Part 4

"Ja hän voi vain saavuttaa sen, että tulee varastetuksi, kuitenkaan löytämättä varasta ja silloin olemme todellisuudessa auttamattomasti sekoitetut."

"Se on paljon mahdollista, mutta sitten saamme koettaa onnea."

"Älkää vain liiaksi uskaltako", mörisi poliisipäällikkö virkamiesmäisesti.

"En käsitä", jatkoi Brede, "voivan olla hyödyllistä jälleen toimia tuon naisen kanssa. En voi sietää häntä elämässäni. Hän on aivan liian mahdoton, arvelen minä."

"Niin, ja merkityksetön."

"Aivan oikein. Hän on täydellisesti merkityksetön ja sen lisäksi valheellinen ja tyhmä."

"Mutta kun hän on kaikkea tätä, niin onhan vielä vähemmän tarpeellista, että käytämme häntä."

"Ei, rakas virkaveli, huolimatta siitä, on hän kovin tarpeellinen."

"Mitä luulet sinä hänen voivan tehdä meille?"

"Kaikkea."

"Ei, tätä käsitän vähimmin ja vähimmin. Sinä et koskaan ole suostunut mihinkään törkeään pilaan."

"Ei koskaan, paras ystävä, ei koskaan. Tässä tapauksessa tarkoitan ehdottomasti mitä teen. _Hän_ on tarpeellinen. Pieni tyttö lempeine kasvoineen on meille todella niin tarpeellinen tässä tapauksessa, että ilman hänen apuansa on mahdotonta vangita varasta."

"_Vangita_ hänet, sitä kai pitää kutsua toiseksi tehtäväksi. Ensiksi kai meidän pitää päästä selville kuka varas on?"

"_Sen tiedän jo_."

Poliisipäällikkö pudotti lehden, jota hän juuri luki. Nuori Järven nousi sohvalta ja Brede tuijotti ihmeissään ystäväänsä.

"Kuinka kauvan sitte?"

"Hetki sitten. Luin nimen paperossinsavun renkaissa."

"Toisin sanoen olet ottanut 'loppuspurtin'."

"Niin, ja nyt on hänet vangittava ja paljastettava ja paljastaa, missä hän pitää varastettuja tavaroita."

"Mitä aijot nyt tehdä?"

"Niin kuin hyvin muistat, sanoin hetki sitten aikovani matkustaa itärataa Kornsjöhön."

"Kyllä."

"Mutta nyt olen muuttanut suunnitelmani."

"Etkö ehkä matkustakaan?"

"Matkustan, mutta ensimäisellä junalla."

"Siis samalla kerralla kuin naissalapoliisiko?"

"Niin, mutta hän ei saa tietää mitään siitä, koska en luota hänen käyttäytymiseensä. Hän voi ajattelemattomalla huomautuksella paljastaa matkamme tarkoituksen."

"Pukeudutko siis valepukuun?"

"Kyllä, minun täytyy pukeutua paraimpaan valepukuuni joka ylipäänsä on mahdollinen puettavaksi. Matkustan Mellerudiin jos hän matkustaa Kornsjöhön."

"Mutta jos hän matkustaakin Mellerudiin?"

"Silloin matkustan Göteborgiin. Paras ystävä, voit olla aivan varma, ettei hän matkusta Göteborgiin. Mutta nyt ei minulla ole pitkää aikaa ennen kuin juna lähtee, ja minun täytyy pyytää sinua toimittamaan sen pienen asian, josta jo puhuimme."

Krag meni sitten kiiruusti konttoriinsa ja ne kolme poliisimiestä, jotka jäivät huoneeseen, poliisipäällikkö, Järven ja Brede eivät tuijottaneet niin hiukan murheellisesti toisiinsa.

"On kuten koko ajan olen sanonut", mörisi Brede, "että, joko tulee hän eräänä kauniina päivänä houreihin, eli myöskin... No niin, ehkä hän onkin oikeassa. Uskon nyt kaikkien edestä häneen. Ja kun hän tahtoo saada pienen pelirasian, niin tulee hän sen myös saamaan. Mutta sitten on myöskin tuleva pelirasia, joka tuleekin rätisemään, paras mitä on saatavissa."

