Part 6

Hän lapsellisuudessaan ei nähtävästi heti käsittänyt tämän tosiasian täyttä merkitystä; mutta hän näki, että olin iloinen, ja senvuoksi tuli hänkin iloiseksi, nojautui lempeästi rintaani vastaan ja sanoi:

"Kuinka suuri palkka on valtuusmiehellä, Nils?"

"Hm... ei juuri mitään aineellista etua, rakkaani; mutta tietoisuus siitä että hyödyttää yhteiskuntaa ja sen asukkaita eläessään, ja että kuollessaan saa ystävällisen muistopuheen lehteen ja lipun puolitankoon raatihuoneella."

Nyt olin minä tyytyväinen ja hyvilläni pitemmän aikaa. Liike kävi hyvin, ja kotona kukoistivat onni ja ilo. Lapset tulivat toinen toisensa jälkeen, tuottivat meille suurta iloa ja kehittyivät luonnonmukaisesti. Kesäisin olimme toisinaan pari viikkoa Peltoniemessä. Eihän murheitakaan koskaan kokonaan puutu. Leena muori erosi täältä meidän naimisemme neljäntenä vuotena, ja lapsemme olivat toisinaan sairaanlaisia, mutta yhtään emme ole menettäneet, vaikka meillä niitä on seitsemän.

Kaupungin valtuustossa minä suoriuduin hyvin ja sain joka tammikuun kokouksessa neljä tai viisi ääntä varapuheenjohtajaksi. Ja sen minä aivan vilpittömästi sanon, etten ollenkaan ajatellut mitään poliittista kehitystä tai uusia kunniapaikkoja, kun eräänä iltana talvimarkkinain aikana tapasin konsuli Landelinin Göteborgista.

Hän oli hauska mies, täynnä kaskuja ja sukkeluuksia, ja me ja Pettersson ja Ström olimme yhtä mittaa yhdessä pari kolme päivää. Kun me sitte eräänä iltana istuimme Landelinin huoneessa, sanoi Landelin äkkiä minulle:

"Sinua, Jönsson, joka olet sekä varma että hieno mies, ei tosiaankaan enää pitäisi kutsua 'patruunaksi', kuten mitä tahansa kalakauppiasta."

"Tsjaa", sanoin minä, "mitäpä sille tekee?"

"Enpä luulisi mahdottomaksi tehdä sinusta Perun varakonsulia tässä kaupungissa", sanoi Landelin.

Minä vaan nauroin, mutta kuinka olikaan, oli tuo asia mielessäni koko yön, ja minä tulin yhä enemmän ja enemmän tyytymättömäksi patruuna-arvonimeen, joka vielä muutamia vuosia takaperin niin suuresti oli sydäntäni riemastuttanut.

Oikeastaan ei minusta senvuoksi pidä ajatella pahaa. Tyytymättömyys, halu kehitykseen, johonkin parempaan, onhan se, kun asiaa paremmin ajattelee, kaikkien keksintöjen, kaikkien parannusten äiti; jos koko ihmiskunta olisi tyytynyt kyytirattaisiin, ei meillä nyt olisi mitään pikajunia, jos esi-isämme tykkänään olisivat olleet osaansa tyytyväisiä, niin asuisimme me vielä tänä päivänä puissa, kukin oksallaan, häntä puun ympäri kierrettynä. Tyytymättömyys siis on kaiken edistyksen alku, ja tyytymättömyyteni patruunaniineen oli syynä, että veli Landelin seuraavana päivänä kutsuttiin hienolle aamiaiselle luokseni.

Sauternea juodessa kilistin minä Landelinin kanssa ja sanoin:

"Tuo, mitä sinä puhuit Perun varakonsulaatista täällä Nålköpingissä oli kai leikkiä vain? Ha, ha, haa!"

Hän pyyhkäsi nopeasti suupielensä, laski servietin polvelleen, katsoi minua vakavasti, ystävällisesti ja tutkivasti ja sanoi:

"Ei suinkaan; minä luulen aivan varmaan voivani sen toimittaa, jos haluat; itse olen minä kenraalikonsuli."

