Part 2

"Kyllä", vastasi poliisipäällikkö, "englantilaisena lordina ja ylähuoneen jäsenenä ehdottomasti ette voi käyttää muuta kuin ensimäistä luokkaa. Mutta ettekö tarvitse apua mihinkään?"

"Ei kiitos, toistaiseksi ei. Mutta tulen kyllä puhumiaan suuni puhtaaksi?"

"Mitä luulette olevan hyötyä itsellenne pienestä neidistämme?" kysyi lopuksi poliisipäällikkö.

"Mistä pienestä, herra poliisipäällikkö?"

"Naissalapoliisista."

"Ei mitään." vastasi Asbjörn Krag.

MANNERMAANJUNALLA.

Neljänneksen sen jälkeen oli tunnettu salapoliisi kotonaan, missä hän syödessään muiden muassa varustautui edellä mainituilla poskiparroilla, ja hyvällä piipulla.

Puhelimitse oli hänellä uusi puhelu matkailutoimiston kanssa, jossa arveltiin tilanteen viimeisen varkauden jälkeen olevan kerrassaan sietämättömän.

Joko nyt täytyi ottaa varas kiinni eli muuten koko jälkikesän matkailuliikkeen kuivua sikseen.

Miss Steward huomautti tällä välin, että se kokonaisuudessaan näyttäisi vähemmän toivottomalta, kun vaan saataisiin läheinen yhteistyö Kristianian salapoliisiosaston ja toimiston palvelukseen sitoutuneen poliisiavun, nimittäin hänen itsensä, naissalapoliisi Miss Stewardin välille.

Miss Steward oli aikonut jättää työnsä myötätunnon puutteessa, ja oli juuri ehdottanut, että toimisto sähköttäisi Lontooseen Sherlock Holmesin tunnettuun yksityissalapoliisitoimistoon.

Mutta toimisto ei tahtonut ottaa niin huomiota herättävää askelta edeltäkäsin pyytämättä neuvoa Asbjörn Kragilta.

Krag vastasi lyhyesti ja selvästi, että he saivat tehdä mitä vaan halusivat. Hän itse oli ottanut asian käsiinsä ja toimisto voisi kernaasti ottaa palvelukseensa kuinka monta nais- ja miessalapoliisia tahansa kunhan nämä vaan eivät menneet hänen tiellensä. Mutta jos he sen tekevät, silloin ei hän vetäytyisi heittämättä heidät ulos missä hän vaan heidät kohtaisi.

Ollakseen varma siinä näkökohdassa, kysyi hän toimistolta, mitä he nyt tekisivät sillä oivallisella neidillä, joka kutsuu itseään salapoliisiksi.

"Niin", vastasivat he, "hän on itse ehdottanut matkustaa Fredriksstadiin noustakseen siellä saapuvaan mannermaanjunaan, ylhäisenä ulkomaalaisena kreivittärenä eli sen tapaisena ja usuttaa varasta varastamaan häneltä."

Krag kirosi hiljaa puhelimessa, jonka jälkeen hän keskeytti puhelun toivoen neidille menestystä. Hän ei tahtonut valaista matkailutoimistoa sillä tiedolla, että hän itse aikoi käyttää samaa hanketta.

Välttääkseen englantilaisen naisen sekaantumista oli hän pakoitettu pukeutumaan aivan uuteen valepukuun. Hän oli nähnyt hänet juuri salapoliisin konttorissa siinä puvussa, joka hänellä nyt oli ja eihän käynyt päinsä astua mannermaanjunaan tässä puvussa.

Ensimäinen länteen menevä juna lähti tunnin kuluttua, joten Kragilla oli vielä aikaa ryhtyä sopiviin järjestelyihin ja eipä hän unhoittanut pistää pientä hopealla koristettua revolveria taskuunsa.

