Part 8

Ja nyt, kun sielulla on tili vakaa, ja tomu tää kuin tyhjä palko makaa, — nyt, rakkaat ystäväni, katsokaamme tään vainaan vaellukseen päällä maamme. Ei laajat olleet lahjat häll', ei varat, ol' ääni säysy, ryhti, liikkeet arat, ain' arveli ja empi mieltään sanoin, ol' isännyyttä tuskin tupaan omaan; pujahti kirkkoon niinkuin lupaa anoin, jott' istua sais hänkin muitten lomaan. Gudbrandin laaksosta hän muutti tänne, mies nuori vasta, miltei poika vaan; ja muistatte, kuink' aina nähdessänne kätt' oikeaa hän piti taskussaan. Tuo käden taskuun-kätkentä se juuri jäi mieleen miehestä, ja sitten tuo hämillisyys ja arastelu suuri, jos täytyi tulla joskus kenen luo. Mut hiljaisen vaikk' oli tiensä noute hänelle rakkain, meille vaikk' ol', outo, niin tiettiin, turhaan koki kätketyksi sen saada: kädest' uupui sormi yksi. — Viel' aamun hyvin muistan, monta jost' on jo Herran vuotta: Lunden väennoston. ol' aika sodan; kaikkein puheen-aihe maan kohtalo ja raskas ajan vaihe. Katteini toimeen istui pöydän taaksi, kersantit, nimismies on vierellään, ja poika pojan jälkeen sotilaaksi salissa mitataan ja merkitään. Se oli täynnä, täynnä piha, josta soi remahdellen naurut nuorisosta. Taas nimi huudetaan. Käy esiin uus, on kasvoillansa lumen kalvakkuus. Lähemmäs käsketään, käy pöydän ääreen; — kätt' oikeaa hän kantoi alla kääreen; — hän sanaa tavoitteli, haukkoi, nieli, — ei äänt', — ei auta käsky katteinin. Vaan jopas viimein; poskin polttavin hän alkoi, kiiti ja taas juuttui kieli, mutisten sirpistä, mi lipes harhaan ja nahkaa myöten leikkas sormen parhaan. Vait-olo syvä syntyi. Vaihtoi muut vain silmäilyjä, hymähtivät suut; kivitti poikaa mykät katseet; ne ne hän tunsi, vaikk' ei nähnyt, se on varmaa. Nous silloin katteini, tuo vanha, harmaa; — hän sylkäs, oveen viittas, sanoi: mene! Ja poika meni. Syrjään väistyi väki, siin' edessään hän kujanjuoksun näki; — pääs ovelle, ja silloin kiitää alkaa, pois, poikki metsät, mäet täyttä jalkaa, kivistöt, jyrkät louhut, piiloon, pakoon, kotiinsa kauas tunturien rakoon. — Hän tänne muutti jälkeen puolen vuoden, sielt' äidin, kihlatun ja lapsen tuoden. Sai vuokraan kaistan maata jossain tuolla, miss' alkaa korpi Lommin rajapuolla. Koht' ensi tilassa hän piti häitä; hän tuvan veisti; möyri kovaa maata; ja kostui, — moni pellontilkku taata sen taisi, keinuin kelta tähkäpäitä; — käs' oikea jäi taskuun kirkkotiellä, — mut sormin yhdeksin hän raatoi siellä kotona täyden kymmensormen verran. — Vei sitten kevättulva kaikki kerran. Vain henki heille jäi. Koht' uudestaan mies tyhjä, paljas työss' on, raadannassa, ja syksyyn sauhusi kuin konsanaan uus tupa tunturilla, turvemmassa. Niin, tulvalta, — mut lumivyörylt' ei; se talon vuonna toissa alleen vei. Vaan murtanut ei vyöry miehen mieltä. Hän kaivoi, ajoi, raivas soraa tieltä, — ja ennen ensi lunt' ol' alla katon taas kolmannesti koti vaatimaton. Häll' oli kolme poikaa reimaa, sievää; ne kouluun laittoi; pitkält' oli sinne; — ol' ahdas rotkopolku, jyrkkä rinne vain pääsynä päin tietä kylään vievää. Mi työksi? Vanhin itse tietää tolan jo sai, ja missä liioin suistui vieru, siin' isä apuun, vyölle köyden kieru; — muut kantoi sylissä ja päällä olan. Niin rehki; vuodet vieri. Pojat varttui. Kai vanhukselle vaivan palkka karttui? — Heilt', Ameriikan herroilt', unhoon taatto jo norjalainen jäi ja kouluun saatto. Häll' oli lyhyt katse. Lähimmistään vain ties, sen ulommas ei muusta mistään, Kuin tyhjät kulkuset vain hälle soivat nuo malmisanat, mielen haltioivat, kaikk' kansa, isänmaa, tuo ylhä, suuri — hält' ainainen ne kaihtoi usvamuuri. Mut nöyrä, nöyrä mies hän oli; taakka sen hetken jättämä, jäi loppuun saakka, niin totta kuin se polton poskiin heitti, kuin neljä sormeaan hän taskuun peitti. — Lain rikkuri? No niin! Mut yli lain viel' yksi loistaa, varmaan, niinkuin tuolla on korkeammat harjat hattarain jääkirkkaan Glittertinden yläpuolia. Ei kunnan kelpo, kirkon, valtion ei tarvispuu! Mut minne kutsu juuri ol' ahdas: perhe, perkuu kivikon, _siin'_ oli, tosi-itsenään, hän suuri. Jäi puhdas sointu synnyinsäveleelle, jos murhe säätelikin säveleen. Siis rauha soturille rauenneelle maamiehen sotaan pieneen, hiljaiseen! Sydämet, munaskuut ken tutkii, lukee? Ei tomu, vaan Hän, ken sit' ohjaa, tukee; — mut vapaa, vahva mull' on toivo tää: mies Herrans' eess' ei vaivaiseksi jää!

