Part 23

Jonkun vähän aikaa heittivät he täten kaukaa toisiinsa, mutta kun Lakedaimonilaiset eivät enää voineet hyökätä yhtä tarmokkaasti ja kun kevytaseiset huomasivat heidän laimeammin puolustautuvan, niin he suuresti rohkaistuivat, koska lisäksi näkivät itsensä vihollisia monta kertaa lukuisammiksi. Koska Lakedaimonilaiset eivät heitä olleet ahdistaneet niin kovasti, kuin he astuessaan maihin olivat pelänneet, kun vastustajat olivat Lakedaimonilaisia, niin he vähitellen alkoivat pitää heitä vähemmän vaarallisina. Ylenkatsoen ja kovasti huutaen ryntäsivät he joukolla Lakedaimonilaisia vastaan heittäen heitä kivillä, nuolilla ja keihäillä, mitä vaan kukin sai käsiinsä. Kun hyökkäys tehtiin huudon kaikuessa, niin pelästyivät tämmöiseen taistelutapaan tottumattomat soturit suuresti, johon myöskin vaikutti osaksi äskettäin palaneesta metsästä nouseva tuhka, koska eivät voineet erottaa mitään niin lukuisten ihmisten heittämien nuolien ja kivien takia nousevassa tuhkassa. Täten olivat Lakedaimonilaiset pahemmassa kuin pulassa; sillä huopa-pantsarit eivät suojelleet heitä nuolilta ja heitetyt nuolet taittuivat heidän vaatteisiinsa, niin etteivät tienneet mitä tehdä, kun eivät voineet erottaa mitään, ja koska eivät vihollisten huudon takia voineet kuulla, mitä heille käskettiin. Kaikilta puolin ahdistettuina ei heillä ollut mitään toivoa puolustautumalla pelastua.

Kun jo suuri määrä sotureita oli haavotettu heidän kierrellessään yhdellä paikalla, niin he liityttyänsä lähemmäksi toisiansa vetäytyivät saaren äärimmäiseen linnoitukseen, joka oli lähellä, vartioväkensä suojaan. Kun he peräytyivät, hyökkäsivät kevytaseiset vielä kovemmasti huutaen rohkeasti heidän kimppuunsa, surmaten ne Lakedaimonilaiset, jotka paetessaan joutuivat heidän käsiinsä. Useimmat pakenevista pelastuivat kuitenkin linnoitukseen ja asettuivat vartioväen yhteydessä puolustautumaan kaikkialla, missä vihollinen voisi päästä linnaan. Heitä seuraten koettivat Ateenalaiset päästä toiselle puolelle ja ympäröidä linnaa, mutta eivät tässä onnistuneet maaperän jyrkkyyden takia. Silloin he kääntyivät hyökkäyksellä vihollisia vastaan, koettaen tunkea heitä pois linnasta. Kauan aikaa, ja melkein koko päivän ponnistelivat kumpaisetkin voimiaan taisteluun, janon ja auringon helteen rasittamina, toiset koettaen karkottaa vastustajansa kukkulalta, toiset pysyäksensä asemassaan. Lakedaimonilaisten oli täällä helpompi puolustautua kuin ennen, koskei heitä voitu ahdistaa sivuilta.

Kun tästä ei tullut loppua, tuli Messeenialaisten päällikkö Kleoonin ja Deemosteneen luokse ja sanoi, että he turhaan vaivasivat itseään, mutta että jos he antaisivat hänelle joukon jousimiehiä ja kevytaseisia, keksisi hän tien päästäksensä vihollisten selkään ja pakottaaksensa heitä hyökkäämään esille. Saatuansa pyytämänsä miehet, hiipi hän salaa kenenkään huomaamatta pitkin saaren kallioisia seutuja, missä vaan tilaisuutta sai, ja pääsikin suurella vaivalla ja vaikeudella huomaamatta perille toiselle puolelle linnaa, jota Lakedaimonilaiset, luottaen paikan jyrkkyyteen, eivät ensinkään vartioinneet. Kun hän nyt äkkiä ilmestyi kukkulalle vihollisten seljän taakse, niin säikähtyivät he suuresti tästä odottamattomasta näystä. Hyökkääjät sitä vastoin rohkaistuivat äärettömästi, kun näkivät, että asiat kävivät heidän toiveittensa mukaan. Kun Lakedaimonilaisia ammuttiin molemmilta puolin, joutuivat he, jos vertaamme pientä suureen, samaan asemaan, kuin Termopylain taistelijat: sillä päästyänsä kiertotietä Helleenien selkään, surmasivat Persialaiset heidät, ja sama oli nyt Lakedaimonilaisten laita. Jouduttuansa molemmin puolin vihollisten ahdistamiksi, eivät he enään kyenneet pitämään puoliaan, vaan vähälukuisempina taistellen suurta ylivoimaa vastaan, ja ravinnon puutteesta heikontuneina, täytyi heidän peräytyä. Täten valloittivat Ateenalaiset linnoituksen sisäänkäytävät.

