Part 3

Patnof kutsuttiin harvoin näihin yhteisiin kemuihin. Se, että häntäkin, vieraan maan miestä, joku sentään muisti, tuotti hänelle iloa, ja kun illan kuluessa oli jo ennätetty ryypätä pari lasia teetä, johon oli sekoitettu hyvää konjakkia, oli tästä kaikesta seurauksena sellainen ylenpalttinen riemu, ettei Patnof sitä voinut enää hillitä eikä muistanut päätöksiään, joita oli tehnyt kotoa lähtiessään, että nimittäin seuraan jouduttuaan ei puhuisi mitään, ei ainakaan kehuisi suuria sivutulojaan, "remonttitulojaan". -- Itse mielestään hän ei ollut humalassa, muuten vain iloinen, muuten vain iloinen -- niin, niin. -- Eihän voi vaatia, että mies, joka viettää pitkän ja pimeän syksyn yksinäisellä loistolla ja äkkiä joutuu iloiseen seuraan, murjottaisi nurkassaan miettimässä, mitä päätöksiä on tullut tehdyksi kotona! Muuten vain iloinen -- niin, niin -- ja hän uskoi sen, mutta sitten, kun hän huomasi riitelevänsä vallesmannin kanssa remonttituloista, ja varsinkin, kun vallesmanni oli huutanut hänelle: "Varas sinä olet! Ruunun varas!" älysi hän puhuneensa liikaa, meni eteiseen, pui nyrkillään otsaansa ja sanoi: "Ivan Ivanovits Patnof! Sinä olet humalassa! Sinä olet tuhma kuin saapas!" ja itki ja oli aikeissa lähteä pois yön pimeyteen kävelläkseen kohti puoliautiota, kolkosti kumajavaa kotiaan -- lähteä talvimustalle merelle jahdillaan, purjehtia läpi hyisen meren ja lumisen pimeyden Tallinnaan -- kuudentoista tunnin matka vain! -- Tallinnaan! -- Tallinnaan! -- sivistyneiden ihmisten pariin -- jättää loisto vartijavanhimman hoitoon -- niin -- pois täältä! -- pakanoiden ja hylkyjen maailmasta! -- Oh -- sa Jumal! -- -- -- kun saapui siihen talon emäntä ja sai hänet palaamaan jälleen toisten seuraan.

* * * * *

Kesä oli saapunut.

Meri heilui ja välkehti kuolevissa ummikkaissa.

Taivas ja meri yhtyivät kaukana sinertäväksi autereeksi ja sen yläpuolella, etelässä ja pohjoisessa, näkymättömien mantereiden päällä, kohosi punertavia poutapilviä. Ne nousivat utumaisen autereen takaa kuin kaukainen auringon valaisema lumihuippuinen vuoristo.

Aurinko oli korkeimmillaan. Se lämmitti kuumaksi nurmen, jolla apilat kukkivat ja tuoksuivat.

Itse vanha loistonpäällikkö, Patnof nimittäin, kävelee liivisillään, ja iso näköputki on hänen käsissään. Hänellä on ohuet kengät jalassaan, ja hän tuntee kuuman nurmen lämmittävän jalkapohjiaan, varsinkin kun on pysähtynyt ison pelastusasema-saraimen nurkalle. "Kun olisi aina kesä, aina perhe koolla, aina hyvä ruoka, pehmeä vuode ja näin tyyni -- ja näkymättömissä kaikki muu maailma tarkastajineen ja muine epämiellyttävine vieraineen, niin kelpaisi elää ja soisi jäävänsä kuolemattomaksi, koska tämä on taivas", ajatteli hän.

Autereen vuoksi ei näköputkesta aluksi ollut mitään apua. Vanha tottumus oli pakottanut ottamaan sen käsille. Hän tallusteli usein ulkona, ja aina hänellä oli näköputki kainalossa.

Se oli hänen tapansa.

Pian hän sai katseltavaakin.

