Part 4

Hän riemuitsi ajatellessaan, mikä ilo tulee hänen muija-paralleen, kun hänellä on vastaisina aikoina enemmän ja parempaa keitettävää ja paistettavaa ja parempia vaatteita kuin ennen ja hän pääsee omalla jaalalla hakemaan parantajan apua ja elää vanhaksi!

Niin!

Me elämme vanhoiksi, muija-parka! huusivat hänen ajatuksensa.

Väkeä alkaa kerääntyä paikalle, mutta Aapram sitä töin tuskin huomaa.

Hommaan hän liittyy kyllä mukaan, innokkaimpana ja joukon johtajana, mutta vain ruumiillisesti hän on mukana työssä -- ajatukset liitelevät muilla mailla, onnekkailla ilon ja riemun teillä, siinä valtakunnassa, joka ei ole tästä maailmasta, ja siellä kuulee hän -- tuo muutenkin vaitelias mies, mielikuvitusihminen, vain yhden riemukkaan huudon: "Me elämme vielä vanhoiksi, muija-parka!" eikä huutaja ole kukaan muu kuin hän itse, ja hänen ulkonainen Aapraminsa rientää puolelta toiselle järjestelemään ja entistäänkin harvapuheisempana sanoo sanan tai pari, jotka joka kerta tulevat koneellisesti, saapuvat kuuluville kuin sieluttomasta koneesta konsanaan.

Miehiä ja poikia kuhisee jaalan ympärillä kuin muurahaisia ja kylän kaikki hyljekoirat ovat kerääntyneet siihen myös, kuten aina, ja tappelevat.

Jaala lasketaan kallistumaan vasemmalle kyljelleen tervatuille teloille ja liukkaaksi voideltu lylypuusta tehty siivitta asetetaan kupeen ja telojen väliin.

Keulan edessä on pari miestä asettamassa paikoilleen niin sanottua väkeväämattia, noin parin jalan pituista vahvaa tammipölkkyä, jonka sisällä on sellainen kone, että kun pölkyn kupeessa olevasta veivistä kiertää, nousee sen sisältä voimakas rauta ulos yhä pitemmälle ja pitemmälle ja pitemmälle. Tämänlaisten väkevämattien tehtävänä on nostaa hartioillaan ylös suuria painoja, alusten keuloja ynnä muuta tai myös, kuten tällä kertaa, lykätä alus liikkeelle teloillaan. Matin alapää nojataan keulan edessä olevaan kiveen ja sen sisältä tuleva väkirauta aluksen keulaan. Väkevämatti puolestaan on valmis.

Kupeen alle asetetaan pitkän, vahvan kuusisen rangan pää ja pölkkyjä alle, lähelle päätä. Siitä tulee voimakas vipu, jolla jaalaa heilutellaan ja narrataan liikkeelle. Neljä viisi miestä on jo valmiina sillä nytkyttämään lähtijää.

Kaikki on valmiina ja paikoillaan.

Miehet asettavat hartiansa jaalan keularyntäitä vasten ja nojaavat jalkansa teloihin tai kiviin ja alkavat kaikki huutaa ja työntävät väkevänmatin avuksi minkä jaksavat, ja kupeen alla olevan vivun yläpää heiluu kiivaasti ylös ja alas. Alus nytkyy ja urahtaen luisuu tuuman, urahtaa vielä kerran, ja kolmannella alkavat miehet yhdestä kurkusta huutaa: "Kovast, kovast, kovast...", niin että korvia huumaa. Sen kuulee jaalakin, tutisee, jytisee ja vavahtelee ja alkaa luisua kohti vettä, vauhdin ja "Kovast, kovast"-huutojen yhä kiihtyessä. Huuto huumaa väkijoukkoa ja koiria, jotka alkavat yleisen tappelun niinkuin aina. Jo koskettaa jaalan anturapuun peräkanta vettä. Isoja väriläikkiä leviää tyyneen veden pintaan anturan mukana veteen joutuneista tervapisaroista. Telat jytisevät ja pauhahtaen kiitää jaala veteen. Aapramin tunteet kuohuvat yli reunojensa. Hän on selvillä, että se silmänräpäys on tullut -- on juuri ohi kiitämäisillään, jolloin uuden aluksen nimi on huudettava, mutta ennenkuin hän ennättää päästä ajatustensa isännäksi, huutaa hän ilmoille sen sanan, joka on koko ajan ollut hänen ajatuksissaan. Hänen piti huutaa aluksen nimeksi "_Meretär_", mutta hän huusikin, raskaasti huoaten: "_Muija-parka_".

