Part 9

Mut, Peer rakas, turhast' ei tavalla tuolla pidä tuskailla, pois ihan suunnilta mennen. Oma itses et ollut ole koskaan ennen; — väli suuriko silloin on kuntoon kuolla?

PEER GYNT.

Enkö minä ole ollut —? Jo nauraa saan! Peer Gynt jokin muu muka, — kuules vaan! Napinvalaja, ei, sun on tuomios sokea. Munaskuuni jos tutkia voisit ja kokea, vain Peer ja Peer sua kohtais aina, ei mikään muu, ei lisä, ei laina.

NAPINVALAJA.

Se on mahdotonta. Täss' ohje ja valtuus on selvälleen: Peer Gynt hae haltuus. Oli niskuri hän elon-tehtävälleen. Valinkauhaan kelvoton tavara jälleen.

PEER GYNT.

Mitä hulluja! Kai joku toinen se on. Todell' onko se Peer? Ei Rasmus tai Jon?

NAPINVALAJA.

Ne valoin jo, siitä on monta vuotta. Tule hyvällä nyt, älä viivytä suotta!

PEER GYNT.

En, vaikk' ois mikä! Soma juttu, jos nähtäis nyt huomenna, ett' ihan toista se tähtäis. Varo, mies hyvä, itseäs! Muista, mi tulla voi viel' edesvastuu —

NAPINVALAJA.

Määräys mulla on kirjallinen —

PEER GYNT.

Suo aika edes pieni!

NAPINVALAJA.

Mitäs sillä teet?

PEER GYNT.

Todeks saattaa aion, oma itseni ett' olin kaiken elontieni; ja siitähän tässä nyt kiistely kai on.

NAPINVALAJA.

Todeks? Entä miten?

PEER GYNT.

Näytteillä, todistajoilla.

NAPINVALAJA.

Kovin epäilen, mitä tekis Mestari noilla.

PEER GYNT.

Ihan varmaan! Ja muuten se on sen ajan helle! Velaks suo mulle itseni sanaani vastaan; heti palaan. Yks syntymä ainoastaan; ja kallis oma itse on jokaiselle. Niin, onhan se sovittu?

NAPINVALAJA.

Saakoon nyt olla. Mut ensi tienhaarass' olet tuomiolla.

Peer Gynt kiitää pois.

* * * * *

Kauempana hongikossa.

PEER GYNT rientää täyttä vauhtia.

Aika on rahaa, niin sanoo sana. Kun arvais nyt, missä tienhaara alkaa; — likell' ehkä on, ehkä on loitompana. Maa polttaa kuin sula rauta jalkaa. Kenen todistajaksi ma saan nyt, kenen? Mist' ottamaan ketä metsässä menen? Kiero tämä maailma! Hullua melkein sitä todistaa, mik' on oikeus selkein!

VANHA KÖYRYSELKÄ UKKO sauva kädessä ja pussi olalla tallustaa hänen edellään.

UKKO pysähtyy.

Ropo mieron miehelle, herra kulta!

PEER GYNT.

Suo anteeks; on pikkurahat lopussa multa —

UKKO.

Peer prinssi! Oh, näinkö sitä yhdyttiin —?

PEER GYNT.

Ken olet?

UKKO.

Hän Ronden siis unhoitti?

PEER GYNT.

Jottako oisit muka —?

UKKO.

Dovren-ukko, niin olen, niin.

PEER GYNT.

Dovren-ukko? Sekö olet? Sano! Ihan tottako?

DOVREN-UKKO.

Oh, mulla surut olleet on yhdet ja toiset —!

PEER GYNT.

Meni valtas?

DOVREN-UKKO.

Puti-puhtaaksi ryöstivät varsin. Nälin-kuoliaana nyt mieroa tarsin,

PEER GYNT.

Hurraa! Ei puista tipu todistajat moiset!

DOVREN-UKKO.

Herra, prinssikin harmaaksi käynyt on siitään.

PEER GYNT.

Rakas appi, kaikk' ollaan vuosien riistaa. No; yksityis-asiat nyt olkoot niitään, — ja missään nimess' ei perhekiistaa. Olin silloin hullu —

DOVREN-UKKO.

