Part 1

PEPPINO

Kirj.

JOHANNA SPYRI

Mailta ja meriltä 36.

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1916.

SISÄLLYS:

I. Kaksi vierasta Albanossa. II. Peppino ja hänen äitinsä. III. Neo astuu näyttämölle. IV. Neon sukuperä ja olosuhteet. V. Herra Pagani puhuu kuin roomalainen. VI. Salaisuus. VII. Kummallinen matkatoveri. VIII. Salaisuus tulee ilmi. IX. Kuulustelu. X. Onni hymyilee. XI. Onni kääntyy poispäin.

I luku. Kaksi vierasta Albanossa.

Aurinko paistoi lempeästi koko Albanon halki kulkevalle pitkälle, kivetylle kadulle, joka alkaa vanhasta ajoportista ja päättyy sinne, missä jalkakäytävä loppuu ja vasemmalla vielä kohoaa yksi ainoa suuri talo. Tästä "Hotel Roma" nimisestä rakennuksesta aukenee avara näköala yli päivänpaisteisen Campagnan, yli kaikkien raunioiden ja muistomerkkien, tumman tammiston ja vihertävien vainioiden. Tyytyväisenä saattaa todellakin pieneltä parvekkeelta ihailla kaikkea sitä. Juuri ikään vierivät vanhalta portilta avoimet vaunut. Niissä istui kaksi naista, jotka varmaankin suurella mielenkiinnolla seurasivat kaikkia nähtävyyksiä. Joskus he kumpikin epähuomiosta sattuivat katsomaan eri tahoille, jolloin he tehdessään äkillisiä käänteitä jokseenkin tuntuvasti tyrkkäsivät toisiaan. Mutta nyt he molemmat yht'äkkiä kiinnittivät katseensa samaan paikkaan. Erään jyrkästi vasempaan nousevan syrjäkadun kulmassa seisoi väkijoukko niin taajasti yhteensulloutuneena, että saattoi eroittaa ainoastaan liikkuvat päät, mutta ei ollenkaan mihin hartioihin ja käsivarsiin mikin kuului. Jännittyneinä naiset katselivat ihmistungosta. Heidän lähetessään sekava melu kohosi ja paisui siinä määrin, että he hämmästyneinä katselivat ympärilleen, ja nuorempi, jolla nähtävästi oli vilkas mielikuvitus, kauhistuneena huudahti toverilleen: "Siellä tapahtuu varmaankin vallankumous, ja me sekaannumme siihen." "Mikä se on?" kysyi nyt vanhempi ajajalta, vaunujen tultua niin lähelle, että melulta tuskin enää kuuli sanaakaan. Mutta ajaja oli varmaankin ymmärtänyt kysymyksen; hän näet pysähdytti hevosen keskellä pahinta tungosta, ja sanoi mitä suurimmalla levollisuudella: "Majale."

"Herran nimessä", huudahti nuorempi nainen ja kavahti pystyyn, "antakaa mennä, ajuri, antakaa mennä. Majale merkitsee villisikaa, villisika on päässyt irti ja varmaankin hyökkää vaunuihimme. Antakaa toki mennä, ajuri; onko mies menettänyt järkensä?"

Ajaja istui pukilla kaikessa rauhassa ja katseli tyytyväisenä tyrkkivää, sulloutuvaa, huutavaa ihmisjoukkoa. Pelkoa se ei ainakaan näyttänyt hänessä herättävän, ja kun nuori nainen kauhistuksissaan oli huutanut hänelle kaikki käskynsä saksaksi, muistamatta ettei toinen ollenkaan ymmärtänyt sitä, niin ei ajurilla todellakaan ollut mitään syytä olla levoton. Siksipä hän tyytyväisenä yhä istua nökötti katsellen väentungosta.