Saatto hajautuu ja lähtee. Peer Gynt jää yksin jäljelle.

PEER GYNT.

Kas tuo se on kristillisyyttä juuri! Ei mielenkauhua minkäänlaista. — Niin, saarnan ainekin, ohje suuri: oma itses ain' ole niinkuin muuri, se jo sinänsä on niin rakentavaista.

Katsoo hautaan.

Sama sormensa silpoja ehkä, jonk' ennen näin metsässä hirsikön kaatoon mennen? Kukaties? Jos en sauvani varassa ois tämän aateveljeni haudalla tässä, niin tuntuis, kuin oisin minä lepäämässä ja kiitos viel' uinujan korviin sois. On kaunista oikein ja kristillistä edesmenneen päivistä entisistä niinkutsuttu lausua muistosana. Minä lopputuomion suomaan kerran tämän toivoisin arvoisan kirkkoherran. No, vasta kai vähän tuonnempana ma saanen kaistani kaivurin sarasta; — ja, kuten sana sanoo: paras on parasta, — taikka myös: huomisen huolt' älä kanna, — ja taas: luvun päivilles voitko panna? Niin, kirkko se lohdun tuoja on vakaa. Mult' ennen ei saanut se arvoa syvää; — vaan nyt minä tunnen, kuin tekee hyvää; kun noin sanantuntevat tulkit takaa; niin niittää saat, kuten kylvit jyvää. — Oma itses ole, itseäs, omaas vain isoss' ynnä pienessä harrastain. Jos jättää onni, jää kunnia toki, ett' elää oppinsa jälkeen koki. — Kotitielle nyt! Jyrkkä ja kaita se lie, lupa kohtalon lisätä kuormalle kiveä; — vanhan Peer Gyntin on vakaa tie; se mik' on, sinä pysyy hän: köyhä, mut siveä.

Menee.

* * * * *

Mäenrinne ja kuivunut virran-uoma. Luhistunut mylly sen partaalla; maaperä myllerrettyä; häviönmerkkejä yltympäri. Ylempänä suuri talo.