"Onko se... onko se hyvinkin kallista?"

"Ei maksa äyriäkään, veliseni. Ethän toki luule, että Perun arvoisa hallitus myisi arvonimiä!"

"Mutta minähän en osaa mitään vieraita kieliä."

"Viis siitä! Tänne Nålköpingiin on luullakseni minkään p--een perulaisen laivan mahdoton purjehtia. Sinulla ei ole muuta tekemistä kuin hankkia itsellesi lippu, jonka minä muuten voin lähettää sinulle jälkivaatimuksella, hissata se ylös presidentin, itsesi ja rouvasi syntymäpäivinä, sekä hankkia itsellesi virkapuku, jos tahdot."

No kuinka me juttelimmekaan ja laskimme leikkiä tuosta niin neljän kuukauden kuluttua toden teolla olin Perun varakonsuli täällä Nålköpingissä, ja olen vielä tänäänkin. Mutta niin aivan ilmaiseksi en tuota arvonimeä sentään saanut, sillä enhän minä voinut kieltäytyä hyväksymästä Landelinille erästä kymmenentuhannen soikeata paperia, ja seuraavana vuonna putosi hän alas omilta jaloiltaan, ja liian ruman konkurssipesän hän jätti jälkeensä, ollakseen niin arvossapidetyn maan ja vielä sellaisen kultamaan edustaja.

Varsinaisessa virantoimituksessa konsulina en voi sanoa koskaan olleeni. Mutta kerran Hannan syntymäpäivänä, kun olimme vetäneet ylös lipun, tuli eräs italialainen posetiivin soittaja apinoineen ja mongersi niin paljon siansaksaansa, että minä lopulta ymmärsin hänen tarkottavan, että koska minä olin ulkomaiden ainoa edustaja tässä kaupungissa, tahtoi hän apua minulta, jos kohta minä olinkin perulainen enkä ollenkaan italialainen varakonsuli, minkä minä lippuun viitaten koetin selittää.

Hän vaan mongersi mongerrustaan. No, oli Hannani kunniapäivä ja olimme saaneet hyvän päivällisen; minua hänen ilmeisesti kurja tilansa liikutti, ja minä annoin hänelle valtakunnanpankin viitosen lohduttaen häntä muutamin sanoin, melkein hänen omalla kielellään:

"Maledetto, poveretto! Kas tässä viis krunetto."

VII.

Koettelemuksen päivinä.

Kullakin säädyllä on omat etunsa enkä minä ketään kadehdi. Liikemiehen, jolle käy hyvin, ei tarvitse, kuten virkamiehen määrätyllä, niukalla palkalla, heti uransa alussakaan pitää kovin suurena tuhlauksena hankkia silkkihame pikku eukolleen tai uusi päällys salin huonekaluihin. Mutta minä tahdon verrata virkamiestä ja ammatinharjottajaa talonomistajaan hiljaisella satamakadulla, jonka tilikirjoissa ei varsin suuria numeroita esiinny, ei voitto- eikä tappiopuolella, kun sitävastoin liikemies on verrattava purjehtijaan, jonka laiva toisena hetkenä voi kylläkin komeasti keikkua auringonpaisteisella aallolla, mutta pian senjälkeen ajautua haaksirikkoisena hylkynä asumattomalle rannalle.

Ei niin ymmärtäen että Nålköping olisi mikään liikekeskusta tai rajun keinottelun tyyssija, tai että minä tahtoisin loistaa jonkunlaisena suurena, uudenaikaisena liikenerona, mutta tosiasia on, että minä keväällä v. 1881 olin niin suuressa pulassa, kuin todella olisin ollut tuollainen nero. En ollut tyytynyt puotiliikkeeseeni, vaan olin ostanut metsiä ja puutavaran arvo laski, olin ostanut kauroja ja niitä ei kysytty ollenkaan. Sitte vielä pari ystävää käytti tilaisuutta lyödäkseen kintaansa pöytään, ja kun Nils Jönsson suoriutui heidän konkurssipesistään oli hän, niinkuin minä sitä tahtoisin nimittää, jotensakin puhtaaksi kynitty.