"Sano hänelle sitten italiaksi, että hän pelastaisi itsensä ja meidät, tuo mieletön mies", huusi tyttö nyt mitä suurimmalla kiivaudella vierustoverilleen, Mutta samassa hetkessä pieni, ruskeasilmäinen poika hyppäsi verrattomalla ketteryydellä vaunun astuimelle ja tarjosi päätään nyökäyttäen nuorelle neidille palasen ihmeellistä ainetta pitäen sitä veitsensä leveällä lappeella ja toistaen hyvin kohteliaasti: "Tahtovatko neidit majalea?"

"Oletko koskaan kuullut moista?" sanoi silloin tyttö peräti hämmästyneenä toverilleen. "Tämäkö siis olisi majalea? Mitä ihmettä!" Hänen toverinsa oli sillä aikaa hieman lähemmin tarkastellut veitsenlappeella olevaa vihreänkeltaista palasta, jossa oli varsin väkevä laakerin, piparmintun, neilikkojen ja muiden voimakkaiden höysteiden tuoksu, ja sanoi sitten: "Luulen tässä olevan palasen kauheasti höystettyä villisikaa. Mutta enemmän kuin ihmeellinen ruokalaji miellyttää minua näppärä poika. Katsoppa vaan tuota pientä, päivettynyttä miestä."

Poikanen ojensi silloin veitsensä naisille, kasvoissaan mitä ystävällisin ilme, ja kun kumpikaan heistä ei tarttunut siihen, sanoi hän rohkaisten: "Maistakaa vaan, jos miellyttää, maistakaa vaan, ei tarvitse maksaa."

Naiset eivät tosin maksun pelosta jättäneet koskettamatta tarjottua tavaraa, pikemmin heitä pelotti outo, omituiselta näyttävä aine -- mutta poika ei taipunut, vaan sanoillaan, käsillään ja silmillään uudisti tarjouksensa, kunnes kumpikin nainen otti majalepalasensa veitsen lappeelta ja pisti suuhunsa. Silloin hän oli tyytyväinen, ja odottamatta kunnon kiitostakaan hyppäsi vaunun astimelta kadoten väen vilinään. Ajuri oletti varmaankin, että pysähdyksen tarkoitus oli saavutettu; paukahuttaen ankarasti piiskaansa hän läksi ajamaan ja suuntasi vinhaa vauhtia matkan Hotel Romaa kohti.

Hotellin tanakka omistaja astui juhlallisena vastaan avoimesta hallistaan auttamaan vaunuista odotettuja vieraita, he olivat näet arvoisalta herra Vittorio Paganilta tilanneet itselleen kuukaudeksi huoneen. Tehdessään suurella arvokkuudella neideille palveluksiaan huomautti hän moittivasti ajurille: "Nain myöhään asemalta, ei kaiketi ole tapahtunut mitään erikoista?" "Ei mitään, herra", vastasi mies, "pysähdyimme vain majalepäivän vuoksi hieman Pyhän Paavalin trattorian kohdalla", Sillävälin naiset olivat astuneet halliin ja nousivat herra Paganin ja kantajan seuratessa portaita molempiin heitä varten varattuihin huoneisiin. Huoneet olivat Campagnan puolella, ovi oli välillä, ja kummallakin oli pieni parvekkeensa, josta aukeni avara näköala yli Campagnan aina sinne asti, missä vihreä meri häämöitti.

Naiset menivät kumpikin huoneeseensa ja mieltyivät niihin. Seisoessaan ylhäällä ja katsellessaan ympäristöä näytti nuori tyttö reippaalta ja kukoistavalta sekä varsin seikkailuhaluiselta. Vaaleaverinen Helmina von Trolley oli tilanomistajan tytär Mecklenburgista. Jo monta vuotta hän oli koettanut taivuttaa vanhempiansa tekemään matkan Italiaan, mutta äidistä se oli liian pitkä ja isästä liian kuuma, ja niinpä Helmina pyysi turhaan, kunnes kodin luotettu ystävätär, neiti Klara Hellweg, ilmoitti tekevänsä Italianmatkan ja tahtovansa ottaa Helminan ystävälliseen suojaansa. Niinpä ystävättäret olivat lähteneet matkalle, joka tähän asti oli sujunut oikein hyvin. Helmina tuli nyt toisen huoneen parvekkeelle, jossa Klara seisoi katsellen seutua.