Talossa pidetään huutokauppaa. PALJON RAHVASTA koolla. Juodaan ja hälistään. PEER GYNT istuu alhaalla myllypihassa soraläjällä.

PEER GYNT.

Ulos tai sisään, yhtä ahdasta; ees tai taaspäin, samaa tahdasta. — Aika kalvaa ja virta viertää. Kierrä, sanoi Kiero; — saa täällä kiertää.

SURUPUKUINEN MIES.

Nyt siellä on jäljellä paljasta kamaa.

Keksii Peer Gyntin.

Joku vieraskin? Herran terveeksi!

PEER GYNT.

Samaa myös teille! Ilot täällä on kukkurapäät. Lie ristiäiset vai vastako häät?

SURUPUKUINEN.

Ne tuliaiset on ennemmin kai; — matokuoppaan morsian muuttaa sai.

PEER GYNT.

Ja kilvan ne riepuihin reikiä hakkaa.

SURUPUKUINEN.

Se on laulun loppu; ja niin se lakkaa.

PEER GYNT.

Sama loppu aina jok' ainoassa; ja ne vanhoja kaikk' on; ne taisin lassa.

MUUAN PARIKYMMENVUOTIAS valinkauha kädessä.

Koru läksi! Tällä, hei katsokaas, Peer Gynt napinkaavaansa hopeita kaas.

TOINEN.

Rahavakka, — entäs se! Killingin paukku!

KOLMAS.

Pyh! Puolesta viidettä reppurin laukku!

PEER GYNT.

Peer Gynt. Kuka hän oli?

SURUPUKUINEN.

Lempo ties, joku surman ja Aslak sepän suoverismies.

MUUAN HARMAAPUKUINEN MIES.

Minut unhoitat pois! Joko järkes joit?

SURUPUKUINEN.

Sinä Haegstadin aitanoven muistaa voit!

HARMAAPUKUINEN.

Niin, niin; hyvin kelpasi rääpeet sulle.

SURUPUKUINEN.

Kun ei niillä vain narratuks surmakin tulle. —

HARMAAPUKUINEN.

Tule, lanko! Lankous ryypyn vaatii!

SURUPUKUINEN.

Piru lankos lie! Jutut juopunut laatii —

HARMAAPUKUINEN.

Älä tyhjää; ei niin veri vetelää, ettei Peer Gyntistä perua jää.

Astuksii pois hänen kanssaan.

PEER GYNT hiljaa.

On tuttuja, on!

MUUAN POIKA huutaa surupukuisen jälkeen.

Emo haudasta astuu sun kimppuus, Aslak, jos vain kitas kastuu.

PEER GYNT nousee.

Nyt en agronoomien sanaan luota: mitä syvemmäs tongit, sen parempi tuoksu.

MUUAN POIKA kantaen karhunnahkaa.

Kas Dovren-kissa! Niin, pelkkä vuota. Sitä pakoon peikon oli jouluna juoksu.

TOINEN, jolla on peurankallo.

Tämä peura Peer Gyntiä kantoi ennen, vei Gjenden-harjalla viimana mennen.

KOLMAS vasara kädessä, huutaa surupukuiselle.

Hei, Aslak, tunnetko vasaraasi? Sekö sull' oli, kun piru pajasi kaasi?

NELJÄS kädet tyhjinä.

Mads Moen, näkymättömän-kaapu, hei! Peer Gynt sill' Ingridin ilmaan vei.

PEER GYNT.

Pojat, viinaa! Vanhuus on vaivaloista! — Minä myös panen kaupalle kaikenmoista!

MUUAN POIKA.

Mitä' sull' on kaupan?

PEER GYNT.

On linna, osta; — se on Rondessa, muurattu kalliosta.

POIKA.

Napin tarjoon!

PEER GYNT.

No, anna nyt ainakin tilkka. Sen vähempi ois ihan synti ja pilkka.