Kun Kleoon ja Deemostenees huomasivat, että heidän soturinsa, jos he vain sallisivat, surmaisivat kaikki viholliset, tekivät he lopun taistelusta ja estivät miehiään siitä, koska he tahtoivat viedä piiritetyt elävinä Ateenaan, jos nämät vaan heidän kehoituksestaan vaaran pakottamina malttaisivat mieltänsä ja jättäisivät aseensa. He siis airuen kautta kehoittivat vihollista jättämään aseensa ja antautumaan Ateenalaisille.

Noudattaen tätä kehoitusta laskivat useimmat kilpensä ja heiluttivat nostetuita käsiään, osottaaksensa, että he hyväksyivät tarjouksen. Kun aselepo oli tehty, kokoontuivat keskusteluun Kleoon ja Deemostenees sekä Lakedaimonilaisten puolesta Farakoksen poika Styfoon. Sillä kun entisistä päälliköistä ensimmäinen Epitadas oli kaatunut, ja kun hänen jälkeensä määrätty Hippagretas vielä elossa makasi kaatuneitten joukossa, johti Styfoon, laillisesti määrätty kolmanneksi päälliköksi, jos edellisiä kohtaisi surma, sotajoukkoa. Styfoon ja hänen seurueensa pyysivät saada lähettää airuen mannermaalla olevien Lakedaimonilaisten luokse kysymään, mitä heidän tulisi tehdä. Ateenalaiset eivät kuitenkaan päästäneet ketään lähtemään, vaan kutsuivat itse airutta mannermaalta. Kahden, kolmen pyynnön jälestä tuli vihdoin mannermaalle majoitettujen Lakedaimonilaisten lähettämä mies, joka julisti: "Lakedaimonilaiset kehottavat teitä itseänne päättämään kohtalostanne, tekemättä mitään häpeällistä." Neuvoteltuansa keskenään, antautuivat he aseineen Ateenalaisille. Sen päivän ja seuraavan yön vartioivat heitä Ateenalaiset. Tämän jälkeisenä päivänä pystyttivät Ateenalaiset voitonmerkin saarelle ja valmistautuivat purjehtimaan pois, jakaen vangit trieerarkein kesken vartioitaviksi. Lakedaimonilaiset korjasivat airuen välityksellä kaatuneensa. Saarella kaatuneiden ja elävinä vangituiden luku oli seuraava: Kaikkiaan oli saarelle saapunut 420 raskasaseista; näistä joutui vangiksi 292, loput kaatui taistelussa. Vangituista oli noin 120 Spartiateja. Ateenalaisista kaatui vaan vähäinen määrä, sillä tämä ei ollut mikään järjestetty taistelu.

Koko se aika, jonka miehet olivat saarelle suljetut, meritappelusta saakka aina saarella tapahtuneeseen tappeluun asti, käsitti 72 päivää. Näistä saivat he noin 20 päivää, joina lähettiläät olivat matkallaan sovintoa hieromassa, säännöllisesti ravintoa, mutta senjälkeen kuljetettiin heille aluksissa salaa ruokaa. Kuitenkin oli saarella vallottamisenkin jälkeen vielä sekä jyviä että muutakin ravintoa; sillä päällikkönä oli Epitadas jakanut kullekin vähemmän, kuin varat olisivat myöntäneet.

Ateenalaiset ja Peloponneesolaiset sotajoukot palasivat kukin Pyloksesta kotiinsa. Kleoonin kylläkin mieletön lupaus toteutui täten, koska hän 20 päivän kuluessa lupauksensa mukaan toi saareen suljetut Lakedaimonilaiset soturit vankeina Ateenaan.