"Oletko kuullut mokomaa, kun trattoriaa, joka itse asiassa on sama kuin ravintola, nimitetään Pyhäksi Paavaliksi?" kysyi Helmina. Klara ei voinut myöskään antaa asiaan mitään selvitystä, ravintolan nimi oli hämmästyttänyt häntäkin. Hän odotti, että päivällisen jälkeen mentäisiin uudelleen lähemmin katsomaan paikkaa ja ihmisvilinää. Olihan kohtelias, miellyttävä poikanen todisteena, että siellä oli oikeita ihmisiä, vaikkakin melu oli kova. Eikähän siellä ollut pelättävänä mitään vallankumousta eikä eläviä villisikoja, sen kai Helminakin oli huomannut. -- Niin, huomannut hän olikin sen, ja ehdotus miellytti häntä. Naisten vielä tarkemmin tuumiskellessa miten viettäisivät päivänsä kutsui kello heidät päivälliselle, jota syödessään he suunnittelivat loppuun ohjelmansa Albanossa-olonsa ensi päivälle.

II luku. Peppino ja hänen äitinsä.

Sillävälin Pyhän-Paavalin-kadulta tuleva melu oli yltymistään yltynyt; sen niminen oli näet tuo katu, joka jyrkästi nousee vanhaa, kaunista Pyhän-Paavalin-kirkkoa vasten. Siellä ihmisjoukko tuona kauniina syyskuun aamuna kasvoi kasvamistaan ja tuli yhä kovaäänisemmäksi, eikä yksikään muukalainen, joka ei tiennyt, mikä oli tämän ihmisjoukon keskipiste, olisi voinut arvata sitä, sillä väentungoksessa hänen olisi ollut mahdoton sitä nähdä. Mutta sitä, joka uupumatta raivasi itselleen tien ja tunkeutui joukon keskelle, kohtasi vaivojensa palkaksi ihastuttava näky. Keskelle katua oli asetettu pöytä, jonka kimallus ja loisto vastustamattomasti veti jokaista puoleensa. Siinä oli mitä kauneimpia, punaisilla ja vihreillä nauhoilla koristettuja pulloja, joissa tummanpunainen albanolaisviini kimalsi auringonpaisteessa. Kullankeltaisia leipiä oli aseteltu kirjavien pullojen väliin, ja keskellä oli valkoinen lautanen, jonka peittivät ruusunpunaiset retiisit ja sipulit. Kaikki näytti niin kauniisti järjestetyltä ja sirolta, että se muistutti puutarhaa, jossa on ruusupenkki keskellä ja ympärys täynnä keltaisia kevätesikkoja ja kirjavia tulppaaneja. Mutta suuren pöydän vieressä olevalla pienemmällä oli puinen lautanen, ja lautasella tavattoman suuri möhkäle jotakin syötävää vihreänharmaata, punervalle vivahtavaa ainetta. Se oli laajalti kuuluisaa, kaikkien rakastamaa majalepaistia.