Kotona oli aurinkoa ja iloa ja rauhaa kuten tavallisesti; lapset ja Hanna tulivat minua vastaan päivällisaikaan ja tervehtivät minua kukin tavallaan, Hannasta alkaen, joka ulottui suuhuni asti, pikku Jennyyn, joka vaan voi ottaa minua polvista kiinni ja jokeltaa: "Pa-pa-pa". Kukkia aina ikkunoissa ja joka nurkka siistittynä. Päivälliseksi aina joku hyvä makupala minulle, ja illalla kiiltävä poriseva teekeittiö ja paras tuoli paraalla paikalla.

Konttorissa surua ja levottomuutta, kaikki harmaata, kolme uutta huolta jokaisen vanhan sijaan, joka vaivoin saatiin selvitetyksi. Aloin jo uskoa, että voisi käydä vallan hullusti, ja kun minä iltasin istuin ja katselin meidän kaunista salinlamppuamme, huomasin hämmästyksekseni ajattelevani, mihin hintaan se mahdollisesti menisi konkurssihuutokaupassa. Annoin katseeni kiitää koko silloisen huoneustomme, kuuden kauniin huoneen läpi, ja kiusasin itseäni näkemällä hengessä ne täynnä kaupunkilaisia kaikista yhteiskuntaluokista, hatut päässä ja naureskellen huutokaupan pitäjän laskettamille sukkeluuksille kaikista näistä rakkaista, kauniista esineistä, jotka yhdessä muodostivat rakkaan kotini.

Uskokaa minua tai ei, mutta minä en oikein tunne Hannaani, vaikka olemme eläneet yhdessä niin monta vuotta. Luulen, että hän koko ajan on näyttänyt minulle niin sanoakseni aurinkopuolen kasvoja, ja että hänellä on toisetkin, joita minä en saa nähdä. Väliin kun olen tullut rappusia ylös, olen kuullut hänen äänensä vierassointuisena, terävänä ja moittivana, varsin kylmänä ja kovana, ja pari kertaa kun äkkiä ja odottamatta olen tullut kotiin, olen nähnyt hänen kasvonsa synkkinä, outoina minulle, mutta ne ovat tulleet valoisiksi ja iloisiksi, niinpiankuin hän on nähnyt minut. Sydänkäpyseni, minä aavistan kuinka asia on! Kaiken valon ja ilon, minkä puhdas, rakastettu olentosi itseensä kätkee, kevättunteet vielä syksynkin päivinä, ne sinä säästät vanhalle Nissellesi, ja kaiken alakuloisuuden ja huonon tuulen, mitä sinulla kuten muilla voi olla, sen peität sinä minun näkyvistäni yhtä huolellisesti kuin minkä tahansa muun huonon, joka voisi loukata silmääni ja tehdä mieleni levottomaksi. Minä aavistan, että juuri näin hienot, jalot naiset menettelevät, mutta missä olet sinä sen oppinut, pikku lautamiehentytär?

No, nyt tahdoin minäkin osoittautua lujaksi ja yksin kestää sen myrskyn, mihin olin joutunut; Hannan ei pitänyt saada tietää mitään, ennenkuin kaikki jo oli ohi tahi mahdollisesti — onnettomuus käynyt mahdottomaksi salata.

Näytti käyvän tähän jälkimäiseen suuntaan, ja minä aloin jo kääntää ajatukseni pelastuksen mahdollisuuksista itsetutkimukseen liikkeen tilasta, jos nimittäin tulisi kysymykseen vakava tarkastus, millä tavalla Nils Jönsson on liikettään hoitanut. Kuinka tulisi uskottujen miesten kertomus mahdollisessa konkurssissa kuulumaan? Olinko minä kadottanut jotakin enemmän kuin kaiken aineellisen omaisuuteni, jos kuperkeikka tulisi? Oliko myöskin kauppamieskunniani silloin mennyttä kalua?