Sitten läksi Brede mutisten itsekseen ettei hän koskaan ole ottanut osaa selvillesaamiseen, missä niin monta kummallista esinettä sekotetaan keskenään -- pelirasia, eräs puoli hullu neiti, valepukuinen gentlemanni, matkoja sinne ja tänne...

Kun hän neljänneksen kuluttua tuli takaisin ruskea paketti kädessä, istui ja odotti eräs vieras mies häntä.

Se oli vanhempi, harmahtava mies, kultaisine nenälasineen. Brede piti häntä jonakin sellaisena kuin lähetystönneuvoksena, lähettiläänä eli sen tapaisena. Hän kumarsi.

Mutta harmahtava meni häntä vastaan ja sanoi:

"Paras ystävä, en suututa sinua enään tänään näyttelemällä komediaa. Etkö siis tunne minua?"

Brede seisoi ällistyksissä ja katsoi Kragiin.

"Tämä on todella paras valepuku, jossa tähän saakka olet esiintynyt", sanoi hän.

"Sehän onkin tarkoitukseni. Katsokaamme pelirasiaa, oletko ostanut oikeata."

Pelirasia ei ollut paljon suurempi kuin tavallinen seinäkello ja siinä oli myös viisarit jonka mukaan koneisto voitiin panna soittamaan mihinkä vuorokauden aikaan tahansa. Asbjörn Krag siirsi viisaria ja kone soitti erään kaihoisan Ave Marian.

Salapoliisi nyrpisti nenänsä säveleelle.

"Minä siedän jotain eloisampaa musiikkia", sanoi hän.

"Se on helposti järjestettävissä, arveli Brede, toimitusmies takasi, että sillä voidaan soittaa vähintään 5 à 6 säveltä. Halloo, tässä on eräs uusi."

Pienestä pelirasiasta kuului eräs Sousamarssin osa.

"Se oli epäilemättä parempaa", sanoi Krag, "mutta anna kun saan kuulla kolmannen."

Brede käänsi viisaria ja heti soitti kone erään uuden säveleen, marssin "Carmenista."

"Seis", huudahti Krag, "sen otan. Se sopii mainiosti tilaisuuteen."

Heti sen jälkeen tuli eräs lähetti noutamaan hänen matkalaukkujaan, niitä oli kaksi pieni ja suuri. Pienempi oli oikeastaan vain käsilaukku.

"On kauheata miten paljon otat mukaasi tällä kerralla", sanoi Brede, "Etkö voisi tulla toimeen vähemmällä?"

"Tämä käsilaukku", sanoi Krag, "on määrätty varastettavaksi. Suuressa säilytän uutta valepukuani. Enhän voi matkustaa sekä pois että takaisin samana miehenä."

"Ei tietenkään, ei."

Krag tilasi puhelimella ajurin ja kun tämä parin minuutin kuluttua vieri poliisiasemalle oli kello jo niin paljon, että hänen täytyi kiirehtiä ehtiäkseen junaan.

RAUTATIEJUNASSA.

Krag lunasti piletin toiseen luokkaan ja varmuuden vuoksi aina Göteborgiin saakka.

Kulkiessaan verkkaan vaunujen läpi huomasi hän pienen naissalapoliisin eräässä naisvaunussa. Hän oli kovin somasti ja aistikkaasti puettuna. Pieni matkalaukku oli hänellä jalkojensa vieressä. Hän vietti aikansa lukemalla romaania.

"Siinä on meillä se laukku", ajatteli Krag, "jota hän tarkoittaa varastettavaksi. Se on sama laukku, jota hän viime kerrallakin käytti."

Fredrikshaldissa meni nuori nainen syömään. Krag tahtoi saada selville miten kauvas hän aikoi matkustaa ja kysyi sen tähden konduktööriltä, oliko useita matkustajia matkalla Kornsjöhön.