TOINEN.

Soma äijä!

Väkeä kertyy hänen ympärilleen.

PEER GYNT huutaa.

Heponi Virma: — ken tarjoo?

ERÄS JOUKOSTA.

Mihin jäi se?

PEER GYNT.

Sinne, miss' ilta varjoo! Alimenoon päin, pojat! Juoksu kuin lento! Kuin suusta Peer Gyntin vale sujui rento.

ÄÄNIÄ.

Mitäs muuta?

PEER GYNT.

On romua, kultaakin ois! Hukall' ostettu, häviöllä myydään pois.

ERÄS POIKA.

No huuda!

PEER GYNT.

Uni solkikirjasta! Sen hakas-koukkuun myyn. Ken ostaa, ken?

POIKA.

Unet hiiteen!

PEER GYNT.

Keisaruuteni! Saatte! Heh sekaanne! Siitä hyvin tempokaatte!

POIKA.

Myös kruunuko?

PEER GYNT.

Olkea sorjan sorjaa. Se käy, kuka ensinnä päähänsä korjaa. Hei, vielä on! Hukkamuna! Houkkion homehapset! Profeetan parta on! Saa kaikki, ken minut viitalle vie, joka korvessa näyttää: tästä on tie!

NIMISMIES, joka on tullut luo.

Niin käyttäyt, mies, kuin kiireen kyntt' ois koppiin mielesi, sen minä sanon.

PEER GYNT hattu kädessä.

Hyvin uskon. Mut ken oli tuo Peer Gynt?

NIMISMIES.

Mitä hiittä —

PEER GYNT.

Todell' oikein! Nöyrästi anon

NIMISMIES.

Jokin ruokoton keksijä kuuluu olleen.

PEER GYNT.

Keksijä —?

NIMISMIES.

Töistä mikä mainiointa, ne keksi kaikk' omalle ansiolleen. Vaan anteeksi, — mulla on muuta tointa —

Menee.

PEER GYNT.

Ja miss' on nyt tuo omituinen mies?

ERÄS IKÄMIES.

Meren taa meni maihin vieraisiin; kävi huonosti siellä, kuten arvata ties; — hänet vuosia sitten jo hirtettiin.

PEER GYNT.

No, sitä minä juuri! Vai joutui hirteen! Saman päänsä se Peer piti viime virteen.

Tervehtii.

Hyvästi, — ja kiitokset kukkuraiset!

Menee muutamia askeleita, mutta pysähtyy taas.

Te vilkkaat pojat, te vienot naiset, jutun pienen kerronko kiitokseksi?

USEAT.

Niin, osaatko?

PEER GYNT.

Enköpä ehkä keksi! —

Tulee lähemmäksi; hänen kasvoilleen valahtaa ikäänkuin vieras ilme.

San Fransiskossa kaivoin ma kultahiekkaa. Koko kaupunki täynn' oli ilveniekkaa. Ken viulua vingutti varpaan-harassa, ken Espanjan hallinkia pyöri polven varassa. Eräs osasi runoja laittaa ja laulaa, sill'aikaa kuin kallon läpi ajettiin naulaa. Piru sinne myös pian onneaan, kuten niin moni muu, tuli koittamaan. Häll' erehdyttävän tarkka taito oli röhkiä aivan kuin porsas aito. Veti outonakin jo hän olennollaan, tupa täys on, jännityksessä ollaan. Hän näyttihe, hulmahti vaippa vainen; man muss sich drapieren, sanoi saksalainen. Mut vaipan alle, — mit' ei tiennyt kukaan, — hän kähmeltänyt oli porsaan mukaan. Nyt alkoi ohjelma. Saparopuolta piru nipisti, porsas piti porusta huolta. Kaikk' olevinaan oli vapaa-aiheista kuvitelmaa, porsaan kohtalonvaiheista; lopuks uikahus, kuin sika pistetty ois; — syvä kumarrus päälle, ja taituri pois. — Alantuntijat ainetta tuomaroi; ken virheitä keksi, ken kiitosta soi; — ketä kiusasi liian ohut äänen karahus, ketä kovin tutkittu kuolinparahus; — mut yks oli mieli joka kuuntelijan: kovin liioiteltua röhkinäks sian. — Kas, sen piru sai siit', ett' oli tyhmä eik' arvannut, millainen kuulijaryhmä.