Lounaassa alkoi saarre kirkastua. Patnof nojasi näköputkensa saraimen nurkkaan ja alkoi tähystellä. Kahdentoista meripenikulman päässä on sillä suunnalla pieni saari, luoto paremminkin, ja siinä loistotorni ja loistonpäällikön ja -vartijain asunto -- muuta ei saarelle sopinutkaan. Saaren luona näytti olevan ankkurissa höyrylaiva.

Patnofin kädet alkoivat vavista ja herpaantua. Hän ojensi näköputken lähellä olevalle Terva-Heikille ja sanoi: "Katsohan sinäkin -- nuoremmaksesi -- eiköhän siellä ole laiva ankkurissa."

Heikki katseli.

-- Totta on. Masina siellä on -- ruunun masina. Eikä tämä mikään muu ole kuin "_Sextantti_". Amiraali on tarkastamassa. Kohta se on täälläkin -- vielä se ennättää tänään tännekin.

Patnof ymmärsi sen ilmankin.

Hän kiitti sydämessään Jumalaa, että utu aukeni siltä suunnalta edes siksi aikaa, että ennätti nähdä, mikä häntä odotti.

Hänen oli istuttava kivelle. Jalat eivät kannattaneet.

Hän ei jaksanut lepäämättä kävellä niitä sataa askelta, jotka hänellä oli asunnolleen. Hänen oli levättävä kauan.

Veri tunkeutui päähän ja mielikuvitus ja muisti ryöpytti esille kaikenlaisia kauheuksia.

Katot, joilta huono maali on mennyt syysmyrskyjen ja talvilumien mukana, ja vanhat kattopellit nauroivat nyt siellä ruosteisina ja kirjavina ja värisivät päivän polttaman ilman alla.

Ikkunat, joiden valkea maali painuu siellä ja täällä puun mädätessä, huutavat syyttäjinä. Tarvitsee vain sormellaan pistellä sinne ja tänne ja kaikki luhistuu.

Loiston suuren tulen lampunsydänvarasto huusi pahimmin: Miten innokkaasti ovatkaan hänen armonsa ja kaksi tytärtään käyttäneet niitä hyväkseen, purkaneet niitä ja virkanneet ja kutoneet niiden valkeasta, pehmeästä pumpulilangasta suunnattoman määrän pöytäliinoja, ikkunaverhoja, vuodepeittoja ynnä muuta ja lisäksi myyneet samaa lankaa kymmeniä, ehkä satoja keriä saarelaisemännille saadakseen talvirahoja. -- -- --

Ja niin edespäin -- kaikenlaista muuta.

Lähellä seisovan Terva-Heikin vuoksi hän koetti istua niin rauhallisen näköisenä kuin suinkin ja sanoi noustessaan ja lähtiessään asunnolleen:

-- Pidähän, Heikki, silmällä sitä laivaa. Jos se lähtee tulemaan tänne päin, niin käy sanomassa minulle ja pane toisten miesten kanssa vene vesille, että olemme heti valmiit soutamaan laivalle.

Sisään päästyään hän otti ryypyn konjakkia -- hän tunsi siitä virkistyvänsä.

Puolen tunnin kuluttua ilmoitti Heikki, että laiva on nostanut ankkurinsa ja kulkee täyttä vauhtia tänne päin -- on siis noin tunnin kuluttua täällä.

Siitä tunnista tulikin Patnofin vaikein tunti.

Koko sinä aikana, minkä hän oli ollut loistonpäällikkönä, hän oli pitänyt tapanaan kuluttaa tarkastuslaivan lähestyessä viimeiset vapaat hetket rukoiluun. Hän asettui silloin aina kammarinsa nurkassa olevan jumalankuvan eteen, teki ristinmerkkejä, kumarteli ja rukoili ja vaikeimmissa tapauksissa laskeutui alas permannolle polvilleen ja huusi Jumalalleen: "Anna tämän kerran vielä mennä ohi onnellisesti!" Niin hän menetteli aina siihen asti, kunnes joku hänen miehistään koputti ovelle ja sanoi: "Laiva käy ankkuriin. Meidän olisi nyt mentävä", jolloin hän nousi ja läksi, läksi kuin mestauslavalle.

