Part 3

Tuommoisena, juuri noin suorana ja komeana ja voimakkaan varmana ja samalla noin miettiväisen näköisenä oli hän astunut Tuomiokirkon torin poikki Turussa, palatessaan luennoiltaan yliopistossa. Hän tuli portista sisään ja meni omaan pieneen kamariinsa pihan perällä, jossa hänellä oli asunto ilmaiseksi ja päivälliset vapaat lasten opetuksesta professorin perheessä. Hän oli niin urhokkaan, niin sankarimaisen näköinen eikä ollenkaan niinkuin ne muut papin kokelaat. Hän luki jumaluusoppia, ja Turun parhaat perheet olivat ottaneet hänet huostaansa, auttoivat häntä ja hankkivat hänelle tilaisuuden opinnoiden jatkamiseen vielä papintutkinnonkin suoritettua. Hän väitteli, hänestä toivottiin paljon ja hänet tahdottiin kiinnittää yliopistoon. Ja johan hänellä oli paikkakin tiedossa, jota odottaessa ja kun häät oli vietetty, hän sai papin paikan Ahvenanmaalla. Mutta yht'äkkiä hän sitten muuttui, palattuaan matkoilta sisämaahan, jossa piispan notariona oli ollut tarkastuksilla mukana. Synkkänä ja sanatonna hän kulki ja silloin, kun joskus puhui, puhui velvollisuuksista, joita tunsi olevansa kutsuttu täyttämään. Puhui siitä, ettei hänen paikkansa pitäisi olla täällä, vaan tuolla kaukana, jossa Jumalan valtakunnan hyväksi ei vielä ole paljon mitään tehty. Silloinhan kuoli heidän lapsena ... ja silloinhan hän sanoi tulleensa selvyyteen siitä, että se oli otettu häneltä pois sentähden, että hän sitä liiaksi rakasti, enemmän kuin Jumalaa ja kansaansa, joka pimeydessä vaelti. Lähdettiin tänne, ja samahan tuo oli, missä oltiin. Yhteisestä päätöksestähän, vaikkakin kaikkein sukulaisten ja suosijain mieltä vastaan lähdettiin, paikan auettua, tänne kaukaisille rajamaille, erämaahan, jossa ihmiset vielä puolittain pakanoina elivät, uskoivat noitiinsa ja taikoihinsa, ja epäjumaliaan palvelivat. Ja täällä sitä nyt oltiin.

Kun ei täällä vain olisi niin kylmää ja kolkkoa ja autiota ja ihmiset niin suljetuita ja juroja. Usein oli hän jo katunut tänne tuloaan, oli katunut taas sitä katumistaankin, mutta kotiutua tänne ei hän koskaan luullut voivansa. Ainoastaan silloin, kun hänen mielensä innostus häneenkin tarttui, kun hän tuli vakuutetuksi hänen tehtävänsä suuruudesta, sai hän mielensä viihtymään. Se voikin puhua siitä niin, että maailma ainakin siksi hetkeksi kokonaan näytti muuttuvan. Peikot hän korpien pimeydestä karkoittaa, uskoon ja valoon ja vapauteen pakanuuden orjuudesta hän kansan vie, Jumalan työtä tekee, kirkon ympäristöä perkkaa ja sen kellojen äänen kaukaisimpiinkin rotkoihin kaiuttaa! Sellaisia olivat aina hänen sanansa, ja silloin tuntuivat hänen omat huolensa hänestä niin pieniltä ja itsekkäiltä. Jos ne vain taas toisina hetkinä eivät olisi tulleet kahta voimakkaampina takaisin ... jos häntä välistä ei olisi peloittanut niin, että sydän oli jähmettyä, ja jos hän olisi voinut olla aavistuksiaan uskomatta. Mutta välistä, kun hän yöllä kuuli tuon heti talon takaa alkavan korven ryskävän ja paukkavan, tuntui hänestä kuin harjun puut syöksyisivät hänen päälleen ja hän rutistuisi kuin karitsa kaatuvan hongan alle, vaikka hänen miehensä seisoi häntä varjelemassa ja torjui niitä kädet ojoina hänen luotaan. Vääristyneet petäjät olivat välistä hänen unissaan noita-akkoja, joiden keskellä hänen miehensä taaskin tappeli ja riuhtoi eikä huomannut, kun toiset hänet kiertäen tarttuivat hänen vaimoaan hiuksiin ja jalkoihin ja raahasivat hänet palavaan kirkkoon, joka välistä oli kuin Turun tuomiokirkko, välistä kuin oma kirkko, mutta lopuksi aina niinkuin se polttorovio, jonka päällä hän oli nähnyt velhovaimoja Turun tullissa poltettavan. Yhtä mittaa kuuli hän täällä taikuudesta ja noituudesta puhuttavan, ja yhä useammin häntä nuo painajaiset rasittivat.

