Part 5

Tunnin perästä olin minä taas kaupungissa. En ole totta puhuakseni, tuntenut itseäni koskaan niin noloksi. Karannut kuin varas sanomatta jäähyväisiä! Paennut morsiamen ja kälyjen luota ja aamiaiselta.

Mutta ei voi kuitenkaan auttaa, että tuntui aivan kuin olisin onnellisesti pelastunut suuresta vaarasta.

Emmin olen sen jälkeen nähnyt vain yhden ainoan kerran, vastakirjassa olevia rahojani, 1,278:96 kruunua, sitävastoin en koskaan. Mutta niitä pidän halpana hintana kahden ihmisen onnesta.

Sanoin kahden, sillä Emmikin on tullut onnelliseksi. Viisi vuotta myöhemmin näin hänet eräällä rautatiematkalla Katrineholman ruokasalissa ihastuttava kahdenvuotias poikanen polvellaan. Itse oli hän kauniimpi kuin koskaan ennen ja silmät loistivat iloa ja elämänhalua. Hoikka, komea mustaverinen mies istui heidän vieressään ja katseli heitä katseilla, jotka eivät jättäneet sijaa pienimmillekään epäilyksille siitä, etteivät nuo kaksi olisi olleet hänen laillista omaisuuttaan.

Minä häpesin kuin ulosajettu koira, mutta en kuolemaksenikaan voinut olla menemättä tervehtimään ja esityttämään itseäni. Ja niin pidin varani kun tuo komea, hoikka mies meni matkalaukkua hakemaan, ja kuiskasin lapsellisen, tyhmän ja epäselvän:

"Suo anteeksi!"

Jonka jälkeen Emmi loi lämpöä, onnea ja rakkautta uhkuvan katseen mieheensä, pudisti lämpimästi kättäni ja sanoi:

"Kiitos!"

Hänellä oli ollut täysi syy luulla minua tyhmäksi, ja minä olisin voinut epäillä, että hän tahtoisi olla ivallinen, mutta se ei kummankaan mieleen juolahtanut, ja jos me koskaan olemme toisistamme pitäneet tässä elämässä, oli se juuri silloin.

Mutta minähän riennän tapausten kulun edelle. Kotiin tultuani Koivusaaresta minä monta päivää olin kuin aivan sekaisin päästäni. Ja hiljaisina, yksinäisinä öinä tuo tumma, kaunis pää katseli minua pimeän lävitse ja teki minut levottomaksi. Mutta en vielä tänäkään päivänä ymmärrä kuinka sitte kävi; tuo tumma pää vaaleni, mustat hiuspalmikot tulivat kellertäviksi ja nuo leimuavat, säkenöivät silmät katselivat minua lempeinä ja sinisinä. Muistot nousivat mieleeni, ja vaikk'en minä viiteen viikkoon käynyt yhdessäkään perheessä, niin tuskin olen koskaan elämässäni niin paljon seurustellut naisten kanssa kuin silloin yksinäisessä makuukamarissani, missä paitsi minua ja kärpäsiä ei ollut yhtään elävää olentoa.

Huomasin lopulta, että minun täytyi keksiä itselleni jotain huvitusta. Kylpymatkaan olisi minulla kyllä ollut varoja, mutta poissaoloni liikkeestä olisi kuitenkin tuottanut liian suurta vahinkoa. Ja siten, ilman että itsekään oikein tiesin, ravasivat ruskeat tammani eräänä lauantai-iltana sydänkesän aikaan Peltoniemen kartanon Valkosesta portista sisään.

Oli kuusi vuotta siitä kuin viimeksi näin vanhat ystäväni, mutta käden lyönnit olivat yhtä lämpimät ja katseet yhtä ystävälliset, vaikka lautamiehen ja Leena-muorin hiuksiin jo olikin lunta sekoittunut.

"Sepä oli harvinainen ja rakas vieras! Astukaa sisään... patruuna!"

"Enkö saa olla teille Nils kuten ennenkin?"