Se oli hänen tapansa aina.

Nytkin hän asettui nurkkaansa.

Korkealla hänen edessään näkyi jumalallinen olento, jolla oli kaksi sormea pystyssä. Rauhallinen tuli paloi kuvan edessä. Näitä katsellessaan hän oli usein ennen saavuttanut rauhan. Nyt kävi päinvastoin. Hän ei ennättänyt tehdä edes ristinmerkkiä. Heti kun hän kohotti silmänsä, pelästyi hän, sillä hän luki katseesta, joka häneen tuijotti: "Tähän asti olen sinua armahtanut -- nyt en enää!" -- Patnof poistui selkä edellä huoneestaan. Hän värisi kiireestä kantapäähän. Paljain päin ja liivisillään hän juoksi, mikäli kykeni, ulos ja pitkin viettävää nurmikkoa itärannan soralla makaavan laivahylyn taa ja lyyhistyi sinne puolittain polvilleen ja puolittain kasvoilleen ja rukoili koko sen tunnin ajan, mikä tarkastuslaivalta kului tänne tuloon.

"Kuka hyvänsä lienetkin", huusi hän ja takoi vanhaa kurttuista otsaansa kuumaan soraan, "tiedän vain, että Sinä olet olemassa, sillä ilman Sinua ei olisi ainoaakaan ajatusta eikä tekoa olemassa! Mitään hyvää tai pahaa ei tapahdu Sinun tietämättäsi! Ei mitään! Ei mitään! Minä luovutan taloni Tallinnassa köyhille! Minä annan kaikki rahani Sinun Pyhälle kirkollesi! Minä lupaan Sinulle mitä ikinä vaadit! Minä menen munkiksi luostariin, jos vielä kerran minut pelastat! Ota minulta kaikki -- ota minulta vaikka sieluni ja ruumiini, mutta auta ja armahda minua vielä tämä kerta -- kuka lienetkin -- kuka lienetkin -- auta ja armahda -- auta ja armahda -- vain tämän ainoan kerran!" -- -- --

Niin hän huusi kokonaisen tunnin ja joutui lopulta sellaiseen hurmioon, että hän itki -- kyyneleet tippuivat hänen silmistään, eikä hän enää huutanut, itki vain ja painoi päätään kuumaan soraan.

Tunti oli kulunut.

"_Sextantti_" oli saapunut saaren pohjoispään eteen ja ankkuroinut.

Loiston vartijat olivat pukeutuneet kiiltävänappisiin virkapukuihinsa ja juoksentelivat ristiin rastiin pitkin loiston aluetta ja huutelivat päämiestään. Lopulta he löysivät hänet kuoliaana vanhan laivahylyn takaa -- puolittain sen kupeen alta makaamasta.

"_Sextantista_" haettiin laivalääkäri.

Hän vakuutti, että vanha Patnof, suuri herra ja rikas, oli kuollut sydänhalvaukseen.

Ei mitään muuta!

Ympärillä seisojista ei kukaan tiennyt, että Patnofin viimeisin tajuttu ja kuultu tapaus -- Patnofin viimeisin maallinen kokemus -- oli se, että hän äkkiä kuuli ankkuriketjun helinää ja ukkosmaisen äänen, joka syntyi siitä, että laivan koneet ankkuriin käydessä äkkiä pantiin käyntiin takaperin. Hänestä tuntui kuin laivan ankkuriketju olisi pudonnut hänen päänsä ja rintansa läpi -- sitten seurasi täydellinen hiljaisuus -- ei mitään kuulunut tai tuntunut enää -- kaikki katosi olemattomiin -- ajatuskin.

MUIJA-PARKA

Markun nuorella emännällä Marketalla on vaatehuoneessa mustaksi maalatuilla soreilla rautasilauksilla koristeltu ja lujitettu sininen iso kirstu, perintönä äidiltä tyttärelle kulkenut jo monta sukupolvea.