Tervehtii ja poistuu. Epävarma äänettömyys valtaa joukon.

* * * * *

Helluntai-aatto. Keskellä salometsää. Kauempana raivatulla paikalla maja, oven päällä peuransarvet.

PEER GYNT ryömii viidassa ja poimii maasipuleja.

PEER GYNT.

Tähän jouduin. Taas mihin tästä vie? Koe kaikki ja pidä, mikä parasta lie. Niin tein minä, — Caesarist' asti aloin, nyt Nebukadnezarina käyn nelin jaloin. — Piti piplianhistoria vaan läpi hiihtää, — pojan vanha päänsä emon helmaan viihtää. — Maasta olet tullut, sana eikö sano? — Mit' on elo' Vain vatsansa täyteenpano! Maasipulia täyteen? Ei maksa appaa; — Vivut viekkaat laitan, ne riistaa tappaa. Puro täys on; en janoss' ole juomaa vailla, ja suurpeto lien toki petojen mailla. Kun kuolen, — ja kerran se tehtävä kai on, — rytökuusen alle ma ryömiä aion; kuin karhu kasan lehtiä ylleni kaavin ja kuoreen kirjaimin suurin raavin: Tässä lepää Peer Gynt, otus verran verta, kaikkien eläinten keisari kerta. Keisari?

Nauraa sisäistä naurua.

Aina samat narrin-naljas! Et keisari ole, vaan sipuli paljas. Peer kulta, nyt kuorin pois sulta korut! Ei armoa, pääsköön parut tai porut.

Ottaa sipulin ja nyppii siitä lehden toisensa jälkeen.

Kas tuossa on runneltu päällyskerta; se on mies vene-rungolla uimassa merta. Tämä matkustaja-verho on ohut ja kituva; — viel' on Peer Gyntistä vähän maun hitua. Sen sisäll' on kullankaivaja; pois mehu mennyt, — jos jolloinkin ollut ois. Rosonahka tuo, kovaryppyinen ruoja, se on Hudsonin lahdelta turkisten tuoja. Sisäll' ikäänkuin kruunu; — niin, kiitos vaan! Pois heitämme emmekä hiiskukkaan. Täm' on muinaistutkija, lyhyt, vaan rehevä. Ja tässä on profeetta, tuores ja mehevä. Sanan jälkeen se valheelle löyhkää, että saa rehellinen silmä ihan tihkua vettä. Tämä veltosti kiertyvä verho tässä on herra, joka eli ilon hyörinässä. Lie seuraava sairas. Nuo mustat juovat niin papit kuin neekerit mieleen tuovat.

Poimii useampia yhdellä kertaa.

Sepä nyt hirmuton paljous kuoria! Eikö jo ydin pian ilmoille suoria?

Poimii koko sipulin hajalle.

Ei tottahan! Kuorta ihan yhdenmoista sisus sisinkin, — toinen vain pienempi toista. Luonto on leikkisä!

Heittää tähteet käsistään.

Lempo saa pohtia! Käyt mietteissä, et näe kompastuskohtia. No, minua ei hevin kaatane ojaan; näet minä nelinkontin maa-emoon nojaan.

Raapii niskaansa.

Sekamelska, niin kummasti sekoitettu! Eloll' on, kuten sanotaan, haaroissa kettu. Otas kiinni, — Mikko on matkoissaan, saat jotain muuta — tai tyhjää vaan.

Hän on tullut lähelle majaa, huomaa sen ja häpsähtää.

Tupa tuossa? Nummella —! Hoh!

Hieroo silmiään.