Sen sain, ja kaupan päälle vielä syleilyn Leena-muorilta.

Uteliaita silmiä ja suurempia ja pienempiä päitä näkyi ovista; kaikki tahtoivat nähdä pitkämatkaisen vieraan. Kaikki päät olivat vaaleita ja yksi niistä sai minut äkkiä hypähtämään ylös.

"Se on Elin. Hän on nyt seitsemäntoista. Tule sisään tervehtimään, Elin!" sanoi lautamies.

Vai niin, se oli pikku sisko, nyt jo näin pitkäksi kasvanut. Ja minä istuin taas odottamaan, tietämättä, mitä minä odotin. Lopulta minä kysyin:

"Ja Hanna, missä hän on?"

"Se on totta, hänet pitää hakea kotiin. Hän on Etelätalossa, missä nuorilla on tanssit juhannustangon ympärillä, jonka ovat koristaneet tuoreilla lehdillä ja kukilla. Liina saa juosta häntä hakemaan."

"Olisi synti häiritä hänen huviaan", arvelin minä. "Emmekö me sen sijaan voisi mennä sinne katsomaan tanssia?"

Siihen ei ollut mitään estettä.

Menimme pellonaidan yli ja vasikkaha'an läpi, ja sitte kuulimme jo viulun äänen Etelätalosta Siellä oli komea juhannussalko ja oikein laudoista tehty tanssilava, ja polkka, joka juuri siihen aikaan salongeista oli levinnyt talonpoikaistaloihin, oli täydessä menossa. Kauaa ei minun tarvinnut pyörivien parien joukosta etsiä, ennenkuin huomasin Hannan. Pitkänä ja vaaleanverevänä, solakkana mutta voimakkaana, tanssi hän luontoperäisellä suloudella, vaalean tukan peittämä kaunis pää reippaasti pystyssä. Hän oli lämmin ja punainen, mutta suuret, siniset silmät olivat tyynet, ja hänen tanssinsa oli, huolimatta hänen kahdestakymmenestä kahdesta ikävuodestaan, vielä ilmeisesti lapsen, joka tanssii vain tanssin itsensä takia.

Kun polkka oli loppu, tahtoi isä huutaa hänet luoksemme, mutta minä kielsin ja vein hänet mukanani paremmin puiden taakse. Tahdoin nähdä, kuinka tuo kaunis, komea tyttö käyttäytyi muun nuoren väen joukossa, tietämättä meidän läsnäolostamme.

Minkätähden tulin minä niin iloiseksi kun hän tanssin loputtua aina meni vanhempien naisten luo, jotka olivat lystiä katselemassa, tai otti jotakin muuta nuorta tyttöä vyötäisistä ja käveli edestakaisin joen rannalla? Minkätähden minä hymyilin, kun isä pahoitellen kuiskasi:

"Nuoret arvelevat, että Hanna on niin ylpeä ja tahtoo liian paljon olla itsekseen!"

Sitte vingahti viulu taas ja alkoi soittaa valssia, jonka minä hyvin tunsin noista reippaista sävelistä.

Tanssitilaukset edeltäpäin olivat vielä silloin ja paljon myöhemminkin tuntematon tapa talonpoikaiskodeissa ja leikkihuveissa. Se tyttö, jolla ei heti ollut jonkun pojan käsivarsi uumillaan, hän varmasti oli "vapaa".

Senvuoksi juoksin minä esiin, laskin käsivarteni hänen vyötäisilleen ja kuiskasin:

"Saanko luvan, Hanna?"

Hän säpsähti ja kävi hohtavan punaseksi, mutta heti hän tunsi minut; ja niin me lähdimme tanssiin.

Siellä oli sekä ylioppilaita että inspehtoreja ja yksi nimismiehen kirjuri ennastaan, niin että "kaupunkiherran" osanotto tanssiin ei herättänyt mitään erityistä huomiota, varsinkin kun minun tanssitaitoni täällä oli täydellisesti paikallaan.