Ei mikään muu tapaus tässä sodassa ollut Helleeneille odottamattomampi, kuin tämä. Sillä siihen saakka oli arveltu, että Lakedaimonilaiset yhtä vähän nälän kuin muun rasituksen pakottamina jättäisivät aseitaan, vaan mieluummin taistellen ase kädessä kaatuisivat. Antautuneita ei ylipäätään pidetty kaatuneiden kanssa samaa rotua olevan, ja kun eräs Ateenalaisista liittolaisista pilkoillaan kysyi muutamalta vangituista, eivätkö heidän kaatuneensa olleetkaan kunnon miehiä, vastasi tämä, että sittenpä nuoli olisikin oiva kalu, jos se voisi erottaa kunnon miehiä, tahtoen tällä osottaa, että ken tahansa voi joutua kiven ja nuolen uhriksi.

Ateenalaiset päättivät säilyttää vangitut miehet vankiloissa, kunnes sovinto tehtäisiin, mutta mestauttaa niitä, jos Peloponneesolaiset hyökkäisivät Attikaan. Pylokseen asettivat he vartiokunnan, ja tähän toimeen he määräsivät Naupaktoksen Messeenialaiset, jotka saapuivat sinne ikään kuin omaan isänmaahansa, koska Pylos ennen muinoin oli Messeeneen alueella. Näistä kävivät rohkeimmat rosvoretkillä Lakoonikassa, tehden sen asukkaille suurta vahinkoa, koska puhuivat samaa murretta. Tottumattomina tähän saakka rosvoamiseen ja täänkaltaiseen sotaan, pelästyivät Lakedaimonilaiset suuresti, varsinkin kun heiltä Heilooteja karkasi, että levottomuus levisi heidän maassaan laajemmalti, ja tämä heitä kovasti huoletti. Haluten salata näitä huoliansa Ateenalaisilta, lähettivät he vaikkapa vastenmielisesti sanansaattajia vastustajien luokse, koettaen saada heitä luovuttamaan Pyloksen ja vangitut miehet. Mutta Ateenalaiset yhä vaan korottivat vaatimuksiaan ja laskivat sanansaattajat, vaikka tulivat monta kertaa, tyhjin toimin menemään. Tämmöiset olivat Pyloksen tapahtumat.

Sinä kesänä tekivät Ateenalaiset vähän tämän tapahtuman jälestä 80 laivalla ja 2,000 omalla raskasaseisella sekä 200 ratsumiehellä, joita kuljettivat sitä varten rakennetut laivat, sotaretken korintolaiselle alueelle. Liittolaisista ottivat osaa retkeen Mileetolaiset, Androlaiset ja Karystolaiset Nikeeratoksen pojan Nikiaksen ja kahden muun päällikön johdolla. He lähtivät liikkeelle aamun koittaessa ja laskivat maihin Kersoneesoksen ja Reitoksen väliselle rannikolle sille paikalle, jossa ylempänä kohoaa Solygeionin kukkula, jolle Persialaiset muinoin asettuivat, sotiessaan Korintolaisia vastaan, jotka ovat Aiolilaisia. Siellä on nyt Solygeia niminen kylä. Kylään on rannikosta, jossa alukset laskivat maihin, 12 stadiota, Korintoksen kaupunkiin 60 stadiota ja kannakseen 20 stadiota. Korintolaisille oli jo edeltäkäsin Argoksesta ilmotettu, että Ateenalaisten sotajoukko oli tulossa, ja he olivat jo kaikki paitsi ulkopuolella kannasta asuvia paljoa ennen kokoontuneet kannakselle puolustautumaan, jotapaitsi 500 heistä oli vartioimassa Amprakiassa ja Leukadiassa, kaikki muut väijyivät maihin tulevia Ateenalaisia. Kun nämät kuitenkin yön kestäessä huomaamatta pääsivät maihin, ja kun merkit tästä oli annettu, jättivät Korintolaiset puolet sotureistaan Kenkreiaan puolustukseksi, jos Ateenalaiset ehkä karkaisivat Krommyoonaa ahdistamaan, ja riensivät kiiruimman kautta vihollista vastaan.