Heti ennen junan lähtöä osti hän kaikki iltalehdet. Tietenkin oli paroonitar Blikenin käsilaukun varkaus päivän uutinen, ja loistikin se lehdissä suurella päällekirjoituksella. Lehdet olivat jo ristineet varkaan ja kutsuivat he sitä "Matkailijain kauhuksi."

Krag meni länsirataa Hosteniin, otti sieltä lautan salmen yli ja tuli Mossiin ja meni sieltä laivalla Fredrikshaldiin, josta meni senjälkeen höyryveturilla Kornsjöhön ja astui pois eräällä pienellä raja-asemalla, täsmälleen puoli tuntia ennen mannermaanjunan tuloa.

Ja kun sitten mannermaanjuna saapui asettui hän ensiluokan vaunuun, englantilaisen gentlemannin suuriruutuisissa polvihousuissa ja piippu suussa. Jos joku olisi nähnyt hänet pari minuuttia myöhemmin, ei hän olisi voinut arvella muuta, kuin että hän oli koko ajan istunut vaunussa.

Hänellä oli vieressä pieni, hieno, vaaleanruskea matkalaukku, runsaine heloineen loistaen matkustajien silmiin.

Varkaan täytyi nähdä tämä laukku. Ja hänen täytyi saada siitä se vaikutus, että se sisälsi jotain arvokasta, sillä laukku näytti niin lujalta ja hienolta ja sen omistaja englantilainen -- käyttäytyi sen kanssa niin tavattoman varovaisesti.

Mannermaanjunalla kulki sinä päivänä eräs hieno matkailijaseurue. Melkein kaikki ensiluokan vaunut olivat täynnä. Krag tarkasteli erästä miljonäärinperhettä joka aivan varmasti olisi ollut oivallinen makupala kenelle varkaalle hyvänsä. Heidän ympärillään oli joukko hyvältä tuoksuvia venäläisestä nahasta tehtyjä laukkuja ja kilpikonnan nahkaisia matkalaukkuja. Krag oli melkein peloissaan ettei hän vaan katoaisi varkaan näkyvistä.

Sitäpaitse oli siellä kaksi ranskalaista naista ja pari saksalaista ja eräs tanskalainen tukkukauppias.

Kristianialaissalapoliisi käytti osan matkaansa tutkien kanssamatkustajiaan.

Kun juna pysähtyi Fredriksstadiin seisoi hän välinpitämättömänä vaunun akkunassa ja katseli piippuaan.

Eräs nuori, vaaleahiuksinen nainen astui vaunuun ja otti paikan siellä.

Tämä nainen näytti olevan varakas; hänellä oli kallisarvoinen puku.

Hän kuletti mukanaan ainoastaan pientä laukkua, jonka hän asetti vierellä olevalle sohvalle.

Tämän laukun täytyi sisältää arvokkaita esineitä, sillä hän oli koko ajan tarkkana ettei se vaan katoaisi näkyvistä.

Asbjörn Krag hymyili.

Hän oli jälleen heti tuntenut valepukuisen naisen.

Sitävastoin nainen ei tuntenut salapoliisia.

Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, että tämä poliisimies matkusti aivan samassa tarkoituksessa kuin hänkin.

Ja nyt matkustivat siis he molemmat, mies- ja naissalapoliisi Kristianiaan.

Ja molemmat toivoivat tulevansa varastetuksi.

KOLMASTOISTA VARKAUS -- PAHIN NIISTÄ KAIKISTA.

Mannermaanjuna lähestyi Kristianiaa. Kulettiin ohi Ljansbron ja matkustajat rupesivat kokoomaan matkatavaroitaan.

Krag katseli puoleksi uteliaasti nuorta naista, jonka painava lausunto Kristianian poliisista tavallansa oli vaikuttanut häneen.

Hän teki hiljaisuudessa havaintoja naisen käytöksestä ja matkapuvusta.

Hänen täytyi tunnustaa että naisen valepuku oli kerrassaan erinomainen; olihan siellä täällä kyllä pieniä erehdyksiäkin, mutta kokonaisuudessaan siitä täytyi sanoa, että oli aivan oikein valmistettu.