Kaikki katsoivat kummissaan Aapramiin.

Vanha Kokin Jussi menee Aapramin eteen ja sanoo:

-- Mitäs sä mies oikein meinaat?

-- Mitäs minä meinaan? Enhän minä mitä meinaa!

-- No olisit sä nyt voinut huutaa paremman nimen aluksellesi kuin "_Muija-parka_" -- saamari vie -- en paremmin sano! Hullukos sinä olet! Eihän tuo ole mikään veneen nimi! -- -- --

Jaala kellui kauniina tyynessä vedessä, kiinnitettynä köyteen.

Rannalla nuoret miehet ahtoivat ankkuria ja ketjua haapioon, viedäkseen ne jaalaan ja hinatakseen aluksen satamaan ja ankkuroidakseen sen sinne.

Ketjun parhaillaan helistellessä tuli alas rantaan Aapramin vanha äiti hätääntyneen näköisenä.

Hän lähestyi Aapramia ja puheli hänelle hiljaa:

-- Kuulehan, Aapram! Sinulle on tapahtunut suuri onnettomuus: Elsa on meidät jättänyt.

-- Mitä haastat!

-- Sitä vain, että Elsa on nyt jättänyt meidät -- kuollut. Voi, voi! Tule sisään pian.

Elsa makasi vuoteellaan hengettömänä -- autuas hymy kasvoillaan.

Heidän puolivuotias tyttärensä oli herännyt kätkyeessään, jossa nauroi ja potki peitettään.

Aapram istuutui ikkunanaluspenkille, lähelle Elsan kuolinvuodetta, ja istui siinä sen illan ja seuraavan yön ja seuraavan päivän ja niin aina hautajaisvalmisteluihin asti, syömättä ja juomatta ja nukkumatta. -- -- --

Pieni hautaussaattue, edellä kuusi omaista, jotka kantoivat valkeaa ruumisarkkua, ja sitten Aapramin setä, joka kantoi valkeaa ristiä, sitten Aapram vanhoine äiteineen ja sen jälkeen muutamia läheisiä sukulaisia -- kaikki mustissa puvuissa, kulki Aapramin kotoa kylästä kohti kirkkotarhaa. Sinne ja tänne oli kerääntynyt uteliaita ihmisiä, ja niin voivat olla ihmiset kummallisia, että kuultiin siellä ja täällä kuiskittavan jotain "muija-parasta" -- tarkoittaen sillä sekä häntä, jota kannettiin kirkkotarhaan, että takiloimatonta jaalaa, joka odotti ankkuroituna satamassa. -- -- --

Kuukaudet tulivat ja menivät, ja kesä kului, mutta entiselleen ei tullut Hinun Aapram. Hän ei voinut unohtaa Elsaansa eikä välittänyt jaalasta, jota kansa tosissaan hoki "Muija-paraksi" -- nuo tunnottomat ihmiset, joilla ei ollut aavistustakaan, mistä syystä hän tuli sotkeutuneeksi sanoissa silloin, kun hänen oli huudettava jaalansa nimi.

Syksyllä hän möi jaalansa kaikkine irtaimistoineen. Hänelle oli yhdentekevää, elikö hän nyt kalastajana vai purjehtijana, kun Elsaa ei enää ollut olemassa.