On ihan, kuin tuntenut oisin tuon tuvan ja pihan. — Peurankallo oven päällä aimo — —! Merenneito, kalanpurstoinen, varrelta vaimo —! Merenneitoko? Valhetta! — Naulat, — teljet, — lukko, mi estää peikkojen eljet —!

SOLVEIG laulaa tuvassa.

Tupa siivottu, tullut on helluntai. Rakas kultani, kaukana poissa, — saavuthan kai? Tie raskas jos vain on, käy levähtäen; — sua vartova ain' on, ken lupasi sen.

PEER GYNT nousee hiljaa ja kalmankalpeana.

Yksi, ken piti, — ja toinen, ken päästi. Yksi, ken hukkasi, — ja toinen, ken säästi. — Oi, totisuus! — Kaikk' ikimennyttä unta! Oi, tuska! — Mun _tääll'_ oli keisarikunta!

Syöksyy polun poikki metsään.

* * * * *

Yö. — Hongikko. Kulovalkean hävittämä. Hiiltyneitä puunrunkoja peninkulmittain. Valkeita sumuja siellä täällä metsässä.

PEER GYNT rientää hongikon läpi.

PEER GYNT.

Tuulen viemää usmaa, tuhkaa, — täss' on, mistä rakentaa! Haudan sisus löyhkää, ruhkaa; päällys kalkin-valkeaa. Haave, houre, tieto kuollut, pyramiidin pohja niist' on; sille nostaa seinän viiston portaat valehista vuollut. Tilin kartto, toden kauhu huippukilveks. Uljas keko! Tuomion soi torven pauhu: Keisari Peer Gyntin teko!

Kuuntelee.

Mistä lasten-itku vierii? Puolin laulaa, — luulla vois. — Keräsiä maassa kierii —!

Potkaisee.

Auki polku! Alta pois!

KERÄT maassa.

Me aattehes, meitä et koskaan aatellut; — jalan-jäntereitä et saamaan saatellut!

PEER GYNT kiertäen.

Saatoin eloon _yhden_ muinen; tuli lurjus kieroluinen!

KERÄT.

Ois menty kuin jylyt me ilmojen meriä; — nyt olemme, hylyt me, harmaita keriä.

PEER GYNT kompastuu.

Kerä! Kehno! Lempo sisääs! Kamppaatko sa omaa isääs!

Pakenee.

KUIHTUNEITA LEHTIÄ lentää tuulessa.

Me merkki, sen ajalle nostitko, nukkunut? Kaikk' on nyt hajalle horrossa hukkunut. Kaikki sai matoa kasvumme syöttää; ei hedelmäin satoa seppelin vyöttää.

PEER GYNT.

Elonne ei hukkaan saatua; — lannaks sopii maahan maatua.

HUMINA ILMASSA.

Me lauluja; muistanut meitä et laulaa! — Tuhat pakkoa, paulaa on sointumme suistanut. Me piilimme sieluus, me luulimme, luotimme; — turhaan me vuotimme. Myrkky sun nieluus!

PEER GYNT.

Myrkky moiseen lirun-laruun! Vai ol' aikaa runoon, taruun?

Pyrkii oikotietä.

KASTEPISAROITA vihmoo oksilta.

Me kyyneleitä, et itkenyt meitä. Jään viiltävä särmä ois vierryt kuin härmä. Nyt jäänvihat saanut on karvainen rinta; pääll' arvess' on pinta; on voimamme laannut.

PEER GYNT.

Kiitos; — Ronden luolass' itkin, — silti sain ma selkää pitkin!

MURTUNEITA KORSIA.

Me työsi, meistä saat tilillä seistä! Kaikk' epäilyn-hallasi taittoi ja tallasi. Kun hetki on Herran, me ollaan lässä sua syyttämässä, — niin saatpa kerran!

PEER GYNT.

Konnuutta! Mua syyhyn syöstä tekemättömästä työstä!

Kiiruhtaa pois.

ÅSEN ÄÄNI kaukaa.