Että Krag oli hänet jälleen tuntenut riippui hänen erinomaisen tarkasta katseestaan, mutta tämä ei selvästikään tuntenut häntä.

Nyt riensi juna kohti itäradan asemahallia. Asbjörn Krag oli kovin innostunut saadakseen nähdä, näyttäytyisikö se salaperäinen tuntematon ja ketä varas tällä kerralla kunnioittaisi huomiollaan.

Krag oli ehdottomasti varma että hän oli näytellyt osansa paraiten. Ei kukaan voisi uskoa muuta kuin että Krag oli englantilainen, englantilainen jolla oli jotain arvokasta käsilaukussaan -- niin varovana oli hän laukustaan.

Kun juna seisahtui alkoi hotellipalvelijoita virrata vaunuihin.

Sekä englantilainen neiti, että salapoliisi eivät välittäneet heidän avustaan, vaan itse kantoivat laukkujaan, osottaakseen niiden olevan niin arvokkaita, että he itse tahtoivat olla kosketuksissa niiden kanssa.

Kun Krag tuli ulos vaunusta loi hän silmäyksen asemasillalle.

Missä oli hän nähnyt tuon henkilön ennen? Piirteet tuntuivat hänestä niin tutuilta.

Nyt ymmärsi hän kuka se oli. Se oli se salaperäinen tuntematon, joka päivää ennen oli kadonnut niin arvoituksellisella tavalla.

Ja aivan oikein. Nyt näki hän myös useiden salapoliisien sukeltautuvan mustapukuisen läheisyyteen, ennen muita Harald Brede, joka kiireesti silmäsi Kragiin, tämän astellessa asemasillalla.

Krag oli varsin selvillä, ettei salaperäinen varas tahtonut esiintyä tässä tilaisuudessa. Tuntui myöskin kovin naurettavalta, jos joku normaali ihminen todella nyt uskaltaisi ryhtyä varkausyritykseen.

Asemasilta vähitellen täyttyi kansasta.

Niiden matkustajien mukana, jotka viimeiseksi astuivat asemasillalta odotussaliin olivat Krag ja englantilainen neiti.

Neiti vaihtoi muutamia sanoja Breden kanssa ja kuiskasi ylpeästi, ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa:

"Siinä nyt näette, hyvät norjalaiset herrat, että kun _minä_ olen mukana pysyy kunniallinen varas kauniisti poissa."

Krag ajatteli kuitenkin antavansa varkaan saada saaliinsa. Hän pani sentähden laukkunsa luotaan ja sytytti piippunsa.

Sen jälkeen pidätti hän Breden, joka samassa meni ja kysyi tältä englanniksi:

"Missä on pakaasitoimisto?"

Brede, joka heti tunsi Kragin vastasi ajattelematta -- myöskin englanniksi:

"Sitä en todellakaan tiedä. Sitä voitte kysyä joltain asematoimihenkilöltä."

"Hyvä, mutta täällähän ei ole ketään toimihenkilöä?"

"Ettekö voi antaa hotellinne ottaa pakaasianne hoiviinsa?"

"Hyvä, mutta täällä ei ole myöskään hotellinpalvelijaa."

"Kyllä. Asemasilta vilisee sellaisia täynnä. Katsokaahan tuolla juoksevat he kultanauhat lakkien ympärillä."

Nyt seisoivat molemmat miehet toistensa lähellä, ja Krag alensi äänensä.

"Ei mitään uutta", kysyi hän.

"Ei."

"Pidätkö silmällä tuota salaperäistä vierasta? Näin hänet tuolla asemasillalla."

"Olen asettanut kaksi parasta miestämme vartioimaan häntä. Tällä kerralla hän ei pakene meiltä."

Krag tirkisteli odotussalin ikkunasta asemasillalle, ikään kuin hotellipalvelijaa.

"Tuolla näen hänet", sanoi Krag.

