen Neo tuli juosten ja asettui Peppinon luo, ei tosin äidin puolelle, vaan mahdollisimman kauaksi hänestä -- kuitenkin siten, että joutui seisomaan Peppinon viereen, jolle hänellä oli lakkaamatta jotakin loruamista. Mutta hän teki sen aina puolinaisin sanoin joko pelkästä laiskuudesta tai siksi, ettei löytänyt kaikkia sanoja, vieläpä senkin vuoksi, että hän aina hieman karttoi rouva Bertolinin katsetta. Neolla ei ollut mitään tekemistä, tuntikausia hän saattoi mulkoillen ja liikkumatta seisoa Peppinon vieressä; hänen vaatteissaan riippui riekaleita edessä ja takana, ja hänen kasvonsa peitti niin paksu likakerros, että siinä näkyi kaiken maailman värit. Olisi luullut, ettei Neolla päivisin ollut sen verran aikaa, että olisi ehtinyt kertaakaan pesemään silmiään. Rouva Bertolini ei kernaasti nähnyt poikaa Peppinonsa seurassa, sellaisestahan ei ollut mitään hyvää opittavaa. Kukaan ei juuri suosinut Neon isää, ei oikein tiedetty mitä ammattia hän harjoitti. Milloin hän kuljeksi säkki selässä sinne tänne ja sanoi myyvänsä tavaroita ympäristöllä, mutta kukaan ei tiennyt mitä säkissä oli; milloin hän taas kulki vanhoissa kuomurattaissa Marinoa kohti ja sanoi tehneensä kaupat jonkin Marinossa olevan ystävänsä kanssa, mutta kukaan ei tiennyt mitä kauppoja hän teki. Useimmiten hän kuitenkin seisoi, kuten poikansakin, kädet repaleisissa housuntaskuissa jossakin kadunkulmassa, missä meluttiin tahi oli jotakin katseltavaa, -- ja silloin hänen silmänsä vilkuilivat joka taholle. Jokainen albanolainen tunsi kierosilmäisen Mateon, sillä monenlaisista liikeasioistaan huolimatta hänet näki aina ja kaikkialla. Hänen vaimonsa oli aikoja sitten kuollut, ja hän asui yksin poikansa kanssa Albanon edustalla, Marinon puolella, pienessä rappeutuneessa kojussa, joka ennen kenties oli ollut asuinrakennus, mutta nyt näytti pikemmin vuohitallilta. Alkujaan pojankin nimi oli Mateo; pienenä poikasena häntä nimitettiin Matineoksi, ja siitä tuli lyhyyden vuoksi Neo.

V luku. Herra Pagani puhuu kuin roomalainen.

Madonnanjuhlan kaunista iltaa oli seurannut useita pilvisiä päiviä. Hotel Romassa asuvat neitoset olivat kyllä tehneet lyhyitä retkeilyjä ympäristöön ja olivat jo muutamia kertoja nähneet hiljaisen, sinisen järven, vanhain kivitammien alitse kapusiiniluostariin vievän vilpoisen käytävän sekä myöskin ystävällisen kirkon ja sen edessä olevan aukion, jonka keskellä oli kummallisesti haaraantunut tammi, ja odottivat nyt vain kaunista päivänpaistetta voidakseen tehdä pitemmän matkan.

Monta kertaa neitoset olivat kulkeneet näitä Pyhän-Paavalin-kadun käytäviä ylös ja alas ja ohimennen pysähtyneet juttelemaan Peppinon ja hänen äitinsä kanssa. Rouva Bertolini oli aina kohtelias, mutta lyhytsanainen, ja niinpä Helmina ei päässyt oikeaan keskusteluun hänen kanssaan, kuten olisi toivonut, sillä pieni, viisassilmäinen kelpo poikanen miellytti häntä sitä enemmän, mitä useammin hän näki hänet ja tarkkaili hänen töitään. Hän oli suunnitellut ottaa Peppinon kerran koko päiväksi mukaansa oppaaksi eräälle retkelle ja kysynyt suostuisiko hänen äitinsä siihen. Äiti oli suostunut ja huomauttanut, että Peppino tunsi jo tien ja saattoi opastaa neitejä, jolleivät he lähtisi liian kauaksi, sillä hän oli vielä liian nuori, ja Ave-Mariaksi hänen piti joutua kotiin.