Siinä säilytetään silkkejä ja muita kalliimpia vaatekappaleita, kokonaisia morsiuspukujakin, muinaiskuosisia, isoäitien äitien aikuisia, joita ei ole vuosikymmeniin käytetty.

Kerran tai pari kesässä avaa Marketta kirstun helähtelevän, ison rautalukon ja ottaa silkit ja puvut esille, tuulettaa niitä, laittaa ne jälleen hyvään järjestykseen paikoilleen ja asettaa uusia koiruohoja väliin.

Marketan seitsenvuotias tytär oli äitinsä mukana, kun taas tuo arkku avattiin -- on ollut mukana aina, pienestä asti, siitä asti, kun on ruvennut kävelemään ja puhumaan, ja tulee niin aina olemaan, kunnes saa kirstun haltuunsa naimisiin mennessään, jolloin se ja monet muut kirstut ja vaatesäkit juhlakulkueessa, pelimannin soittaessa viululla Porin marssia ja hyljepyssyjen ja pistoolien paukkuessa kannetaan tyttären uuteen kotiin.

Tytär on omin päin avannut kirstun vasemmassa päässä olevan kapean, kannellisen laatikon sillä aikaa kun äiti on viemässä silkkejä ja pukuja vaatenuorille pihalle tuulettumaan.

Tytär on löytänyt laatikosta joukon mustia, hopeisia sormuksia: sellaisia, joiden isoon kantaan on leikattu kukka-aiheinen koriste ja sormus itse uurrettu kuin käärmeen pinta tai linnun nilkka. Toisien kannassa on omituisia merkkejä ja piirroksia, mitä merkinnevät, Jumala hänen tiennee. Taikasormuksia ja mitä lienevät, menneiden sukupolvien jo ammoin kadonneiden koristuksia!

Äidin tullessa jälleen sisään huudahti tytär:

-- Katsohan äiti! Mustia sormuksia!

-- Niin, hyvä lapsi. Ne ovat hopeisia. Katsohan! Hopean merkit sisällä kaikissa!

Äiti valikoi joukosta pienen, sileän, hyvin ohueksi kuluneen, niinikään mustan sormuksen, näytti sitä tyttärelleen ja sanoi:

-- Katsohan! Siinä on äidin isoäitivainajan vihkisormus! Muija-paran vihkisormus -- niin.

-- Muija-paran?

-- Niin. Ihmiset ovat hyvin pahoja ja ilkeitä. Keksivät jos jonkinlaisia tuhmia lisänimiä syyttömille ihmisille ja veneillekin -- mille vain, mikä joutuu niiden hampaisiin. Sinun äitisi isoäidille keksivät sellaisen lisänimen. Kutsuivat häntä Muija-paraksi -- vaikka hän oli sairas, nuoresta asti kipeä -- kuolemaansa asti, ja äitisi isoisän jaalalle saman nimen. Voi voi! Siellä ne nyt ovat tuomarinsa edessä niin pilkkaajat kuin pilkatutkin!

Seitsenvuotiaalle oli turhaa ruveta selittämään asiaa tarkemmin, mutta pidellessään vanhaa mustaksi muuttunutta sileää hopeasormusta hyppysissään, hyväillessään sitä ja sovitellessaan sitä omaan sormeensa johon se oli liian pieni, kävi hän ajatuksissaan läpi koko historian, minkä oli edesmenneiltä sukupolvilta kuullut. -- -- --

Miehen nimi oli Aapram, Hinun Aapram.

Hän oli suuri kooltaan ja voimakas. Hänellä oli siniset silmät ja ruskea parta. Hän oli hiljainen ja vaitelias, kulki omissa ajatuksissaan ja oli ahkera pyyntimies, kesällä kalassa ja talvella hylkeenpyynnissä.

Hän oli jo lähes kolmikymmenvuotias, kun vasta johtui ajattelemaan tyttöjä.