"Niin, hän kulkee edestakaisin asemasillalla. Herra tietäköön mitä hän odottaa."

"Hän odottaa kai soveliasta tilaisuutta toimittaakseen varkauden."

"Noo, keneltä sitten hän varastaisi? Nythän ovat melkein kaikki matkustajat jo menneet."

"Hänhän voisi varastaa esimerkiksi minulta", vastasi Krag hymyillen ja viittasi ales käsilaukkuunsa, joka oli lattialla hänen vieressään. "Ei siltä englantilaiselta neidiltä, joka tuolla kaukaa liikkuu niin hermostuneesti", lisäsi hän ja nyökkäsi neitiä kohden, joka selvästi oli onneton ettei kukaan edes koettanut varastaa hänen käsilaukkuansa.

Kragin mainitessa neidin nimen, virnisteli Brede.

"O, hän", sanoi Brede pilkallisesti, "Hän luulee, että juna hänen avullansa tällä kerralla on pelastunut! mystillisen varkaan kynsistä."

"Hän on koko ajan lukenut englantilaista romaania", sanoi Krag, "ja on muuten ollut kovin onneton kun ei kukaan ole koettanut varastaa häneltä."

Sillä aikaa kun ne molemmat salapoliisit seisoivat ja puhuivat täten ja "englantilainen" Krag monilla huomatuilla eleillä koetti tekeytyä "norjalaisen" Breden ymmärrettäväksi pitivät he tarkkaa tähystystä asemasillalle, missä salaperäinen tuntematon vielä kulki edestakaisin.

"Voitko nähdä tuota miestä, joka nyt siirtyy asemasillalta keskustaan?" kysyi Brede.

"Ymmärrän, että se on eräs miehiämme. Eikö se ole Järven?"

"Kyllä, se on Järven."

"Aivan erinomaisessa valepuvussa", mutisi Krag tunnustuksella, "siitä miehestä kostuu. Ja se hieno herra, joka nyt menee suoraan eteenpäin yli asemasillan hän kai kuuluu myös meikäläisiin?"

"Kyllä se on Nordahl."

"Aivan oikein, nyt tunnen hänet jälleen. Mutta voitko sinä ymmärtää mitä tuolla salaperäisellä tuntemattomalla on tekemistä niin kauvan junan saapumisen jälkeen? Alan uskoa, että jotain tulee tapahtumaan myös tänään."

Harald Brede pudisti päätään miettiväisestä.

"Sitä en toivoisi", sanoi hän. "Silloin saamme jälleen kaikki lehdet niskaamme."

Salaperäinen vieras asemasillalla oli äkkiä pysähtynyt, ja ne molemmat salapoliisit, jotka seurasivat häntä saivat heti kiireellisesti tehtävää, toinen katsoa pilettikirjaansa, toinen asettamalla kellonsa aseman kellon mukaan.

"Nyt katsoo hän ahmivasti Järveniin", sanoi Krag.

"Kas nyt menee hän suoraan Järvenin luo. Mitä tapahtuu? Hänhän pui nyrkkiä."

Tuntematon oli kiireellisesti astunut Järvenin eteen, Pitänyt nyrkkiinpuristettua kättänsä salapoliisin kasvojen edessä ja huusi tavattoman kovasti ja raivostuneella äänellä:

"Miksikä seuraatte minua? Mikä pöhkö te olette. Tahdotteko saada reilun selkäsaunan?"

Kaikki ympärillä olijat kuulivat tämän puhelun ja paljon ihmisiä riensi sinne juoksujalassa.

Asbjörn Krag olisi mennyt asemasillalle ja aikoi ottaa sentähden käsilaukkunsa.

Mutta tässä hetkessä oli todellakin, kuin hänen verensä olisi jähmettynyt.

Ensimäisen kerran moneen vuoteen tunsi hän itsensä todellakin hämmästyneeksi.

Käsilaukku oli poissa.