Ei, kuinka ankara olinkaan itseäni kohtaan, en voinut sitä huomata; Nils Jönsson oli ojentanut koipensa hiukan kauemmaksi kuin peitto riitti, mutta kunnia oli tallella. Ei mitään epärehellisyyttä! Ei mitään keinottelua!

No, jos olisin ollut yksin, olisi kai Jumalan nimessä saanut tulla konkurssi; mutta rakastetun puolison käsivarret kaulalla, pikku Jennyn pienet kätöset polven ympäri ja kaikki muut pikkaraiset takin liepeissä tulisi uutten urien alottaminen vähän vaikeaksi.

Ja eräänä iltana, kun viivyin hyvin kauan illallispöydässä, ja lapset toinen toisensa jälkeen sanoivat hyvää yötä ja viimeinen pieni, punainen suu oli ojennettu papalle, ja Hanna ja minä olimme kahdenkesken, silloin raukesivat kaikki ylpeät aikomukset, minä vedin hänet lähelleni ja nyyhkytin:

"Minulla on huolia, Hanna. Onnettomuus, ehkäpä puute, seisoo ovemme edessä."

Silloin hän vaan lujemmin pusertautui minuun ja kuiskasi:

"Olen ymmärtänyt sen, Nils. Enkö minä missään kelpaisi sinua auttamaan?"

Kyllä, totta tosiaan, siihen hän kyllä kelpasi. Vain sen kautta että on kirkumatta ja itkemättä ja heittäytymättä sohvalle ja potkimatta jaloillaan hermokohtauksissa, voi vaimo auttaa miestään koko paljon.

Ja sitten oli meillä aina iltasin pieni luottamushetki, kun lapset olivat menneet levolle, Hannalla ja minulla. Hän lohdutti minua ja pysyi lujana ja teki ehdotuksiaan hänkin. Tietysti ei yksikään niistä kelvannut, mutta minä tulin lujemmaksi ja toivorikkaammaksi vain niiden kuulemisestakin.

Niin kiipee eräänä päivänä luokseni konttoriin Lindnäsin vanha, saita, kopea hovimarsalkka, joka osti siirtomaatavaransa minulta, ja joka aina tavatessamme, huolimatta minun konsuliudestani ja kaikesta, kohteli minua niin ylhäisesti ja ylimielisesti kuin jos olisin ollut oma puotipoikani. "Hyvä herra... mutta kauheastipa te olette laihtunut! Oletteko sairas?" kysyi hovimarsalkka.

"Ei kannata puhua. Miten voin olla palvelukseksenne?"

"Voisinko saada puhua häiritsemättä pari sanaa kanssanne?"

Pyysin häntä astumaan ylös saliin ja siellä istui hän paraaseen nojatuoliini, sen näköisenä kuin olisi hän armossa suvainnut mennä jonkun torpparinsa luo käymään, tuo kopea lurjus.

"Niin nähkääs, asia on sellainen, herraseni", alotti hän, "että minä erään sukulaiseni kuoleman kautta aivan aavistamatta sain niskoilleni viisikymmentätuhatta kruunua, aivan valmistumatta.

"Saakelin epämiellyttävää, sillä en tiedä mihin ne panisin, sillä nähkääs, pankkien talletuskorko ei minua tyydytä."

Sen minä kyllä voin uskoa. Sinä kyllä kernaimmin tahdoit hieman harjottaa koronkiskomista noilla rahoillasi, senkin vanha saituri!

"Nyt olisi aikomukseni kysyä herralta, joka seurustelee... niin, se tahtoo sanoa, ainakin tuntee väkeä maalla ja muualla, mihin minä paraiten voisin sijoittaa rahani. Ei alle kuuden prosentin, ei alle kuuden prosentin; ei tule koskaan kysymykseenkään."

