Part 25

Päästäkseen Panun käsistä kulki Panu voudin nientä kohden, jossa oli hänen entinen taikasaunansa, missä ennen avun tarvitsevia otti vastaan. Mutta ei tuntenut hän paikkoja entisiksi. Kaskeksi oli hakattu entinen haltijain pyhättö, ei ollut yhtä puuta jätetty, ja hävitetty oli sauna. Kiuasta vain kohosi vähän lumen sisästä, ja kun Panu jalallaan kopeloi sen ympärystää, nousi lumesta palanen hiiltynyttä seinähirttä.

Tiesi Panu kysymättä, kenen työtä oli tämä. Mutta ei olisi entisen voudin eläessä noin tehty. Papin ystävä oli uusi vouti.

Hän hiipi voudin talon lauta-aidan taustaa ja tuli portille, jota entisen voudin aikana äkäiset kahlekoirat vartioivat. Nyt ei ollut koiria eikä vartijoita, piha oli tyhjä, ja hiljaisessa talossa nukuttiin. Enempää ei Panu nähnyt, mutta jo siitä, minkä oli nähnyt, päätti, ettei olisi ystäväksi uudesta voudista eikä olisi asiata sen miehen puheille pyrkiä.

Hän lähti pappilaan päin. Siellä jo valvottiin, mutta pihalla ei näyttänyt olevan ketään. Hän teki kierroksen huoneiden ympäri ja läheni metsän puolelta tuvan seinämää. Painaen kasvonsa ikkunaan näki hän papin pöydän päässä, ja lattialla seisoi parvi poikia, joille hän puhui. Niitä valmistettiin kasteeseen, se oli sama toimitus, jonka Jouko oli nähnyt vakoilemassa ollessaan ja josta hän oli isälleen kertonut. Poikain takana uunin pankon edessä seisoi joku selin ikkunaan ja sytytti pärettä liedestä; kun hän oli saanut tulen päreeseen ja kääntyi panemaan sitä pihtiin pankon nurkassa, tunsi Panu poikansa. Kasvojen ilmeestä ja silmäin kiillosta näki Panu heti hänet mielipuoleksi. Hän supatteli jotakin ja naurahteli; ja kun pappi mainitsi Jeesuksen nimen, kumarsi hän niinkuin pojatkin. Mutta yht'äkkiä sattuivat hänen silmänsä ikkunaan, josta Panun silmä väijyi tupaan. Hän kävi levottomaksi, pälyi ympärilleen, mutta tempasi sitten palavan päreen ja syöksi ovelle ja siitä ulos huutaen:

--Pois pahahenki! Pois karvaturpa! Pois pahasilmä!

Panu on hypännyt pois ikkunasta ja näkee aidan taa kyyristyneenä Joukon juoksevan tuvan ympäri. Pappi tulee häntä kieltämään, ja Jouko selittää nähneensä pahan silmän, joka ikkunasta katseli. Mutta Panu hiipi pois kuin kettu, joka on tavattu pihanurkkia nuuskimasta.

Markkinaväki alkaa heräillä unestaan. Hiukan jo ruskottaa eteläinen taivaanranta, mutta vielä on pitkältä päivään.

--Lapin koirat minua terhentää ... oma poikani pahanahenkenä perästä ajaa!

Masennuksissaan seisoi Panu siinä, mihin oli suksensa kätkenyt ja mietti jo lähteäksensä. Jouko hänet näkisi ja tuntisi ja väelle osoitteleisi.

Silloin hän näki tulien kirkosta tuikkavan. Hän hiipi sinne ja huomasi, että kirkon seinissä oli luukkujen sijasta lasit, ja Reita kulki lasilta lasille toisen miehen kanssa kynttilöitä sytytellen. Kirkon oven edessä ja sen ympärillä seisoi jo mustanaan markkinakansaa.