Oo-jaa; oo-jaa; — prinssi oli nuori. Sen se aikaan saa! Mut viisas oli prinssi, kun erkaantui; niin säästyi harmi ja häpeä karvas! Näes, morsion sitten lipes aivan varvas —

PEER GYNT.

Kas, kas!

DOVREN-UKKO.

No, hän ojat sekä allikot ui; ja nyt yksiss' on hän ja Trond — kukas arvas!

PEER GYNT.

Mikä Trond?

DOVREN-UKKO.

Tuo Valfjeldin peikko.

PEER GYNT.

Ahaa; sama, jolta ne paimentytöt sieppasin juuri.

DOVREN-UKKO.

Vaan tyttärenpoikani on paksu ja suuri, ja sen pulskia lapsia täynnä maa —

PEER GYNT.

Niin, mies hyvä, älkäämme haaskatko suuta; — mull' on nyt huolena aivan muuta. — Olen paikkaan täss' yhtynyt aika pahaan, on tarpeen näyte tai todistus tuoda; — kas, siihen avun parhaan vois appi suoda. Jokin neuvo mull' ain' on nyt juomarahaan —

DOVREN-UKKO.

Minust' ettäkö prinssillä hyötyä ois? Jott' ehkä hän puoltosanan palkaks sois?

PEER GYNT.

Ilomieliä. En nyt ole runsaissa rahoin, saan säästää ja tiukata kaikilta tahoin. Mut kuulkaahan asia. Sen kerran siellä kai muistatte, kun Rondess' olin kosimatiellä?

DOVREN-UKKO.

Johan toki, herra prinssi!

PEER GYNT.

Heitämme prinssit! No niin. Mult' aioitte silmälinssit siell' leikata, jotta ma nurjasti näkisin, peikon Peer Gyntistä tehdä väenväkisin. Mitäs tein minä silloin? Minä iskin vastaan, — omin jaloin minä seisoa vakaasti vannoin, pois lemmen, pois arvon ja vallan annoin jott' öisin oma itseni ainoastaan. Tämän vannoa saatte tosi asianlaidan —

DOVREN-UKKO.

En voi!

PEER GYNT.

Mitä, ettekö?

DOVREN-UKKO.

Kuinkas taidan? Hän ei vaatine kai mua valoihin vääriin. Hän vetihän peikonkaatiot sääriin, simat maistoi —?

PEER GYNT.

Niin, kukas vietellä koki! — Mut ratkaisevimmassa seis tuli toki. Ja mistä näet miehesi, ellet siitä! Älä ennen loppua virttä kiitä!

DOVREN-UKKO.

Päinvastoinhan, Peer, oli lopputulos.

PEER GYNT.

Mitä haastat?

DOVREN-UKKO.

Kun Rondesta läksit ulos, sinä piirsit mun merkkini korvas taa.

PEER GYNT.

Minkä?

DOVREN-UKKO.

Sanan säilänä halkovan, veikko.

PEER GYNT. Sanan?

DOVREN-UKKO.

Joka ihmiset eroittaa ja peikot: ole itse oma kaikkes, peikko!

PEER GYNT peräytyy askeleen.

_Oma kaikkes!_

DOVREN-UKKO.

Ja sitten, mink' ikinä mahdoit, sen mukaan myös sinä elää tahdoit.

PEER GYNT.

Minä! Peer Gynt!

DOVREN-UKKO itkee.

Se on kiitos, se! Ain' elit peikkona, vaan hyvin piiloon sa painelit. Sait sanan multa, mi päällepäin sinut nosti, päiville kylläisille; — ja kaikesta palkaks sinä sitten näin tulet, niskojas nakkelet mulle ja sille.

PEER GYNT.

Oma kaikkes! Peikko! Egoisti! Tää nyt on lorua täyttä ja loruksi jää!

DOVREN-UKKO vetää esiin tukun vanhoja sanomalehtiä.