"Ei", vastasi konduktööri, "ei niin kovin montaa, ainoastaan tuo viheriäpukuinen nainen."

Puolen tunnin kuluttua juna pysähtyi Kornsjössä, ja nainen astui junasta pois.

Krag tähysteli ikkunan läpi ja voi hän pimeässä selvästi huomata hänen katoavan hotellin suuntaan.

"Siellä pysyy hän aina aamuun saakka ja sitten tapaamme toisemme paluumatkalla", ajatteli Krag.

Salapoliisi oikaisi itsensä pitkäkseen eräässä vaunussa ja nukkui aina siihen saakka kunnes juna lähestyi Mellerudia. Silloin oli pimeä yö. Krag meni hotelliin ja nukkui seitsemään saakka.

Mannermaanjuna kulki ohi vasta pari tuntia myöhemmin, mutta Kragilla oli uutteraa työtä pukeutumisessa sillä hänen täytyi vaihtaa taasen valepukua.

Krag avasi suuren matkalaukkunsa ja otti sieltä erään tummanharmaan syystakin, englantilaista muotia olevat vaatteet, pyöreäperäisen hatun, useammanlaisia ihomaaleja j.n.e.

Jo kauvan ennen kuin hotellipalvelija oli noussut ylös, oli Krag kerrassaan täysissä pukimissaan.

Hän pukeutui kuningas Edwardin-tyyppiin.

Hän näytti varmaankin ohuemmalta kuin brittiläiseltä hallitsijalta, mutta valepuku oli kuitenkin aivan oivallinen ja sattuvasti tehty.

Kun hän oli valmiina, niin avasi hän käsilaukkunsa ja otti sieltä pienen pelirasian.

Ensiksi koetti hän Ave Mariaa, ja kun se ei tyydyttänyt häntä, koetteli hän Sousamarsia, ja senjälkeen marsia "Carmenista." Hän tutki musiikkikappaleet läpi monta kertaa ja asetti kellolaitteen eri ajoille Hänellä oli paljon tehtävää, ennen kuin hän sai kellolaitteen toimimaan tyydyttävästi ja varmasti.

Lopuksi oli hän valmis tässäkin harjoitelmassaan, -- ja samalla tuli hotellipalvelija paikalle kysyen mitä näytelmää hän oli niin varhain aamulla toimittanut.

Hotellin eteisvartija tuijotti kovin ihmeissään Kragiin. Se oli sama mies, joka laski salapoliisin sisään iltaa ennen ja mies ei voinut ensinkään selittää, millainen muutos oli tapahtunut tässä solakassa, harmahtavassa herrassa.

"Mitä hittoa?" kysyi mies, "en luule ensinkään, että herra on se sama, herra näyttää aivan toisenlaiselta kuin eilisiltana", väitti hotellin eteisvartija, "ei suinkaan herra ole se sama?"

"Kyllä, varmasti olen sama", vastasi Krag, "uskonette kai omia silmiänne."

Lopuksi ei hän voinut tehdä muuta kuin uskoa silmiään, ja hän tuli kovin mielenkiintoiseksi, Kragin huomauttaessa hänelle, että hän oli norjalainen parooni, ja osotti tämän antamalla ylen runsaasti juomarahoja.

Salapoliisilla ei ollut tapana, niin paljon matkustaneena kuin hän olikin, antaa juomarahoja, mutta tässä tapauksessa teki hän sen, sillä hän tahtoi häntä kutsuttavan parooniksi.

Hän virkisteli itseänsä ulkona, kuten ainakin korkeassa asemassa olevat miehet, kävellessään hotellista alas eräälle pienelle asemalla, joka oli parin minuutin päässä tiestä.

Pieni käsilaukku oli hänellä kädessä ja hän kielsi juoksupoikia turmelemasta sitä. Eteisen vartija ja koko hotellipalveluskunta seisoivat ja kumarsivat.