Me tanssimme monta tanssia yhdessä, ja kuta hämärämmäksi kesäilta tuli, sitä selvemmäksi tuli minulle, kenen se vaaleanverinen pää oli, joka nuoruudenmuistojen vahvoilla voimilla oli sysännyt syrjään säihkyvät silmät ja tummat kiharat. Kuinka hyvin hän muistikaan minut ja joka sanan, minkä olimme puhuneet käydessäni täällä pääsiäisaikaan kuusi vuotta sitte! Hänessä ei nuoruudenystävän kuva nähtävästi ollut vaalennut niin paljon kuin minussa.

Lautamies väsyi nyt katselemaan ja lähti kotiin. Me olimme siis kahden kesken kotimatkalla. Kesäyö oli leuto, taivas kirkas, kauempana kohisi joki koskesta alas, ja kuivuvan heinän tuoksu nousi niityltä. Me kävelimme aivan lähekkäin.

"Muistatko kuinka sinä aina kuivasit minun takkini ja lämmitit minulle maitoa talvi-iltoina, kun tulimme teille, kauppa-Lassi ja minä?"

"Muistan, Nils."

"Muistatko kun sinä olit pieni ja minä nostin sinut Pollen selkään ja talutin aina myllylle asti?"

Hän muisti kaikki.

"Muistatko, kuinka me kävelimme täällä harjulla silloin pääsiäisenä viimeksi täällä käydessäni?"

"Muistan, Nils,... mutta siitä on jo niin hirmusen pitkä aika..."

Ääni vapisi kuten tukehdutetusta nyyhkytyksestä, ja kun minä katsahdin häneen, olivat hänen poskensa valkoset kuin paidan kaulus hänen pikkuleukansa alla.

Riemuun puhkesi nuori, lämmin rintani! Kuusi pitkää vuotta oli minulla ollut mitä kallisarvoisin aarre, vaikken ollut ymmärtänyt avata lukkoa, jonka taakse se oli kätketty.

"Mutta nyt olen minä täällä! Nyt olen minä täällä, oma rakas pikku tyttöni!" kuiskasin minä hänen korvaansa, ja koska suuni kerran oli niillä seuduin, painoin ensimäisen suutelon hänen vapisevalle pikkusuulleen ja suljin hänet syliini.

Sitten istuimme me kauan hiljaa tien vieressä kivellä, lujaan toisiamme vastaan painautuneina.

"Luuletko että olisi hyvin vaikeata oikein pian jättää isäsi ja äitisi ja rakas lapsuudenkotisi?"

"Sitä en minä tiedä, Nils."

"Mutta omaksi pikku vaimokseni sinä tahdot tulla ja seurata minua ja rakastaa minua?"

"Kyllä, Jumala sinua siunatkoon, Nils, _sen_ minä tahdon tehdä."

Ja sillä tavalla se kävi, että minä, joka olin ollut niin ylpeä itsenäisyydestäni, pysyin itsenäisenä ainoastaan muutaman, nopeasti kuluvan vuoden, sitten tullakseni hänen omakseen, kokonaan antautuakseni hänelle, joka rakkautensa auringonpaisteella on tehnyt koko elämäni valoisaksi, ja saanut minut siihen lujaan vakaumukseen, että jos mikään sananlasku puhuu totta, niin varmasti se, joka sanoo, että samanlaisilta lapsilta luonnistuu leikki parhaiten.

VI.

Eteenpäin ja ylöspäin.

Meillä ei ollut mitään odottamisen syytä. Leena muori oli alkanut valmistaa myötäjäisiä samaan aikaan kuin Hanna alkoi oppia tuntemaan kirjaimet, ja kolmannenkin tyttären liinavaatekaappi oli jo puolillaan. "Koreata ja hienoa, Hollannin palttinaa ja lakanoita, joita voi vetää vaikka sormuksen läpi, saatte te itse hankkia itsellenne, jos sellaisia tahdotte. Tämä on sellaista, jonka tiedän kestävän, sillä olen itse kehrännyt suurimman osan", sanoi hän oikeutetulla ylpeydellä näyttäessään meille kaikkea, mitä hän Hannallensa oli koonnut.