Meill' oltavan luuletko lehtiä vailla? Heti näät, puna mustalla, millä lailla "Uus-Hornatar" kiittää ja siunaa sun työs; sitä tehneet on "Hiitolan sanomat" myös ajan kaiken, mink' uurastit ulkomailla. — Peer, tahdotko lukea? Kernaasti annan. Täm' on kirjoitus jonkin "Kaviokannan". Tai tämä: "Mik' on kansallis-peikkomaista?" On oikea peikkous, totee sen laatija, toista kuin sarvet ja hännät vaatia, kun muuten sitä nahkaa nyt vaan on kaista. "Oma kaikkes! se ohjeemme miehen", hän lopettaa, "peikoksi leimaa, — sen Peerimme opettaa."

PEER GYNT.

Minä vuorenpeikko!

DOVREN-UKKO.

Se on selvä seikka.

PEER GYNT.

Piti sitten mun siivosti Rondeen malttua! Olla miss' olin! Moni vaiva ja veikka, moni kenkäpari mennyt ei ois tähän kostoon. Peer Gynt — muka peikko! — Se on juttua, palttua! Hyvästi! Tuoss' on vähän tupakan ostoon.

DOVREN-UKKO.

Ei, kiltti Peer prinssi!

PEER GYNT.

Päästä! Olet houkko, tai vanhuuttas lapsi. Hae hospitaali.

DOVREN-UKKO.

Sepä juuri ois mulla nyt matkan maali. Mut tyttärenpoikani pojat, se joukko, kovin tääll' on, kuten mainitsin, nostanut nenää; minä, väittää ne, kirjoissa vain elän enää. Suku sutta, niin sanookin sananlasku; sen todeksi tuntea saan minä, kurja. On kovaa olla vain taru ja kasku —

PEER GYNT.

Monell' on, hyvä mies, sama onni nurja.

DOVREN-UKKO.

Eikä apukassaa meillä pahan-pahaa, ei vanhuudenvakuutt', ei vaivaisrahaa; — mikäs silloin ois ollutkin Rondesta pakina!

PEER GYNT.

Ei, siellä se lemmon "oma kaikkes" oli lakina!

DOVREN-UKKO.

Oh, prinssi sitä sanaa saa kiittää, jos kukaan. Ja keinolla jollain jos hän kenties —

PEER GYNT.

Nyt ajat ihan väärää jälkeä, mies; olen puilla paljailla itse, sanan mukaan —

DOVREN-UKKO.

Eihän nyt —? Prinssikö kerjuri?

PEER GYNT.

Kerrassa! Prinssillinen minäni panttina, merrassa! Ja teidän, riivatun peikkojen, tähden! Kas, siihen se huono seura voi viedä.

DOVREN-UKKO.

Sekin toivo siis petti! Nyt en muuta tiedä, — pääkylään painelemaan minä lähden —

PEER GYNT.

Mitä sinne?

DOVREN-UKKO.

Minä komediantiksi aion. Siell' etsitty kansallistyyppejä kai on —

PEER GYNT.

Vie terveiset! Onnea matkaan! Jos aukee mult' ahdinko, niin sama mull' on tie. Teen farssin, mi villi sekä vilpitön lie; nimeks saa se: "Niin maailman prameus raukee."

Rientää tietä poispäin; Dovren-ukko huutaa hänen jälkeensä.

* * * * *

Tienhaaran luona.

PEER GYNT.

Nyt leikkiin, Peer, kävit liian tuimaan! Tuo Dovren oma _kaikkes_ oli tuomio sulle. On hylkynä haaksi; jäät pirstoilla uimaan. Muu kaikki, kun en vaan musukauhaan tulle!

NAPINVALAJA tienhaarassa.

No, kuules, Peer Gynt, joko näyte on saatu?

PEER GYNT.

Tienhaara tässä? Sepäs väleen ehti!

NAPINVALAJA.

Jo naamas näyttää kuin kirjan lehti, millainen on nyt sen näytteen laatu.

PEER GYNT.

Minä eksyin tieltä; — en jaksanut juosta —

NAPINVALAJA.

Niin; ja mitäs sitten nyt lähtee tuosta?

PEER GYNT.

Se on totta; ketäs metsässä yöllä —

NAPINVALAJA.

No, nyhjää siell' äijä eräs sentään. Oiskohan noutaa?