Kolmastoista varkaus oli tapahtunut ja varastettu ei ollut kukaan muu kuin salapoliisiosaston ensimäinen mies Asbjörn Krag.

SALAPERÄINEN TUNTEMATON.

Kragilla oli niin paljon huumoria, että hän sillä hetkellä käsitti koomillisen tilanteen.

Mutta samanaikaisesti oli hänellä niin paljon itsehillitsemiskykyä, ettei huutanut varkaudesta.

Tietenkään ei laukussa ollut mitään arvokasta, mutta sittenkin, olihan se kauhea skandaali poliisimiehelle, jolla on tehtävänä vainuta varasta, ja johon kaikki luottavat, joutua itse nokkelan varkaan uhriksi.

Mutta kun Krag oikein asettautui tilanteeseen osottautui hän myöskin olevansa sen herra.

Hän ei ollut milläänkään, niin, jopa Bredekin joka seisoi häntä likinnä, ei voinut huomata hänestä, että mitään olisi tapahtunutkaan.

Hän oli erittäin tarkkana, ettei englantilainen naissalapolisi, joka oli matkailutoimiston palveluksessa huomaisi mitään.

Nainen käyskenteli vieläkin odotussalissa arvokas laukku kädessä, kuitenkaan onnistumatta saada sitä varastettavaksi.

Ennen kuin Krag jälleen käänsi huomionsa kohtaukseen asemasillalla, katsoi hän ympärilleen odotussalissa.

Salapoliisi varmasti muisti, että sitten kun hän viimeiseksi oli nähnyt laukun vieressään, ei kukaan ollut jättänyt odotussalia tavallisten ovien kautta.

Siis täytyi olla eräs toinen salaovi, josta varas oli päässyt ulos eli myös jonkun niistä henkilöistä, jotka nyt oleskelivat odotussalissa täytyi olla varas.

Odotussalissa oli viisi henkilöä. Harald Brede ja naissalapoliisi katosivat asemasillalle auttaakseen nuorta Järveniä. Ne kolme, jotka olivat jälellä, oli eräs asemamies, eräs lihavahko rouva, joka odotti paikallisjunaa, ja myymäläpöydän takana oleva nainen.

Krag loi katseensa pöydän taakse, mutta tietenkään ei siellä ollut mitään laukkua.

Lihavahko rouva ei varas voinut olla, eikä myöskään asemamies.

Mutta varmuuden vuoksi odotti Krag erästä valepukuista salapoliisia, ja kun tämä sitten tuli hänen luokseen, sanoi Krag hänelle, ettei ketään muutamien asianhaarojen tähden saanut päästää odotussalista.

Sitten meni hän asemasillalle.

Siellä oli meteli täydessä käynnissä ja paheni se ilmi tappeluksi tuntemattoman herran ja nuoren salapoliisi Järvenin välillä.

Tietenkin olisi kohtaus loppunut heti, jos Järven olisi paljastanut itsensä, mutta sitäpä hän ei tehnytkään.

Herra raivostui yhä enemmän, ja enemmän, ja kun Krag astui asemasillalle kuuli hän miehen sanovan:

"Olette vastenmielinen ihminen, te olette urkkija. En tiedä kuka olette, enkä tahdo ensinkään tuntea teitä."

"Erehdytte", vastasi Järven rauhallisesti. Mutta toinen pui nyrkkiä hänen kasvojaan kohden ja huusi:

"Jos uskallatte seurata minua askeleenkin verran, niin kepitän teidät paikalla."

Veri leimusi nuoren Järvenin kasvoilla ja hän vastasi:

"En ole ensinkään seurannut teitä, ja mitä kepittämiseen tulee, niin..."

Järven veti kätensä takintaskusta ja valmistautui toisen hyökkäykseen.

"Ettekö ole seurannut minua?" huusi tuntematon mies raivoissaan, "olen kulkenut tässä edestakaisin kymmenen minuutin ajan, ja koko ajan olette seuranneet minua."

"Se on ainoastaan satunnaisuus."