* * * * *

Äiti hyväili vanhaa ajan mustuttamaa hopeaista vihkisormusta ja saneli tyttärelleen:

-- Kun sinä tulet suureksi, juttelen minä sinulle kaiken, mitä tästä tiedän, nyt et sinä vielä ymmärrä. Kerran saat sinä itsellesi nämä kaikki, nämä sormuksetkin. Sen sinulle vain nyt jo sanon, että kaiken muun saat hukata, mutta älä tätä sormusta. Sitä seuraa onni köyhyydessäkin.

LANKUT TAI HENKI!!!

Toos-Jutta oli sikäli merkillinen mies, että hän oli Liiva-Simon lanko.

Mitään muuta ylpeilyn syytä hänellä ei ollutkaan, mutta olihan siinä jo paljon.

Toos-Jutta ylvästeli tällä lankoudellaan sekä Suomessa että Virossa.

"Minä olen Rantalan Juhannes, tai niinkuin ne omassa keskuudessa kutsuvat Toos-Jutta, Liiva-Simon lanko", esitteli Jutta itsensä.

Hän ei ollut itse tehnyt mitään, josta kannattaisi laulun laatia, mutta joutui vasten tahtoaan ja ilman omaa ansiotaan tai mahdollisuuttaan kerran sankariksi tapaukseen, josta vielä kauan kertoillaan.

Se tapahtui eräänä kesänä, jolla ei ole -- enemmän kuin muillakaan saarelaiskesillä -- vuosilukua, vaan jota nimitetään siihen aikaan tapahtuneen merkittävimmän laivarikon mukaan turskalaivakesäksi.

Sinä kesänä nimittäin hajosi Maahelliin turskalaiva.

Kun turskalaivalla ei kuitenkaan ole sen suurempaa osuutta Jutan elämässä, jätämme sen sikseen ja siirrymme Jutan lankkujuttuun, joka on siksi tärkeä tapaus, että on suorastaan ihme, ettei kesä saanut siitä nimeään, ja sen se olisi saanutkin, ellei turskalaivaa olisi tullut.

Turskalaivakesä, eli Toos-Jutan Iankkukesä, oli kulunut vasta heinäkuun toiselle viikolle.

Valoisten öitten vuoksi ei varsinainen ajoverkkokalastus ollut vielä alkanut, mutta yksi ja toinen oli jo käynyt kokeilemassa ja sattunut jo saamaankin, ja kun tuoreen hailin hinta oli korkealla ja Jutan rahakukkaro tyhjänä, läksi Jutta mainitun viikon perjantai-iltana -- paha enne! -- poikansa ja vävynsä kanssa ajoverkoille.

Puhalsi itätuuli.

Päivän painuessa pilvettömältä taivaalta alas luoteen alle laski Jutta verkkonsa mereen kuuden sylen kohonuorien varaan riippumaan ja ajautumaan virtain mukana.

Tämä tapahtui maan takana, noin kolme meripenikulmaa Hempan-apajalta länteen.

Heikko virta kuljetti moottoria ja verkkoja ensin pohjoiseen ja sitten lounaaseen.

Moottori keinui aika ajoin hyvinkin rajusti aallokossa ja riuhtoili köyttä, jolla se oli kiinnitetty verkkojataan.

Toos-Jutalla ei nimittäin enää ollutkaan mikään vanhanaikainen purjeilla ja airoilla kulkeva haapio, vaan moottori.

Venhe eli alus oli kyllä entinen vanha verkkohaapio, mutta ei sitä enää ainakaan Jutan itsensä kuullen kukaan hirvennyt kutsua millään entisellä nimellä -- ei edes verkkopaatiksi ollut sitä lupa sanoa.

Se oli nyt perästä keulaan ja pohjapuusta partaisiin ja vaivaisen maston nokkaan asti moottori.

Masto oli totisesti vain aavistus siitä, mitä sen olisi pitänyt olla. Se oli kevyt ja lyhyt, ja pidettiin siinä veneen kulkiessa pientä purjepahaista, ei lisäämässä vauhtia, sillä se oli hyvä muutenkin, vaan estämässä liikaa heilumista, niinkuin esimerkiksi suurissa höyrylaivoissa.