Junassa pani hän merkille, miten kohteliaita hotellipalvelijat, jotka hänen matkalaukkunsa kantoivat vaunuun, olivat ja konduktööri kuuli kutsuttavan häntä _herra parooniksi_.

Juuri tähän hän olikin tahtonut päästä ja tulos siitä olikin se, että konduktööri kohteli häntä erinomaisella kohteliaisuudella, ja huolehti siitä, että herra parooni sai paraimman paikan.

Kun hän tuli Kornsjöhön ja oli nousemassa norjan junaan kuulivat norjalaisetkin konduktöörit paroonista, ja nimittivät häntä parooniksi jotenka ei eräs sievä tyttö voinut olla sitä kuulematta.

Konduktööri, joka mielellään tahtoi tehdä jotain, jota voitaisiin pitää niin mahtavalle miehelle palveluksena, kysyi, saisiko hän luvan nostaa paroonin matkalaukut verkolle.

"Kyllä tämän", sanoi parooni ja osoitti suurinta laukkua, "mutta älkää rohjetko liikuttaa sitä pienempää." Ja osottaakseen vielä miten arvokas se oli laski hän kätensä sen päälle. Tämän huomasi se pieni neiti, ottaessaan paikan vaunussa. Hänen matkalaukkunsa oli eräällä viereisellä istuimella.

Koska kaikki naisvaunut olivat täynnä ("mikä suuremmoinen matka", arveli Krag) täytyi neidin jäädä siihen vaunuun missä Krag istui.

Neiti otti romaaninsa, ryhtyen lukemaan sitä. Tupakoiminen oli sallittu ja Krag sai aiheen ottaa esille hienon, kultaisen savukekotelon, minkä hän oli saanut lahjaksi eräältä johtavalta valtiomieheltä, jolle hän kerran oli tehnyt jonkun palveluksen.

Tämä savukekotelo oli koristettu muutamilla eriskummallisilla rubineilla. Kun hän otti savukkeen kotelosta tuijotti pieni neiti häneen. Tämä ei tuntenut Asbjörn Kragia. Juna kulki läpi alimman Smolenenen, ohi Asbedammen, Prästebakken, Fistedalen, Fredrikshaldin, Sarsbosgin ja Fredikstadin. Neiti ja parooni istuivat paikoillaan melkein liikkumattomina. Parooni katseli siellä täällä maaseutua ja hän selaili edelleen romaaniansa. Mutta sattui että neiti välistä katsoi käsilaukkuaan -- oliko se vielä tallella.

Se oli siellä. Ei kukaan tehnyt yritystäkään varastaa sitä.

Mutta ei myöskään kukaan tehnyt koetta varastaa Asbjörn Kragin laukkua. Vaunussa ei ollut ainoatakaan ihmistä jota hyvällä syyllä olisi voitu epäillä sellaiseen varkauteen. Mutta miten käy silloin Asbjörn Kragin suunnitelmien kanssa, kun ei tapahdu varkausta, sillä kaikkihan riippui siitä edellytyksestä, että jälleen tulisi joku ryöstämään hänet.

VARKAUS.

Ei se ollut ainoastaan rubineilla varustettu savukekotelo, joka paljasti paroonin rikkauden.

Asbjörn Krag oli tätä matkaa varten ottanut kaikki ne lahjat mitkä hän oli saanut erinäisiltä ruhtinaallisilta henkilöiltä.

Ensiksikin oli siis kotelo. Sitten oli hänellä timanttisormus, jonka hän oli vastaanottanut Monacon ruhtinaalta, tämän viime Norjassa käynnillä.

Edelleen kultakello paksuine kultakuorineen (lahja Saksan hallitukselta) ja kunnialegionan ritarinauha.