Minä hypähdin ylös tuoliltani. Viisikymmentätuhatta kruunua! Niillä olisin minä pelastettu! Mutta Herra Jumala, mitä vakuutta oli minulla tarjottavana! Minun kiinnitykseni olivat jo aikoja sitte käytetyt. Ja niin luettelin minä useita talonpoikia Nålköpingin lähiseudulla, joiden tiesin tarvitsevan pieniä, yhden- tai parintuhannen kruunun lainoja, kiinnitystä vastaan taloon. Hovimarsalkka otti hienon lyijykynän ja merkitsi ylös taskukirjansa lehdelle laihalla, hienolla, Valkosella, kapealla kädellään.

"Herraseni, tämä tekee 27,000 kruunua yhteensä ja sittenkin joutuisin tekemisiin neljäntoista henkilön kanssa... Ette tiedä ketään liikemiestä, joka hyvää vakuutta vastaan, hyvää vakuutta tietysti, ja kuudella prosentilla, alle ei tule kysymykseenkään, tahtoisi ottaa koko summan?"

Minä punastuin ja kurkkuni tuntui ahtaalta kun sanoin:

"Kyllä, minä tunnen erään, joka tarvitsee nämä rahat varsin hyvin, erään, joka ilman niitä ehkä piankin on paljaan taivaan alla vaimoineen ja lapsineen, erään, jolla ei enää ole mitään vakuutta tarjottavana, mutta joka, jos nämä rahat saisi, olisi pelastettu, ja varmasti maksaisi ne takaisin."

"Ta ta ta! Sellaiseen kauppaan ei nähkääs kukaan ihminen rupea, ystäväiseni. Pyydän anteeksi että olen häirinnyt. Hyvästi!"

"Hyvästi!"

Ovessa käänsi hän taas vanhan petolinnunnaamansa minuun päin ja kysyi rumasti hymyillen:

"Kuulkaapas, sanokaa minulle, kuka nyt taas on liisterissä tässä viheliäisessä luolassa?"

Minä olin kiihtynyt ja epätoivoissani, ja mistään väliä pitämättä minä melkein huusin:

"Minä itse, herra hovimarsalkka! Olkaa hyvä ja katselkaa nyt oikein tarpeeksenne pulaan joutunutta lähimmäisraukkaa, jos se teitä huvittaa, niinkuin näyttää!"

Ukko ojensi vartaloaan.

"Mitä lajia! Mitä sanotte? Te itsekö? Ja sen sanotte te noin suoraan! Ajatelkaas, jos puhuisin siitä jollekin!"

"Oh, sitä minä en pelkää. Voitte kyllä olla saita ja sydämetön, mutta sen verran gentlemanni te toki sentään olette, herra hovimarsalkka", huudahdin minä, menettäen kaiken malttini hänen pilkalliset, vanhat kasvonsa nähdessäni.

Ukko kiipesi uudestaan sisään, istui nojatuoliin, jonka äsken oli jättänyt ja alkoi sormiensa välissä hypistellä kultaista nuuskarasiaansa.

"Katsoppas vaan! Kuinka se olikaan? Minäkö olen saita, minä? Ja sydämetön? Niinhän se oli? Mutta herra sentään suvaitsee pitää vanhaa hovimarsalkkaa hieman toki gentlemannina. Se oli kiltisti tehty!"

Minä häpesin ja pyysin anteeksi.

"No niin! No niin! 'Saita ja sydämetön!' Katsoppas vaan! No koska herra tahtoo saada nuo viisikymmentätuhatta kruunua?"

"Saa... saadako ne? Herra hovimarsalkka ei varmaankaan kuullut..."

"... että te ette aio antaa mitään vakuutta. Kyllä kuulin Jumala paratkoon, mutta tyydytään pieneen velkakirjaan. Sopiiko neljän päivän perästä? Saan rahat silloin."

Olin kuin pilvistä pudonnut ja tulin tuskin kiittäneeksi.