Jo kymmenen vuoden kuluessa olivat saaren vanhat naiset tehneet suunnitelmiaan Hinun Aapramin tulevasta naimakaupasta -- että hänen tuleva morsiamensa muka on oleva suurikokoinen ja voimakas tyttö, samanlainen kuin Aaprami itsekin. He odottelivat kuin omaa asiaansa ainakin, milloin saisivat kujien varsilta ja pihoilta nähdä Hinun Aapramin hääsaaton, komeimman koko saaressa niin saattojoukon paljouteen, morsiusparin kauneuteen kuin myötäjäisten runsauteenkin katsoen.

Maailmassa käy usein päinvastoin kuin toivotaan ja luullaan. Hinun Aapram ei rakastunut saaren komeimpaan ja rikkaimpaan tyttöön, päinvastoin alkoi vuosi vuodelta yhä varmemmalta näyttää, että hän lienee sitä lajia, josta vanhatpojat tulevat. Sen päätelmän lausui eräänä kevättalvena Mestarin Amalia, ompelijan vaimo, verkonparsijaisissa, Anttulassa kerran.

Kiertoteitse tulivat nämä erilaiset ja toisilleen vastakkaiset arvelut Aapraminkin korviin, ja niitä kuullessaan hän hymähti rauhallisesti, niinkuin hänen tapansa oli. Hän antoi muijien paapattaa omaa paapatustaan ja tuumi tyynenä omia tuumailujaan ja uskoi toisinaan itsekin, että Jumala kaikessa viisaudessaan on jättänytkin hänen osalleen naispuolisen luomatta.

Luotu se oli kuitenkin, vaikkei hän sitä nähnyt, ennenkuin eräänä pääsiäissunnuntaina kirkossa, messun aikana. Silloin urkujen soidessa ja lukkarin laulaessa "O Jumalan karitsa..." osuivat hänen silmänsä ensi kerran pieneen ja hentoon keijukaiseen, Eeron Julin ainoaan tyttäreen Elsaan, joka istui naisten puolella iso kukikas silkkihuivi hartioillaan, kastanjanruskea tukka sykeröllä niskassa, kasvoiltaan totisena ja kauniina kuin neitsyt Maaria kuvaraamatussa. He katselivat kauan toisiinsa, ja siitä hetkestä asti ei Hinun Aapram saanut ajatuksistaan pois Elsaa. Hän tuli entistäänkin harvapuheisemmaksi. Myhäili vain itsekseen ja katseli, kun hänelle puhuttiin, mutta ei kuunnellut, sillä hän ajatteli Elsaa, ja jos puhujalla oli hyvin tärkeää asiaa, jos hän tuli esimerkiksi esittämään lähtöä hylkeenpyyntiin -- kevätpyyntiin pyssyillä, sillä Aapram oli kaikkien haluama pyyntiveikka, niin talvella koirapyynnissä kuin keväällä pyssypyynnissä -- sai hän herättää Aapramin ärjäisemällä hänelle: "Oleksä hölmö vai mikä sinuun on tullut, kun sinulle saa haastaa asiaa päiväkauden etkä sinä vastaa toiselle sanaakaan!" jolloin Aapram vastasi että "Älä puhu päiväkautta! Sano asiasi parilla sanalla -- kolmella korkeintaan, että jaksan kuunnella ja ymmärtää", jolloinka toinen korkealla äänellä kysyi:

-- Läheksä hylkeenpyyntiin?

-- Sinun kanssasko?

-- Minun, minun,

-- Milloin?

-- No vaikka heti.

-- Lähenhän minä.

Pyyntimatkalia oli Aapramilla Elsa aina mielessä. Toverinsa kanssa hän milloin souti tai purjehti sulia, milloin veti kevyttä pientä haapiota pitkin isoja, kilometrien laajuisia jäätelejä ja ajatteli aina Elsaa, öisin teltissä maatessaankin ja olisi halunnut jutella aina toisen kanssa Elsasta, mutta toveri puhui paljon ja aina vain hylkeistä, hyljepyssyistä, hyljekoirista, jäistä, ilmoista ja kaikesta muusta taivaankannen alla, mutta ei tytöistä, sillä hän ei ollut rakastunut.