Heidän toinen päällikkönsä, Battos, sillä heillä oli tässä taistelussa kaksi päällikköä, lähti yhdellä lokoksella puolustamaan Solygeian kylää, joka oli muureja vailla; sitä vastoin taisteli Lykofroon sotajoukon toisella osalla vihollisia vastaan. Ensin hyökkäsivät Korintolaiset Ateenalaisten oikean siiven kimppuun, heti sen astuttua maihin Kersoneesoksen rannikolle, mutta sittemmin joutuivat he taisteluun myöskin vihollisten muita osastoja vastaan. Ottelu oli kiivasta ja mies miestä vastaan. Ateenalaisten oikea siipi ja Karystolaiset, jotka seisoivat äärimmäisinä, kestivät kyllä Korintolaisten hyökkäyksen, mutta torjuivat heidät vaivoin päältään. Paikka on vallan jyrkkä ja Korintolaiset vetäytyivät kukkulalle, josta he heittelivät vihollisia kivillä ja uudistivat hyökkäyksensä sotalauluja kajahduttaessaan, ja kun Ateenalaiset asettuivat heitä vastaan, syntyi uudestaan ottelu. Kun yksi Korintolainen lokos tuli vasemmalle siivelle avuksi, täytyi Ateenalaisten oikean siiven peräytyä, ja Korintolaiset ajoivat sitä takaa aina laivoihin saakka. Mutta Ateenalaiset ja Karystolaiset kääntyivät uudestaan vihollisia vastaan. Molemmin puolin taistelivat sotajoukkojen toiset osastot keskeyttämättä, varsinkin Lykofroonin johtama Korintolaisten oikea siipi Ateenalaisten vasenta siipeä vastaan, peläten että Ateenalaiset pyrkisivät Solygeian kylään.

Kotvan aikaa pitivät kumpaisetkin taistelijat väistymättä puoliaan, mutta koska Ateenalaisilla oli ratsuväkeä, joka puuttui toisilta, peräytyivät vihdoin Korintolaiset kukkulalle, jolta he eivät enään astuneet alas, vaan pysyivät levollisina aseittensa suojassa. Heidän paetessaan, kaatui suuri määrä oikealla siivellä, muiden muassa heidän päällikkönsä Lykofroon. Heidän sotajoukkonsa muu osa vetäytyi voitettuna hyvässä järjestyksessä, miltei hätyyttämättömänä, ylängölle, johon se asettui. Kun eivät viholliset enää ryhtyneet taisteluun, riisuivat Ateenalaiset aseet kaatuneilta, korjasivat omat kaatuneensa ja pystyttivät voitonmerkin.

Se osa Korintolaisia, joka oli Kenkreiassa vartioimassa, jotteivät Ateenalaiset purjehtisi Krommyoonaan, ei tiennyt mitään Oneion vuoren takaisesta taistelusta; mutta kun he huomasivat tomupilven ja siitä aavistivat, mikä oli tekeillä, niin riensivät he heti apuun. Itse vanhuksetkin lähtivät Korintosta apuun, kun tieto saapui tapahtumasta. Kun Ateenalaiset huomasivat näiden kaikkien kiiruhtavan apuun, ja koska arvelivat Peloponneesolaisten naapurikaupunkien tulevan avustamaan hädänalaisia, niin he kiiruhtivat laivoihin, vieden mukanaan saaliin ja omat kaatuneensa paitsi kahta, joita he eivät lähtiessään löytäneet. Astuttuansa laivoihin, purjehtivat he lähimmäisiin saariin. Täältä tuottivat he airuen kautta sopimusten suojassa nuot kaatuneensa, jotka he lähtiessään olivat jättäneet. Tässä tappelussa kaatui 212 Korintolaista ja Ateenalaisista hiukan vähemmän kuin 50 miestä.

Lähdettyänsä saarilta purjehtivat Ateenalaiset samana päivänä Korintolaisella alueella sijaitsevaan Krommyoonaan, josta matka pääkaupunkiin on 120 stadiota. Täällä he laskivat rantaan, hävittivät näitä seutuja ja viettivät yönsä. Seuraavana päivänä purjehtivat he ensin Epidaurian alueelle, astuivat siellä maihin ja saapuivat sitten Epidauroksen ja Troitseeneen väliseen Metooneeseen, jonka he vallottivat sekä linnottivat Kersoneesoksen kannaksen, jolla Metoonee sijaitsee. Rakennettuansa tänne vartiolinnoituksen, tekivät he ryöstöretkiä Troitseeneen maalle, Haliadan ja Epidauroksen alueelle. Linnoitettuansa paikan, purjehtivat he laivoillaan kotia.