Kun sirokkotuuli vihdoin oli puhaltanut kyllikseen ja kimalteleva ilta-aurinko loisti tummansinisellä taivaalla, saattoi päättää, että oli tulossa poutapäiviä, toinen toistaan kauniimpia. Helmina riemuitsi parvekkeellaan: "Nyt se tyyntyy", ja kun hän näki herra Paganin seisovan alhaalla ja tyytyväisenä katselevan kaikkiin ilmansuuntiin, huomasi hän hetken soveliaaksi ruveta neuvottelemaan hänen kanssaan. Äkkiä hän oli tarttunut hämmästyneen Klaran käsivarteen ja vienyt hänet portaita alas avoimeen halliin, jossa herra Pagani, vastoin tapaansa, juhlallisesti tervehti neitosia ja sitten nostaen voitonvarman katseensa taivaanlakea kohti julisti: "Voitettu!"

Naiset neuvottelivat nyt isäntänsä kanssa miten voisivat toteuttaa suunnitelmansa, ja hän neuvoi heitä puhumaan hankkeestaan luotettavalle aasinajajalle, jonka seisontapaikka oli läheisessä kadunkulmassa. Hän neuvoi vielä tarkoin, missä naisten piti käydä ja missä olla käymättä, vaikka he olivat siitä jo muutoinkin selvillä. Helmina sensijaan käänsi puheen rouva Bertoliniin ja hänen oloihinsa; etenkin hän ihmetteli tämän rouvan merkillistä asuntoa ja omituista ammattia, rouvan -- joka, kuten Helmina lausui, näytti aivan siltä, kuin olisi polveutunut suoraan Numa PFompiliuksesta.

"Ahaa", sanoi herra Pagani tyytyväisenä ja siveli myhäillen mustaa poskipartaansa, ikäänkuin olisi sillä osoittanut suuren kohteliaisuuden. "Ahaa, neidit ovat kiinnittäneet huomionsa heihin. Saatan kyllä neideille antaa tiedot tämän paikkakunnan asioista", jatkoi hän hyvin arvokkaan näköisenä, "sillä minulla on tiedossa paljon, salassa vähän siitä, mitä Albanossa tapahtuu. Näettekös, neidit, te olette huomanneet sen. Bertolinin leski on roomatar, hän ei ole täältä kotoisin, hän on roomatar, kuten minä olen roomalainen, me olemme Albanon ainoat roomalaiset. Siinä on hänen olemuksensa avain, Bertolinin leski on roomatar. Mutta neidit tietäkööt, että näin ei Bertolinin leski ole aina elänyt, hän on nähnyt parempiakin päiviä. Bertolini oli kelpo mies, kaunis mies ja toimelias mies. Silloin neitien olisi pitänyt nähdä rouva Bertolini, kun hän pukimissaan kulki miehensä rinnalla. Siinä oli Albanon kookkain ja kaikkein kaunein pari. He ymmärsivät myöskin pukeutua, ja Bertolini tahtoi ja kykeni, sillä hänellä oli paras kauppa koko Albanossa, ja kun hän mihin tarttui, niin siitä myös tuli jotakin. Ja hän piti kauppansa ohella huvikseen majalepöytää -- sillä hän oli seuraarakastava mies -- ja hänen luoksensa kokoonnuttiin tarinoimaan majale- tahi viinipöydän ääressä. Siellä oli aina hyvä seura, minäkin olin siellä usein, ja monta hyvää sanaa me vaihdoimme Bertolinin luona. Mutta mitä meidän täytyi kokea! Hänet, rotevimman meistä kaikista, kuume ottaa kouriinsa; kolmessa päivässä Bertolini on terve ja kuollut."