Tietenkin oli Asbjörn Krag kovin vaitelias. Ei kukaan voinut väittää, että hän näytteli esineitään tahallansa. Sen teki hän aivan tilapäisesti. Hän ei voinut olla silloin tällöin katsomatta kelloaan. Koska hänellä nyt oli savukkeita arvokkaassa savukekotelossa täytyikin hänen näytellä sitä, ja saadakseen sen täytyi hänen työntää takin lahkeitaan jollekin sivulle, niin paljon, että ritarinauha näkyi. Ja mitä tulee Monacon ruhtinaan timanttisormukseen niin ei hän voinut olla näyttelemättä sitä, silloin kun hänellä oli savuke sormien välissä.

Vihdoin vieri juna Kristianian asemalle. Frediksstadista ei ollut ketään uutta matkustajaa astunut junaan.

Nuori nainen nousi ja kokosi kapineensa. M.m. pukeutui hän pieneen, sievään matkatakkiin.

Parooni otti käsilaukun käteensä ja kun hotellipalvelijoita tunkeutui vaunuihin, jätti hän suuremman matkalaukun Viktoria hotellin pojalle. Se oli hienoin hotelli mitä hän saattoi löytää.

Lähellä olijat saivat myöskin kuulla, että hän asettui sinne ja kuulivat Kragin sanovan pojalle:

"Sano portierille, että tahdon vanhat huoneeni, ellei, menen Grand-hotelliin."

"Kyllä", vastasi poika, "herra saa varmasti vanhat huoneensa."

Neiti otti myös matkalaukkunsa, mutta hänen astuessaan ulos vaunusta käytävään tapahtui jotain mikä eniten hämmästytti Asbjörn Kragia.

* * * * *

Ennenkuin lähemmin kerromme mitä tapahtui, täytyy meidän puhua eräästä pienestä tapauksesta, joka oli ollut Harald Bredellä.

Hän tuli konttoriinsa heti ennen kello kolmea iltapäivällä erään matkan jälkeen kaupungilla.

Oli ainoastaan muutamia minuutteja mannermaanjunan Kristianiaan saapumisesta.

Salapoliisille ilmoitettiin jonkun nuoren miehen odottavan häntä konttorissa.

Hyvä. Se ei ollut mitään mahdotonta, ja Brede meni sisälle. Siellä oli hotellilähetti jonka hän tunsi.

Harald Brede tunsi nim. kaikki hotellilähetit Se oli hänen erikoisuutensa, sillä nämät nuoret miehet saattoivat antaa tietoja matkailijoista, joita salapoliisi syystä tai toisesta halusi tutkia.

Brede arveli luonnollisesti kysymyksessä olevan jotain samanlaista.

Harald Brede, joka odotti Asbjörn Kragin Kristianiaan saapumista sanoi sen vuoksi:

"Ellei sinulla ole mitään erikoista ilmoitettavana, niin saat tulla huomenna uuden kerran."

"Mutta minuthan on lähetetty tänne?"

"Silloin sinut on lähetetty jonkun toisen salapoliisin luokse."

"Ei mitenkään" vastasi poika, "juuri teidän lue."

"Niin, en vain minä ole missään tapauksessa lähettänyt sinua noutamaan."

"Kyllä varmaan, ja vieläpä tavattomalla kiireellä."

Harald Brede rupesi ihmettelemään.

Hän ymmärsi, että tässä täytyi olla jotain.

"Kuka se oli joka lähetti sinut?" kysyi hän, "tapahtuiko se puhelimitse?"

"Ei, se oli eräs herra, joka oli alhaalla. Tapasin hänet hotellin ulkopuolella. Luulin sitä salapoliisiksi, hän näytti siltä."

"Oletko nähnyt häntä ennen?"

"En, luulin sitä joksikin uudeksi salapoliisiksi."

"Ja mitä hän sanoi? Joudu, on kiire."

"Hän kysyi nimeäni ja saatuaan sen sanoi hän:

"'Niin, olet juuri se jota etsin. Olet tehnyt Harald Bredelle palveluksia ennen, eikö totta?'

"'Kyllä', vastasin minä, sillä tiesinhän tulevan jotain ylimääräistä tuloa. Mutta se oli niin, että minä menisin junalle mannermaanjunalle."