Ei hän niistä huoli, ei hän niitä tahdo pelätä, eivät ne hänelle mitään mahda, kun hänen luja, voimakas, hellä miehensä on häntä niiltä suojelemassa ... mutta sittenkin hän vapisi noita ihmisiä, joiden silmissä oli niin kumma kiilto, salaperäinen syrjä-ilme, niinkuin olisivat aina joitakin mustia mietteitä hautoneet, että ne välistä värisyttivät häntä selvällä päivälläkin. Eikä hän kuolemakseenkaan olisi uskaltanut heille kättä antaa.

Kuului askelia porstuasta. Pudistaen kaikki synkät kuvat mielestään kiiruhti hän uunin luo, kaatoi padasta lämmintä maitoa kupposeen ja ojensi sen tulijalle. Tämä näytti ilostuvan, hänen otsansa kirkastui, hän heitti turkin yltään, pani kupin syrjään ja sulki syliinsä vaimonsa.

--Ethän ole enää tyytymätön minuun, sanoi tämä.

--Enhän toki, jos et vain sinä.

--Olin eilen taas niin paha ja kärtyisä ja pahoitin mielesi ... vaan elä siitä välitä ... se tulee tuo mieli aina, kun minua peloittaa enkä minä voi itseäni voittaa, mutta elä sinä sitä enää muistele.

--Enhän minä, rakas ystäväni ... ymmärränhän, että mielesi voi murtua ... mutta kyllä päivät vielä pitenevät, ja maailma valkenee. Eikä sinun tarvitse peikkoja eikä noitia pelätä ... minä karkoitan ne, voitan ne ... hävitän ne sukupuuttoon--sinunkin tähtesi!

--En minä nyt taas pelkääkään...

--Yhtä sinulta kuitenkin pyytäisin...

--Sano, mitä.

--Älä sano vast'edes niin kuin sanoit eilen: »Olkoot pakanat pakanoita, mitä meidän oli heidän kanssaan tekemistä?»

--Enhän minä ... enkä sitä niin pahasti tarkoittanut ... nämä kotipuoleni muistot ne vain johdattivat mieleeni toisia ihmisiä ja oloja.

--Tiedänhän minä sen ... ja tiedän sen tulevan siitä, ettet näitä ihmisiä vielä käsitä etkä vielä ole oppinut heitä rakastamaan ... eiväthän ne olekaan noita meidän hauskoja ja hilpeitä saaristolaisiamme, joihin olimme jo niin kiintyneet ja jotka olivat jo muuttuneet ystäviksemme. Mutta kuitenkin koskee se minuun, enkä soisi, kun olemme päättäneet koko elämämme pyhittää...

--Niin, niin, tahdon minäkin pyhittää elämäni, mikäli voin ... oletko jo tavannut niitä miehiä, joista eilen puhuit?

--He tulevat kohta tänne ... toivon heidän kauttansa voivani ruveta jotakin vaikuttamaan ... paljonhan en vielä ole saanut aikaan ... täällä ei voi tehdä rynnäköitä, niinkuin luulin, täytyy ryhtyä valloittamaan piirittämällä...