Tässä Pagani hieman pysähtyi, mutta ennenkuin Helmina ehti tehdä uuden kysymyksen, joka pyöri hänen kielellään, oli herra Pagani jo arvannut sen ja vastasi: "Tahdotte varmaankin kysyä, hyvä neiti, miksi Bertolinin leski ei ole jatkanut kukoistavaa kauppaansa? Tuskin mies oli ehtinyt silmänsä sulkea, kun jo koko sukukunta kävi lesken kimppuun. Mikä oli muka sijoittanut kauppaan rahansa, mikä ollut liiketoverina, mikä jo ottanut puolittain haltuunsa Bertolinin liikkeen, ja kaikki he olivat yhtä mieltä siinä, ettei asia enää ollenkaan koskenut rouvaa, ja hän oli outo ja avuton, ja niinpä he ottivat häneltä kaiken jättämättä jäljelle muuta kuin majalepöydän. Ja tästä hyvästä liikkeestä hän kylläkin saattoi iloita, niin he olivat hänelle sanoneet. Talosta, jossa hän oli asunut miehensä kanssa, täytyi hänen lähteä pois, se oli hänelle liian kallis. Mutta Pyhän-Paavalin- kadusta hän ei tahtonut luopua, ja parin talon päästä hän löysi nykyisen loukkonsa, missä hän nyt kököttää. Siitä hetkestä alkaen, jona hän jäi yksin, on hän pitänyt hallussaan majalepöydän, ikäänkuin olisi siihen alusta alkaen perehtynyt, ja aamusta iltaan hän istuu työskennellen, eikä kukaan ole kuullut hänen lausuvan yhtään valitussanaa, mutta ei paljoa muutakaan, sillä hän ei ole naisten tapainen, vaan ajattelee enemmän kuin puhuu. Käytyäni ensi kerran kohtalon iskun jälkeen hänen luonaan ei hän voivotellut eikä valitellut, jommoista mies ei voi sietää, vaan sanoi: 'Olinsija on uusi, herra Pagani, mutta ystävyys on vanha'. Loin silmäni kellariin ja sanoin: 'Bertolinin leski, suuria he eivät ole teille jättäneet'. Silloin hän veti pienen poikansa luokseen ja sanoi: 'Jumalan kiitos, parasta he eivät ole minulta ottaneet.' Tämä on Bertolinin leski, hyvät neidit."

"Mutta", sanoi Helmina, joka samoin kuin hänen toverinsakin oli suurella mielenkiinnolla kuunnellut kertomusta, "luuletteko sitten, että rouva tulee toimeen tällaisella työllä?" Herra Pagani kohautti olkapäitään. "Liike ei ole kyllä kovinkaan suurenarvoinen, mutta rouva Bertolini tekee ja suunnittelee muutakin, ja jollei vaan pojasta polvi muutu, niin he kylläkin voivat vielä pitää hyviäkin päiviä." "Ahaa, vasta sitten!" huudahti Helmina, "kylläpä he sitten kauan saavat olla kellarinloukossa. Mitenkäs he voivat elää sadeaikana, jolloin ei voi enää asua kadulla."

"Silloin he elävät avoimen oven sisäpuolella, eikä heillä ole aina lämmin, mutta valittavan ei Bertolinin lesken kuule, kuten tekevät ne, jotka ovat syntyneet repaleissa ja elävät kerjuulla; ei, hän ei käytä paljon suutaan, mutta sitä enemmän sormiaan, -- se pitää lämpimämpänä, hyvät neidit!"

VI luku. Salaisuus.

Pitkän keskustelun aikana aurinko ei ollut pysynyt paikoillaan, ja Helmina huomasi kauhistuksekseen, että se oli juuri mailleen menemäisillään, ja aasinajajan kanssa oli vielä pitkälti keskusteltava ja sovittava. Naiset jättivät isännän lähtien menemään. Peläten heidän joutuvan jonkun väärän henkilön käsiin huusi isäntä vielä heille käsillään viittoillen: "Tuolla Europan kulmassa on Giuseppe!" Hän ei sillä tarkoittanut maanosaa, vaan vanhaa, harmaata ravintolaa, joka oli Pyhän-Paavalin-kadun takana, koko Albanon vilkasliikkeisimmällä paikalla. Siinä oli aina koolla ihmisjoukko, joka tavallisesti melusi ja kirkui, juoksi ja huitoi, niin että joka hetki saattoi luulla jonkun saavan kuoliniskun. Mutta keskustelu oli olevinaan rauhallista ja kukin koetti voittaa vieraat puolelleen tarjoamalla heille ratsuaaseja tahi pyrkimällä heidän oppaakseen. Naisten lähestyessä ihmisjoukkoa astui Giuseppe majesteetillisena esille ja otti hatun päästään, sillä hän aavisti, että naisten ilmestyminen saattoi tarkoittaa hänen aasejansa. Ja niin olikin asianlaita. Helmina selitti tahtovansa kaksi aasia tehdäkseen seuraavana päivänä matkan Nemiin edestakaisin ja kysyi Giuseppelta tietä sekä miten matka sinne oli tehtävä.