Häät pidettiin syyskuussa ja muisto niistä on kaikin puolin suloinen, paitsi että veljeni Johannes, joka samoinkuin molemmat sisarenikin oli häissä, liian usein kävi vierailulla juomatavarapöydässä, niin että hänen piti mennä nukkumaan muutama tunti aikasemmin kuin meidän muiden.

Mutta vielä syvemmälle kuin kaunis, maalainen hääjuhla sievässä Peltoniemessä, on kotimatka, häämatka, painunut muistooni.

Nyt täytyy hienomman väen tehdä häämatkansa ulkomaille Reinille, Välimerelle ja Sweitsiin; ja hotellit kätkevät, rautatievaunut kulettavat mukanaan ympäri maata pyhiä, suloisia muistoja. Siihen aikaan tyytyivät monet, joilla oli, ja jotka itse olivat paljo enemmän kuin Hanna ja minä, matkustamaan morsiamen kodista suoraan uuteen kotiin. Neljätuhatta kruunua olen jo saanut maksaa Albertini häämatkasta hänen sydänkäpynsä kanssa, mutta en luule heillä olleen yhtään sen hauskempaa kuin äidillä ja minulla kun me suoraan ajoimme Peltoniemestä kotiin kaupunkiin omilla hevosilla ja oma, Leena muorin laittama eväsvakka mukana, emmekä kuluttaneet koko matkalla enempää kuin 37 äyriä kolmesta puolikkaasta olutta, mitkä kyytipoika toi Kanervapellon kestikievarista.

Tunsin joka tuvan tien vieressä, joka käänteen tiellä. Tässä kohdin olin minä, pienenä raukkana, sinipunertavana vilusta värjötellyt rihkamakuormalla, kääriytynyt Pollen loimeen ja etsinyt tuulensuojaa kauppa-Lassin leveän selän takaa. Tässä olin minä, herrana omilla tavaravaunuillani, ylpeänä sudennahkaturkissa ajanut, ja tässä ajoin minä nyt omissa äskenmaalatuissa vankkureissamme oma Hannani vierelläni ja katselin hänen sinisiin silmiinsä, niin että olin unohtaa sekä ohjakset että tien.

Olimme lähteneet Peltoniemestä heti aamiaisen jälkeen kolmantena hääpäivänä. Ilma oli jumalaisen kaunis, ja kellastunut koivunlehti loisti kuin kulta syyskuunauringossa. Ptruu! Tässä oli vanha levähdyspaikkani. "Joutuin, Pekka, avaamaan jalkapeite rouvalle!"

Joka kerta kun minä sanoin "rouva", punastui Hanna; oliko se senvuoksi, että naimisissa olo hänestä tuntui oudolta, vai senkö vuoksi, että hän oli talonpoikaistyttö ja piti rouva nimeä liian hienona, en ole koskaan häneltä kysynyt.

Me kävelimme alas järven rannalle, otimme vaunutyynyn pöydäksi ja soimme ensimäisen ateriamme kahden kesken. Aurinko paistoi ja linnut lauloivat. Vesi oli kirkasta ja läpinäkyvää, ja sillä oli tuo kevyt eloisuus, jonka se saa syksyisin, kun yöt kylmenevät ja tuuli toisinaan on ankaraa. Aalto aallon jälkeen vieri jalkojemme ohi, kimaltaen auringon säteissä. En voi koskaan uskoa, että Välimeren rannalla olisi kauniimpaa.

Se oli ihana juhlapäivällinen, ja kuinka kärkkäästi minä sitte, maaten selälläni puolukanvarsien keskellä, katseillani seurasin Hannan pehmeitä miellyttäviä liikkeitä, kun hän korjasi ruokatarpeet takaisin eväsvakkaan! Sitte piti minun auttaa häntä, meidän sormemme koskettivat toisiaan, lensi kuin sähkökipinöitä kädestä käteen, ja sitte me suutelimme.