--Ja piiritys kestää kauan?

--Pelkään sen kestävän kauemmin kuin--luulinkaan ... vaikka toisaalta enteet ovat hyvätkin.

--Kerro niistä ... mutta juohan toki maitosi ennenkuin se jäähtyy ... tules tänne katsomaan, miten olen aikonut järjestää.

Hän vei hänet karsinaansa verhon taa, sai hänen suostumuksensa uusiin järjestelyihinsä, pani hänet auttamaan itseään, ja, kun uunin kylki oli saatu uuteen asuunsa, virkkoi hän, heidän vierekkäin sohvalle istuutuessaan:

--Kas niin, kerrohan nyt hyvistä enteistäsi!

--Niin, minä tarkoitin sitä nuorta miestä, Reita on hänen nimensä, joka tuli jo joulun aikana tänne ja pyysi saada asua saunassamme. Hän on kertonut...

--Hänen kalpeat kasvonsa ja palavat silmänsä ovat minua aina peloittaneet.

--Olet niin herkkä ottamaan epäedullisia vaikutuksia... Hän on kertonut olevansa entisen noidan poika.

--Olinhan siis kuitenkin oikeassa.

--Hänen isänsä oli noita ja pakana, mutta itse hän on kristitty, vaikka muutamia vuosia sitten hänkin oli täysi pakana. Hänet oli määrätty noidaksi isänsä jälkeen, ja hän olisi kai siksi tullutkin, ellei hänen äitinsä Jumalan ihmeellisten ohjausten vaikutuksesta olisi tuonut häntä Turkuun, jossa hänet kastettiin. Nyt tulee hän tarjoutumaan palvelukseeni ja olemaan avullisena heimolaistensa kristitsemisessä.

--Sehän oli onni, sanoi rouva hajamielisesti,--mutta pastori jatkoi innostuen:

--Se oli todellakin onni, kun en tähän saakka ole saanut käsiini ketään, joka tuntisi ihmisiä ja elämää tuolla laajalla perukalla, mikä melkein järjestään kuuluu olevan pakanallista seutua, vaikka nimeksi kyllä kristinuskon tunnustavat. Heillä on epäjumalansa, joille uhraavat, ja omat noitapappinsa ja taikatemppujen tekijät. Täällä ei ole mitään toimitettu ... koskematon korpi kaikkialla.

--Tiedätkö, mitä Kaarina minulle juuri ikään kertoi, keskeytti hänet rouva, johon hänen miehensä innostus tarttui. Hän on täällä nyt, se mies sieltä sydänmaalta, joka on se suuri tietäjä ja joka oli parantanut voudin rouva vainajan. Eikö hän ollut vähällä hiihtää sinua kumoon?

--Vai hän se oli ... kysyin häntä miehiltä, mutta ne eivät sanoneet tuntevansa.

--Kaarina pelkää hänen kostoaan.

--Sitähän ne kaikki täällä pelkäävät ... en saa mitään tietoja ... mutta nyt minun täytyy saada käsiini se mies.

--Älä suututa häntä ... et tiedä, mitä pahaa hän vielä voi tehdä sinulle.

--Ei hän minulle mitään voi...

Kaarina, joka pastorin tullessa oli poistunut huoneesta, tuli ilmoittamaan, että ne miehet, jotka pastori oli kutsunut, olivat nyt pirtissä.

--Kaarina, tule tänne!--Mistä olet saanut tietää sen, mitä äsken olit kertonut voudin vaimosta.

--Pyhä Maaria, onko rouva kuitenkin...

--Mikset ole siitä minulle ennen puhunut?

--Voi hyvä isä...!

--Älä peloita häntä, Martti. Kaarina, mene noutamaan kamarista olutta ja vie se tuvan pöydälle.--Noita on kieltänyt häntä puhumasta, ja siksi hän pelkää. Hän on itse nähnyt, kuinka velho voudin saunassa hänen vaimoaan loihti. Senkin sain tietää, että Kaarinan äiti pyhimyksiä palvelee. Mutta sinä et saa kiivastua heihin etkä olla siitä ankara.