Pöydän takana seisoi kookas, upea, ylväsryhtinen nainen, jonka päätä tuuheat, pikimustat palmikot ympäröivät. Hänen suunsa oli tiukasti suljettu, sanattomana hän seisoi tungoksen ja melun keskellä. Milloin meteli yltyi kovin äänekkääksi, käänsi hän vain katseensa, joka osui ja vaikutti varmasti, sillä senjälkeen oli aina vähän levollisempaa. Noihin mustiin silmiin olikin selvästi kirjoitettu: "Minä osaan kyllä auttaa itseäni, jos kovalle ottaa." Niin hän seisoi ja leikkasi suurella terävällä veitsellä vihreänharmaasta möhkäleestä palan palalta, kaikki samansuuruisia, tarkkasilmäisesti mitattuja. Jotenkuten kappaleet katosivat pöydältä väkijoukon tarvitsematta tunkeutua pienen pöydän ympärille, sillä sitä rouva ei suvainnut, ja samaten katosivat myöskin suurella pöydällä olevat leivät, joiden sijaan tuotiin heti uusia. Pöydällä ei näkynyt yhtään likaista lasia eikä muuta epäjärjestystä, ja kuitenkin väkijoukko joi juomistaan ja söi syömistään, ja jokainen sai mitä halusi. Kaikki tungeskelevat meluajat ja kirkujat eivät tosin halunneet syömistä ja juomista, tahtoivatpahan vain katsella miten toiset sen suorittivat ja myöskin olla näkemässä mitä tapahtui. Mutta se joka lähemmin tarkasteli, miten vilisevän väkijoukon palveleminen saattoi tapahtua niin näppärästi ja hyvässä järjestyksessä, huomasi pian pienen, hintelän poikasen. Hän kääntelihe kuin kärppä väkijoukon välitse, teki kaikille palveluksiaan, oli kaikkialla ja aina missä tarvittiin. Kolme maljaa oli lakkaamatta käynnissä, sillä viiniä ei juotu täysistä pulloista, kukin tahtoi ainoastaan lasillisen, ja kohta kun tyhjä malja palasi, huuhtoi poikanen sen salamannopeudella maassa olevassa kattilassa ja antoi täytettynä takaisin.

Siten kului tunti toisensa jälkeen lakkaamattomassa ahdingossa ja tungoksessa keskellä kirkunaa ja huutoa, syömistä ja tarjoilemista, ja yhä väentungos näytti vain kasvavan. Suuria ihmisjoukkoja nousi kukkulalle, ylös Pyhän-Paavalin-kirkkoa kohti, mutta monet korkeammallekin. Näkyi kokonaisia jonoja, jotka kaikilta suunnilta kirkon kohdalla kokoontuivat yhteen ja nousivat edelleen. Ainoastaan vähitellen pöydän ympärillä oleva joukko harveni, mutta vieläkin oli poikasella täysi työ, ja sanatonna hän yhäti puikkelehti väkijoukon välitse.

Yhtäkkiä joku tarttui takaa hänen käsivarteensa, ja hän kääntyi nopeasti. "Tule, Peppino", huudahti hänelle muuan poika, jonka toiset jo samalla olivat lykänneet syrjään; "tulin noutamaan sinua, tuolla ylhäällä on paljon väkeä, minä olen jo nähnyt kaiken".

Peppino oli jo pyörähtänyt toisaanne. "Näethän etten ehdi", huudahti hän jälkeensä ja syöksyi eteenpäin. Silmänräpäyksen poikanen seisoi paikoillaan, tuijottaen toista hämmästynein katsein. Sitten hän puski päällään ja kyynärpäillään joka taholle, kunnes pääsi joukon läpi ja näki Peppinon, joka seisoi huuhtelukattilan ääressä. Silloin hän tarttui lujasti toisen käsivarteen eikä päästänyt häntä irti.

"Älähän nyt ole tyhmä, Peppino, vaan kuule mitä sinulle sanon. Olin jo ylhäällä, koko kirkon lattia on myrttien peitossa, ja siellä on jo laulettu, tosin se vain oli harjoitusta, mutta saatanpa sinulle sanoa, että olisit kernaasti kuullut sitä." Näin poika puhui Peppinolle ja piti häntä lujasti kiinni käsivarresta, niin lujasti, että Peppino kaikista ponnistuksistaan huolimatta ei päässyt irti. Hän oli näet hintelä poikanen, kun toinen sitävastoin oli tanakka, tukeva mies, huolimatta siitä, että he molemmat näinä päivinä samoihin aikoihin olivat sivuuttaneet kymmenennen ikävuotensa.