Brede tarttui kiivaasti hänen käteensä; mannermaanjuna, varas, Krag hm...

"Edelleen", huudahti hän.

"Niin sillä lailla sanoi mies, että piti tulla heti."

"'Mutta mitä minä teen', kysyin minä, 'jos joku tietää etten ole vastassa asemalla, erotetaan minut paikalla.'

"'Sen tulemme kyllä järjestämään', vastasi mies, ja niin otti hän virkalakkini ja antoi minulle sijalle hattunsa.' Me salapoliisit tapaamme tehdä jokaiselle vähäisen, mikä koskee palvelusta. 'Menen asemalle sijaasi ja hankin sinulle yhden tai toisen matkustajan, juokse nyt heti poliisiasemalle, ja jos ei Brede ole siellä niin tulee hän heti, sinun tulee kuitenkin odottaa kunnes hän saapuu'."

Kun Brede oli kuullut hotellipojan kertomuksen, kulki hän ympäri huonetta kuin paha turkkilainen.

Hän katsahti kelloa. Juuri nyt saapui mannermaanjuna.

Hän ei epäillyt hetkeäkään etteikö kepponen tapahtuisi rautatieasemalla, ja todennäköisesti mannermaanjunan saapuessa.

Tietysti myöskin hotellipojan lakkia käytettiin aikeen onnistumiseksi.

Missä oli nyt Krag, hänen paras virkaveljensä, joka nyt oli vaarassa. Luonnollisesti oli Brede lähettänyt Järvenin ja pari muuta sivilipukuista salapoliisia asemalle, mutta hehän eivät voineet tietää tästä uudesta tempusta.

Hän pyysi nuorta miestä tulemaan myöhemmin uudelleen poliisiasemalle itse juosten pikapäätä rappuja alas, heittäytyi ensimäisiin ajurin rattaisiin ja juoksujalkaa ajoi itäradalle. Hän tuli kyllin aikaiseen nähdäkseen mitä oli tapahtunut ja hän tunsi heti kuningas Edwardin, Asbjörn Kragin.

Krag seisoi varas käsivarressa. Ja kun Brede sai nähdä, ken se oli löi hän otsaansa ja huudahti:

"Mikä idiootti olenkaan ollut, kun en heti nähnyt tätä. Tietenkään ei se voinut olla kukaan muu."

Ja nyt kerromme mitä tapahtui.

* * * * *

Asbjörn Krag oli tavattomasti ihmetellyt pienen englantilaisen neidin esiintymistapaa vaunun käytävässä.

Neiti otti aivan yksinkertaisesti erään hotellipojan ja jätti tälle pienen käsilaukkunsa.

Asbjörn Krag ei heti ymmärtänyt tätä yllättävää vetoa, mutta nähtyään hotellipalvelijan kasvot käsitti hän heti kaikki.

-- Hän ei tuntenut palvelijaa. Kaikki muut hotellipalvelijat hän kyllä tunsi, mutta ei tätä. Lakissa oli kultakirjaimin Europa-hotellin nimi.

Palvelija otti vastaan neidin laukun ja neiti sanoi tälle: "Tahdon hyvän huoneen. Ja pidä hyvin varoin laukkua, sillä se on sangen arvokas."

Krag hymyili.

"Kas sillä tavalla", ajatteli hän, "tahtoo neiti siis osottaa, että hän tahtoo varastuttaa laukkunsa. No niin se voi olla ehkä joku idea."

Neiti meni hänen edellään vaunusta ulos yhdessä muiden matkustajain kanssa.

Kragin astuessa vaunusta asemasillalle pani hän hetkeksi, ikäänkuin satunnaisesti laukun luotaan, napittaakseen syystakkinsa. Tämän huomasi neiti.

Tämä meni kiireesti asemasiltaa eteenpäin erään nuoren herran lähetessä häntä.

Nuori mies kohotti hattua neidille puhuakseen hänen kanssaan, mutta neiti tuli näkemästään niin liikutetuksi että antoi tälle läiskähtävän korvallisen. Nuori mies hoiperteli muutamia askeleita taaksepäin.