Mutta Aapram oli -- hän oli kuin sairas.

Hän halveksi toisinaan toveriaan, jonka kanssa ei voinut jutella oikeaa asiaa!

Kerran, heidän retkensä toisen viikon lopulla eräänä sunnuntaipäivänä, he pysähtyivät ison telin ääreen, kiinnittivät haapionsa teliin, nousivat "maihin", keittivät hylkeenlihaa ja söivät vahvan päivällisen ja tuumivat asioita.

Kevät oli jo pitkällä.

Jäät olivat vähenneet päivä päivältä ja hylkeet myös.

Korkealta ahtojääröykkiöltä, joka oli sen telin länsisyrjällä, oli Aapram näköputkellaan tähystellyt kaikkiin suuntiin löytämättä mistään läheisiltä jäiltä mustaa pilkkua, hyljettä.

Päivä paistoi pilvettömältä taivaalta.

Meri värehti kirkkaan sinisenä alkavassa länsituulessa.

Virta kuljetti heitä kohti kotisaarta, jonka korkeat vuoret kangastelivat tumman sinisinä kaukana idässä, missä näkyi vain sulaa vettä ja muutamia purjelaivoja, jotka luoviskelivat siellä ja odottelivat pääsyä määräpaikkoihinsa. Haminaan ja Viipuriin ja mikä minnekin.

Heidän pieni haapionsa oli täynnä hylkeitä. Se kantoi enää tuskin muuta kuin ne hylkeet, mitä siinä jo oli, ja pyssyt ja miehet. Tuskin kämmenen leveyttä oli sen parras vedenpinnan yläpuolella. Tuuli näytti kiihtyvän, ja oli varmaa, että purjehtiessa vesi käy yli partaan, oli sitten peränpitäjä kuinka varovainen hyvänsä. Siitä he olivat varmat ja keventääkseen haapionsa kuormaa he viskelivät hylkeet jäälle ja alkoivat syötyään ruokkia niitä isoilla terävillä puukoillaan -- nylkivät rasvakerroksen nahan mukana hylkeistä pois ja lykkäsivät lihat mereen -- yhden toisensa perästä, vain parhaat paikat he lihoista leikkelivät irti tuomisiksi kotiin ja latoivat rasvat haapion pohjalle, nostivat illan suussa purjeensa ja ohjasivat kohti kotia.

* * * * *

Myöhään keväällä eräänä iltana kohtasi Aapram kylän yhteisellä lähteellä, kirkon luona Elsan, joka oli vettä noutamassa.

Veden haku lähteeltä oli naisten työtä, mutta kun Aapramilla oli kotonaan vain vanha äitinsä, joka ei enää kyennyt paljon mihinkään, oli Aapramin autettava äitiään naisten töissä, ja hän kantoi muun muassa sangolla veden lähteeltä kotiin niinkuin naiset muissa taloissa.

Aapram ammensi ensin Elsan sangon vettä täyteen ja sitten omansa.

Hyljeretkillään ja pitkin kevättä oli Aapram miettinyt valmiiksi pitkät keskustelut Elsan kanssa, kun hänet kahden kesken tapaisi, ja nyt, kun tilaisuus siihen tuli -- näin odottamatta ja valmistelematta -- ei heillä ollut mitään sanottavaa toisilleen, he katselivat vain toisiaan ja hymyilivät. Aapram tunsi itsensä levottomaksi. Hän hengitti nopeaan ja sydän löi rauhattomasti, ja päästä tuntuivat kaikki ajatukset paenneen -- hän ei löytänyt mitään sanottavaa. Hän ihmetteli itsekin, kun lopultakin kuuli itsensä puhuvan. Sanat kuuluivat:

-- Tule illalla kirkon portille -- Elsa -- kello kymmenen!

-- Kirkon portille?

-- Niin.

-- Mitä varten?

-- Muuten vain -- juteltaisiin.