PEER GYNT.

Ei; juovuksiss' oli. Mennä joutaa!

NAPINVALAJA.

Mut ehkä hän vois —

PEER GYNT.

Hys; ei, — mitä tyhjää!

NAPINVALAJA.

Niin, alammekos?

PEER GYNT.

Eräs kysymys vaan. Mit' on "olla oma itsensä" pohjaltaan?

NAPINVALAJA.

Sepä kumma kysymys, semminkin kuulla sen suusta, jok' äsken —

PEER GYNT.

Sano suoralla suulla.

NAPINVALAJA.

Olla oma itses on: kuoleta itses. Mut ei käyne se tieto sun ylettymitses; siis sanomme: kaikessa julki kantaa se leima, min Mestarin tarkoitus antaa.

PEER GYNT.

Mut koskaan jos et tuta Mestarin mieltä nyt saanut —?

NAPINVALAJA.

Se tulee sun aavistaa.

PEER GYNT.

Mut kerrankos aavistus harhaan saa, — ja silloin _ad undas_ uppoat tieltä.

NAPINVALAJA.

Totta, Peer Gynt; miss' ei sydän aavista, siinä piru saa kalat parhaat haavista.

PEER GYNT.

Kovin sotkuinen vyyhti tämä! — Kuule; en huoli oma itseni olla, minä luovun; — ei riitä mull' ehkä ihan selviä näytteitä siitä. Saa mennyttä olla se asianpuoli. Mut tuolla kun kuljin kulo-autiolla, rupes ahdistamaan omantunnon-kenkä; minä mietin: olen syntinen sentään enkä —

NAPINVALAJA.

Sama nuottihan taas sinull' alkaa olla kuin taannoin —

PEER GYNT.

Ei, ei; minä tarkoitan: suuri; ei yksin työssä, mut haluissa, sanoissa. Elin ulkomailla kuin villitty juuri —

NAPINVALAJA.

Voi olla; sull' onkos ne tiliinpanoissa?

PEER GYNT.

Niin, laske minut, jotta papin luona käyn, joka pitää kirjaa, kun ripittäyn.

NAPINVALAJA.

Niin, jos sinuss' on tilin moisen tuojaa, se sulattimesta sinut tietysti suojaa. Mut käsky, Peer —

PEER GYNT.

Se on vanha kait; joku ehkä, jonk' entisten joukosta sait; — elin veltosti kerran, ihan turhilla tolin, valeprofeetta, fatumin uskoja olin. Niin, saanko nyt koittaa?

NAPINVALAJA.

Mut —!

PEER GYNT.

Ystävä kulta, kai liioin ei toimes ota aikaa sulta. Tämän seudun ilmaakin niin ne kiittää; — se kyynärän ihmisen ikään liittää. Mitäs kirjoitti Justedalin pappi, sanan mukaan: "Vain harvoin tässä laaksossa kuolee kukaan."

NAPINVALAJA.

Ensi tienhaaraan; mut siinä lakko.

PEER GYNT.

Pappi, vaikk' kiskoa pihdein' ois pakko.

Rientää pois.

* * * * *

Kanervikkorinne. Tie polveilee poispäin pitkin tunturiselännettä.

PEER GYNT.

Voi tulla sekin matkalla tarpeheksi, sanoi Tuhkimo, harakansiiven kun keksi. Kukas luuli, ett' oli turvasiltana oma syntivelka nyt viimeissä iltana? No, ei silti, ett' eessä pula pienempi lie; tosiaanpa tämä tuhasta tuleen vie; — mut onhan sana vanha ja vahva näin: ain' elävän mieli on eteenpäin!

LAIHA HENKILÖ, papinmekko yllä korkealle käärityin liepein ja lintuverkko olalla, kulkee kiireesti pitkin mäkeä.

PEER GYNT.

Kuka tuolla? Pappi kera linnunpaulan! Olen onnenmyyrä, hih hei! jo ma laulan. Hyv' iltaa, pastori! Kehno tämä tie!

LAIHA.

Niin kyllä; vaan nähkääs kun sielu vaatii —!

PEER GYNT.