Siihen aikaan, kuin tämä tapahtui, lähtivät Eyrymedoon ja Sofoklees Ateenalaisilla laivoilla Pyloksesta purjehtiakseen Sikeliaan. Saavuttuansa Kerkyyran edustalle, kävivät he kaupunkilaisten seurassa lstooneen vuorelle asettuneita Kerkyyralaisia vastaan, jotka viimeisen kapinan jälkeen olivat paenneet sinne, ja jotka harjottivat kaikenlaista ilkityötä tällä heidän valtaansa joutuneella alueella. Ateenalaiset valloittivat linnoituksen väkirynnäköllä, mutta sen puolustajat pakenivat kokoontuneina ylängölle, josta he tekivät sopimuksen. Tämän mukaan tuli heidän jättää Ateenalaisille avustajansa ja aseensa, mutta heistä itsestään saisi Ateenalainen kansa päättää mielin määrin. Päälliköt lähettivät heidät valvottaviksi Ptykian saarelle, kunnes he lähetettäisiin Ateenaan, ehdolla että jos joku heistä saataisiin kiinni pakenemisen yrityksessä, sopimus kaikkien suhteen pidettäisiin rauvenneena. Koska Kerkyyralaisten esimiehet pelkäsivät, etteivät Ateenalaiset mestauttaisi vankeja, keksivät he seuraavan juonen: Salaa lähetetyiden ystävien kautta, joita he olivat luulotelleet, että he muka puhuivat sääliväisyydestä, uskottelivat he muutamia saareen vangituista, että heidän olisi edullisin karata kiiruimman kautta, ja että heille oli hankittu aluksia tähän yritykseen, väittäen Ateenalaisten päälliköiden olevan aikeissa antaa heidät Kerkyyran väestön käsiin.

Kun yllyttäjät olivat saaneet heidät tätä uskomaan ja hankkineet heille aluksen, lähtivät pakenevat purjehtimaan, mutta otettiin kiinni, jolloin sopimukset olivat puretut, ja kaikki miehet jätettiin Kerkyyralaisten valtaan. Ateenalaisten päälliköt olivat suuressa määrässä syypäät tähän kunnottoman tekosyyn toimeenpanemiseen, he kun kaikin tavoin koettivat tehdä sen vaarattomaksi itse vehkeilijöille, koskeivät millään muotoa halunneet, että kunnia vangituiden tuomisesta Ateenaan tulisi muitten osaksi, kun he itse purjehtivat Sikeliaan.

Kun Kerkyyralaiset olivat saaneet vangit haltuunsa, sulkivat he nämät suureen rakennukseen, josta he sitten veivät heidät ulos, 20 kerrallaan, sidottuina toisiinsa, molemmin puolin asetettujen raskasaseisten rivien välitse, jotka heitä löivät ja pistivät, varsinkin nähdessään jonkun vihamiehensä heidän joukossaan; sivulla seisoi ruoskijoita, jotka kiiruhtivat vitkastelijoita.

Täten he veivät ulos ja surmasivat noin 60 rakennukseen suljetuista miehistä, näitten luullen, että heidät vietäisiin johonkin muualle. Mutta kun joku heille ilmotti asian oikean laidan, pyysivät he, että Ateenalaiset heitä suojelisivat tahi itse surmaisivat, eivätkä enää tahtoneet lähteä ulos rakennuksesta, ja uhkasivat, etteivät enää sallisi kenenkään astua sisään rakennukseen. Mutta Kerkyyralaiset eivät ensinkään huolineet väkisten tunkeutua ovista sisään, vaan nousivat rakennuksen katolle, hajottivat katon ja heittelivät suljetuita tiilillä ja nuolilla. Vangitut suojelivat itseään, miten vaan voivat, ja moni surmasi itsensä, pistämällä heitetyt nuolet kurkkuunsa tahi kuristamalla itseään ansoilla, jotka he punoivat rakennuksessa löytyvistä vuoteista otetuista hihnoista ja mantteleista revityistä reunoista. Näin he suuremman osan yötä, sillä yö jo oli ennättänyt laskeutua heidän kärsiessään, joutuivat surman omiksi osaksi oman käden kautta, osaksi katolta heitetyiden aseiden uhrina. Kun päivä valkeni, heittivät heitä Kerkyyralaiset järjestyksettä kärryille ja veivät heidät ulos kaupungista. Kaikki linnoituksessa vangitut naiset tehtiin orjiksi. Tällä tavalla surmasi Kerkyyran kansa vuorille paenneet, ja tähän loppui tuo valtava kapina tämän sodan ajaksi; sillä mitään mainittavaa ei ylimyksistä enää ollut elossa. Ateenalaiset purjehtivat, kuten oli määrätty, Sikeliaan, taistellaksensa sikäläisten liittolaistensa yhteydessä.