Hyi, pahan kyytimies, jolle jätin ohjuun! Yön lunta syyti, mies; — kaasit mun sohjuun. — Väärään ajoit. Linnas ol' lorua, ei muuta. Piru kyynärpuuta piti kannustinnas!

PEER GYNT.

Paras on nyt pakoon laukka. Pirun syytkin jos ma raukka kantaa saan, jo taittaa taakka; omat painaa parhaiks saakka.

Kiitää pois.

* * * * *

Toinen kohta samassa hongikossa.

PEER GYNT laulaa.

Hoi, kaivuri! Kaivuri! Miss' on ne pedot? Hoi, lukkarin määkyvät virrenvedot; suruharso hattua reunustamaan; minä mullata ruumista monta saan!

NAPINVALAJA, kojelaatikkoa ja suurta valinkauhaa kantaen, tulee syrjäpolulta.

NAPINVALAJA.

Terveeksi, äijä!

PEER GYNT.

Hyv' iltaa, veikko!

NAPINVALAJA.

On miehellä kiire. Mihin pitää tie?

PEER GYNT.

Menen peijaille.

NAPINVALAJA.

Niinkö? Vähän näölt' olen heikko; — mut eihän vaan nimes Peer nyt lie?

PEER GYNT.

Peer Gynt, kuten sanovat.

NAPINVALAJA.

Onni ja suuri! Peer Gyntin olen tuova tän' iltana juuri.

PEER GYNT.

Vai niin? Mitä varten?

NAPINVALAJA.

Kas, tässä näät. Napinvalaja olen. Mun kauhaani jäät.

PEER GYNT.

Miks siihen?

NAPINVALAJA.

Valan sinut uudestaan.

PEER GYNT.

Valat?

NAPINVALAJA.

Tässä näet: tyhjä ja kuurattu rauta! On arkkus jo hankittu, kaivettu hauta. Ruhoss' elää herroiksi saa madot maan; — mut noutaa sielusi viipymättä nyt Mestari mulle on toimeksi jättänyt.

PEER GYNT.

Se on mahdotonta! Yht'äkkiä näin —!

NAPINVALAJA.

Tapa vanha, näes, jota ei saa taittaa, on ristiäiset ja peijaat laittaa itse juhlavieraalta salaapäin.

PEER GYNT.

Niin, oikein. Mun pääni on pyörällä. Ken olet siis —?

NAPINVALAJA.

Napinvalaja; — kuulit jo sen.

PEER GYNT.

Niin, niin; rakas laps saa monta nimeä. Se vai sua, Peer, siis vartoi, se pimeä! Mut on kieroa kauppaa tää, hyvä mies! En ansaitse armottomuutta moista; — en ole niin lurjus, kuin luulet kenties, — olen hyvää tehnyt tääll' yhtä ja toista; — pahimmakseni tyhmyri olla voinen, — mut en synninkämpäle minkäänmoinen.

NAPINVALAJA.

Et, et; sepä siinä on pulma ikään; et suuremmin nähden ole syntinen mikään; kas, siksi sinä piinasta jäätkin rauhaan, ja joudut, kuin muutkin, vain valinkauhaan.

PEER GYNT.

Kauha tai kattila, — nimest' ei lukua; kaljakin yhtä on oluen sukua. Mene, Saatana!

NAPINVALAJA.

Ethän niin raaka voi olla, ett' uskot mun heiluvan hevon-kaviolla?

PEER GYNT.

Lie kaviot hevon tai käpälät revon, — mitä kärkyt? Mene, minä tahdon levon!

NAPINVALAJA.

Hyvä ystävä, ymmärrät vallan väärin. Ei aika täss' intellä mielin määrin, siis kuule, miten juttu on juureltaan. Et ole, — oman suusi tunnustuskin sen myönsi, — suursyntinen mikään, — tuskin edes keskolainen —

PEER GYNT.

Kas, kas, johan vaan alat järkeä haastaa —

NAPINVALAJA.