--Pelkään, ettei tässä ilman kiivautta ja ankaruutta saa mitään aikaan. Päivä päivältä huomaan, että täällä on yhä enemmän tekemistä, paljon enemmän kuin luulinkaan. Tarvitaan raskaita aseita.

Hän otti joukon pieniä kirjasia avatusta laatikosta ja pisti ne kainaloonsa..

--Olkoot ne aseesi! sanoi rouva.

--Kun ne eivät vain olisi liian köykäisiä, mutta koettaa tahdon.

Kun pastori oli poistunut ja rouva kuuli hänen menevän porstuan yli, kiiruhti hän panemaan oven säppiin ja vetäytyi karsinaansa sitä edelleen somistamaan. Mutta joka kerta, kun hän kuuli askelia porstuan loukkuvilla laudoilla, säpsähti hän ja keskeytti työnsä eikä rauhoittunut ennen kuin ei taas mitään kuullut.

IV.

Miehet, jotka pastoria odottivat, istuivat pappilan vanhassa savupirtissä, jonka ikää eivät enää vanhimmatkaan ukot muistaneet. Arveltiin sen olevan niiltä ajoilta, jolloin ensimmäiset asukkaat etelästä tullen tänne vakinaisesti asettuivat. Luultiin siinä olevan kivijalankin, vaikkei sitä enää näkynyt. Huone oli leveä ja matala, katto luuhotti orsiensa päällä kuin musta sadepilvi syksyllä. Ikkunoita oli vain kaksi pienoista reikää, joista toinen pöydän päässä lasiruudulla varustettuna. Kun karsinaluukku oli suljettu, oli toinen puoli pirttiä pimeä kuin saunan lauteitten alus. Lauteet siinä oli ennen ollutkin, ja uuni oli vieläkin kiuas.

Joka kerta, kun pastori Martinus Olai astui tähän huoneeseen, muistui hänen mieleensä tapahtuma hänen aikaisemmilta lapsuutensa ajoilta. Samanlaisessa mustassa sijassa oli hän kerran elänyt hetken, joka vieläkin hänen mieltään karmi. Hänen äitinsä oli eräänä yönä vienyt hänet tietäjän saunaan, saadakseen selkoa siitä, mikä hänen pojastaan oli tuleva. Rumpua päristäen ja kamalasti ulvahdellen ja silmiään mulkoillen oli mies vähitellen mennyt tainnoksiin, kaatunut selälleen lattialle ja vaahto suussa ja kämmeniään yhteen lyöden alkanut ennustaa, että pojasta oli kasvava sukunsa suuri ja maan kuulu, että hänestä oli tuleva tietomies ja taikoja mainio. Mutta poika oli ollut pelkoonsa menehtyä, oli karannut kotoaan ja juossut pappilaan itkemään.--»Tehdään sinusta vain tietomies», oli rovasti sanonut ja opettanut hänet lukemaan. Pojan opinhalu ja hyvä pää vaikuttivat, että rovasti auttoi häntä kouluun, ensin Ouluun ja sitten Turkuun. Kuta enemmän hän oppia sai, luki ja tutki, sitä kamalampana tuo muisto hänen mieltään painoi. Sellaisessako pimeydessä hänen kansansa vaelsi, noin synkkiäkö sen keskuudessa tapahtui? Vielä nytkin se välistä kammotti häntä niin, että oli kuin pahat henget olisivat hänen ympärillään kiisseet. Silloin ymmärsi hän täydellisesti vaimonsa kammon näitä salamyhkäisiä sydänmaan asukkaita ja näitä synkkiä seutuja kohtaan, ja hänet valtasi välistä tunne, että ne kaikki olivat täällä noitia ja velhoja.