-- Eihän meillä ole mitään juteltavaa! Juttele nyt, jos sulla mitä on!

-- Ei nyt. Ei se nyt sovi.

-- No, kun ei sovi, niin ei sovi. -- Minä menen illalla muuanne.

-- Minne?

-- Mitäs se sinuun kuuluu!

-- Sinä olet vihainen -- pahalla päällä...

-- Niin olen. Minä olen aina pahalla päällä!

-- Aina?

-- Niin.

Elsan silmistä luki Aapram toista: Ne hymyilivät ja hänen suunsa nauroi.

He kohtasivat sinä iltana toisensa kirkon portilla, menivät kirkkotarhaan, jossa vanhat sireenit kukkivat ja tuoksuivat, ja istuivat kauan kirkon portailla, usein senkin jälkeen ja useimmiten ääneti.

Toisinaan oli Elsa tosissaan pahalla päällä, eikä voinut sovinnolla keskustella mistään asiasta ja nousi lopulta kiivaana ylös, meni matkoihinsa ja jätti Aapramin yksin istumaan. Ne olivat Aapramille raskaita iltoja. Kauan istui hän sellaisina iltoina yksin ja päätti, ettei koskaan enää puhuttelisi Elsaa. Tämä päätös pysyi kerrankin voimassa kokonaisen viikon, kunnes hän taas oli eräänä iltana lähteellä vettä ammentamassa ja oli juuri saanut molemmat sankonsa täyteen ja aikoi lähteä pois, kun hän nosti silmänsä ja näki Elsan tulevan omalta suunnaltaan, toista kujaa myöten. -- Jo kaukaa Elsa nauroi hänelle ja lähemmäksi tultuaan sanoi:

-- Mikset sinä niin moneen aikaan ole hakenut minua mukaasi?

-- Sinähän et tahdo!

-- Minäkö! Minun on ollut ikävä sinua.

Usein, vuosia myöhemmin, ollessaan jo Elsan kanssa naimisissa, ihmetteli Aapram itsekseen erikoisesti kahta seikkaa:

Ensiksikin, että miksi hänen osakseen oli sallittu Elsa, tuo pieni hento keijukainen, joka oli kivulloinen ja heikkorakenteinen, ei kyennyt edes verkoilla käymään, oli sairastellut jo pienestä pitäen, maannut vuoteen omana väliin viikkomääriä ja oli köyhä, kun suuria, komeita, terveitä ja rikkaitakin tyttöjä olisi hänen laiselleen ollut tulossa kuinka monta hyvänsä, ja toiseksi, miksi hän oli ihastunut alusta alkaen Elsaan, joka oli niin kiukkuinen ja oikukas -- totta puhuen riitainen! -- Erään kerran Vironmatkalla eräässä virolaisessa kortsissa eli kapakassa, Lonttovassa, toiset miehet humalan noustessa päihin häntä siitä moittivat ja suorastaan vaativat selitystä, mutta Hinun Aapram, vaitelias ja hidaspuheinen mies, ei ennättänyt seurata heidän nopeaan tulevia monia kysymyksiään eikä kyennyt vastaamaan mitään -- eihän hän edes itselleen sitä ollut koskaan voinut selittää, vaikka joskus asiaa mietiskeli ja ihmetteli. Vanhin joukosta, Iso-Ville, koetteli parhaansa mukaan vastata Aapramin puolesta, koska oli sukulainen, Aapramin setä, ja puhui jotakin Aapramin lempeästä luonnonlaadusta ja sääliväisestä mielestä kaikkia kärsiviä ja kivulloisia kohtaan ja sallimuksesta, joka antaa ristin kullekin kannettavaksi, miellytti se sitten kantajaa tai ei. Aapram antoi miesten jutella ja tyynenä tuumi itsekseen: "Jos onni on risti, kantaa sen mielellään ja jos sallimus antaa sellaisen onnen, niin siunattu olkoon silloin sallimus!" --