Panu pistihe joukkoon ja kätkeytyi toisten suojaan kuulostaakseen heidän puhettaan. Ne puhuivat uusista kirkon ikkunoista, jotka oli viime kesänä tehty. Nyt oli siellä hyvä olla, kun ei tuullut eikä satanut sisään ja sai tuolla lailla sytyttää kynttilät, että voi alkaa aamumessun jo pimeän aikaan. Juhlallista ja komeaa oli miehistä, kun tulet kirkossa paloivat--ja kuninkaan itsensä lahja kuului olevan. Oli panettanut uudet lasit omaan kirkkoonsa ja nämä tänne lähettänyt uuden voudin mukana.

Eri miestä näkyi tämä uusi vouti olevan, eri miestä kuin entinen. Saivat siltä rauhan naiset, ja ystävä oli ja sovussa eli papin kanssa.

--Ei tästä saa Korpivaaran Panu puolusmiestä. Kohta tultuaan kuulutti, että jokainen, joka tahtoo, saa kiinni ottaa velhon, koska on poikansa hulluksi noitunut ja vaimonsa tappanut ja pappia koettanut elävältä polttaa, ja sata riksiä saa siitä palkintoa se, joka ottaa kiinni. Mutta kukapa häntä kiinni ottamaan, velhoa, mene tiedä, mitkä vihat viskaisi?

--Sen vihoista! Ei mitään taida, kun ei pelkää! kuuli Panu toisen äänen joukosta sanovan.

--Täällä kun sattuisi kiinni saamaan, kirkon luona, ei mitään mahtaisi, mutta ei ole hyvä kotiinsa mennä.

--Papin kanssa kun menee, niin minkäpä tehnee?

--Vaikka synkässä metsässä vastaani tulkoon!

--Kerran se kelmi kiinni pannaan!

Ne olivat nuorten miesten ääniä...

Silloin kalahti kello kirkon tornissa julistaen ikäänkuin vahvistuksen uhkauksiin. Ovet avattiin, ja väkeä tunki sisään niin paljon kuin sinne mahtui. Toiset jäivät ulos papin ja voudin tuloa odottamaan. Panu oli asettunut väkijoukon taa rappujen viereen, kirkon ovesta tulevan valon varjoon. Siinä ei kukaan häntä huomannut, mutta hän näki voudin ajavan rappujen eteen, nousevan reestä ja menevän kirkkoon. Pienenläntä, keski-ikäinen mies oli vouti, ei ylpeillen tullut, vaan kehoitti suopeasti ja siivosti väkeä antamaan tietä. Kohta sen jälkeen soi taas kirkonkello, ja pappi tuli astuen kirkkoon. Äskeiset pojat ja parvi miehiä ja naisia seurasivat häntä. Naisten joukosta tunsi Panu joitakuita oman heimonsa naisia ja Ilpottaren. Ne tunkivat kaikki papin kanssa kirkkoon ja pääsivät sinne hänen jäljessään.

Joukokin ilmaantui kirkon rappujen eteen. Ei ollut hänellä enää entisiä vaatteitaan, Karjalan kuosiin tehtyjä, vaan kontolainen oli karvalakki ja turkin reuhka.

--Jouko hoi! huusi joku poikajoukosta. Mutta Jouko ei ollut kuulevinaan.--Etkö sinä kuule, Jouko? huudettiin taas.

--En ole Jouko! kivahti hän.

--Mikäs sinä olet?

--Henrikiksi olen kastettu!

--Etkä ole kastettu, pakanahan sinä olet!

--Ristitty olen nimeen Isän ja Pojan ja Pyhänhengen ammen!

--Isäsikö kastoi?

--Pappipahan! En pelkää, älä luulekaan, Panu on pahanniminen, kierosilmä karjalainen ... hui, hai, minä hyppäsin ... risti, raamattu ja aapinen ... isä meidän, joka olet taivaassa ... Ristin-Kiesus Maarian poika, en pelkää pahoja enkä piruja ... sinun pitää rikki polkeman käärmeen pää.

--Sinullahan on käärme sisässäsi?