"Ei se ole satunnaisuutta, se on tahallista. Ja teitä tullaan rankaisemaan tavalla, jolla brittiläinen kansalainen kelpaa rankaisemaan."

Harald Brede oli aivan onneton tästä näytelmästä, johon kerääntyi yhä useampia uteliaita ihmisiä. Hän ryhtyi sovitteluihin, mutta ei onnistunut.

Tuntematon, joka siis paljastautui olevansa brittiläinen, tahtoi ehdottomasti tapella. Ja ei Brede eikä Järven tahtoneet lopettaa tätä piinaavaa tilaisuutta ainoalla tehokkaalla tavalla, joka oli heille tarjolla -- paljastautua olevansa poliisimiehiä.

Mitä Kragiin tulee, niin oleskeli hän takapuolella ja katseli mellakkaa.

Krag, joka oli suuri ihmistuntija, ei tahtonut pettää itseään väärällä, liian kiirehtivän valittavalla äänensävyllä joka esiintyi brittiläisen äänessä.

Hän ajatteli siten, että jos brittiläisellä oli osa tässä salaperäisessä varkaudessa ja jos mies oli niin viisas, kuin hänen täytyi ollakin, saadakseen satumaisen rohkean varkauden onnistumaan, niin eikö hän voisi esiintyä toisin kuin mitä hän nyt teki.

Krag muisti sitäpaitse, että samassa hetkessä jolloin hänen matkalaukkunsa katosi odotussalissa, alkoi brittiläinen melunsa asemasillalla.

Voitaisiinhan ajatella, että oli olemassa jonkinlainen yhteys näiden molempien tapausten välillä.

Oliko nyt brittiläinen toimeenpannut tämän mellakan määrätyssä hetkessä, johdattaakseen pois huomion odotussalissa tapahtuneesta varkaudesta.

Ja sitäpaitsi -- jos mies epäili, että häntä oli vartioitu, niin eikö hän voinut löytää parempaa keinoa, saadakseen selville olivatko seuraajat poliisimiehiä, kuin panna toimeen kerrassaan pienen tappelun.

Nyt seisoivat molemmat tappelupukarit toistensa edessä. Järven rauhallisena ja maltillisena, toinen raivoisana ja viittoillen.

Silmättyään sivuilleen huomasi hän kuka se hieno matkapukuinen piippuineen oli. Ja Krag ei tehnyt yritystäkään salatakseen yhtäpitäväisyyttään nuorelle salapoliisille.

Krag antoi hänelle merkin, jota eivät kutkaan muut kuin hän huomanneet. Ja tämän merkin ymmärsi Järven, sillä nyt hän äkkiä teki alotteen.

Hän tiesi mitä Krag tahtoi.

Ennen pitkää tuli ihmisiä juoksujalassa katsomaan tätä tavatonta kohtausta asemasillalla, jonka kaksi gentlemannia suorittivat.

Järven pui nyrkkiään ja sanoi:

"En siedä enempää näitä loukkauksia. Jos sanotte ainoankin vastenmielisen sanan, niin lyön teitä paikalla."

Krag, joka katseli brittiläistä näki, että hämmästyksen varjo peitti tämän kasvot.

Hän ei selvästikään ollut odottanut tätä äkkinäistä käännettä, mutta hänenhän joka tapauksessa täytyi jatkaa siitä mihin oli lopettanut, ja alkoi nyt karjumaan:

"Kurja vakooja!"

Silmänräpäyksessä iski Järven nyrkkinsä brittiläisen kasvoihin eikä tämä viivytellyt vastata tähän kovakouraiseen kysymykseen.

Sitten seurasi iskuja toisensa jälkeen, ja tapa jolla molemmat taistelijat käyttivät nyrkkejään, osotti, ettei kumpikaan ollut kokematon jalossa nyrkkeilytaidossa.

Mutta nyt juoksi aseman palvelijoita esiin ja huudettiin poliisia.

Pari virkapukuista konstaapelia näyttäytyi ovessa.