Giuseppe teki laajalti selkoa kauniista tiestä, joka vei Genzanon kautta pitkin järven rantaa Nemiin. Paluumatkaksi soveltui toinen tie, pitempi ja hyvin yksinäinen, mutta ei silti vähemmän kaunis. Siellä loivat koko ajan varjoaan tuuheat metsiköt ja pensastot, joiden latvat kietoutuivat toisiinsa niin, että peittivät kokonaan taivaan, jonka vuoksi siellä sai tuntikausia kulkea kuin tuuheassa, katetussa lehtimajassa. Tämän suloisen ympäristön vuoksi oli myöskin syytä kulkea tätä pensastietä. Esitys miellytti Helminaa, hän ilmaisi heti haluavansa kulkea tätä tietä. Giuseppen tuli kymmenen ajoissa seuraavana aamuna pitää aasit valmiina Hotel Roman edustalla. Sitten oli kuljettava Genzanon kautta järven rantaa Nemiin, jossa aiottiin hieman levähtää ja lähteä senjälkeen pensastotietä paluumatkalle.

Giuseppen mielestä asia ei ollut niin yksinkertainen. Jos he mielivät lähteä kymmeneltä ja palata pensastietä, niin tulisivat he takaisin myöhemmin kuin olivat laskeneet, sillä pensaston läpi vievä tie oli paljoa pitempi kuin toinen. Sentähden tuli heidän hankkia opas, sillä hän oli jo tehnyt sopimuksen erään seurueen kanssa, joka tahtoi nousta kuutamossa Monte Cavolle, ja hänen itsensä täytyi mennä mukaan. Mutta ainahan joku opas on saatavissa, tuumi hän ja kääntyi väkijoukkoon, joka seisoi ympärillä kuunnellen keskustelua. Heidän edessään seisoi karheatukkainen mies, joka katsoi niin kieroon, ettei hänestä voinut päättää mihin hän katseli ja mihin ei. Häntä Giuseppe tyrkkäsi hieman kyynäspäähän ja sanoi: "Hei, Mateo, sinähän saattaisitkin lähteä mukaan, vai mitä tuumit?"

"No, saattaisihan tuota", sanoi mies jörönä, ja vaikea oli päättää, mihin hänen pahansuopainen katseensa oli suunnattuna. "Enpähän minä ensimäistä kertaa kulje tuota tietä." Mutta silloin Helmina astui lähemmä Giuseppea ja lausui hyvin päättävästi: "Se ei ole ollenkaan tarpeellista, meillä on jo opas, nuori Peppino, hänhän tuntee tiet varsin hyvin, hänet otamme mukaamme." "Tiet poika tuntee varsin hyvin", huomautti Giuseppe, "mutta kauan kestää, ennenkuin viidakosta pääsee jälleen sellaiselle tielle, jossa saattaa nähdä ja kuulla jotakin ja kutsua ihmisiä. Jos aaseille tapahtuisi jotakin, niin saisi jäädä aivan avuttomaksi."

Mutta Helmina ei nähnyt aasilla-ratsastamisessa mitään vaarallista ja päätti tilata Peppinon. Aasin hän kyllä itse hoitaa, kun vaan poikanen tuntee tien. Tähän Giuseppe olikin aivan tyytyväinen, sillä poika kelpasi kyllä oppaaksi paremmin kuin moni vanha. Pojilla oli näet tapana käydä siellä poimimassa pähkinöitä, jonka vuoksi he tunsivat joka tien ja polun tiheimmässäkin viidakossa.