Yöllä, miesten vetäessä suloisia unia keulapuolen yli viritetyn purjekankaisen varjon alla, paloi mastossa lyhty, jonka punertava tuli heilui kuin kirkas vaskilappu vihreän harmaata yötaivasta ja merta vasten ja katosi toisinaan kokonaan näkyvistä painuessaan jonkin isomman aallon taakse.

Jutta luotti siihen, että laivojen keulavahdit kyllä näkevät hänen merkkitulensa ja ymmärtävät sitä karttaa.

Verkkojen matalalle ajautumisesta, vaikka virtakin paranisi, ei taas ollut pelkoa ainakaan neljään tuntiin, ja silloin olisi jo päivän nousu niin lähellä, että verkot olisi vedettävä.

Joku oli väittänyt kerran rantakäräjillä Jutan itsensä kuullen, että "Toos-Jutan moottori kuuluu pahasti reistailevan -- ahaa, siinähän tämä on itsekin..." ja siitä asti -- kiusallakin -- kuljetti Toos-Jutta moottorissaan vain yhtä airoa, täyttä airoparia ei milloinkaan, vieläpä hän ylvästeli jo kadottaneensa koko soututaidon.

Purje, niinkuin sanottu, oli vain osa siitä, mitä sen olisi pitänyt olla, mutta airo oli tavallinen tukeva haapion airo. Mitä varten Jutta kuljetti mukanaan tuota yhtäkään airoa, jäi monellekin arvoitukseksi. Jutalla oli omat vanhat juonensa, isiltä perityt vaistomaiset pelkonsa ja varomisensa. Hän enemmän tai vähemmän tiedottomasti käsitti, että sattuipa milloin hyvänsä niin käymään, että toisen verkot ajautuvat kiinni hänen verkkoihinsa, niin onhan sitten edes airontyvi, millä antaa syypäälle, sillä moottorin veivi, ja niin myös jakoavain, ei kumpikaan tuntunut olevan mukava lyömäase, eivät ylety minnekään. Se oli ehdottomasti viisas ajatus, yksi viisaimpia, mitä Jutan aivoissa oli koskaan syntynyt. Haapio -- nimittäin Jutan moottori -- käyttäytyi yhä rajummin aaltoilevassa meressä kuin kiinnikytketty villi elukka: se heitti väliin ylös ilmaan takakoipensa, nimittäin kaksi märkyydestä kiiltävää potkurin räpylää, väliin taas vanhanaikuisen etupuolensa, pääsemättä kytkimestään, jolla se oli kiinni verkkojadan päässä. Toisinaan tuli kohti vyöryvä kertalaine puhisten ja sihisten ja ryöpyttäen suolaista vaahtoa yli veneen. Keulan yli vedetty öljytetty varjovaate pärisi lakkaamatta tuulessa, ja vesi ropsahteli ja rapisi sen päälle putoillessaan ja virtaili solisten takaisin mereen. Varjon alla peitteisiin kääriytyneenä nukkui Toos-Jutta tovereineen sikeimmässä unessaan. He eivät heränneet, vaikka veneen heittelehtiessä väliin töhräsivät nyrkeillään, kyynärpäillään tai olkapäillään toistaan suoraan kasvoihin. Heidän unensa oli oikeaa merimiehen unta, sillä kaiken aikaa he kuulivat, mitä meri tekee.

Alhaalla mustanvihreässä syvyydessä uivat hailit ajaen takaa saalistaan, pikku äyriäisiä, ja joutuivat Toos-Jutan verkkoihin.

Meri, tuuli, äyriäiset ja ja hailit valvoivat, kaikki muu nukkui.

Uneliaalta näytti myös tuo kalpea heinäkuun kuu, joka oli päässyt korkeimmilleen ja alkoi hiljakseen siirtyä länttä kohti ja olisi muutenkin valoisan yön tehnyt jutalle täysin kalattomaksi, ellei myrskyävä meren pinta olisi luonut syvyyksiin salaista pimentoa, jossa hiljakseen huojuvat verkot eivät näkyneet hailien tarkkoihin silmiin.