Naupaktoksessa olevat Ateenalaiset ja Akarnaanialaiset tekivät yhdessä kesän lopulla sotaretken Anaktorion nimistä Korintolaista kaupunkia vastaan, joka sijaitsee Amprakialais-lahden suulla, ja vallottivat sen kavaluudella. Karkotettuansa sieltä Korintolaiset, ottivat Akarnaanialaisten kaikista kaupungeista tulleet siirtolaiset sen haltuunsa. Tähän loppui tämä kesä.

Seuraavana talvena otti Arkippoksen poika Aristeidees, yksi Ateenalaisten verolaivojen päälliköistä, jotka laivat olivat lähteneet verottamaan liittolaisia, Strymonin suulla sijaitsevassa Eeionin kaupungissa kiinni kuninkaan Lakedaimoniin lähettämän Persialaisen miehen Artaferneen. Kun hän oli tuotu Ateenaan, käännättivät Ateenalaiset hänen tuomansa kirjeet Assyrian kielestä ja lukivat ne. Niissä oli muun muassa pääasiana kirjotettu, ettei kuningas käsittänyt, mitä Lakedaimonilaiset vaativat; sillä vaikka monta lähettilästä oli saapunut, niin ei yksikään heistä ollut puhunut samaa. Jos he suvaitsisivat puhua selvästi, pyysi hän heitä Persialaisen seurassa lähettämään luottamusmiehiä hänen luoksensa. Artaferneen lähettivät Ateenalaiset sitten laivalla Leioniin ja hänen seurassa myöskin sanansaattajia. Vaan kun tänne tuli tieto, että Kserkseksen poika Artakserkses juuri oli kuollut, sillä hänen elämänsä loppui tähän aikaan, niin palasivat lähettiläät kotia.

Samana talvena repivät Kiolaiset Ateenalaisten käskystä vanhat muurinsa, koska Ateenalaiset epäilivät heidän vehkeilevän heitä vastaan. Sen he tekivät vasta sitten, kun he Ateenalaisilta olivat saaneet vakavimmat takeet, etteivät he aikoneet Kiolaisia vastaan harjottaa väkivaltaa. Tähän loppui talvi ja sen sodan seitsemäs vuosi, jonka vaiheet Thukydides on kertonut.

Heti alussa seuraavaa kesää uuden kuun aikana tapahtui auringon-pimennys ja alussa samaa kuuta maan järistys. Mytileeneestä ja muualta Lesboksesta paenneet, useimmat lähdettyään liikkeelle mannermaalta, pestasivat apujoukkoja Peloponneesoksesta ja omasta maastaan ja vallottivat Roiteionin, mutta antoivat sen takaisin 2,000 Fookalaisesta stateerasta, harjottamatta mitään väkivaltaa. Sitten tekivät he sotaretken Antandrosta vastaan, jonka kaupungin he vallottivat kavaluuden avulla. Heidän aikomuksensa oli vapauttaa myöskin Aktaian muut kaupungit, jotka ennen kuuluivat Mytileeneeläisille, mutta nyt olivat Ateenalaisten vallassa. Kaikista enimmän koettivat he saada haltuunsa Antandroksen, koska se oli sopiva laivanrakennukselle, siellä kun löytyi runsaasti puutavaraa, ja koska Ida-vuori oli lähellä, josta oli saatavissa myöskin muita tarvekaluja. Täältä lähtien tuumivat he helposti voivansa vahingottaa lähellä sijaitsevaa Lesbosta ja saada käsiinsä mannermaalla olevia Aiolilaisia kaupunkeja. Tämä tuuma oli heillä mielessä.