Ahaa; joku hurskasta lähtöä laatii?

LAIHA.

Ei, toivon minä; toisella tiellä hän lie.

PEER GYNT.

Vähän saattaa, pastori, saan kenties?

LAIHA.

Hyvin kernaasti; seurass' on ratompi mulla.

PEER GYNT.

Jokin mieltäni painaa —

LAIHA.

Niin, antaa tulla!

PEER GYNT.

On eessänne siivosti elänyt mies. Olen pitänyt aina, mitä laissa on säätty; ei kahlerautoja mulle ole käätty; — vaan joskus jalat lipee ja pettää toki —

LAIHA.

Niin, niin; sen parhainkin usein koki.

PEER GYNT.

Kas, rahtuset nuo —

LAIHA.

Vain rahtuset?

PEER GYNT.

Niin; olen syytön minä synteihin suurempiin.

LAIHA.

Sitten, hyvä mies, ihan harhaan käytte; — en ole se, miksi minut luulevan näytte. — Mun käsiini katsotte? Mitäs on näissä?

PEER GYNT.

Ylen kehjennyt kynsistö sormenpäissä.

LAIHA.

No, ja jalkani myös saman huomion sai?

PEER. GYNT osoittaa.

Se on oikea kavio?

LAIHA.

Onpa vaankin.

PEER GYNT nostaa hattuaan.

Papiks öisin vannonut teidät; ja saankin nyt kunnian —. No, paras parasta kai; — jos on pääovi auki, — älä käy takateitä; jos on kuningas läsnä, — niin lakeijat heitä.

LAIHA.

Kädenpuristus! Tunnutte luulottomalta. No, rakkaani; millä voin palvella sitte? Niin, mielestä pois vain raha ja valta. Niit' ei tule, vaikka minut hirttäisitte. Ette usko, mikä lamaus liikkeen kulussa; — tavaranvaihto ihan miltei sulussa; lopuss' on sielut; vain jolloin-kulloin joku harva —

PEER GYNT.

Niin suuresti siis suku parannut?

LAIHA.

Päinvastoin; kaikk' kunto ja kunnia karannut; — vie enimmät valaja kauhaansa sulloin.

PEER GYNT.

Niin; — kauhasta siit' olen kuullut vähän; siks oikeastaan nyt tulinkin tähän.

LAIHA.

Niin, kiertelyt pois!

PEER GYNT.

Jos en lie kovin julkea, niin tahtoisin kernaasti —

LAIHA.

Suojaako anoa?

PEER GYNT.

Arvaatte, ennenkuin ennätän sanoa. Liike, kuten kuulen, ei tahdo kulkea; ja siksipä voitte ehk' ottaa vastaan —

LAIHA.

Mut, rakas —

PEER GYNT.

Vähän mulla on vaatimuksia. En palkkaa nyt pyydä minä oikeastaan; tilan mukaan vain tulla hyvin kohdelluksi ja —

LAIHA.

Lämpöinen huone?

PEER GYNT.

Ei liian; — ja vapaus pois lähteä, täys eronsaanti-valta, kuten kuuluu sana, — jos sattumalta näet paremmat päivät joku tarjoo tapaus.

LAIHA.

Rakas ystävä, teit' on mun todella surku; mut ettepä usko, mik' on pyyntöjen purku; samanlaisia niin monet mulle mättää, kun aika on askaret maiset jättää.

PEER GYNT.

Vaan muistaen, mill' olen ollut teillä, syy mull' on ansaita pääsy vapaa —

LAIHA.

Nehän rahtuja vain oli —

PEER GYNT.

Eräällä tapaa; — mut kauppaa, nyt muistan, kävin neekereillä. —

LAIHA.

Moni kaupaksi tahtoja, mieliä vei, mut veltosti liian, ja kelvannut ei.

PEER GYNT.

Olen muutaman Braaman-kuvan Kiinaan myönyt.

LAIHA.

Taas vaivaisenvirttä! Mitä naurettavuuksia! On kummemmat kuvat moni kauppaan lyönyt, on saarnoja, taiteita, kirjallisuuksia — ja jää ulos sentään —

PEER GYNT.