Pojan viimeiset sanat olivat varmaankin tehneet Peppinoon erikoisen vaikutuksen; hän ei enää koettanutkaan päästä irti toveristaan, vaan sanoi hieman surullisesti: "Mene nyt vaan. Neo, ethän tarvitse minua, enkä minä voi missään tapauksessa tulla mukaan, näethän etten mitenkään jouda." "Sinäkö et joutaisi?" ivaili Neo, "lähdet vaan livistämään, niin joudat aivan hyvin". "Vai niin", huusi Peppino suuttuneena, "kukas sitten tekisi kaikki minun tehtäväni?" "Sen äitisi voi tehdä, tuossahan tuo seisoo, eikä hänen aina tarvitse teettää sinulla mitä itse voi tehdä." Silloin Peppinon silmät välähtivät. "Tiedätkö, Neo", huusi hän vihasta hehkuen, "sinä olet hylkiö, se sinä olet!" Samalla hän käänsi kiusaajalleen selkänsä ja livahti nopeasti tungoksen läpi pöydän toiseen päähän, siellä näet seisoi joku, joka kohotti kahta sormeaan yhä korkeammalle ja korkeammalle, kunnes Peppinokin merkinannolla vastasi. Kaksi sormea pystyssä merkitsivät samaa kuin: "tahdon majalepalasen"; siten tapahtui sekä tilausten tekeminen että niihin vastaaminen. Milloin sormi, kaksi tahi kolme kohotettiin pystyyn, voi Peppino siitä, suurimmassakin hälinässä, nähdä selvästi, mitä haluttiin, ja kohottamalla hieman etusormeaan hän antoi vastaukseksi: "minä tulen". Sillä kertaa vastaus oli viipynyt tavallista kauemmin. Äiti oli varmaankin huomannut sen, hän katsahti kerran, pari ympärilleen, mutta tuli pian aivan levolliseksi eikä sanonut sanaakaan. Hän saattoi nyt olla huoleti, Peppinoon hän luotti yhtä varmasti kuin omiin silmiinsä. Tuossahan hän jo seisoikin, ja kaikki meni taas entistä menoaan.

Ohikulkevien parvet taajenivat taajenemistaan, ja tavantakaa kuului joukosta huudahdus: "Tule mukaan, Peppino, tule vaan sinäkin!" Muuan hyvä ystävä tuli jälleen lähelle ja huusi: "Mitä siinä töllötät ja odotat, Peppino. Tule vaan mukaan, suuri valaistu ilmapallo lasketaan lentoon." Peppino kääntyi taakseen. Hänen sydämensä oli tullut hieman raskaaksi. Ilmapallo ei houkutellut häntä juhlapaikalle eikä myöskään poikaparvi, joka aikoi pitää hauskaa siellä, mutta Peppinon kauneimmat muistot liittyivät tähän päivään, ja hän ajatteli sydämessään: "Olisivatpa ajat kuin ennen!"

Tänään vietettiin madonnanjuhlaa ylhäällä pienessä kapusiinikirkossa, Pian oli juhlan alkamishetki. Siellä hän edellisinä vuosina oli toivehikkaana seisonut oven edessä odotellen äitiä, sillä silloin äitikin saattoi kulkea muitten mukana. Hänen ei tarvinnut täällä työskennellä, pöydän ääressä seisoi isä leikaten ja jakaen majalea, sillä liike oli ollut olemassa niin pitkälle kuin Peppinon muisti kantoi. Mutta äidin ei tarvinnut olla mukana ja hän meni kernaasti juhlina kirkkoon. Päähänsä hän oli levittänyt lumivalkoisen huivin, ja kauniina kimalsivat otsalla sysimustat palmikot. Hänen silmänsä säteilivät, punaisina hohtivat korallit korvissa ja kaulassa, loistavana välkehti punainen liivi ja keltainen silkki. Kaikki se oli siis niin omituisen kaunista, ja silloin äiti tarttui hänen käteensä, ja he nousivat muun joukon mukana ylhäälle, ja hän oli ylen ylpeä saadessaan näin astua kauniin äitinsä rinnalla. Korkealla, siellä missä tie suurten vanhain kivitammien alitse vie vasempaan, oli jo suloisen vilpoisaa, ja sitten käännyttiin avaralle aukeamalle, jonka keskellä seisoo ikivanha, iätivihreä tammi ja jonne sininen järvi kimaltelee. Siellä oli jo myöskin luostari, ja he astuivat kirkkoon. -- Mutta sehän oli jo kaikki ollutta ja mennyttä, eikä Peppinon kannattanut enää ajatella sitä, sillä kirkossa vasta tuli kaikkein kaunein: kapusiinimunkkien ylhäältä kajahtava, urkujen säestämä laulu. He osasivat laulaa niin kauniisti, eikä hän enää saanut kuulla sitä!