--Älä valehtele ... kirja on rinnallani, niin ei mitään mahda ... älkää tekään pelätkö ... sanokaa kolme kertaa: uskon, uskon, ja uskon! Se sana auttaa, kun kumarrat.

--Isäsi tulee ottamaan!

--Älä peloittele! Se kirosi umpilukkoon, mutta pappi aukaisi.

--Olkaa hiljaa! kielsi joku.

--Nyt ne veisaa!

Kaikki yhtyivät virteen, joka oli aloitettu kirkossa.

Panu oli kuullut ja nähnyt tarpeekseen ja vetäytyi pois kirkon seinän suojaan, hiipi siitä suksiensa piilopaikkaan ja iski ne jalkoihinsa kotiinsa lähteäkseen. Ei tahtonut hän päivän valkenemista odottaa, ei ollut hänellä täällä kauppoja tehtävänä, palkinto oli hänen päästään julistettu.

Hänen tiensä kulki kirkon peräitse ja hän pysähtyi hetkeksi vielä kuulostamaan. Virren veisuu oli lakannut, ja pappi saarnasi.

--Velhot ja tietäjät! ... kuuli hän Martti-papin saarnaavan... Kukistakaamme, kiinni ottakaamme!--enempää ei Panu pysähtynyt kuulemaan.

Ei ollut vielä aamu valjennut, kun Panu liukui pois Kontolan kirkonkylästä, jossa hänen esi-isänsä ennen vanhaan olivat isäntinä hallinneet ja jossa hän itse oli ylinnä miehenä markkinoilla liikkunut, mutta jossa hän ei nyt uskaltanut päivän koittoa odottaa, peläten satapäisen markkinaväen käyvän kimppuunsa, niinkuin koiralauma käy ketun kimppuun.

Mutta vielä on saloja ketun juosta, ja vielä on sudella luolansa! Ja kavahtakoot kanojaan!

Julmat tuumat mielessä myllersi, mutta ei ollut itselläkään vielä selvillä mitkä.

Ei ollut kotiin tulo Korpijärven tietäjän entisensä lainen. Ei ollut soihtuja hulmuamassa, ei katettu pitopöytä odottamassa, eivät lämpimät kädet turkkia riisumassa. Orjatyttö löylyn löi, ja yksin söi Panu kuivanutta kalaa ja jäähtynyttä huttua.

Mutta kun kylän miehet aamulla kuulivat, että Panu oli palannut markkinoilta, tulivat he tietämään, mitä oli tehnyt nälänhädän häätämiseksi. Oliko eloja ostanut etelän pohatoilta? Saataisiinko pian lähteä noutamaan?

Ei ollut mitään tehnyt, ei ollut ostanut; ei ollut, millä osti, ei, millä vaihtoi. Silloin kiivastuivat kiusautuneet miehet ja alkoivat Panua sadatella:

--Sinun tähtesi tässä nälkää näemme ... sinä vihoitit omat jumalat ja vieraat ... kaiken karjankin uhrielukoiksi omistit ja kaiken maailman syötäväksi tapatit. Eikä sinulla nyt sitä tointa, että eloa ostanut olisit!

--Itse ostakaa! On minulla oma tarpeeni!

--Ja millä ostamme? Kato on kaikesta, kato riistasta, kato kalasta!

--On Panulla rahaa, vaikka ei anna!

--Ottakaa, mitä on!

Miehet uskoivat, ettei ollut, sillä ei Panu tavaraansa piilottanut. Mutta kun aina olivat tottuneet siihen, että Panun täytyi auttaa, virkkoivat:

--Kun ei kyenne Panu apua antamaan, niin haemme muualta, miehet. Kontolan kirkolla on, ja sieltä annetaan.

--Sieltä ovat jo akkanne ottamassa, vastasi Panu pilkallisesti.

--Sinne menemme miehetkin!

He olivat jo ovella, kun Panu huusi heidät takaisin.

--Rahaa saanette! Vielä riittänee haltijain aarre tämän talven varalle. Teille kelvottomille haltijain uhrimaljan tyhjennän.