Kaksi kertaa täytyi Pekan huomauttaa että "hevonen jo aikoja sitte oli syönyt viimeisenkin kaurajyvän", ennenkuin maltimme lähteä liikkeelle.

Mutta kun sitte saavuimme tähän pikku kaupunkiimme, jossa silloin oli vain neljätuhatta asukasta, öljylyhdyt toisella syrjällä katua eikä katukäytäviä ollenkaan, hämmästyi Hanna niin sen suuruudesta ja komeudesta ja mahtavuudesta, että hän painautui lujaan minua vastaan ja sanoi:

"Hirmuista Nils, kuinka täällä on suurta ja hienoa ja ylhäistä! Minä niin pelkään, Nils. Täällä et saa koskaan, koskaan poistua luotani".

Komeasti ajaa rämistelimme me Suuren torin yli, käännyimme alas Rantakadulle ja taloon, missä minun puotini oli. Meidän kolme pientä huonettamme toisessa kerroksessa tulivat tyhjiksi vasta ensimäinen päivä lokakuuta; siihen asti piti meidän asua konttorissa puodin takana ja minun pienessä makuuhuoneessani sen vieressä. Sänky oli sivulta vedettävä kahden maattava, ja minä olin ostanut uuden 15 riikintalaria maksavan peilin — siinä kaikki.

Minä lukitsin porstuan oven hyvin, lähetin pois vanhan siivoojattareni, joka oli ottanut meidät vastaan, sytytin lampun ja menin puodista hakemaan portviiniä ja paraita smyrnanviikunoita; ja kun minä silloin vielä en ollut se puhuja, mikä minusta myöhemmin on kehittynyt, sanoin minä vaan: "Jumala siunatkoon sinua, rakas pikku vaimoni!"

* * * * *

Nyt oli minulla onnellinen koti ja turvattu toimeentulo, ja olisin voinut olla täysin tyytyväinen, jollei ihminen olisi niin luotu, että hän aina tavottelee sitä, mitä hänellä ei ole.

Valtuusmiesvaalissa kunnianhimon paholainen ensi kerran toden teolla meni minuun. Kouluneuvostossa minä olin jo ennen. Mutta Vestergren, rautakauppias kadun toisella puolen, hän oli valtuusmies, ja räätäli Lundell, jolla ei ollut enempää kuin kaksi kisälliä verstaassaan, hän oli valtuusmies, ja minä en voinut silloin ymmärtää enkä ymmärrä vielä tänäänkään, että he juuri olivat sen viisaampia kuin minäkään.

Minä melkein häpeän siitä puhua, mutta minä, jota ei hammassärky, eikä reumatismi eikä huono omatunto estänyt nukkumasta, minä aloin maata valveilla öisin ja tuumia kuinka minä pääsisin mukaan kaupungin asioita hoitamaan.

"Sinä olet varmaankin kipeä, Nils?" arveli Hanna, joka heräsi minun kääntelemisestäni ja vääntelemisestäni.

"En suinkaan! Minä nukun, minä nukun, rakkaani", vastasin minä.

Nyt ei ole niin vaikeata sille, joka tahtoo päästä mukaan politiikkaan, sillä nyt on sekä raittius ja vapaakirkollisuus ja todellinen vapaamielisyys y.m. harrastettavana; mutta siihen aikaan ei meillä ollut raittiutta eikä muutakaan vapaamielisyyttä tässä maassa. Kypsän harkinnan jälkeen päätin minä senvuoksi astua säästäväisyyden tietä kuolemattomuuteen. Ei niin ymmärtäen että minä omasta puolestani olisin tullut säästäväisemmäksi. Päinvastoin, minä lahjottelin oikealle ja vasemmalle enkä sanonut koskaan ketään vastaan, ja ne, joilla oli suuri äänimäärä, saivat puodissani tinkiä niin paljon kuin kehtasivat. Ja minä pyysin Hannaa aina ostamaan taloudessamme tarvittavan lihan teurastaja Karlssonilta Eteläkadulla eikä niin tarkoin välittämään hinnasta, sillä Karlsson oli mahtava mies siinä osassa kaupunkia ja kansa seurasi hänen neuvojaan.