Näinpä päätettiin matka, ja naiset poikkesivat sitten Pyhän-Paavalin-kadulle tilaamaan Peppinon. Äiti valmistautui juuri lähtemään Ave-Mariaan eikä näyttänyt antavan neitienkään tulon häiritä itseään. Siksipä asia puhuttiin ja sovittiin nopeasti. Rouva Bertolini pani vain ehdoksi, että Peppino tulisi kotiin ajoissa, nimittäin Ave-Marian ajaksi, ja niin asia päätettiin. Sitten molemmat naiset palasivat hotelliin toivoen saavansa mitä ihanimman matkapäivän.

Seuraavana päivänä Peppino istui varhain jakkarallaan ja nyppi iloisena oljenkorsiaan, sillä hänellä oli tiedossa hauska päivä. Peppinon suurin ilo oli saada samoilla järven rantoja, maita ja metsiä, ja tänään hän saisi kuluttaa siihen koko päivänsä. Mutta Neokin oli jo jalkeilla vetelehtämässä Pyhän-Paavalin-kadulla. Hänen silmiinsä osui varmaankin jotakin pöydältä, jonka takana Peppino istui, hän läheni näet kurottaen kaulaansa voidakseen paremmin eroittaa, mikä pöydällä näytti niin houkuttelevalta. "Anna minulle tuo iso sipuli", sanoi hän sitten Peppinolle ja ojensi jo samalla kätensä ottaakseen sen. "Anna olla!" huusi Peppino niin kovaan, että Neo kauhistuneena veti kätensä takaisin, mutta hänen kauhunsa hävisi pian. "Senkin tyhmyri!" huusi hän, "sinun ei tarvitse säikytellä minua. Olisitpa iloinen, jos tietäisit mitä minä tiedän, mutta sen sanon sinulle vain, jos annat minulle sipulin." "Samantekevä mitä tiedät", sanoi Peppino ylpeänä. "Vai samantekevä!" ivasi Neo, "vaikket sinä, tyhmyri, tiedä mitään koko asiasta, ja kuitenkin se koskee sinua. Jospa vaan tietäisit mitä se on, niin varmastipa haluaisit kuulla mitä minä tiedän." Peppino ei vastannut sanaakaan. "Annatko minulle sipulin, jos sanon sen sinulle?" "En." "No mitäs sitten annat minulle?" "En mitään!" "Sitten et saa myöskään tietää mitään!" huusi Neo suuttuneena. Mutta hän ei ollut vielä koskaan kyennyt hillitsemään itseään, hänen täytyi loruta kaikki Peppinolle, siihen hän oli tottunut. Sillä kertaa hän kuitenkin tahtoi saada asiasta pikku hyödyn, sillä sen arvoiselta se kuitenkin hänestä näytti. Hän oli jälleen miettinyt jotakin.

"Peppino", alkoi hän taas, "se on salaisuus, mutta minä sanon sen sinulle, jos tuot minulle kaikki pähkinät, mitä pensaista löydät, teetkö sen?" "Vai salaisuus", vastasi nyt Peppino, "kuka on sanonut sen sinulle?" Sillävälin Peppinon äiti oli tullut esille ja ryhtynyt työhönsä oven pielessä. Neo tähysteli vielä häntä, tuli sitten aivan lähelle Peppinoa ja supatti pitkän ajan hänen korvaansa. "Peppino", sanoi äiti, "jos aiot olla kymmenen aikana lähtövalmis, ei sinulla ole enää aikaa hukata yhtään, ja katsoppas, Neo, tuossa kadulla tulee isäsi, ehkä hänellä on sinulle jotakin asiaa".

Salamannopeudella Neo heti paikalla kavahti pystyyn, aikoi livistää aitauksen viertä -- ja kadota. Mutta hänen isänsä oli jo nähnyt hänet ja vihelsi räikeästi sormiensa välitse. Neo kääntyi takaisin ja hiipi isäänsä vastaan, sitten he molemmat katosivat kadunkulmauksen taakse. Mutta tuskin oli kulunut puolta tuntia, ennenkuin Neo ilmestyi jälleen. Tällä kertaa hän ei vetelehtänyt, kuten tavallisesti, vaan hyökkäsi suoraa päätä Peppinon kimppuun. Äiti oli juuri mennyt sisälle. Siitä huolimatta Neo puhui Peppinolle hyvin hiljaa ja salaperäisesti, mutta suurella innostuksella ja sanoi vihdoin kolme kertaa peräkkäin: "Lupaa se vielä kerran, lupaa se vielä kerran ja tuohon käteen!" Peppino kuunteli ja vahvisti kädenannolla lupauksensa luoden samalla säälivän katseen värisevään Neoon, joka näytti entistään pörröisemmältä ja villiintyneemmältä ja nähtävästi oli tuskissaan ja kauhuissaan, sillä hänen värinänsä ei johtunut päivänpaisteisen aamun kylmyydestä eikä hän tavallisesti noin arkailevana vilkuillut ympärilleen.