Mutta joka kerta, kun sellainen tunne uhkasi hänen mielensä täyttää, pudisti hän sen pois äänettömällä uhkauksella, että säälittä ja armotta hän on käyvä pahoja henkiä karkoittamaan, vaikkakin ne tulta hänen päälleen tuiskuaisivat. Joskus hänkin, kun työalansa laajuutta ajatteli, tunsi joutuvansa samanlaiseen mielentilaan kuin vaimonsa ja ajatteli, eikö ehkä olisi ollut parempi jäädä Turkuun. Mutta pian siitä aina päästyään oli hän joka kerta elämänsä kutsumuksesta yhä selvemmällä, hän seisoi lujana ja suorana, ja silloin oli hänestä, niinkuin mustain karsinain peikot jo olisivat hänen kantapäänsä alla kiemurrelleet.

Seisoalleen nousten ja lakit päästään pyyhkäisten tervehtivät miehet häntä hänen tupaan astuessaan. Lakea tavoitti hänen tukkansa matalassa huoneessa. Käteltyään miehiä asettui hän pöydän päähän istumaan.

--Vähän olen vielä ehtinyt teihin ja muihin seurakuntalaisiin tutustua, puhui hän heille. Ymmärrän, ettette ole ennen voineet saapua tänne kaukaisilta perukoiltanne. Vasta täksi päiväksi olen saanut tänne kootuksi teidät, joita minulle on mainittu pitäjän parhaina ja kristillismielisimpinä miehinä, keskustellakseni kanssanne tärkeistä seurakuntaamme koskevista asioista ja saadakseni teiltä tietoja sen tilasta. Sanon teidät sentähden tervetulleiksi ja toivotan teille rauhaa Herrassa Jumalassa ja Vapahtajassamme. Terve tuloa teille!

--Jumala antakoon sitä samaa sinulle itsellesi ja sinun huoneellesi, virkkoi seisoalleen nousten ja kumartaen vanha, vaaleapartainen, kirkkoherraa lähinnä oleva mies.

--Nimenne kyllä tiedän, mutta en tiedä, kuka teistä mitäkin kantaa.

He esittelivät kukin itsensä ja mainitsivat asuinpaikkansa. Vanha mies, Antero Vaaralainen, asui suurien selkien takana neljä penikulmaa kirkolta etelään. Toinen suuri, jyhkeä ja paksuluinen kuin satain vuosien petäjä, asui kahdeksan penikulmaa pohjoiseen.

--Viisi vuotta on siitä, kun kirkossa kävin.

Kolmannen, nuorenlaisen, solakan ja avosilmäisen isännän talo oli lännessä toisen pitäjän rajaa vasten. Mutta idän kulmalta ei ollut ketään saapuvilla.

--Se on sitä Korpivaaran kulmaa, kastamatonta kansaa, selitti Vaaralainen.

--Ovatkos kaikki teidän seutujenne lapset kastetut? kysyi pastori.

--Eivätpä ole, vastasi Vilhelmi Kailanen, pohjan mies. Täytyy odottaa, että itse kirkolle hiihtävät. Taitaa olla nytkin kymmenkunta poikaa, jotka ovat tänne kastettaviksi tulleet.

--Tuotakoon heidät tänä iltana luokseni, tahdon puhua heidän kanssaan; kaste toimitetaan huomenna kirkossa ennen jumalanpalveluksen alkamista. Mutta eikö entinen pappinne kulkenut seurakunnassa?

--Harvoin kulki, sairas oli ja saamaton vanhoillaan. Silloin tällöin piti lukusia, missä sattui, mutta etäisemmillä perukoilla ei koskaan.

--Onko teidän tietenne kuollut paljon lapsia kastamattomina?

Miehet katsoivat toisiinsa ja heistä nuorin, länsipitäjän mies, Heikki Haavisto virkkoi, että ketä kuollut lie, kastamattomina niistä oli suurin osa kuollut.

--Miksei ole panta hätäkasteeseen?