Hän otti tuvan nurkasta kaapista haltijan hopeaisen uhrimaljan, joka oli täynnä hopearahoja, ja tyhjensi sen pöydälle:

--Ottakaa siitä, kun iljennette!

Miehet katselivat epäillen toisiaan.

--Mutta jos haltija suuttuu? kysyi eräs.

--En minä ota syytä niskaani! epäröi toinen.

--Mutta minä otan! sanoi Panu.

--Sinä kun ottanet... Ja miehet täyttivät taskunsa.

Ylenkatseen ilme silmissä katseli Panu heidän jälkeensä. Mutta kun hän näki tyhjän maljan kumollaan pöydällä, vavahti hänen rinnassaan.

Hän puolustelihe sillä, että täytyihän hänen, täytyi haltijankin vuoksi, muuten olisivat menneet.

Mutta vielä hän haltijan aarteen kaksinkertaisena takaisin kiskoo. Ja olihan sitä ennenkin lainattu, esi-isäin aikana. Kasken hän ensi keväänä polttaa ja sillä maksaa, jos ei muuten voi. Siihen mennessä hän tinaa ja vaskea hopeana ja kultana haltijan eteen vuolee. Ei se sitä huomaa.

Mutta jos se sen huomaa, jos saa tietää, että typö tyhjä on maljansa?

Silloin saa Karjalan kansa väistyä Korpivaaran vaiheilta niinkuin oli saanut väistyä Kontojärveltäkin, kohta kun haltijan aarre sieltä hävitettiin--niin ennusti vanha tarina.

Mutta olihan toinenkin ennustus, joka tiesi, että kun heimo suureen hätään joutuu eikä muu auta, niin uhratkoon tietäjä viimeisen uhrihärän, niin eivät mitkään vihat vaikuta. Ja vielä oli se viimeinen musta, suuri härkä uhraamatta.

Ja ehkä koittaisivat vielä ajatkin paremmat...

XXXIX.

Jumalanpalveluksen päätyttyä sunnuntaina ennen juhannusta istui joukko Kontojärven pitäjän reippaimpia nuoria miehiä pappilan vanhassa tuvassa katetun ateriapöydän ympärillä. Kaikki olivat aseilla ja matkatamineilla varustetut. Viinet ja jouset riippuivat olalla, vyöhystässä kirveet ja puukot, nurkassa oli pystypino keihäitä ja keskellä lattiaa rykelmä eväillä täytettyjä kontteja. Pöydän päässä istui Martinus Olai, hänkin matkavaatteissa ja aseissa. Vastapäätä häntä toisessa päässä pöytää istui Kari.

--Syökää, miehet! kehoitti pappi miehiään. Pitkä on matka ja hankala taival. Ei ole levosta eikä ruokailuista matkalla.

Mutta jo olivat miehet osansa ottaneet. Kun pappi oli ruokaluvun lukenut, jota kaikki muut paitsi Kari kädet ristissä kuuntelivat, nousivat miehet pöydästä.

--Näin olemme Karin kanssa miettineet, ilmoitti Martinus Olai ruualta noustua. Jakaudumme kahteen osaan. Toinen joukko sauvoo venheet, kaksi tai kolme miestä venheessään, Korpikosken niskaan Korpijärven päähän ja ottavat venheisiin lisä-eväitä. Toinen joukko meistä kulkee Karin opastamana maitse samaan paikkaan, missä yhdymme ja jatkamme matkaa venheillä Korpijärven yli Panulan kylään.

--Teemme niin!

Nuoret miehet olivat innoissaan lähtemään. Alussa olivat pitäjän vanhat miehet olleet vastaan retkeä, jota pappi saarnasi. Mutta kun hän nuorten miesten puoleen kääntyi, sai hän mielet liikkeelle, ja kun lähtö tuli, tarjoutui heitä mukaan enemmän kuin voitiin ottaa. Kauan oli siitä, kun oli sotaa käyty, mutta vanhat tarinat elivät ja mieliä palamaan panivat.