Kun Peppino oli luvannut kolmannen kerran, läksi Neo, ja ovesta astui äiti Peppinon oivallinen nuttu kädessään. Pojan piti pukea se päällensä ja lähteä sitten matkaan, sillä kello läheni jo kymmentä. Silmät loistaen Peppino kulki katua ja seisoi juuri aasien saapuessa Hotel Roman hallin edessä.

VII luku. Kummallinen matkatoveri.

Neidit seisoivat jo ovella, pian he nousivat satuloihin, ja aasit astuivat uljaina päivänpaisteista katua lähtien hölkyttämään kohti Ariccian metsäisiä rinteitä. Heidän vieressään juoksi iloinen Peppino pitkä sauva kädessään ja hoputti silloin tällöin aaseja jouduttamaan kulkuaan joko hätistämällä kepillään tahi ystävällisesti puhelemalla. Niinpä hilpeästi eteenpäin rientävä seurue saapui Genzanoa kohti kohoavalle rinteelle. Tässä aasit tapansa mukaan hiljensivät kulkuansa ruveten mukavasti astuskelemaan, Peppino laski sauvansa olalleen kuin lepäävä sotilas ja astui ylen pitkiä askelia, jottei tarvitseisi juosta aasien rinnalla, koska nekään eivät enää juosseet.

Helmina oli suurella mielihyvällä katsellut miten heidän palvelevainen seuralaisensa tulisella innolla piti huolta siitä, että aasit täyttivät velvollisuutensa. Mutta nyt, kun aasit noustessaan rinnettä hiljensivät askeleitaan, saattoi hän tyydyttää halunsa ja ruveta Peppinon kanssa tarinoimaan. Hän viittasi poikasta tulemaan rinnalleen, sillä aasit tunsivat jo aikoja sitten ulkoa tien, jonka vuoksi niitä ei tarvinnut ollenkaan ohjata. "Sanoppa minulle, Peppino", alkoi Helmina, "missä sinä oikeastaan nukut?" "Vuoteessani", vastasi Peppino vähääkään vitkastelematta. "Tarkoitan, missä paikassa? Kellarikerroksessa olen nähnyt ainoastaan yhden vuoteen toisella seinällä ja lavitsan toisella, ja sitten tulisijan, ja sitten ainoastaan kaapin." "Muuta siellä ei olekaan", sanoi Peppino totisena, "lavitsalle äiti iltaisin tekee minun vuoteeni, ja kun majalepöytä vielä yöksi nostetaan sisään, ei sinne enää mahtuisi mitään muuta." "Missä sitten on viini, joka kaadetaan kauniisiin pulloihin, mikäli ne tyhjenevät?" "Tulisijan vieressä on loukko, loukossa tynnyri ja tynnyrissä kansi. Ja kaapissa äiti pitää kaikki vaatteensa, mutta kauniita hän ei ole enää ottanut esille sen koommin kuin muutimme tänne, sillä nyt on kaikki toisin, mutta ei enää kauan."

Peppinon silmät säihkyivät hänen kertoessaan tätä, ja hänen sieraimensa nytkähtelivät kiivaasti, josta näki, että hän oli kovin liikutettu. "Miksei enää kauan, Peppino?" kysyi Helmina jälleen. "Koska minusta pian tulee mies, ja silloin äidin ei enää tarvitse elää niinkuin nyt; minä kyllä tiedän mitä teen, jahka kuluu vielä pari kolme vuotta."