Brede tuli sillä aikaa Kragin sivulle ja sai aiheen kysyä:

"Mitä teemme?"

"Vangitkaa heidät molemmat", vastasi salapoliisi.

Konstaapelit tarttuivat nyt Järveniin, joka, ollen ymmärtänyt toivottavan, että hän jatkuvasti näyttelisi osaansa, teki nyt ankaraa vastarintaa.

Mutta vielä ankarampaa vastarintaa teki tuntematon. Hän selitti olevansa Britannian kansalainen, ja vaati saada puhua maansa konsulin kanssa.

Mutta konstaapelit sanoivat, että toistaiseksi täytyi hänen tyytyä tullessaan vangituksi suuttumusta herättävästä menettelystä. Ja jos hän toivoi joutuvansa tuomarin eteen metelin ja uteliaiden katseiden seuraamana, tarvitsisi hänen vain jatkaa vastarintaansa.

Siiloin tuli brittiläinen kerrassaan totiseksi.

"Näettehän, etten ole juovuksissa", sanoi hän, "Tämä herra on loukannut minua."

Mutta Järven selitti, että häntä oli loukannut ensin brittiläinen ja pyysi saada hänet kuulusteltavaksi ja rangaistavaksi.

Nyt osottautui miten rauhallinen brittiläinen todellisuudessa oli.

Hän koetti taivuttaa poliisikonstaapeleja jättämään vangitsemisen, ja selitti, että hän myöhemmin ilmoittautuisi itse poliisiasemalle ja antaisi selityksen.

Mutta konstaapelit, jotka tällä välin olivat saaneet viittauksen Bredeltä, eivät tahtoneet kuulla sitä sillä korvalla, vaan työnsivät molemmat juonittelijat uloskäytävään.

Järven kiisti koko ajan kovin innostuneesti vangitsemista vastaan ja brittiläinen tarjosi takausta.

Antaakseen ehdotukselleen enemmän mahtia, heilutteli hän tuhannen kruunun seteliä.

Mutta ei mikään näistä liikuttanut poliisia ja silloin katsoi brittiläinen viisaimmaksi alistua kohtaloonsa.

Hän pyysi ainoastaan, että hänelle brittiläisen majesteetin alamaisena suostuttaisiin antamaan vaunut.

Tähän suostuivat poliisit mielellään. Tällä tavalla pääsivät he epämieluisesta kulettamisesta läpi katujen, ja niin soitettiin vaunut paikalle.

Heti sen jälkeen istuivat Järven ja brittiläinen täysin rauhallisina vaunuissa, mutta englantilainen näytti kaikelta muulta kuin iloiselta.

Aseman ulkopuolella huusi Brede toisen ajurin, johon hän ja naissalapoliisi astuivat.

Krag lähestyi myöskin ja kysyi olisiko Bredellä mitään vastaan jos hänkin ottaisi paikan vaunuissa.

Ei, siihen ei ollut Bredellä vähintäkään vastaan.

Kragin esittäessä pyyntöään kohautti neiti ihmeissään kauniita, pieniä kulmakarvojaan; hän oli samassa tuntenut salapoliisin.

Krag hymyili.

"Meillä on ollut matkaseura useita tunteja", sanoi hän, "tunsin teidät astuessanne junaan Frediksstadissa."

"Arvelin kyllä teissä olevan jotain tuttua", sanoi nainen, "mutta en voinut saada selville missä olin nähnyt teidät ennen. Ettekö huomanneet, miten minä useita kertoja salavihkaa silmäsin teihin?"

"Kyllä."

Äkkiä räjähti nainen hilpeään nauruun.

"Mitä nauratte?" kysyi Krag.

"Mutta onhan suuremmoista", sanoi hän, "lyönpä vetoa, että olemme olleet samalla asialla."

"Niin siltä se lopultakin näyttää. Matkustin antaakseni varastaa itseltäni."