Neljän päivän perästä tuli hän itse tuomaan minulle rahat. Vapisevalla kädellä kirjotin minä velkakirjan vuoden päästä lunastettavaksi ja aioin rientää alas konttoriin saadakseni sen todistetuksi.

"Mihin nyt, herraseni?"

"Todistajat, herra hovim..."

"Kas vaan, onhan siinä sinetti, tiemmä."

Sitte otti hän velkakirjansa, katseli sinettiä ja ivaili:

"N.J. lehtiköynnöksen keskellä. Katsoppas vaan! Yksinkertainen ja aistikas! Siisti, mutta hiton vaatimaton. Vaakunakilpi, jota ehkä voisi väärentää tai jäljitellä. Hyvää huomenta, herrasen!!"

En tiennyt, pitikö minun lyödä häntä vai suudella hänen pelastavia käsiään. Valitsin keskitien, seurasin häntä syvään kumarrellen ovelle ja rukoilin hänelle Jumalan siunausta.

Ilo ja riemu! Vaara oli ohi, liike seisoi varmempana kuin koskaan ennen, ja vuoden päästä minä jätin hovimarsalkalle hänen rahansa takasin, hänen oman toivomuksensa mukaan kiinnityksissä lähiseudulla ja kuuteen prosenttiin, ei äyriäkään alle. Ainoastaan vuosikoron maksoin puhtaassa rahassa, kolmetuhatta kruunua kuuden prosentin mukaan, ei äyriäkään alle.

Maksu tapahtui minun kodissani ja juuri kuin se oli suoritettu, tunkeutui korviimme heikko lapsenääni.

"Pientä herrasväkeä vai?" arveli hovimarsalkka.

"Niin, pieni tyttö, vasta viikon vanha."

"Katsoppas vaan. Vai niin. Hm... hm... Kuulkaapas herraseni, teidän piirissänne tuollaiset pikku vieraat kai kastetaan varsin pian, vai?"

"Ky...y...llä. Olimme ajatelleet tuorstaina, mutta..."

"Jaha. Tuorstaina! Silloin minulla juuri on asiaa kaupunkiin. Suokaa anteeksi, ukolla on omituiset päähänpistonsa. En ole sellaisessa tilaisuudessa ollut pitkiin aikoihin. Vanhoja tuttaviahan nyt ollaan. Tokkohan olisi mahdollista saada olla mukana?"

"Herra hovimarsalkka... en löydä sanoja... liian suuri kunnia... hm..."

En ole muuten juuri mikään kumartelija, mutta vaikka luulen silloin pokkuroineeni ja kumarrelleeni varsin runsaasti, en voi sitä katua vielä tänäkään päivänä. Nähkääs, yhdestä hovimarsalkasta minä viis välitän, mutta tuo vanha vääräsäärihän oli nostanut minut jaloilleni ja pelastanut onnellisen kotini!

Hänelle annettiin tieto, että toimituksen piti tapahtua kello neljä ja lyönnilleen olivat hänen vaununsa portilla. Hanna kyllä arveli, että se oli hauskaa muiden rouvien vuoksi, mutta oli hirmuisen hämillään, ja sitte ei hän oikein tietänyt millä tavoin puettuna piti luulla hänen tulevan. Mies, joka kutsui konsulia ja tukkukauppiasta "herra" ja "herraseni", voi epäilemättä tulla ristiäisiin metsästyssaappaissa.

Mutta ei, hänellä oli täysi hovipuku, hän tervehti kohteliaasti kaikkia ja kutsui Hannaa "rouva konsulinnaksi", niin että hän kyllä tavat tunsi kun vaan tahtoi.

Pappi oli pudottaa käsikirjansa kun sai nähdä tuon vanhan kopean hovimarsalkan, joka ei koko kaupungissa seurustellut kenenkään muun kanssa kuin maaherran, kummina minun luonani, ja Nålköpingin rouvat olivat niellä ukon katseillaan.

Tyttö kastettiin Katriksi ja hänen pitäisi nyt keväällä päästä edes.