Isä oli kuollut kaksi vuotta sitten, ja kun Peppino siitä lähtien juhlapäivinä oli sanonut: "Äiti, emmekö mekin lähde mukaan?" niin äiti oli vastannut: "Näetkös, isä ei enää seiso siellä, nyt minun täytyy mennä sijalle." Eikä hän ollut sen koommin nähnyt äidillänsä koralleja eikä punaista liiviä, ja päässä hänellä oli musta huivi eikä enää koskaan valkoista.

Ihmiset olivat vähitellen hajaantuneet. Yhtäkaikki melkoinen väkijoukko seisoskeli pöydän ympärillä, ja Peppino juoksi raskaista ajatuksistaan huolimatta reippaana edestakaisin, sillä hänen jalkansa olivat vieläkin keveät. Yht'äkkiä äiti viittasi Peppinon luoksensa ja sanoi nopeasti: "Tule, Peppino, pitäähän sinunkin nähdä vähän juhlaa!" Samalla hän oli jo tarttunut pöydän toiseen päähän, ja Peppinon tuli tarttua toiseen. Tuokiossa oli pöytä pulloineen kaikkineen kadonnut avoimesta ovesta sisään, ja pikku pöytä seurasi mukana. Ovi lukittiin, avain pistettiin kukkaroon, ja sitten Bertolinin leski tarttui Peppinonsa käteen ja nousi hänen kanssaan vuorelle.

Peppino oli kuin unessa. Eihän saattanut olla mahdollista, että hän jälleen oli äitinsä kanssa menossa madonnanjuhiaan, juuri samana hetkenä, jona kaikki oli hänestä mennyttä. Mutta sehän oli täyttä totta. He olivat jo päässeet Pyhän-Paavalin-kirkon ohi ja näkivät kaukaa kivitammien latvat. Nyt he kulkivat ylhäällä vanhojen puiden alla, ja tuolla jo näkyi luostari. Kirkonovi oli auki, rouva Bertolini meni Peppinon keralla sisään. Heidän astuttuaan ainoastaan muutaman askelen polvistui hän pimeään nurkkaan ja veti Peppinon viereensä polvilleen. Poikanen hämmästyi ikäänkuin olisi nähnyt ihmeen. Ollessaan polvillaan hän näki edessään, aivan kuin ennenkin, suuren joukon vaimoja ja tyttöjä valkoisissa huiveissa ja punaisissa liiveissä. Lattiaa peittävistä myrteistä levisi ryydintuoksu, koko kirkko oli täynnä pyhää savua. Sitten kapusiinimunkit alkoivat laulaa. Se teki Peppinoon niin syvän vaikutuksen, että hän unohti kaikki raskaat ajatukset ja oli niin onnellinen kuin ihminen suinkin saattaa. Miten kauniisti kapusiinimunkit lauloivatkin ja miten hiljaisilta ja rauhallisilta kaikki polvillaan olevat ihmiset näyttivät. Peppinon valtasi syvä hartaus, ja hän rukoili hiljaisuudessa isämeitänsä. Laulun viime säkeiden kajahtaessa Bertolinin leski nousi hiljaa ja kuiskasi pojalleen: "Tule nopeasti, nyt seuraa siunaus, meidän on lähdettävä."