Myrskyten ja meuraten kuluivat yön nopeat hetket. Miehet heittelehtivät riuhtovassa vuoteessaan toisiaan vastaan, mutta eivät olleet siitä millänsäkään. Koettivat vain parantaa asentoaan ja nukkuivat. Toos-Jutta itse onnistui nojaamaan molemmat jalkansa konetta ja makuukojua erottavaan lautaan ja päänsä erääseen kaareen ja saamaan käteensä nuoran pätkän, joka riippui piitassa ja alussa heilui joutilaana ja piiskasi hänen kasvojaan. Näin oli hän saavuttanut tukevan asennon ja nukkui rauhallisemmin kuin ruhtinas höyhenvuoteellaan.

Pian tapahtui kuitenkin jotakin, joka muutti olot kokonaan.

Toos-Jutan päivisin valvova osa nukkui mitä sikeimmässä unessa nyt yöllä, mutta päivisin nukkuva osa valvoi ja piti vahtia. Se alkoi kuulla jotakin kaukaista jytinää, joka tuli läpi veneen laitojen ja läpi meren, ja se alkoi seurata tämän jytinän kehittymistä.

Idästä, meren takaa, oli noussut näkyviin suuri höyrylaiva ja sen pyörivä, lohenpunainen evä ja koneisto ja tärisevä jättiläisrunko synnyttivät tuon jytinän, joka levisi kauas läpi ilman ja meren.

Höyrylaivalla oli ankara lankkukuorma, niin ankara, että koko laiva oli korkean, komentosillan tasalle ulottuvan kansikuorman vuoksi kupeellaan, aivan kaatumaisillaan, varsinkin isompien kertalaineiden sitä heilautellessa. Jos ainoakaan sellainen vyöryvä mäki olisi tullut sivulta, olisi laiva pannut paikalla anturansa ja lohenpunaiset pohjalevynsä kuivamaan. Se vaara näytti nytkin olevan lähellä joka hetki.

Jytinä selveni selvenemistään ja -- omituista kyllä -- äkkiä lakkasi kokonaan.

Sillä hetkellä Jutan valvova ja vartioiva osa ryhtyi hälyytystoimiin, joka tapahtui siinä muodossa, että Jutta oli näkevinään seuraavanlaista unta:

Toos-Jutalla oli olevinaan kotona, saarella, lapsenristiäiset tai jotain sentapaista, paljon ihmisiä ja hälinää. Naiset kantoivat kahvia pöytään. Jutta itse istui vieraineen pöydässä -- Jutta pöydän päässä, jaellen sokeroituun kahviin viinaa. Pöydässä istui myös eräs virolainen, joka juuri ihastuksissaan ääneen huokasi "Oh sa Jumal!" minkä johdosta Jutta oli alkavinaan kertoa jotain juttua toisille, kun Jutan vaimo hätääntyneen näköisenä tuli toisesta huoneesta, nyhkäisi Juttaa olkapäästä ja sanoi, "Jutta, joudu pian! Kartanolla on varkaita!" jolloin Jutta nousi pöydästä ja selitti toisille: "Istukaa, hyvät vieraat! Kyllä minä tulen ja juttelen tarinani loppuun, kunhan ensin ajan ne roistot pois pihalta!" Hän käveli ovelle ja työnsi sen auki. Mutta sen sijaan, että olisi löytänyt itsensä pihalta varkaita ajamasta, löysikin Jutta itsensä heti hereillään veneestään, pilkisti ulos varjon alta ja näki kesämyrskyssä möyryävän meren ja siinä aivan lähellä paikallaan seisovan mahtavan höyrylaivan, joka valtavalla kohinalla puski pitkästä, savutorven edessä olevasta pillistään liikaa voimaansa ulos ja huojui aalloissa. Laiva oli niin lähellä, että voi erottaa sen kannella ja komentosillalla olevat miehet. Niillä näytti olevan kaikilla jotain kiirettä ja touhua. Jutta herätti paikalla toverinsa, joille sanoi:

-- Katsokaapas! Se vihollinen on varmaankin ajanut verkkojen kohonuoraan, jonka on kehinyt häntänsä ympärille, ja nuoran perässä luultavasti verkotkin, koska ei pääse paikaltaan. Pankaapas moottori käymään, niin ajetaan sen luo, noustaan komennolle ja annetaan päämiestä airontyvellä päin kuonoa niin että kyllä tietää toisen kerran varoa, missä on verkkotulet: mastotuli ja sapalyhti! Pahalaisen oinaat, mitä ovatkin tehneet!!

Toos-Jutan vävy ja poika ryömivät näkyviin keulasta, ja hieroen silmiään silmäili vävy merta yltympäriinsä, pysähtyi lopulta ja sanoi:

-- Tuollahan meidän sapalyhty on kokonaan toisella suunnalla! Ei laiva verkkoihin ole ajanut -- ja mitä nämä nyt yhdet verkot ja verkkoköydet hänen tiellään olisivat! Hämähäkin kinoa härän tiellä!

-- No mitäs se siinä sitten tohisee?

-- Jaa -- sitä minä en tiedä.

Samassa kuului laivasta päin sellainen jytinä ja jyrinä, että miehet verkkoveneessä säpsähtivät.

Laiva oli avannut ketjut auki ja antoi kansikuorman luisua mereen.

Jyrisi kuin ukkonen.

Samassa nousi laiva kohdalleen, pani koneensa jälleen pyörimään ja alkoi painua länsilounaaseen. Meressä ui iso röykkiö -- kuin luoto -- suuria, puhtaita, jalorotuisia honkalankkuja.

Ne nähtyään ja paikalla ymmärrettyään tilanteen Jutta sanoi:

-- No nyt antoi Jumala meille leipää seitsemäksi vuodeksi! Ei muuta kuin ruvetaan ajamaan tavaraa moottorilla maalle. Jääkööt verkot nyt siksi aikaa tänne.

-- Oleksä hölmö! ärjäisi Jutan sekä vävy että poika kuin samasta suusta, ja vävy jatkoi:

-- Eihän nyt näitä verkkoja jätetä, vaikka nuo lankut olisivat pelkkää kultaa.

-- No vedetään verkot sitten helkkarin kiireesti, ennenkuin muut ennättävät tulla.

-- Vaipa nää nyt ennättävät. Ei tämä yöllä mihinkään näy.

Verkot vedettiin ja saatiin paljon kaloja.

Olisi ollut parempi, jos tällä kertaa ei kaloja olisi ollut, mutta eihän niitä siellä meren selällä voinut ravistella poiskaan verkoista.

Sitten ajettiin lankkulautan luo.

Iso se olikin.

Sen varjopuolella laine tuskin tuntuikaan. Niin sen luo tuli kuin pienen saaren rantaan.

Miehet sitoivat veneensä lankkusaaren rantaan kiinni ja kävivät maihin.

Niin siinä kävelikin kuin oikealla saarella -- se erotus vain, että tämä heilui ja huojui meren mukana -- oli oikeasta maaperästä irti.

Kun kaikki lankut näyttivät yhtä hyviltä, rupesivat miehet valikoimatta panemaan niitä veneeseensä.

Venettä kuormattiin lautan suojapuolella, ja kun saaliin aiheuttama innostus oli suuri, ei muistettu ottaa huomioon eräitä tärkeitä seikkoja.

Ensiksikin, että meressä käy kohtalaisen iso laine.

Toiseksi, että vene ei nyt ole laineessa, vaan lautan suojassa.

Ja kolmanneksi, että kun keulasta täytyi lankkujen tieltä ottaa pois varjo, jonka alla miehet nukkuivat ja joka kovalla ilmalla kulkiessa varjosti konetta merivedeltä, jäi kone nyt alttiiksi meren kuohuille, joka taas voi muuttaa kulun sangen epävarmaksi.