Ei, säästäväisyyttä yleisissä asioissa, kaupungin varojen hoidossa täytyi minun harrastaa, tehdäkseni itseni edullisesti huomatuksi.

Tähän nähden panin minä kouluneuvostossa vastalauseeni ison koulusalin uudestaan maalaamista vastaan 57 kruunun kustannuksella, ja kun asia tuli esille kirkonkokouksessa, avasin minä suuni, puhuin ja sanoin:

"Herra puheenjohtaja, hyvät herrat!

"Kouluneuvostossa olen rohjennut vastustaa tätä kallista ja tarpeetonta korjausta, koska mielestäni kerrankin täytyy panna raja yleisten varojen tuhlaamiselle tässä kaupungissa. ('Hyvä!') Niin, minä sanon tuhlaamiselle, hyvät herrat, ja uskallan, tätä ankaraa sanaa motiveeratakseni muistuttaa noista uusista poliisilakeista, jotka maksoivat 7 kruunua kappale, uudesta muuriaidasta hautuumaan ympäri, vainajien lepokammion, kuten runoilija niin kauniisti sanoo, toripumpun liian komeaksi laittamisesta ja siitä, että annettiin kaupungin hienoimman väritaiteilijan maalata puiston penkit parhaalla öljyvärillä, vaikka vaivais-Kallen vetämä yksinkertainen pohjamaali olisi ollut aivan tarpeeksi. ('Vallan totta!')

"Minä rakastan kansan lapsia, hyvät herrat, minä tahdon että he saavat valistusta, eivätkä istu tyhjin vatsoin koulussa. Jos Herra suo minun omien lasteni elää koulu-ikään, niin saavat he alku-opetuksensa kansakoulussamme ja tulevat istumaan vierekkäin noiden rakkaiden pienokaisten kanssa meidän köyhimmistä kodeistamme. (Pitkää, hyväksyvää muminaa ovensuusta, työväen joukosta.)

"Mutta onko oikein kouluhuoneen ylellisen sisustuksen kautta, koreilla väreillä, jotka maksavat yli puolen sataa kruunua, vetää lasten helposti liikkuvainen mieli pois tarpeellisesta opetuksen tarkkaamisesta? Onko oikein tehdä koulu niin paljon kauniimmaksi kuin nuo köyhät kodit, joista useimmat koululapset ovat, että pienokaiset ehkä eivät tule viihtymään kodeissaan, vaan alkavat halveksia noita köyhiä, mutta rehellisiä ja kunnioitettavia ihmisiä, jotka ovat heille elämän antaneet?

"Sali on siihen aikaan kun koulutalo oli yksityisomaisuutta, ollut rikkaan ja arvossa pidetyn miehen ruokasali. Minun mielestäni on se vieläkin hyvin kaunis. 'Mutta värit ovat kuluneet", sanotaan. Minä vastaan tähän toivomuksella: Älköön vaan niitä opetuksia ja totuuksia, joita tässä huoneessa taitavat ja innokkaat opettajat istuttavat hentoihin sydämiin, kuluttako pois elämä, jossa kyllä on liiaksikin ylellisyyttä ja komeutta, ilman että sitä täytyy kansakoulussa opettaa!' ('Hyvä! Hyvä!')

"Kouluneuvoston ja kirkkoherran ehdotus kumottiin, minun vastalauseeni hyväksyttiin, ja koulusali sai olla haalistuneena ja rumana vielä kahdeksan vuotta, kunnes minä kerran syntymäpäivänäni omalla kustannuksellani kahdenkertaisesta summasta annoin laittaa sen siistiksi, jonka vuoksi minusta sanomalehdessä mainittiin otsakkeella: 'Valistuksen etuvartija, ystävä ja edistäjä.'