No, no, pois hätä; — mut liikaa ois sua hurskaaksi sanoa —

PEER GYNT.

Enhän toki aiokkaan sitä anoa.

NAPINVALAJA.

Siis siltä välin ja sitä ja tätä. Pääsyntistä oikein suureen kaavaan nykypäivin harvassa nähdä saa vaan; ei riitä, jos lie lian kaalonta makuus; on synnissä tarpeen voima ja vakuus.

PEER GYNT.

Niin tottakin; siinä puhut oikein synnistä; kuin vanhat berserkit päin puske ja rynnistä!

NAPINVALAJA.

Mut, ystävä, kevyt synti oli sulle.

PEER GYNT.

Likapilkku vain, joka pinnalle roiski.

NAPINVALAJA.

Nyt yksiin käymme. Ne ei toki tulle tulipätsiin, jotka vain loassa loiski —

PEER GYNT.

Siis, veikko, sen tieni minä mennä saan?

NAPINVALAJA.

Ei, veikko, siis valan sinut uudestaan.

PEER GYNT.

Min keksineet tääll' oottekin pelin, sill'aikaa kuin ulkona maasta elin?

NAPINVALAJA.

Tapa on vanha kuin luominen Madon; ja aiottu esteeksi arvon kadon. Tunnethan ammatin, — tiedät, moni valu voi mennä ihan myttyyn, ei synny kalu; joskus nappi on kantaa vailla. Mitä tekisit silloin?

PEER GYNT.

Romun nakkaisin pois.

NAPINVALAJA.

Niin, niin; Jon Gynt teki sillä lailla, kuin pohjaton pussi häll' ollut ois. Mut Mestari, katsos, on tarkka mies; ja siksipä saakin hän vauraan maineen. Hylyks ei hän heitä, mi vielä kenties voi kelvata jatkona raaka-aineen. Hän sinusta maailmanrintaan mietti napin kirkkaan; mutt' oli kahta pietti, ja siks sinä joutua saat romuloukkoon, sulat, niinkuin on tapa sanoa, joukkoon.

PEER GYNT.

Ethän toki vaan mua aikonekkaan noin valaa ties mihin Paavoon ja Pekkaan?

NAPINVALAJA.

Niin aion kuin aionkin, totta vie. Etk' ensimmäinen likimainkaan lie. Sama Kongsbergiss' on satu rahoilla, mitkä kuluks saanut on pyörintä liian pitkä.

PEER GYNT.

Mut täähän on surkeinta saituruutta! Minut laske nyt, veikkonen, mutkatta muutta; — kulu lantti, kannaton nappi, — mitäs tää nyt on miehelle Mestaris arvoiselle?

NAPINVALAJA.

Oh, koska ja kun on henki suotu kelle, niin ainahan metalliarvo toki jää.

PEER GYNT.

Ei, sanon minä! Ei! Minä kynsin, hampain sodin vastaan! Vaikka mitä, kunhan ei tätä!

NAPINVALAJA.

Mitä muuta sitten? Älä järkeäs jätä. Sija taivaass' on sielujen valkeampain —

PEER GYNT.

Minä tyydyn; en tähtää min korkealle; — mut en rahtua pois omast' itsestä anna. Minut vanhan tavan jälkeen jätä lain alle! Luo kaviojalan ajaks saat minut panna; — sata vuotta, jos hullusti lienee perin; kas, sen toki kestää voi vähin erin; se piinahan on näet vain moraalista, eikä siis kai niin pyramidaalista. Aika aikaa kutain, niin kirjassa lukee, niin pässikin sanoi; — siell' aikansa vuottaa, lyö hetki, mi takaisinpääsyn tuottaa, tilan paremman toivo sill'aikaa tukee. — Mut tämä, tämä toinen, — sulaa kuin höytyvä ihan syrjäisten sekaan, eik' enää löytyä, — tämä kauhapeli tuho minän gyntiläisen saa kuohuun mun sisuni sisimmäisen!

NAPINVALAJA.