Mut katsokaas, — olin kerran muka profeetta.

LAIHA.

Mailla muilla? Humpuukia! Eninten ennusteluilla sama loppu on: valinkauhaan taas! Jos ei teill' ole muuta, mill' asiaanne ajaa, en voi, miten soisinkin, antaa majaa.

PEER GYNT.

Niin, kuulkaas nyt; merenhädässä kiistin, — sana onhan: ei korttaan hukkuva heitä, — ja myös: oma itsemme lähinn' on meitä, — niin hengen kokilt' eräältä puolin ma riistin.

LAIHA.

Kokinmuijalta puolin jos riistänyt pois vähän oisitte muuta, se mieleeni ois. Mitä puolitie-puhett' on oikein tää, jos on kysyä lupa? Vai aikoihin näihin ken tuhlais kallista lämpimää pätö löysäläisiin löperöpäihin? Niin, syntinne nuo toden sai nyt kuulla; pahaks älkää panko, puhun suoralla suulla. — Ei, ystävä rakas, ne tuumat ei auta; valinkauhaan on vain paras valmistauta. Mitäs hyödytte, leivän ja suojan jos sois? Mies olette järkevä; aatelkaahan. Tosin muisti, se on totta, ei sammuis pois; — mut katsaus sinne muistojen maahan niin järjen kuin sydämen silmälle ois, kuten ruotsikot sanois, "bra litet rolig". Ei mitään, mit' itkis tai hymyilis huuli; mikä riemun tai epätoivon tois; mikä jäähän veren saada tai liekkiin vois; vain parhaiks sen verran, ett' ois paha tuuli.

PEER GYNT.

Sana sanoo: ei helppo ole tietää, mistä on kireä kenkä, jos ei jalkaan pistä.

LAIHA.

Se on totta; minä, — sen ja sen kiitos, — vaan jalan saappaaseen panen parittomaan. Mut onneksi mainitsin saappaat; niistä nyt muistan, on muuanne mulla tie; haen paistin, mi, toivon minä, lihava lie; paras siis, kun en tässä nyt turhia kiistä —

PEER GYNT.

Ja kysyä saisko, mikä synnin rehu sen miehen höysti?

LAIHA.

Niin, hänest' on kehu, ett' ollut oma itse yöt, päivät hän ain' on; ja sehän se lopult' on saava pääpainon.

PEER GYNT.

Oma itse? Niistäkö teillä on huoli?

LAIHA.

Miten sattuu; on porttini ainakin avoin. Oma itsensä, nähkääs, kahdella tavoin voi olla; nutun nurja tai oikea puoli. Pariisissa keksitty ikään on tapa kuvia tehdä avuIl' auringon. Kuvat on joko oikeita tai myös niin sanotuita negatiiveja. Vaihduksiin valot, varjot jälkimmäisissä jää, ja sieviltä silmään ei näytä nää; vaan näköisyys toki tallella niiss' on, ja sen esiin-saanti vain tarpeen siis on. Jos nyt joku sielu jättänyt on elon-matkastaan negatiivisen kuvan, levy silti ei ole kelvoton, — mun luokseni vain saa joutua luvan. Minä käsittelen sitä eelleen, muutan sen taiten keinoilla sopivilla. Minä höyrytän, syövytän, huuhdon, uutan tulikivellä ja muilla senkaltaisilla, kunnes näen levylle oikean kuvan, se on: itse positiivin, ma ilmautuvan. Vaan noin kun on nuhraunut puolin pois, — mitä tulikivet tai kali-lipeät vois?

PEER GYNT.

Kun korppina tulee, niin riekkona muka siis luotanne pääsee? Jos sallitte, kuka on kantaja tuon negatiivisen naaman, joka nyt positiiviksi pitäis saaman?

LAIHA.

Se on Peter Gynt.

PEER GYNT.

Peter Gynt? Vai niin! Herra Gynt on oma itse?

LAIHA.

Valat vannoo siitä.

PEER GYNT.

No, luottaa voi tuohon herra Peteriin.

LAIHA.

Hänet tunnette ehkä?

PEER GYNT.

No, niinkuin niitä nyt tuntee montakin.