"Mutta kun minä sinä iltana menin kokouksesta kotiin, ja hämärässä kadulla kuulin 'kansan mielipiteen' esiintymisestäni, nautin minä ensi kerran kansan suosion ja kunnianhimon riemua.

"Patruuna Jönsson on säästäväisyyden ystävä ja kansan mies", sanoivat eteläkaupunkilaiset.

"Kuka p—e olisi voinut luulla Jönssonin voivan noin terävästi puhua", kuulin erään ammattitoverini rappusiltaan sanovan toiselle.

Oo, kuinka minä nautin!

"Hän puhui, hitto vieköön, hyvin. Jönssonilla on kykyä. Selvästi ja suorasti, ja tarvitsipa kyllä panna joku raja tuolle hurjalle tuhlaamiselle. Oletko kuullut, että valtuusmiehet nyt taas tahtovat rakentaa pesuhuoneen alas järven rannalle, jottei piikojen tarvitse kastella varpaitaan?" sanoi karvari Nilsson räätäli Stenlundille.

Minä suoristin vartaloni ja kuljin reippain askelin.

"Mikä tuon siivon ihmisen päähän nyt menikään? Pahempaa hölynpölyä en ole elämässäni kuullut!"

Se oli vanha kirkkoherra, joka lausui näin raatimies Strömille. Mutta se ei minua alakuloiseksi tehnyt! Voitetun katkeruutta ja kateutta tietysti!

Heti senjälkeen tuli suuri eduskuntalaitoksen muutos vuonna 1865. Jo kauan edeltäpäin olimme me, Pettersson ja kumpp., Fernlund & Poika, minä ja muutamat muut päättäneet toimeenpanna ilotulituksen sähkösanoman tuodessa tiedon että i!e Geerin ehdotus oli läpäissyt. Ettäkö sitä silloin osasi arvata, että se oli niin kauhean huonosti kirjoitettu ja niin monella tavalla tulkittava ja että siitä tuli niin paljon päänvaivaa maaherroille ja muille suurille herroille.

Sähkösanoma tuli, ehdotus oli voittanut. Hurraa!

"Lempoko teitä riivaa panemaan kynttilöitä ikkuniinne tuon roskan takia!" sanoi raatimies Ström. "Hyväkin aihe kai teille porvareille juhlia sen johdosta, että porvaristo on tehnyt valtiollisen itsemurhan, vai mitä?"

Silloin rupesi Pettersson ja Kumpp. arvelemaan, raapi tukkaansa ja kuiskasi:

"Kuulehan Jönsson, mitähän se oikeastaan _sisälsi_ tuo ehdotus, joka nyt on voittanut."

"Huoli sinä tuon virkaherran tyhmyyksistä, vaan, sytytä kynttilät palamaan sekä asunnossasi että puodissa", vastasin minä.

Kun juoksin ylös asuntooni, tuli Hanna punakkana ja lämpöisenä vastaani ja sanoi:

"Olen pannut kaikki kynttilänjalat kuntoon kuten pyysit, mutta niitä ei pitkälle riittänyt, niin että minä olen asettanut kynttilöitä pulloihinkin ja verhonnut pullot kukkaruukkupaperilla."

Suutelin kekseliästä eukkoani ja me riensimme sytyttämään kynttilät ikkunoissa. Yhdessä ikkunasta puuttui kuitenkin vielä kynttilöitä. Pian kaksi puolentuopin pulloa lisää! Mutta kukkapaperi oli lopussa. Päättäväisyydellä, joka ratkaisevissa silmänräpäyksissä on suurille miehille ominaista, tempasin minä silloin kalvosimet käsistäni ja panin ne pullojen ympärille ikkunalaudalle. Se näytti vallan somalta.