--Saipahan kerran tämäkin poika sotaan lähteä! huudahti nuorista miehistä muuan aseitaan tarkastaen.--Tuolla tapparalla...!--ja hän välähytti kirveensä terää.

Mutta silloin taas täytyi Martti-papin teroittaa matkansa tarkoitusta ja mitä varten oli tähän retkeen ryhtynyt.

Ei hän tahdo väkivaltaa käyttää, jos Panu hyvällä suostuu alistumaan ja mielisuosiolla pakanallisista menoistaan luopumaan. Ei ole lupa kenenkään verta vuodattaa, jos eivät ole siihen henkensä puolustukseksi pakotetut. Mutta epäjumalain kuvat ja heidän haltijainsa puut hän tahtoo hävittää ja maahan hakata.

--Sitä varten tämän kirveeni kupeelleni sidon, ja suokoon Jumala, ettei minun sitä tarvitsisi ketään kanssaihmistäni vastaan kohottaa. Jos ei vastarintaa tee, saakoon Panukin rauhan, ja olkoon armo hänelläkin. En tahdo ihmisten kostoa, vaan Jumalan kunniaa ja että hänen tahtonsa täytettäisiin ja hänen valtakuntansa voima tunnustettaisiin.

Kari loi pitkän tutkivan silmäyksen pastoriin, aikoi sanoa jotakin, mutta vaikeni kuitenkin.

Mutta Reita virkkoi:

--Vanginnemme velhon ja murhamiehen.

--Mutta emme tutkimatta tuomitse! vastasi pappi. Se on voudinkin käsky!

Hän määräsi miehet viemään tavarat venheisiin ja poistui itse sill'aikaa heittämään viimeiset hyvästit vaimolleen.

Itkettynein silmin, mutta kuitenkin tyynen näköisenä kävi Anna-rouva hänen kaulaansa:

--Lupaa minulle, ettet kosta pahaa pahalla ... ole hänelle jalo ja lempeä, vaikka hän onkin sinulle pahaa aikonut. Lupaatko?

--Olisit kuullut, mitä äsken miehille puhuin ... aivan niinkuin sinun suustasi.

--Sitten olen rauhallinen. Enkä tiedä, miksi niin on, mutta nyt ei minua enää peloita jäädä yksin niinkuin ennen, sitten kun Jumala kuuli rukoukseni. Minä täällä istun ja odotan ja kudon ja ompelen. Tules tänne!

Ja hän vei miehensä piirongin luo, avasi laatikon ja näytti hänelle kapalokääröjä, jotka oli pinonnut laatikon nurkkaan; toisessa nurkassa oli lapsen vaatteita: myssyjä, sukkia ja paitoja.

--Minun on nyt niin vaikea lähteä ja jättää sinut.

--Mene nyt vain, ja Herra olkoon kanssasi.

--Jos sinulle jotakin tapahtuu?

--Ei minulle mitään ... minullakin on nyt suojelijani niinkuin sinulla.

Ja erotessa antoi Anna-rouva miehelleen valkoisen, kuvilla kirjailemansa liinan, jonka hän saisi ensimmäiselle pystyttämälleen Jumalan alttarikivelle levittää.

Miehet odottivat pihalla kontit selässä, valmiina lähtemään. Veräjän suussa istui Kari äänetönnä, synkkänä ja alakuloisena niinkuin ainakin. Kun hän näki papin tulevan ulos, vihelsi hän koiraansa, joka hänellä aina oli mukanaan, heitti keihäänsä olalleen ja lähti liikkeelle. Kuultuaan papin aikomasta retkestä Panua vastaan oli hän itse tullut tarjoutumaan oppaaksi, ja hänen neuvostaan oli retki päätetty juuri nyt tehtäväksi, jolloin Panulassa toimitettiin tavanmukaiset kevätuhrit.