--Ei ole osattu niitä lukuja lukea eikä ole uskallettu pyhiä sakramenttejä käyttää, jos mikä riena siitä vielä tulisi.

--Onko teillä kirjoja ja osaatteko kaikki lukea?

Länsipitäjän mies, Heikki Haavisto, vastasi:

--Meillä juuri lienee, jotka nyt tässä olemme, mutta ei monellakaan muulla.

--Ettei sellainen surkeus kuin lasten kastamattomuus saisi heidän sielujensa vahingoksi jatkua, niin annan minä teille ja kaikille, jotka siihen kykeneviksi huomaan ja joiden elämä on siveä ja nuhteeton, vallan ristiä ja pyhään kasteeseen panna kaikki ne lapset, joiden luullaan kuolevan, ennenkuin papillinen kaste heille voidaan antaa. Itse tulen minä määräaikoina matkustamaan seurakunnassa papillisia toimia pitämässä. Teidät nimitän minä lukutaidon opettajiksi ja kirkollisen järjestyksen ylläpitäjiksi, kuudennusmiehiksi eli ontereiksi kunkin paikkakunnallenne, niin paljon kuin voimanne riittävät. Tässä myös lahjoitan teille nämä kirjat, Uudet Testamentit itsellenne ja »Lasten parhaat tavarat» lapsillenne, sekä omillenne että sen verran kuin ulottuu muiden lapsille, joita teidän on opetettava niitä lukemaan. Ottakaa nämä!

Miehet astuivat kukin vuorollaan pöydän eteen ja vastaanottivat juhlallisina ja totisina kirjat, jotka pastori heidän kankeihin käsiinsä pisti.

Kun kaikki taas olivat istuutuneet, virkkoi Vaaralainen:

--Hyvin on tarpeen, että kirjoja annat, kovin on ollut usko heikkoa täällä ja opetus leväperäistä. Kiitämme sinua kirjoistamme ja toivomme, että meitä opastaisit. Vähän me tiedämme ja pimeydessä vielä vaellamme.

Hän oli liikutettu, ja hänen kätensä vapisivat vähän, kun hän kahden kouran puristi kirjapakkaa, jonka oli saanut.--Sama salainen liikutus, joka näkyi vain siinä, että mikä pyyhkäisi hiukset otsaltaan, mikä sipaisi suutaan tai partaansa kosketti, oli vallannut muutkin. Kirkossa olivat he äsken kuulleet hänen puhuvan ja toimitusta pitävän tavalla, jota eivät olleet ennen nähneet. Sitä kaunopuheisuutta, sanain selvyyttä ja voimaa, sitä varmuutta ja vakavuutta ei ollut entisillä papeilla ollut. Ymmärtämättömiä, outoja asioita oli se entinen oudonsekaisella kielellä puhunut ja lopulta ollut heikkoutensa tähden kaikkeen kykenemätön. Niinkuin lapset vanhempainsa puhetta seurasivat he nyt hänen sanojaan ja liikkeitään riippuen kuin kiinni hänen huulillaan. Tällä oli ryhtiä asennossaan, hän oli pitkä kuin korpikuusi, ja silmäterässä oli vaikutus semmoinen, ettei tahtonut voida kauan kestää, kun katse kohti sattui, ja kun hän puhui, niin pani kuin hervottomaksi.

Hän näkyi miettivän jotakin, ilme hänen kasvoillaan kävi yhä totisemmaksi, otsa rypistyi hetkeksi, ja kulmakarvat lähenivät toisiaan. Hetken vaiettuaan virkkoi pastori:

--Pimeydessä vaellatte, sanoitte, ja totta sanoitte. Heikosti sattuvat keskeenne vielä taivaallisen valon säteet. Siitä tahdomme kanssanne vielä puhua. Minä tiedän, että taikausko, noitiin ja poppamiehiin luottaminen on suuri Suomen kansassa, josta siitä monin paikoin paha maine kulkee. Sielläkin, missä usko omaan Jumalaan ja hänen oikeaan oppiinsa ovat ehtineet enemmänkin vaikuttaa kuin täällä, se vielä salassa piilee. Mutta täällä tiedän minä sen vielä vallan kauheasti rehoittavan, niinkuin olen kuullut ja tällä lyhyellä ajalla itsekin huomannut. Onko niin?