"Kurja konna!" huusi nainen raivosta väristen, "kuinka te uskallatte näyttäytyä silmieni edessä, te alhaisin kaikesta miesväestä."

Tietysti herätti se oivallinen esiintyminen suurta huomiota ja väkeä tuli juosten joka taholta.

Sillä hetkellä ei asemasillalla ollut ainoatakaan joka ei olisi huomannut nuorta tyttöä, joka seisoi ja raivosta värisi, samalla kun eräs mies poistui. Ei kukaan -- paitsi Asbjörn Krag.

Sillä siinä hetkessä jolloin meteli oli kauheimmillaan ja kaikkien huomio oli kiintynyt siihen -- sillä hetkellä _taaskin varastettiin hänen käsilaukkunsa_.

Se oli neljästoista varkaus. Laukku katosi jäljettömästi kuin se olisi tuuleen temmattu.

Krag otti sen sangen tyynesti, sillä nyt hän tiesi miten se kokonaan oli tapahtunut. Hän tunsi varkaan ja sen apurin, hän tunsi myöskin sen uuden kujeen jota tässä käytettiin.

Krag riensi suoraan nuoren naisen luo ja sanoi luonnollisella äänellä, ei kuitenkaan niin kovasti että ulkopuolella olijat olisivat kuulleet sen:

"Olette mielettömässä kiihkossa, huomaan minä, neitiseni, mutta en pidä sopivana Scotland Yardin arvokkaan työkumppanin panna toimeen tällaista yleisellä paikalla."

Kun neiti kuuli tämän äänen kalpeni hän hiukan, sitten tullakseen leimuavan punaiseksi.

"Oletteko jälleen matkassa", sanoi hän, "en ole tuntenut teitä."

"Ei, teiltä puuttuu luonnottomassa määrässä katsetta valepukuun."

"Mutta silloin on myös mahdotonta tuntea teitä", kuiskasi hän, "mutta menkäämme täältä, herätämme liiaksi huomiota. Ja varasta ei kuitenkaan saada kiinni, näyttää siltä."

"Älkää olko niin varma hyvä neiti", sanoi Krag, "varas voi näyttäytyä ennen kuin aavistattekaan. Mikä mies se oli jota rankaisitte niin isällisellä tavalla?"

"Se oli eräs mies, joka kerran on syvästi loukannut minua. Mutta emmekö mene?"

"Odotan jotain", vastasi Krag katsoen kelloaan, "ja pyydän myös että tekin odotatte. Siten saamme seuraa kadulle ja saamme puhua siitä mitä nyt on taasen tapahtunut."

Hän tuijotti Kragiin kauhistuksella jota tämän täytyi ihmetellä. (Mikä suurenmoinen näyttelijätär, arveli Krag.)

Neiti kysyi:

"Oo, näen ettei teillä olekaan matkalaukkua. Ette kai..."

Krag nyökkäsi.

"Niin, neiti", sanoi hän, "laukku on jälleen varastettu."

"Mutta sehän on kauheata."

"Mutta miten on teidän oman käsilaukkunne laita?"

"Pidin sitä silmällä ja olen sen jättänyt hotellipalvelijan huostaan helpottaakseni varkaan työtä. Mutta huomaan ettei se ole onnistunut. Tuolla kaukana hän on laukkuineen."

"Niin, tunnen sen myöskin, pieni, sievä, ruskea tuolla. Palvelija kantaa sitä oikeassa kädessä ja näyttää siltä kun hän menettelisi sen kanssa mitä suurimmalla varovaisuudella."

"Pyysin häntä tekemään sen. Mutta lähdemmekö?"

"Annan teille erään hyvän neuvon", sanoi Krag.

"Sanokaa pois. Tahtoisin mielelläni hyvän neuvon tässä tilaisuudessa. Näettekö miten julkeasti ja uteliaasti väki tuijottaa minuun?"

Krag katsoi kelloaan.