Hankala ja vaivalloinen oli kesäinen tie läpi soiden ja korpien ja yli jyrkkien vaarojen. Kuljettuaan yön ja päivän saapuivat miehet toisena iltana Kirovaaran juurelle ja yöpyivät siihen. Vaikka nousu vaaralle oli vaivalloinen, eivät malttaneet olla sen laelle kiipeämättä, sillä siitä tiettiin näkyvän Kontojärven kirkon ja toisaalta Uhrivaaran. Siinähän oli Panu kirkon kironnut, ja siinä se muka oli kumolleen hänen eteensä keikahtanut.

--Hän meidät kirosi, me hänet siunaamme!--ja saman kiven päältä, josta Panu oli länteen kironnut, luki pappi rukouksen itään, mistä pyhän Uhrivuoren laki kesäisen aamun paisteessa häämöitti, luki Isämeidän rukouksen ja Herran siunauksen, ja hänen miehensä seisoivat avopäin ympärillä.

Mutta miesten silmät seurailivat järvien ranteita ja jokien varsia ja vaarojen rinteitä, ja kun pappi oli lopettanut ja lähdettiin liikkeelle, virkkoi heistä muuan:

--Jo on niittyjä, jo on kaskimaita!

--Ne ovat meidän! Ja minä en palaja ennenkuin olen kasken kaatanut. Siemenet on kukkarossa ... tällä retkellä hakkaan, poltan, vierrän ja kylvän, nuo rinteet kasvavat, vaikka puhtaaseen, ruopimattomaan soraan ripauttakoon.

Sama tuntui olevan muidenkin mieli, ja matkan kuluessa sai Olai heidän puheistaan selville sen, mitä eivät lähtiessään olleet ilmaisseet, että useimpain määränä olikin matkalle lähtiessä ollut kaskimaiden anastaminen ja kaskien kaataminen, ja he olivat siihen luvankin uudelta voudilta hankkineet.

--Se kuuluu olevan kuninkaastakin mieleen, että metsiin halmeita tehdään, vaikka se entinen vouti petti Savon miehiä ja petti kuningasta, kun karjalaisten puolta piti. Mutta nyt kuuluu Panulan velhokin suuren suunnattoman kasken kaataneen, mutta ei ole saanut palamaan.

--Mikä siinä oli, kun ei palamaan saanut?

--Heti hakattua joutui kiroihin kaski. Outo mies oli käen kasken päältä ampunut, juuri kun onnea kukkui.

--On siinä pitänyt olla tarkka silmä ja varma käsi, kun ammupas nuoli käen sydämestä läpi korpikuusen latvaan!

--Liekö ollut oikea mies ... metsänhaltija lie ollut, joka salojensa kaadantaa kadehtien ampui onnen linnun.

Kari oli hiljentänyt kävelyään miesten tarinoidessa, mutta kun puheet muihin asioihin kääntyivät, kiinnitti hän taas kulkuaan, pysyen aina jonkin matkaa edellä opastettavistaan.

Kolmannen päivän iltana saapui matkue Panukosken niskaan. Yövyttiin siihen ja odotettiin seuraava päivä puolille päivin venhemiesten tuloa. Siitä astuttiin venheisiin, soudettiin se päivä pitkää Korpijärveä ja laskettiin illalla maihin Reitalan ahon alle. Saarien lomitse hiljaa soudellen oli päästy kenenkään huomaamatta aivan vastapäätä Uhrivuorta. Venheet vedettiin maihin, kätkettiin rantametsän suojaan ja yö vietettiin niiden alla.

Mutta Kari oli lähtenyt yöksi tiedustelemaan ja vakoilemaan. Saavuttuaan kertoi hän, että oli tultu parahiksi uhripäivän aattona ja että huomenna olisi ensimmäinen suuri uhripäivä. Uhrikansaa oli kyllä saapunut, mutta tavallista vähemmän. Ei ollut tänä vuonna mitä uhrata, sillä tapettu oli talvella ruuaksi kaikki elukat.