"Ja samaa tein minäkin. Mutta minulle se ei ole onnistunut. Mutta miten on teidän laitanne? Eihän teillä ole pakaasiakaan."

"Sitä huonommin", vastasi Krag valheellisesti -- hän voi olla myös valheellinen, kun oli totuus salattava -- "sitä pahemmin ei ole varas käynyt myös minunkaan luonani. Ja mitä tulee pakaasiin, niin olen pitänyt huolen siitä, että saan sen kotiini hotellipalvelijan kantamana. Se oli muuten vain eräs käsilaukku."

Nyt nauroi nainen taasen.

"Ja huomasin sen", sanoi nainen, "ja olin melkein kateellinen siitä, sillä laukku näytti vielä houkuttelevammalta kuin minun."

"Hankkeemme ovat siis perinpohjaisesti epäonnistuneet. Melkeinpä voitaisiin uskoa varkaan pelänneen vaaraa!"

"Mahdollisesti", vastasi Krag.

Hyvällä syyllä ei hän tahtonut pitemmälle jatkaa puhumistaan käsilaukusta. Ja ei hän saanut tilaisuuttakaan siihen, sillä nyt alkoi nainen äkkiä kysyä Bredeltä asemalla tapahtuneesta huomiota herättäneestä kohtauksesta ja juuri tapahtuneesta vangitsemisesta.

Hän piti sitä kummallisena, että poliisi voi suostua vangitsemiseen. Eikö se ollut ihan joutavaa? Lontoossa ei moisesta tapauksesta olisi niin suurta melua pidetty.

"Olihan se luonnollinen tappelu!" vastasi Brede hiukan loukkaantuneena naisen arvostelukyvyttömyydestä ja hänen heikkoudestaan vertailla suhteita Kristianiassa ja Lontoossa.

"Oho", vastasi hän, "Sehän oli vain kahden gentlemannin välinen käsikähmä."

"Täällä meillä katselemme hiukan toisin", vastasi Brede, "ja me emme nouda mitään katsantokantaa kuntoon ja hyvinpukeutuneisuuteen nähden, kun se koskee järjestyksen ylläpitoa yleisillä paikoilla."

Lopuksi nainen antoi perään. Mutta hänen hilpeytensä ei siitä kadonnut. Hän hymyili lakkaamatta ja näytteli herroille kauniita ja valkeita hampaitaan, ja kun he olivat menneet kappaleen ylös "Karl Johanneksenkatua" sanoi hän:

"Niin, tässä tahtoisin mielelläni astua ales, hyvät herrat. Kiitos matkasta ja kiitos seurastanne, herra Krag. Tahdotteko olla niin ystävällinen ja ojentaa käsilaukkuni."

Hän astui vaunuista ja Krag antoi hänelle laukun:

"Olipa vaarallista, miten raskas se oli", sanoi hän.

"Se on paljon mahdollista", vastasi nainen, "sillä harmaakivi ei tavallisesti ole niin kovin kevyttä."

"Soo, oletteko siis lastanneet laukkunne?"

"Kyllä kivillä. Tahdoin, että tuntuisi ikäänkuin siellä olisi jalokiviä. Ja sellaisissa suhteissa, herra Krag, ymmärrätte kyllä, että tunnen itseni hieman pettyneeksi, kun minun pitää kiskoa laukku jälleen kotiin."

"Tietenkin, mutta minähän olen samassa tilanteessa. Suvaitsetteko, että kannamme laukkunne kotiin, neiti?"

"Ei kiitos, hyvät herrat. Hotellini on täällä käsin. Hyvästi herrat, ja näkemiin huomiseen. Menen parin tunnin kuluttua poliisiasemalle katsomaan miten siellä jaksetaan. Ja vapauttakaa siksi innokas brittiläinen tappelija."

"Johon te näytätte suhtautuvan mielenkiinnolla", huomautti Krag hymyillen.

"Se on silloin myös maamiehen puolesta", sanoi hän ja katosi laukku kädessä.