Hän oli kääntynyt miehiin ja tarkasteli heitä terävästi. Mutta he tekivät samoin kuin kaikki muutkin, joiden kanssa hän oli tuosta arasta asiasta puhunut: vaikenivat ja katselivat poispäin.

--Onko niinkuin sanoin? Sanokaa suoraan ja pelkäämättä, Antero Vaaralainen.

--Enhän tiedä, vastasi vanhus vältellen. Ei sitä kai meidän talossamme.

--Eikä meidänkään, urahtivat jotkut toiset.

--Enhän ole teitä enkä talojanne siitä syyttänytkään, mutta sitä ette kieltäne, ettei noituutta ja taikuutta ylt'yleensä harjoitettaisi.

--Emmehän niin tarkoin tiedä.

--Mutta minä tiedän, että sitä harjoitetaan, ja harjoitetaan sielläkin, missä voisi kaikkein vähimmin luulla niin tapahtuvan, ja se kai pitänee teidänkin tietää. Minä tahdon, että minulle totta puhutte, ettekä minulta mitään salaa, te, joiden tulee täällä minua auttaa pahuuden voimia vastustamaan. Se ainakin on tuttua teille, niinkuin se on jo minullekin, ja piispakin Turussa sen tietää, että koko itäpuoli pitäjää, koko Korpivaaran kulma on vielä kokonaan pakanuuden pimeydessä, että heillä ovat omat velhonsa, jotka heidän lapsillensa nimet antavat ja uudelleen kastavat, että kansa siellä haltijoita palvelee ja muka heille pyhitetyissä lehdoissa uhraa. Vai ettekö ole kaikesta siitä mitään kuulleet?

Niinkuin olisivat jostakin painavasta taakasta päässeet, vastasivat kaikki miehet melkein yhteen ääneen:

--Se on kyllä se, niinkuin sanot! Niin on siellä.

--Eikö myöskin ole totta, että noitia sieltä kuljetetaan tännekin sydänpitäjään taikomuksiaan tekemään?

Taas vaikenivat miehet ja sulkeutuivat itseensä. Vähän ajan päästä virkkoi Kailanen:

--Lienee niin ollut ennen vanhaan, vaan ei nyt ole kuultu.

Mutta silloin astui esiin miehistä muuan, joka ei ollut tähän saakka mitään puhunut. Hän oli synkän ja totisen näköinen, juro, suuri mies, puettu kuluneeseen turkkiin, jonka aukoista näkyivät lammasnahkaiset liivit.

--Jos nyt puhutaan asiat, niinkuin ne ovat ... ja minä en heitä pelkää enkä sentähden salaa ... tehkööt mitä tahtovat, jos taitavat ... mutta niin on laita, että tietäjiä kuullaan ja kysellään ja pitkätkin matkat niiden jäljessä juostaan. Eikä ole se tapa vähenemässä, vaan leviää, kun ovat alkaneet Korpivaaran kulmalta enemmän muussa pitäjässä liikkua. En ole itse siellä käynyt, laitan asiani aina toisapäin, mutta kummia olen sieltä kuullut, vaikken heitä haastella huoli, suutani pilatakseni. Sen vain sanon, että kun tahtovat, saavat silmät päässä kääntymään, että lahopökkelö mieheltä näyttää ja tukkaan oksa tarttuu kuin käsi, jos ei ennätä Herran siunausta hokea, ennenkuin alaitse astuu. Ei ole sinne kenenkään hyvä mennä eikä apua heiltä hakea. En ole hakenut enkä hae.

--Ei se ole muuta kuin oma pelko, joka sen tekee. Joka Jumalaan luottaa ja häneltä suojelusta anoo, sille eivät taikurit mitään mahda.