LAIHA.

Kiire mull' ois; mihin viimeksi jäi hän?

PEER GYNT.

Alas Kapiin, ma luulen

LAIHA.

Hyväntoivon niemeen!

PEER GYNT.

Mut sielt' oli pois heti lähtevä tullessa suotuisan tuulen.

LAIHA.

Siis oitis sinne, kuin oisin jo tiellä! Kunp' ajoissa ehtisin, tai saan tappion! Se Kapmaa, se Kapmaa on ilkeä; — siellä joku paha Stavangerin lähetyspappi on.

Kiitää eteläänpäin.

PEER GYNT.

Se tyhmä koira! Kas tuonne se karkaa kiel' edellä. Maar nenän pitkän saa. Oli narrata riemu sitä aasi-parkaa. Pätö mies nyt on tässä niin koppavaa. Kyll' onkin, mist' olla noin pulskanläntä! Kai ammatti liioin ei lihota häntä; — koko loisto, minä luulen, pian lopahtaa. — Hm, löyhäll' olen itsekin satuloissa; voi sanoa, persoona-aateli poissa.

Tähdenlento vilahtaa; hän nyökkää päätään sen jälkeen.

Peer Gyntiltä terveiset vie, veli rukka! Välkähys, sammunta, jäljetön hukka — —

Hykähtää kokoon ikäänkuin hädässä ja menee syvemmälle sumuihin; hetkisen vaiettuaan hän huudahtaa:

Eikö ole missään niin mitään suojaa ei pirua hornan, ei taivaan luojaa —!

Tulee esiin alempana, heittää hattunsa tielle ja repii hiuksiaan. Vähitellen hän raukenee rauhaisemmaksi.

Siis niin sanomattoman köyhänä sielu pois sammuu, vie sumuharmaa nielu. Sa armas maa, älä suutu, ett' oon minä turhaan astunut nurmeas, multaas. Sa armas aurinko, autioon olet tupaan tuhlannut kirkasta kultaas. Ei ketään, ken lämpeni, riemahti siellä; — omistaja kuuluu ain' olleen kulkutiellä. Aurinko armas ja armas mantu, pahoin teidät emon tieksi ja valoks oli pantu. Karu henki, ja tuhlari luonto. On taksaa, on taksaa, syntymäst' elämä maksaa. — Ylös mielin minä huipulle korkeimmalle, näen vielä kerran, kuink' aamu aukee; maan luvatun siintoon silmäni raukee; teen sitten ma hautani hangen alle; yli kirjoittakoot: "Ei kenenkään hauta", ja sitten —! Sitten käy, miten käy; ei auta!

KIRKKOVÄKEÄ laulaen metsäpolulla.

Koi siunattu! Kohtaa jo taivahan kielet tulimiekkoina usmia maan! Isän linna jo hohtaa, jo syttyvät mielet tulovirtehen riemuisaan.

PEER GYNT hykistyy kokoon kauhusta.

Ei sinne! Yö aamuton autio-luolin! — Olin kuollut kai ammoin jo ennen kuin kuolin.

Aikoo pujahtaa pensastoon, mutta pohjastuukin tienristeykseen.

NAPINVALAJA.

Peer Gynt, hyvää huomenta! Missä on tilisi?

PEER GYNT.

Enkö muka juossut ma, ettähän vilisi? Hain, huusin —

NAPINVALAJA.

Ja ketään ei käynyt vastaan.

PEER GYNT.

Valokuvaaja kulkeva ainoastaan.

NAPINVALAJA.

Niin, aika on ohi.

PEER GYNT.

Ohi kaikk' on. Haistaa jo huuhkaja käryn. Sen huutoa kuuletko?

NAPINVALAJA.

Ne aamukellot on —

PEER GYNT osoittaa.

Mikä se paistaa?

NAPINVALAJA.

Vain tupasen tuli.

PEER GYNT.

Mikä hyminä — tuuletko —?

NAPINVALAJA.

Naisen laulu vain.

PEER GYNT.

Siellä, — siellä on syntikirja —

NAPINVALAJA tarttuu häneen.

Talos toimita, mies!