Karin mielestä olisi nyt heti kohta, kun kylässä vielä nukuttiin, soudettava uhrivaaran alle, noustava maihin ja hiivittävä vaaran laelle. Siellä oli Panu vangittava. Vastarinnasta ei olisi isoa pelkoa, sillä aseettomina menivät miehet uhripaikalle. Siltä varalta, etteivät Panua hyvällä jättäisi, vaan lähtisivät kylästä aseitaan noutamaan, tuli miehistä toisten olla vuoren ja kylän välisellä kannaksella estämässä heitä sitä kautta talojen ja aseittensa turviin pääsemästä. Sitä varten, että sittenkin pääsisivät läpi murtautumaan, oli yhden tai parin miehen piilouduttava Panulaan ja pistettävä kostoksi talo tuleen, jos merkin saisivat.

--Reita on luvannut taloon piiloutua, lopetti Kari.

--Reita! huudahti pastori moittien ja kummastellen.

--Olisihan se meidätkin polttanut,--puolustelihe Reita.

--Ei se ole kristillistä, eikä murhapoltto sovi niille, jotka tulevat evankeliumia tuoden.--Ja kääntyen Karin puoleen sanoi hän:-- Uhrivuorelle menemme ja siellä hänet vangitsemme, mutta emme väijyen hänen kimppuunsa käy. Suoraan astumme esiin ja pahantekijän ja velhon tilille teoistaan vaadimme.

--Tee niinkuin tahdot ... sinun on karhusi kierroksessa, ja vasta kun siitä ulos murtautuu, on muilla aika ajoon lähteä omalla laillaan,-- vastasi Kari.

Piilopaikkaan Reitalan aholle näkyi selvään kaikki, mitä Panulan pihassa toisella puolen saunaa tapahtui. Näkyi, kuinka uhrikansa sinne vähitellen kokoontui, kuului laulua ja soittoa, ja jono lähti liikkeelle vuorta kohti ja sinne sen rinnettä kiipesi. Silloin työnnettiin venheet vesille ja soudettiin nopeasti Panulan rantaan.

Panulan piha oli täynnä naisia ja lapsia, jotka uteliaina ja ihmeissään katselivat outoja tulijoita.

Tultuaan miestensä kanssa keskelle pihamaata virkkoi Martti-pappi:

--Herran Jeesuksen rakkautta ja Isän Jumalan rauhaa toivotan teille kaikille!

--Rauha sinulle itsellesi! vastattiin naisten joukosta.

--Miksi olette täällä ettekä tuolla uhrivuorella? kysyi hän.

--Eivät saa naiset tänä vuonna uhrivuorelle nousta,--vastasi Ilpotar. Niin on määrännyt mainio tietäjä ... arpako lienee sen sanonut, vai itsekö lienee keksinyt? Meistä saasta tarttuisi, ja meistä haltijan vihat viskautuisi. Se on meille rangaistukseksi, kun kävimme sinua Kontojärvellä kuulemassa. Uhriamme tarjosimme, mutta eivät kelvanneet akkain uhrit. Eivät miestenkään uhrit muut kuin hänen omansa. Mustan vanhan härkänsä haltijalleen vei.

--Seuratkaa minua, vaimot ja lapset, niin pääsette uhrista osallisiksi. Jeesuksen Kristuksen uhripöydälle ovat kaikki yhtä tervetulleet, miehet niinkuin naisetkin.

Hän aloitti virren. Reita oli löytänyt pihalta vanhan kanteleen ja alkoi sillä säestää. Kaikki papin miehet yhtyivät virteen, tapailivat sitä naisetkin, ja kohta oli koko jono liikkeellä uhrivuorelle.

--Ei mennä! epäröivät naisista muutamat uhriveräjällä ja alkoivat kääntyä takaisin.

--Nyt mennään! huusi Ilpotar ja astui ravakasti edelle.

XL.

Musta uhrihärkä seisoo nuoriin sidottuna ja pää jalkain väliin vedettynä, niska kyömyssä, silmät jurosti palaen ja sieraimet tuon tuostakin päristäen kahtaalle hajautuvan patsaan tuimaa sisua--vanha härkä, monen uhrimullikan kantaisä, jota on kauan säästetty, mutta joka nyt oli päätetty uhrata kaikkien tuhojen torjumiseksi.