Peppino olisi kernaasti vielä viipynyt, mutta ei auttanut, hän tiesi, että näin täytyi tapahtua. Hyvin hiljaa ja huomiota herättämättä äiti hiipi ovesta poikanen mukanaan, ja sitten he kulkivat nopeasti pitkin tammitietä ja kukkulaa alas, ikäänkuin olisivat rientäneet pakoon. Näin ei asianlaita kuitenkaan ollut ennen, näin ei äiti ennen tehnyt astuessaan pystypäisenä ja koristettuna kirkkoon. Ja Peppinoa harmitti suuresti, että hän oli kyyristynyt pimeään nurkkaan, ikäänkuin olisi siellä ollut väärässä paikassa. Koko matkan aina Pyhän-Paavalin- kirkolle asti ahdistivat häntä samat ajatukset hänen kykenemättään niitä millään tavalla ilmaisemaan, mutta vihdoin hän keksi keinon. "Äiti", sanoi hän, "kun tulen niin suureksi, että voin tehdä kaikki mitä isä teki, tulet varmaan kuten ennenkin juhlaan muitten mukana ja jäät sinne siunauksenkin ajaksi, ja sitten kirkon edustalla jäät muuhun väkijoukkoon ja tulet hitaasti ja iloisena kaikkien keralla?"

"Niin, sitten kyllä, Peppino", sanoi Bertolinin leski lyhyesti. "Mutta äiti", alkoi poika jälleen, "sitten tulet koralleissa ja punaisessa liivissä ja valkoisessa huivissa?" Rouva hymyili. "Niin, juhlassa on juhlittava, mutta Peppino, silloin minä olen iäkäs ja vanhan Cinocan näköinen." Se oli Peppinolle kauhistava ajatus. Vanha, kyyryselkäinen Cinoca, kädessä sauva ja kasvot täynnä syviä ryppyjä, oli pienestä pitäen ollut hänen kauhistuksensa. Mutta miten äitikin voisi tulla samanlaiseksi! Sehän ei ollut mahdollista! Joka tapauksessa hän tahtoi tulla mahdollisimman pian mieheksi, hän teki itselleen salaisen lupauksen, että äiti saa jälleen juhlia kuten ennenkin.

III luku. Neo astuu näyttämölle.

Syötyään päivällisensä ja senjälkeen vielä hieman järjestettyään huonettansa läksivät molemmat naiset tyytyväisinä kävelemään katsellakseen Albanon elämää. Heidän saavuttuaan Pyhän-Paavalin-kadun kulmaukseen Helmina yhtäkkiä huudahti: "Tämä on se paikka, jossa äsken oli väentungos, täällä on varmaankin tuo ihmeellinen ravintola!" Muutamia ihmisiä seisoskeli vielä kadulla siellä täällä, muuta näkemistä ei ollut. Tanakka, luiseva ja karheatukkainen poika seisoi tiellä mulkoillen ja töllistellen naisia. He astuivat lähemmäksi häntä, ja Helmina kysyi: "Poika, tiedätkö missä Pyhän Paavalin ravintola on! -- Tahtoisinpa nähdä miltä se näyttää", sanoi hän toverilleen.

"Tiedän", töksähytti poika. "No", sanoi Helmina, "missä se sitten on?" "Tässä", oli vastaus. "Tässä", toisti Helmina nauraen, "missä tässä?" "Tässä", kajahti toistamiseen. "No osoita sitä sitten sormellasi, jotta voin nähdä", käski Helmina. Poika käänsi etusormensa suoraan maahan.