Ovat tulleet metsiköstä ulos ja seisovat majan vieressä. Päivänsarastus.

PEER GYNT.

Talos toimita? Tuoss' on se! Mene sen ties! Mene! Vaikk' ois kauhas kuin arkku, — ei vielä se mulle ja syitteni kirjalle riitä!

NAPINVALAJA.

Viel' ensi tienhaaraan, Peer; vaan siitä —!

Poikkee syrjään ja menee.

PEER GYNT lähenee huonetta.

Ulos tai sisään, yhtä ahdasta. Ees tai taaspäin, samaa tahdasta.

Pysähtyy.

Ei! — ääretön, hurja hätähuuto näin meno sisälle, palaus kotiapäin.

Astuu muutamia askeleita, mutta pysähtyy taas.

Kierrä, sanoi Kiero!

Kuulee laulua tuvasta.

Ei; suoraan tie tämän kerran, jos miten ahdas lie!

Juoksee huonetta kohti; samassa tulee SOLVEIG ovesta kirkkopuvussa ja virsikirja huiviin käärittynä, sauva kädessä. Hän seisoo solakkana ja lempeänä.

PEER GYNT heittäytyy kynnykselle.

Sano syntisen tuomio, huuda se julki!

SOLVEIG.

Ole kiitetty, Luoja! Hän kotia kulki!

Haparoi häntä kohti.

PEER GYNT.

Mun syntini, syyni kaikk' ilmi anna!

SOLVEIG.

Oma ainoisin, syytä et mitään kanna!

Haparoi taas ja löytää hänet.

NAPINVALAJA huoneen takana.

Tili, Peer Gynt!

PEER GYNT.

Pahat työnikö salaat?

SOLVEIG istuu hänen viereensä.

Sulo-lauluksi teit sinä eloni retken. Ole siunattu, että elin tulosi hetken! Oi, siunattu helluntai-aamu, jona palaat!

PEER GYNT.

Siis hukun minä!

SOLVEIG.

Yksi on varjelija.

PEER GYNT nauraa.

Hukun! Vai osaatko ongelmia?

SOLVEIG.

Ne sano!

PEER GYNT.

Sano! Heisaa! Niin kernahasti! Miss' ollut Peer Gynt on viimeisest' asti?

SOLVEIG.

Ollut?

PEER GYNT.

Niin, otsall' oman kutsunsa tähti; ollut, kuten luojansa aatteesta lähti! Sen tiedätkö? Tai kodin kolkon ma saan, — hukun helmaan himmeän maan.

SOLVEIG hymyilee.

Ongelma helppo!

PEER GYNT.

Siis missä mitan täytin? Oma itse olin, ehyt, tosi? Kulta, en kuona? Miss' otsallani Jumalan leiman ma näytin?

SOLVEIG.

Mun uskoni, toivoni, lempeni luona.

PEER GYNT hätkähtää takaisin.

Mitä sanot —! Vait! Taukoa ilkkumasta! Olet vaalinut yksin sitä sielusi lasta.

SOLVEIG.

Minä, niin, sen äiti; mut entäs isä armaan? Emon tähden hän sille suo anteeksi varmaan.

PEER GYNT, valonhohde valahtaa hänen ylitseen, hän parahtaa:

Äitini; vaimoni; viaton nainen! — Oi, suo syli piilottavainen!

Kietoutuu häneen kiinni ja kätkee kasvonsa hänen helmaansa. Pitkä äänettömyys. Aurinko nousee.

SOLVEIG laulaa hiljaa.

Uinu, kultani kallehin! Valvon luonasi, vaaputellen. —

Sylkytti syliss' emo poiuttaan. He kaks, elon kaiken he leikkivät vaan.

Viihtynyt pulmu povell' äidin on Ilo sieluni oi, sua Luoja siunatkohon!

Ei emon sydämeltä luopunut elon päivänä. On nyt niin uupunut.

Uinu, kultani kallehin! Valvon luonasi, vaaputellen!

NAPINVALAJAN ÄÄNI huoneen takaa.

Peer, viime tienhaarassa yhdymme jälleen, niin saamme nähdä —; sanon vain tämän tälleen.