Tämän viimeksimainitun miehet kyllä jossakin ajatustensa peräkamarissa aavistivat, mutta väittelivät omaa itseäänkin vastaan, että "Kun siihen keulan puolelle pannaan lankkuja, varjostavat ne konetta, sen minkä se varjoa tarvii", ja "Heittävänhän tuo tuntuu tuulikin", päätti asian Jutta.

Lopulta oli vene kuormattu.

Oli jo usein arveltu riittävän, mutta aina oli joku kolmesta sanonut: "Pannaan vielä muutama lankku. Siinä ne menevät, missä muutkin", ja oli kuorma niin lisääntynyt lisääntymistään, että tuskin kämmenen korkeudelta oli keskiveneessä ylälaitaa enää näkyvissä.

Vene tyrkättiin irti lankkusaaresta ja airon avulla käännettiin keula menemään ohi lankkusaaren pohjoispään kotia kohti.

Päivä nousi juuri silloin ja meni heti pilveen.

Tuntia myöhemmin rupesi satamaan ja silloin oli Jutta kumppaneineen ja moottoreineen noin kilometrin tai pari lautasta länteenpäin ajelehtimassa tuulen mukana länttä kohti.

Kävi nimittäin niin, että kun vene oli irroitettu lautasta ja vävy asettunut perää pitämään ja Jutta poikineen kyykistynyt koneen ääreen pannakseen sen käymään, ei se totellut ryypyistä eikä veivittämisestä huolimatta.

Suhahteli vain, mutta ei antanut ainoaakaan paukkua. "Suhu suhhuu suhu", pani moottori, ja miehet hikoilivat.

Jo oli tullut vävykin keulaan koneen luo.

Lopulta kone pyörähti muutaman kerran aika rytinällä ja lakkasi uudestaan.

Sillä aikaa tehtiin tärkeä huomio.

Vauhtipyörä, mentyään vinhasti ympäri kymmenkunta kertaa, puhalsi ympärilleen ja ylös ilmaan vesisuihkun.

Huomattiin, että veneen pohjalla on paljon vettä.

Sitten huomattiin, että pumpun suu ja männän varsi varpekannella, perällä, oli unohtunut lankkujen alle.

Ruvettiin raivaamaan pumppua vapaaksi, mutta kun vene heilui ja lankut olivat raskaita ja vaikeita käsitellä heiluvassa veneessä, löi Jutta aivan omakätisesti erään lankun päällä koneen ainoan sytyttäjänastan poikki.

-- Siin' on sinulle! huusivat Jutan vävy ja poika Jutalle.

Nyt oltiin kokonaan tuuliajolla ja mentiin tunti tunnilta poispäin kotisaaresta, pitkin aavaa merenselkää, kohti vielä aavempia Valtiasmeren ulapoita.

Pumppu oli saatu selväksi, mutta vettä tuli sisään kaatuvista kertalaineista, joita ohjaamattomalla veneellä ei voitu välttää ja jotka villeinä kuohuivat yli veneen, enemmän kuin laineiden väliajoilla ennätettiin pumputa tai muuten pois ajaa ja vene painui noin tuuman tunnissa aina syvemmälle ja syvemmälle...

Yhdellä airolla ei ollut paljon merkitystä näin kovassa tuulessa. Siihen kulutettu voima nähtiin pian voitavan käyttää viisaammin veden pois ajamiseen.

Luovimiseen ei myöskään voitu turvautua purjeen mitättömyyden vuoksi.

Lankuistaan ei taas Toos-Jutta olisi raatsinut mitenkään luopua.

Hän odotti tuulen kääntymistä tai tyyntymistä.

Sitä hän odotti ja päätti kestää viimeiseen asti hukkaamatta ainoaakaan lankkua. -- -- --

Saaressa oli jo aikoja sitten huomattu laivan kaataneen kansikuormansa mereen, sillä jahti toisensa perästä purjehti lankkupaikalle.

Jahteja oli siellä jo kymmenkunta ja samanverran moottoreita.