Jo heti naimisiin mentyään ja vähän ennen sitäkin ja varsinkin sitten, kun Elsa ja hänen pikku muijansa niinkuin hän Elsaansa leikillä nimitti kotioloissa, alkoi yhä pahemmin sairastella, rupesi Aapram tosissaan miettimään keinoja, joilla parantaisi tulojaan, sillä kalastus tuotti vain sen, että he juuri ja juuri leivissä pysyivät. Ei jäänyt säästöön penniäkään lääkkeiden hankkimiseen, vielä vähemmän millä hommaisi rakkaan muija-parkansa mantereelle hakemaan parantajan apua. Hän tiesi vanhastaan, että se, jolla on jaala tai sitä isompi alus, hankkii purjehtimalla itselleen ja perheelleen paremman toimeentulon kuin kalastaja.

Aapram päätti rakentaa itselleen jaalan.

Se vei vuosia, mutta se oli ainoa keino.

Syksyllä, heti kalastuksen päätyttyä, alkoi hän käydä metsässä aamupimeästä iltapimeään hakkaamassa ja veistämässä jaalatarpeita: anturapuun, kaarijuurikkaita, polvia ynnä muuta. Hän veisteli kaikki valmiiksi metsässä, että olisivat keveämmät talvella vetää kelkalla kotiin. Naapurit olivat hänelle avuliaita. Joukko nuoria miehiä tarjoutui sahoineen talkoisiin sahaamaan metsässä kaikki laita- ja muut laudat. Lumen tultua vedettiin niinikään tavara talkoilla kotiin. Sama ilo jatkui keväällä jaalaa laidoitettaessa ja seuraavana keväänä kaaritettaessa, kantta tilkitessä ja muissa isommissa töissä. Kolmantena keväänä oli jaalan runko valmis veteen lykättäväksi. Päivän noususta on Aapram häärinyt sen ympärillä: laitellut tervatuista pintalaudoista liukkaan telakan jaalan juosta veteen ja kiertänyt ympäri kylää pyytämässä naapureita vielä kerran kerääntymään hänen jaalansa ympärille, lykkäämään sitä mereen. Kello läheni kahtatoista, jolloin mereenajon piti tapahtua.

Kaikki oli valmiina Aapramin puolesta.

Hän kävelee piippunysä suussa ja kädet housuntaskuissa ja ihailee jaalansa kauniita muotoja puolelta ja toiselta.

Kuin kulta ja uusi mahonki hohtivat sen tervatut honkalaidat.

Tummanruskeina paistoivat vahvojen tammivaarnojen päät, joilla laitalaudat oli lyöty kaariin kiinni. Ne olivat päihinsä imeneet enemmän tervaa kuin sileät laitalautojen pinnat, siitä syystä olivat ne tummanruskeita.

Aapram vetelee nysästään kiihkeänä savuja.

Hän tietää, että taistelu, jota hän on viimekuluneet vuodet käynyt, lähenee päätöstään, ja hän on voittanut.

Niin!

Voittanut!

Se on oikea sana!

Vielä muutama päivä jaalan takiloimiseen satamassa, ja hän on valmis lähtemään meren vapaille ulapoille ansaitsemaan rahaa enemmän kuin kalastajat! Saraimessaan hänellä on talvella valmistetut purjeet -- vanhoista tosin pienentelemällä ja uudestaan leikkaamalla tehdyt -- laivarikoista vuosien kuluessa saamistaan vanhoista purjeista. Kyllä ne niin hyvät ovat, että niillä purjehtii monta kesää ja sittenpähän on aikaa hankkia uusia, vähän kerrallaan, niinkuin kaikki muutkin. Samassa saraimessa ovat myös lokit ja köydet -- kaikki säästöä vuosien takaa, löytöjä milloin minkinlaisesta merenajosta.

Saraimen seinustalla odottavat valmiiksi höylätyt, raudoitetut ja hylkeen rasvalla öljytyt mastot ja muut purjepuut.

Kaikki on valmista!

Ei muuta kuin paikoilleen asettelee.