"Miten vanha olet nyt, Peppino?" "Kymmenen vuoden." "Vai niin. Entä kun tulet kolmetoistavuotiaaksi, niin mitä silloin teet?" "Silloin, silloin, silloin minä voin tehdä mitä äiti toivoo, eikä hänen enää tarvitse tehdä työtä niin paljon iltamyöhällä, kun ovi on jo lukossa ja kaikki muut ovat levolla."

"Mitä äitisi sitten toivoo, Peppino?" "En sano sitä kenellekään Albanossa. Äiti sanoo: Älkäämme puhuko siitä, mitä aiomme tehdä, muutoin toiset tekevät sen jo puhuessamme. Ei hän myöskään puhu siitä yhdellekään ihmiselle, mutta teille saattaisin sen jo kuitenkin sanoa." Peppino oli pian huomannut, kenen kanssa hän oli tekemisissä, ja Helminan hilpeistä silmistä näki myöskin helposti miten hyvää hän tarkoitti.

"Sanoppa siis se minulle, Peppino, minä en kerro sitä kenellekään", jatkoi Helmina. "No minä kerron!" Peppino laski sauvansa olaltaan ja nojautui siihen, ikäänkuin hän astellessaan tukevan sauvansa varassa saattaisi paremmin koota ajatuksensa.

Sitten hän alkoi: "Filippo serkulla on nyt se kauppa, joka oli ennen isän, mutta hän kiertelee paljon maita eikä ole kotosalla, ja äiti sanoo, ettei kauppa ole enää läheskään sen arvoinen kuin isän aikana. Ja serkku on tahtonut antaa kaupan jälleen äidille, mutta ainoastaan rahasta, ja rahaa äidillä ei ole. Hän haluaisi kuitenkin saada kaupan taas omiin hoteisiinsa, sillä hän ei pidä kernaasti majalepöytää, koska sinne kokoontuu aina meluava ihmisjoukko, eikä äiti pidä sellaisesta. Ja nyt äiti työskentelee edelleen minkä jaksaa saadakseen kerran niin paljon rahaa, että saisi kauppansa takaisin. Mutta jollei hänellä vielä ole tarpeeksi kahden tahi enintään kolmen vuoden kuluttua, niin silloin minäkin tahdon sanoa sanani. Silloin minä jo olen mies ja kykenen johonkin, sillä äiti on puhunut kapusiinimunkin, pater Benedetton kanssa, että minä saan käydä hänen luonaan kaikkina sadepäivinä ja usein myöskin aamulla varhain. Sitten hän opettaa minua laskemaan ja kirjoittamaan, sellaista tarvitaan kaupassa, ja kun me olemme saaneet sen huostaamme, niin me lähdemme pimeästä sopestamme ja palaamme samaan taloon, jossa olimme isän kanssa, ja sitten äiti on taas iloinen ja ennallaan."

Peppino oli näin puhuessaan tullut aivan haltioihinsa, hänen kasvonsa loistivat, yhä kiivaammin hän sauva kädessään asteli eteenpäin; nähtävästi hän oli unohtanut aasit ja ajon ja kaiken mitä ympärillään tapahtui.

"Hyvä Peppino, kunpa vaan tulisitkin niin pian mieheksi", sanoi nyt Helmina osaaottavaisesti. Se herätti pojan ja kutsui hänet jälleen mielikuvistaan todellisuuteen. Hän pysähtyi äkkiä. Jäljessä kulkeva aasi oli, oppaalle kuuliaisena, myöskin kulkenut pitkin askelin; nyt sekin pysähtyi, ja takana kulkeva teki samoin. Koko kulkue yht'äkkiä seisahtui, mutta mitäpäs se haittasi.

Kuunnellen hartaasti Peppinon pakinaa olivat naiset kokonaan unohtaneet näköalan, ja nyt he huomasivat yht'äkkiä tummansinisen Nemijärven jalkojensa juurella. Taakse jäänyt Genzano kuvastui vedenkalvoon vuorenrinteeltä, ja edessä korkealla, kallioseinämän yläpuolella, kohosi Nemin pikkukaupunki lujine vanhuudenharmaine linnoineen. Seurue oli saapunut vuorenrinnettä Nemiin vievälle kapealle tielle herkeämättä katsellen ihanaa näköalaa, jonka tarjosi järvi ja Genzanon yläpuoleinen korkea ranta.