Kukaan ei näyttänyt kiinnittävän huomiotaan Juttaan, eikä hän sitä toivonutkaan.

Hän odotti vain tuulen kääntymistä tai muuta ihmettä, seisoen veneensä perässä helmari vasemmassa kourassa ja oikealla vedellen pumppua männästä.

Satoi kuin saavista kaataen.

Miehet olivat pukeutuneet öljyvaatteisiinsa.

Vettä tuli sekä taivaasta että merestä.

Aika ajoin sai Jutta kunnon ryöpyn merestä, ja suolainen vesi virtasi hänen valkeasta parrastaan, kulmakarvoistaan ja pitkin hänen perunankuorenvärisiä kasvojaan.

Yksi ja toinen jahti jo luovi paluumatkalla.

Samoin jättivät lautan moottoriveneet, joiden sätkytys kuului Jutan korviin asti.

Yksi jahti oli vielä lautan luona ja -- ihme ja kumma! -- kun se nosti purjeensa, ohjasi se suoraan Juttaa kohti.

Tunsihan Jutta jo kaukaa tulijan vanhasta harmaasta peräpurjeesta, jonka halki keskeltä kulki kaista uutta kangasta, paikka, sillä purje oli siitä viime syksynä kerran kovassa ilmassa puomin katketessa revennyt halki.

Ei se kukaan muu ollut kuin Jutan pahin vihamies Jyrin Kaape, joka siellä "_Vellamollaan_" lasketteli täysin purjein myötäistä Jutan moottoria kohti.

Kuka ystävä ja oikea naapuri ja kylänmies tai kunnon ristitty mikä hyvänsä tulisi noin julkeasti ja hävyttömästi urkkimaan toisen asioita! Ei sitä kukaan muu tee kuin itse paholainen ja mahomettilainen -- musta kansa!

Kaape näkyi itse istuvan perässä ohjausratin sarvissa.

Yksi miehistä seisoi kajuuttaan nojaten, kädet lyhyen öljytakin taskuissa.

Pari miestä seisoi keulassa kädet niinikään taskuihin työnnettyinä.

Jutta varasi ryöpyn haukkumasanoja ja herjauksia Kaapelle, kunhan se vaan ennättää huudon kuuluviin, mutta kun Kaape antoi jahtinsa mahtavassa kaaressa kiertää ympäri Jutan veneen perän taitse ja kun jahti palavin ja pamisevin purjein ja paukkuvin jalustinlokein ja vauhtiaan vähentäen juoksi päin tuulta Jutan veneen oikealla puolella, ei hän muuta huutanut kuin:

-- En minä ole sinun apuasi pyytänyt!

Kaape ei vastannut sanaakaan, ja sehän se sekoitti Jutankin hyvät aikomukset.

Kaape kohottautui seisomaan hoitaen ohjausrattia oikealla kädellään ja piippunysäänsä vasemmalla ja antoi silmänsä terävänä, mittailevana ja arvostelevana lipua Jutan lankkukuormalla ja lopulta pysähtyä Juttaan, jolle sanoi:

-- Sinulla on tavallisen vähän lankkuja, Jutta. Vähän sinulla on lankkuja, mutta jos luovut niistä, vien sinut ja nuo toiset maalle. -- Tännehän sinä uppoat kuitenkin.

-- No -- ei tässä vielä upota.

-- Uppoat sinä saakuri vie kuin uppoatkin! Eiköhän se henki lie Toos-Jutallekin kalliimpi kuin muutama tusina lankkuja!

Jutan poika ja vävy hokivat puoliääneen, että lankuista on luovuttava ja annettava ne Kaapelle sillä ehdolla, että vie veneen ja miehet maalle. Jutta myöntyi ja huusi Kaapelle:

-- Sama se! En minä niin köyhä ole, että näiden lankkujen tähden puutteeseen joudun. Onhan noita lankkuja! Saathan ne jos niiden vaivainen olet, mutta siitä hyvästä sinun on hinattava tämä moottori ja miehet jahtisi perällä kotiin. Ota lankut ja anna hinausköysi!