Pienessä vierashuoneessamme seisoi Hanna miettiväisenä.

"Tämä tulee maksamaan yli kolme riikintalaria, Nils!"

"Niin kyllä Hannaseni, mutta se on isänmaan hyväksi. Isänmaa on pelastettu, näetkös."

"Mistä niin?" kysyi Hanna, mutta minulla ei ollut aikaa hänelle selittää; kiirehdin kadulle.

Siellä sanoivat kaikki, että minä, Nils Jönsson, olin toimittanut kaikkein kauneimman ilotulituksen ja olin kansan mies, mutta että vanhan parooni Drakenpamp'in ja raatimies Strömin mielenosoituksellisesti pimeät ikkunarivit oli kahleista vapautettu kansanjoukko lyönyt rikki.

Mutta valtuusmiesvaali läheni, eikä voi koskaan olla täysin varma tehneensä kylliksi kuolemattomuutensa hyväksi. Minä lähetin senvuoksi kaupungin lehteen seuraavan kunnallispoliittisen, jyrkästi nimettömän palasen:

_Mikä on tarkotus?_

Kaupungin tilien tarkastajain joukossa huomataan myöskin rahatoimikamarin varapuheenjohtajan langon veli. Mahtaako hän kyetä tarpeellisella huolellisuudella ja puolueettomuudella tarkastamaan rahatoimikamarin laskuja? Onko meidän kaupunkiimme tarkotus perustaa sellainen perhehallitus, että kaikki valta pannaan yhden perheen käsiin? Ovatko julkiset luottamustoimet tässä yhteiskunnassa muutamien sukujen etuoikeutena? Mikä on tarkotus? Nls J—ss—n.

"Minä onnittelen sinua. Se oli saakelin terävä ja hyvin kirjotettu artikkeli", sanoi Pettersson & K:ni, kun tapasimme toisemme kaupungintalolla samana päivänä kun lehti oli ilmestynyt.

"Mikä artikkeli?" sanoin minä, vallan hämmästyneenä.

"Etkö luule meidän käsittävän, ettei 'Nls J—ss—n' ole kukaan muu kuin sinä!" sanoivat he kaikki.

Sehän oli oikea arvoitus, kuinka he olivat sen saaneet selville!

Kaikkialla sanottiin, että olin terävä mies, mutta en olisi ehkä sentään vielä tullut valtuusmieheksi, joll'ei rautakauppias Westergrenin rouva olisi asettanut pyykinpesua samaksi päiväksi kuin kultaseppä Vallgrenin rouva. Piiat törmäsivät yhteen pesuhuoneella, ja Vallgren suuttui niin, että houkutteli kaikki veljet "Auringon ystävissä", missä hän oli seremoniamestari, pettämään rautakauppias Westergrenin vaalissa.

Vaalipäivän iltapuolella kävelen minä raatihuoneenpuistossa enkä ole mistään tietävinäni. Niin tulevat Pettersson ja Ström vastaan, irvistävät ja sanovat:

"Saan luvan onnitella!"

"Minkä hiton tähden?"

"Sinä olet valtuusmies 2,514 äänellä. Westergren hävisi 2,312:lla."

"Sepäs oli täydellinen yllätys! Merkillistä, ettei anneta ihmisten olla rauhassa!" sanoin minä suutuksissani ja menin kotiin Hannan luo.

On suloista valtiomiehelle kotona saada paljastaa tunteet, joita hänen ulkona visusti pitää peitellä.

Hanna näki heti, että olin hyvin iloinen ja tuli heti vastaani ystävällisesti osaa ottaen kuten aina elämäni tärkeissä tapauksissa.

"Eivätkö ehkä sillit noissa K.K.-tynnyreissä olleetkaan niin huonoja kuin luulit?" sanoi hän.

Minä kiersin käsivarteni hänen vartalonsa ympäri ja minun ääneni vapisi liikutuksesta:

"Paljon parempaa, Hanna. Minusta on tullut valtuusmies!"