Tänä kesänä purjehtivat Ateenalaiset 60 laivalla, joissa oli 2,000 raskas-aseista, vähäinen joukko ratsumiehiä ja liittolaisista Mileesolaisia sekä muutamia muita, Nikeraaton pojan Nikiaan, Diotrefeen pojan Nikostratoksen ja Tolmaioksen pojan Autokleen johdolla Kyteeraa vastaan. Kyteera on saari lähellä Lakoonilaista rantaa vastapäätä Maleaa. Kyteeralaiset ovat Lakedaimonilaisia Perioikoiden luokasta, ja saareen saapuu joka vuosi Spartasta virkamies arvonimeltään Kyteerodikees; sinne lähetettiin niinikään aina raskasaseinen vartioväki, ja Lakedaimonilaiset pitivät suurta huolta saaresta, sillä sinne oli Aigyptoksesta ja Libyeestä tulevien jyvälaivojen mukava ankkuroida, ja se esti rosvoja ylen suuresti vahingottamasta Lakoonian maata mereltäpäin, joka oli muualta mahdotonta. Sillä se ulottuu koko pituudeltaan Sikelian ja Kreetan meriin.

Poiketen tänne sotajoukkoineen, vallottivat Ateenalaiset 10 laivalla ja 2,000 Mileesolaisella raskasaseisella rannikolla sijaitsevan Skandeia nimisen kaupungin. Sotajoukon toisella osalla astuivat he maihin saaren Maleanpuoliselle rannalle ja kulkivat Kyteeralaisten meren lähellä sijaitsevaa kaupunkia vastaan. Täällä he huomasivat äkkiä nämät kaikki sota-asennossa. Tappelu syntyi, jossa Kyteeralaiset vähän aikaa puolustautuivat, mutta sitten pakenivat yläkaupunkiin. Myöhemmin he tekivät sovinnon Nikiaan ja toisten päälliköiden kanssa, jonka mukaan Ateenalaiset saisivat määrätä heidän kohtalonsa, mutta turvasivat heille henkensä. Nikias oli jo ennen keskustellut tästä moniaitten Kyteeralaisten kanssa, josta syystä sovinto nyt tuli pikemmin ja lievemmäksi. Muuten olisivat Ateenalaiset kyllä karkottaneet Kyteeralaiset, koska he olivat Lakedaimonilaisia ja saari oli lähellä Lakoonikaa. Sopimuksen jälestä anastivat Ateenalaiset lähellä satamaa sijaitsevan Skandeian kaupungin ja, asetettuansa Kyteeraan vartijaväen, purjehtivat he Asineeseen, Helokseen, ja useimpiin rantakaupunkeihin. Astuttuansa maihin, leiriytyivät he tänne, missä heistä paikka oli sopiva, hävittäen seutuja noin seitsemän päivää.

Kun Lakedaimonilaiset huomasivat Ateenalaisten vallottaneen Kyteeran, odottivat he, että he astuisivat maihin myöskin heidän alueellensa. He eivät kuitenkaan missään asettuneet vihollisia vastaan koko sotavoimallaan, vaan lähettivät eri paikoille maataan raskasaseisia vartijajoukkoja, missä vaan oli tarvis, ja olivat muuten varoillaan, peläten, että heille tapahtuisi joku valtionkeikkaus, kun he saarella olivat kärsineet niin odottamattoman ja suuren tappion, ja koska he olivat menettäneet Pyloksen ja Kyteeran ja heitä kaikkialta uhkasi kohdakkoin sota, johon he olivat tykkönään varustamattomia. Sen tähden varustivat he nyt vasten tapojansa 400 ratsumiestä ja nuolenheittäjiä, vaan olivat entistä enemmän kyllästyneet sotaan, koska heidän oli vasten tavallista sotavarustustansa taisteleminen merellä, ja sitä paitse Ateenalaisia vastaan, joista jokainen laiminlyöty yritys oli vähennys siitä, mitä he mielestään ehkä olisivat voineet toimittaa. Myöskin herättivät heissä suurta hämmästystä nuot monet vähässä ajassa heitä kohdanneet aavistamattomat kovan onnen iskut ja pelko, että he ehkä joutuisivat yhdellaisen onnettomuuden alaisiksi, kuin saarella. Siitä syystä lähtivät he sotaan vähemmällä rohkeudella, arvellen, ettei mitään, mihinkin he ryhtyisivät, heiltä onnistuisi, koska heidän mielestänsä ei ollut mitään onnistumisen takeita, kun eivät olleet tottuneet vastoinkäymiseen.