"Enpä ole koskaan ennen nähnyt moista ravintolaa", hymyili Helmina; "missä sitten viiniä anniskellaan? Poika, eihän tässä ole ravintolan jälkeäkään." "Se on kirkossa", sanoi poika. "Mitä?" huudahti Helmina ylen hämmästyneenä. "Kirkossa! Onko teillä todellakin ravintola kirkossa?" "Ei", vastasi poika aivan tyynesti.

"No, mitä kirkossa on, josta äsken puhuit?" "Bertolinin leski." Helmina nauroi ääneensä, "Kun kysyn, missä ravintola on, niin hän viittaa sormellaan maahan, ja kun tahdon tietää, missä anniskellaan viiniä, niin hän kertoo minulle, että joku leski on kirkossa. Mikä sinun nimesi sitten on, sinä oikea albanolaispojan perikuva?" "Neo", vastasi pörrötukka. Sitten hän ojensi sormensa Pyhän-Paavalin-kirkkoa kohti lausuen: "Tuossa hän tulee!" Naiset katselivat hänen viittaamaansa suuntaan, ja yht'äkkiä Helmina huudahti: "Sehän on meidän poikasemme, se aamullinen pieni, ketterä poika; olemmehan sitten oikealla paikalla, hän voi varmaankin antaa vastauksen."

Mutta naisten täytyi odottaa vastausta. Tuskin Bertolinin leski ja hänen poikansa olivat saapuneet paikalle, kun he jo kiiresti lähenivät ovea. Yhtäkkiä se oli selällään, ja ulos tuli pöytä, pullot, leivät, majalelautanen -- kaikki oli siinä mitä parhaassa järjestyksessä. Tieto levisi varmaankin salamannopeudella, sillä pian oli ihmisjoukko jälleen koolla, ja molemmat naiset jäivät keskelle. Nyt heidän täytyi tunnustaa, että pojanjukuran sanoissa oli sittenkin järkeä, sillä liikkuva ravintola oli juuri siinä paikassa, mihin hän etusormellaan oli viitannut, ja upea emännöitsijä, joka ylevällä levollisuudella leikkasi palasiaan, oli varmaankin leski. Helmina halusi hartaasti päästä juttelemaan kohteliaan, ruskeasilmäisen pojan kanssa, mutta hän huomasi, ettei tällä ollut vähääkään aikaa. Tuskin ehtivät hänen silmänsä seurata vikkeläjalkaisen pojan liikkeitä, joka aina ja joka paikassa lakkaamatta hääri. Helmina katseli miten pörrötukka juoksi hänen luokseen kiskoen häntä tavantakaa käsivarresta, mutta toinen ei antanut mitään vastausta. Nyt naiset koettivat päästä pois tungoksesta, samalla kun he päättivät tutustua hauskannäköiseen poikaan jonakin rauhallisena hetkenä. Helminan päässä näet pyöri jo joukko suunnitelmia, miten hän käyttäisi pientä, näppärää miestä oppaana, kantajana ja seuralaisena heidän retkillään.

Tulvehtiva kansanjoukko tunki naiset ovelle, josta pöytä oli ilmaantunut. Ovi oli auki kuten kaikissa pohjakerroksissa. Sisällä oli toisella puolella vuode, toisella pieni puinen leposija. Nurkassa oli keittolaite, toisessa kaappi, jonka vieressä oli pari puutuolia. Huone ei ollut suinkaan tilava, niin että siihen tuskin saattoi mahtuakaan muuta, kun ravintolan pöytä nostettiin sisälle. Helmina oli huomauttanut siitä toverilleen, eikä kumpikaan voinut käsittää, että. tämä asunto saattoi olla upean rouvan ja siron pojan. Asia kiinnitti heidän huomiotansa, eivätkä he myöskään oikein ymmärtäneet heidän kadulla harjoittamaansa omituista ammattia. Mutta tunsihan herra Vittorio Pagani varmaankin Albanon ihmiset, häneltä he päättivät kysyä.

IV luku. Neon sukuperä ja olosuhteet.