Hovimarsalkka kilisti lasia vaimoni kanssa ja pyysi saada lähemmin katsella pienokaista. Kun Hanna toi hänet, katseli hän lasta pitkän aikaa ja hänen vanhat silmänsä näyttivät sumenevan.

"Minä olen vanha, lapseton leskimies, enkä tuollaisista pikkaraisista juuri paljoakaan ymmärrä; mutta saanko minä, rouva konsulinna?"

Ei Hanna ymmärtänyt, mitä hän tahtoi, mutta hän tiesi, mitä ukko oli meille tehnyt, ja ettei meidän talossamme juuri ollut mitään, mitä hän ei saisi.

Silloin otti hän Katrin ja suuteli häntä keskelle suuta, enkä tahdo tulla autuaaksi, jollei tuon vanhan ukkorähjän silmissä kiiltänyt kaksi suurta kyyneltä, kun hän sitte taas suoristi vartalonsa.

"Merkillistä, hän maistuu aivan tuoreelta voilta", sanoi hän.

Muut hienot herrat, jotka ovat menneet kihloihin tyttärieni kanssa ja heitä suudelleet, ovat lausuneet, että se on maistunut "taivaalliselta". Ketä tässä uskoo? Kyllä minä puolestani arvelen että hovimarsalkka enemmän tiesi voista kuin vävyni taivaasta.

Sitte pyysi hän yksityisesti saada puhella Hannan kanssa ja tultuaan siniseen kamariin, otti hän povestaan elinkorkokirjan ja sanoi:

"Hyvä rouva konsulinna. Onni voi ihmeellisesti vaihdella tässä maailmassa. Teillä ei koskaan ole ollut mitään kokemusta siitä, ei, Jumala varjelkoon, tietysti ei, ja me toivomme, ett'ette koskaan tule sitä kokemaan. Mutta kaikkien näiden uudenaikaisten aatteiden joukossa, jotka enimmäkseen ovat vallan kelvottomia, on mielestäni elinkorko vähimmin typerä joka tapauksessa. Siinä on joku ajatus. Tohdinko pyytää teitä olemaan niin hyvä ja ottamaan tämän pienokaiselle vanhalta, sydämettömältä saiturilta! Kirjaan ei ole mitään kirjotettu, sillä kukapa voi tietää että hänen nimekseen juuri piti tulla Katri? Mutta siellä lehtien välissä on alku ensimäiseen pieneen panokseen. Ei, katsohan vaan! Enemmänkö torttua ja viiniä. Kiitoksia paljon, nyt täytyy minun lähteä."

Nils Jönsson ei koskaan ketään mielistele, mutta häntä minä seurasin alas vaunujen luo ja seisoin paljain päin ja parhaassa hännystakissani ja kiedoin peiton hänen vanhojen, kapeiden sääriensä ympäri.

"Kiitos, kiitos ystäväni! Pidän teistä. Suora ja hieno. Tohtii sanoa suoraan päin naamaa. Katsoppas vaan! 'Saita ja sydämetön!' Kuinka herra tietää, mitä minulle on tehty, ennenkuin minä sellaiseksi olen tullut? — Se kuski roisto on taas antanut Ajaksin hieroa itseään aisaa vastaan. Katsohan vaan! Katsohan vaan!"

Ajatuksiini vaipuneena jäin minä katselemaan poisvieriviä vaunuja. Niiden omistajaa en nähnyt enää milloinkaan. Kuuden viikon perästä avautuivat perhehaudan ruostuneet saranat vanhalle hovimarsalkalle.

Mutta Katrin kirjassa oli kannen ja ensimäisen lehden välissä tasan kolmetuhatta kruunua, ei äyriäkään alle, ja sen verran hänellä nyt on enemmän kuin muilla lapsilla, vaan senvuoksi, että hän käytti tilaisuutta ja kitisi hiukan tuon vanhan herran meillä käydessä.

VIII.

Lapset.