"Katsotteko kelloanne?" kysyi hän edelleen. "Mutta mikä on se neuvo?"

"Teidän tulee itse ottaa laukkunne. Siten ehkä sittekin voitte olla tulematta varastetuksi."

"Kyllä, mielelläni."

Hän viittasi hotellipojalle ja sai laukkunsa. Palvelija näytti hiukan hämmästyneeltä.

"Menemmekö nyt", kysyi nainen.

"Vielä pyydän teitä odottamaan hetkisen."

Krag katsoi jälleen kelloaan.

"Tahdon saada varkaan kiinni ennenkuin jätän aseman", sanoi hän.

"Mitä sanotte? Se ei voi olla mahdollista. Kuinka saatte sen siepatuksi? Eikö hän taasen ole kadonnut jäljettömiin?"

"Kyllä, mutta hän ilmaantuu."

"Milloin hän näyttäytyy?"

"Kun sekunttiviisari on saapunut tuohon", sanoi Krag ja osoitti kelloaan.

"Siis puolen minuutin kuluttua", kysyi hän nauraen, "mutta miksi olette laskeneet niin tarkalleen?"

"Siksi", vastasi Asbjörn Krag, "että olen tahtonut uudistaa Kristianian salapoliisin kunnian. Teidän täytyy ajatella, rakas neiti, että kun poliisilta tällä naurettavalla tavalla kerta toisensa jälkeen näin varastetaan, silloin täytyy olla jotain saadakseen tahran pestyksi pois -- Mutta miten kalpea olette, neiti", sanoi Krag.

"Se on sangen ilmeistä", vastasi hän, "jospa voisitte aavistaa miten se herra jota niin mainiosti rankaisin, on loukannut minua."

"Oletteko varma siitä", kysyi Krag, "että olette siksi niin kalpea?"

"Se ei ole mitään muuta."

"Mutta tehän värisettekin. Viimein ette voi pitää edes laukkua kädessänne -- omaa kallisarvoista laukkuanne."

"Kaikki nuo ihmiset ympärillämme", mutisi hän, "katselevat minua. Olenhan vain nainen."

"Mutta nerokas nainen", vastasi Krag ja tarttui hänen käteensä.

"Nyt on aika kulumassa, neiti", jatkoi hän, "yksi hetkinen vielä, niin on varas paljastettu, luulen, että tuskin ehdin laskea kymmeneen. Katsokaamme. Yksi -- kaksi -- kolme -- neljä -- viisi -- kuusi -- aivan oikein! Tässä hän on."

Neiti huusi kovasti pelästyksestä ja päästi laukun kädestään asemasillalle.

Hän tahtoi juosta ulos, mutta Asbjörn Krag piti häntä kiinni kuin jossain ruuvipenkissä.

Ja samassa hetkessä saapui Brede.

Mutta mikä se sitten oli joka keskeytti Kragin laskun ja nosti nuoren neidin pelästyksen?

Niin, se oli aivan yksinkertainen musiikkinumero, se oli marssi "Carmenista", joka kuului _neidin laukussa_ olevasta pienestä soittorasiasta.

Harald Brede ja Järven astuivat esille ja Krag osoitti näille kahta miestä, jotka piti vangittaman ja jotka nyt koettivat vetäytyä pois nähdessään pelin auttamattomasti olevan menetetyn.

Nämät miehet olivat: se herra jolle neiti oli antanut korvallisen ja hotellipalvelija joka oli kantanut neidin laukkua.

Tullakseen pois uteliaitten näkyvistä vietiin neiti odotussaliin, missä hän pyörtyi, jonka tähden hänet kuletettiin katettuun vaunuun ja vietiin poliisiasemalle.

Neidin laukku oli vielä paikallaan ja soitti "Carmen-marssia".

Vangitsemiset suoritettiin täyden musiikin soidessa, ja täytyi tunnustaa, että Krag oli onnistunut täydellisesti laskuissaan, kun hän jälleen kohotti poliisin kunnian.