--On täällä rukoiltukin, mutta ei ole auttanut, eikö liene osattu oikein sanoin rukoilla? Ovat sieltä ajaneet räähkän karjaan tänne asti ja laittaneet tauteja ihmisiin ja viljankasvun taioilla turmelleet. Siitä on rasitus koko seurakunnalle ... sanon suoraan ... tehkööt mitä tahtovat ... eivät minuun panennaiset pysty, eikä minulta köyhältä metsänkävijältä, yksinäiseltä mieheltä ole mitään ottamista...

--Hyvähän sinun on puhuaksesi, mutta entäpä meidän? Jos polttaa meiltä talot ukontulella...

--Tai ajaa sudet karjaan...

--Kuka niin tekisi? kysyi pastori, yhä enemmän ihmeissään näitä puheita kuullessaan.

--Korpivaaran Panupa tietenkin, joka kaikilla markkinoilla täällä taikoja tekee ja taaskin on tänne saapunut. Kuka meidät häneltä varjelee, jos hänet suututamme?

Pastori taisteli hetken aikaa itsensä kanssa, hillitäkseen kuohahtavaa mieltään. Annettuaan miesten väitellä puhui hän heidän vaiettuaan:

--Hyvät miehet ... minua surettaa syvästi se, mitä nyt olen kuullut, että teissäkin, pitäjän valistuneimmissa miehissä, vielä elää usko ja pelko taikurien ja tietäjäin voimaan. Tietäkää kuitenkin, että taikuus on perkeleestä, mutta perkeleen valta on kukistettu. Vangittu on pimeyden ruhtinas ja istuu kahlehdittuna alimmaisessa helvetissään eikä hän saa haltuunsa enemmän kuin kahlekoira ketään, joka ei itse häntä lähesty. Uskomalla noitiin ja velhoihin te häntä lähestytte. Mutta se on Herralle kauhistus, ja minä varoitan teitä siitä. Se, joka ei tottele hyvällä, hän on voimalla ja vallalla siihen pakotettava. Pankaa mieleenne tämä ja kuulkaa, mitä hänen ylhäisyytensä Turun piispa tässä kirjeessä, joka on jouluaattona päivätty ja minulle lähetetty, sanoo. Näin sanoo hän: »Teidän tulee ennen kaikkea tarkasti edeskatsoman, että noidat ja taikurit ja poppamiehet, velhot, tietäjät ja myrrysmiehet ankarasti pirullisia konstejaan harjoittamasta kielletään. Missä vain heidän liikkuvan kuulette, menkää sinne heidän tekojansa tutkimaan ja paljastamaan. Jos he eivät vapaaehtoisesti lakkaa pimeyden töitänsä tekemästä, osoittautuen uppiniskaisiksi sanoillenne, on teidän heidät kiinni pantava ja tänne ruunun kyydillä tutkittavaksemme ja tuomittavaksemme lähetettävä, jossa kuninkaan voudin tulee teille apuansa antaa. Yhtäläinen olkoon menettelynne niiden kanssa, jotka uudistetuista varoituksista huolimatta noitia ja velhoja suosivat ja heidän apuansa käyttävät.»

--Ankarat on siinä mies sanat pannut, virkkoi outo ääni oven puolelta tupaa.

Pastori katsoi ylös paperistaan ja näki oven suussa parrakkaan, rotevan, pitkän miehen, jonka suippolakki melkein lakea hipoi. Kädessä oli hänellä suuri valkoinen jänis, jota korvista riiputti.

--Kuka sinä olet? kysyi pastori.

--Terve talohon, sanoi mies rehevästi. Etkö tunne Korpivaaran Panua?

--Mikä on asiasi?

--Lähdin katsomaan uutta kirkon herraa ja hänelle tulolahjoja tuomaan. Käkesin sinua näkemään, josta olen jo paljon puhuttavan kuullut.

--En huoli minä lahjoistasi.