Yksi asia on varma: ei koskaan tiedä kuinka äärettömän suuri vanhempien rakkaus on ollut ennenkuin itse saa lapsia. Vanhempien rakkaus on, kerran koetteeksi lausuakseni jotain runollista, laina taivaasta, jota ei oikea velkamies koskaan säännöllisesti suorita oikealle velkojalle. Ei koskaan elämässä saa isä tai äiti pojaltaan tai tyttäreltään sitä hellyyttä, huolenpitoa ja rakkautta, mitä he ovat heille tuhlanneet.

Lapsi kasvaa; kaikki harrastukset, kaikki ajatukset kääntyvät eteenpäin, uuteen, houkuttelevaan, tietoon ja iloon, toiseen nuoreen, liekehtivään sydämeen ja sitte piankin omaan kotiin. Vanhemmat, nuo useinkin pitkiksi ajoiksi unohdetut, joita hyvin harvoin käydään katsomassa, joille kirjotetaan yksi tai puoli sivua samaan aikaan kun töhritään kuusitoista sivua täyteen tyttöhupakolle, jonka kanssa on oltu tuttavia muutamia kuukausia, he saavat sen, mitä jää yli.

Mutta sitte tulee hetki, jolloin hän, jota rakastaa enemmän kuin omaa elämäänsä, kalpeana ja vaikeroiden vaipuu vuoteelleen tuolla makuuhuoneessa, häilyy elämän ja kuoleman välillä muutamia tuskallisia, ijankaikkisen pitkiä hetkiä, ja opettaa miehen tuntemaan, mitä merkitsee tuskassa vavista rakkainpansa puolesta tässä maailmassa. Ja sitte kuuluu sieltä yht'äkkiä heikko, muiden korvissa käheä ja rumakin kirkuna, mutta sinusta se kaikuu kuin ihanimmat sävelet, ja sinä pidät sylissäsi pientä vierasta matkamiestä, joka kuitenkin on osa omasta itsestäsi.

Hän tulee kostamaan noiden puoleksi unohdettujen vanhusten puolesta, joille sinä olit kaikki kaikessa; tämä pikku olento tulee viimeiseen ropoon asti, korkoineen ja koronkorkoineen vaatimaan ulos kaiken sen hellyyden, alttiuden ja itsensäkieltäymyksen, minkä sinä olet velkaa heille, jotka ehkä jo lepäävät kirkkotarhan mullassa.

Kellä on sellainen lapsuus ja nuoruus kuin minulla, ei helposti tule haaveelliseksi ja luottelevaksi tunteissaan, mutta minä vakuutan että rinnassani liikkui varsin suurenmoisia tunteita, kun ensi kerran pidin esikoistani sylissäni.

Omituista ajatella, että juuri hän tulee käymään läpi tämän minun käsikirjoitukseni, korjaamaan kielivirheet, pyöristelemään lauseita siellä, täällä ja sitte koettamaan saada tämä painetuksi itse Tukholmassa. Jollei hän, joka on lääketieteen tohtori ja oppinein meistä kaikista, lopulta sentään arvele, että tämä on liian yksinkertaista painettavaksi!

Olen aina koettanut olla niin huomaavainen aviomies kuin minun sivistys-asteellani mieheltä voi vaatia, mutta koskaan en minä ole Hannaa niin "kruusaillut" kuin tuon pojan syntymisen jälkeen. Hän olisi voinut sanoa mitä tahansa, ja minä tunsin, etten olisi sanonut häntä vastaan paitsi yhdessä asiassa, minkä olin saanut päähäni heti kun kuulin että se oli poika.

Niin huusi Hanna eräänä päivänä minut luokseen ja minä tulin ja istuin niin sievästi sängyn laidalle ja tartuin hänen pikku käteensä niin hienosti ja hellävaroin, kuin oikein olisimme olleet parempaa väkeä molemmat.

"Kuule, Nils", sanoi hän, "oletko yhtään ajatellut miksi me hänet kastamme?"

Minä tulin sekä punaiseksi että hämilleni.