Panu seisoo valmiina iskeäkseen kirveen härän otsaan, ympärillä seisovat miehet kehässä, kaikkien huomio on kiinnittynyt toimitukseen, kirves jo välähtää noustakseen, kun törmän alta, puiden lomitse astuu esiin Kontolan pappi ja hänen jäljessään muut aseelliset miehet synkkänä jonona.

Panun kirves laskeutuu hitaasti alas, toinen käsi tapaa härkää sarvien välistä ja jää siihen. Hämmästyen ja odottamatonta ilmestystä oudostuen hän ei saa sanaa suustaan, seisoo lyhyen hetken kuin kivettyneenä, jolloin pappi käy lähemmä ja laskee kätensä härän lanteelle.

--Mitä tahdot? kysyy Panu silloin tuimasti, vaikka hänen äänensä vähän vavahtaa.

--Tietänet kysymättäsikin, mitä tahdon, vastaa pappi rauhallisesti ja varmasti. Kiellän sinua uhriasi toimittamasta ja tulen vaatimaan sinua tililie teoistasi.

--Uhrini toimitan enkä ole sinulle velkapää tekemään tiliä teoistani. Irroita kätesi haltijan pyhitetystä uhrista!

Panu heilauttaa kirvestään.

--Laske maahan kirveesi! käski Martinus Olai.

--Pois täältä ensin! Pois kutsumaton pyhältä vuorelta!--Pois kätesi siitä haltijan uhria saastuttamasta!

Panu teki liikkeen sysätäkseen papin härän äärestä. Mutta kun Olai tyynesti ja hätäilemättä ja varmasti vihollistaan silmäten irroitti kirveen huotrastaan ja antoi sen riippua kädessään kupeellaan, peräytyi Panu. Papin miehet olivat astuneet esiin ja asettuneet puolikehäksi hänen ympärilleen; Panun miehet olivat sitä mukaa vetäytyneet hänen puoleensa ja seisoivat hänen takanaan. Heitä oli monta vertaa enemmän, mutta he olivat aseettomia.

--Kuule minua, Panu, en tahdo mitään pahaa sinulle enkä miehillesi!

--Mitäs sitten tahdot?

Pappi osoitti kirveensä hamaralla epäjumalan kuvaa ja pyhää puuta ja virkkoi:

--Tahdon syöstä maahan tuon saastaisen kuvan, jonka olet tuohon pystyttänyt ... tahdon kaataa kumoon tuon puun ja tuon tulen sammuttaa. Sinut itsesi kutsun kuninkaan käskynhaltijan nimessä vastaamaan murhasta, murhan yrityksestä ja velhoudesta. Ettei viatonta verta vuotaisi, kehoitan sinua olemaan vastarintaan rupeamatta, joka ei sinua mitään hyödyttäisi, sillä sinä näet, että miehesi ovat aseettomat.

Nyt vasta huomasi Panu, että hän oli yksin aseellinen ja että kaikki hänen miehensä olivat aseita vailla. Mutta hänen verivihollisensa oli hänen kätensä saavutettavissa, olisi siinä vain lyhyen hetken niinkuin kokko, joka tuokioksi pysähtyy yhteen kohti ilmaan ennenkuin saaliiseensa sieltä iskee--ja hänen kirveensä tavoitti papin päätä kohti. Mutta lumottu oli ase ja lumottu käsi, joka sitä heilautti ... varren lyhenti vieras velho, oman kirveensä varren pitensi eikä terä ylettynytkään uppoamaan silmien väliin otsaan niinkuin oli tähdätty, vaan terä terään sattui, tulta iski ... ja ennenkuin Panu ehti uudelleen, hujahti papin kirves ja katkaisi nuoran, jolla härkä oli sidottu.

Härkä ryntäsi eteenpäin, heitti kumoon Panun, hajoitti miesryhmän hänen takanaan ja karkasi metsään.

--Sitokaa hänet! huusi pappi.