Part 24

Ei se silloin ollut mennyt, ennen oli jo mennyt, Jouko tiesi, milloin oli mennyt. Silloin oli paha henki häneen mennyt, kun hän käärmeen tappoi. Hän alkoi vapista, häntä pyörrytti, sydänalaa etoi, mutta kun hän sitä kädellään tapasi, tunsi hän kirjan ja samassa helpotti.

--Sinussa se on ... pidä varasi, ettei pääse ... pyrki, vaan ei päässyt,--puhui Panu, joka oli huomannut kouristuksen oireet. Joudutaan täältä. Heitä pois hattusi ja riisu vaatteesi! käski hän sitten ja otti nurkan naulasta Reidan lakin ja kauhtanan.--Riisu ihokkaasikin!

Jouko riisui muut vaatteensa, mutta jätti ihokkaan, jonka alle kirja oli kätketty.

Sitten käski Panu hänen pukeutumaan Reidan vaatteihin ja auttoi niitä hänen ylleen. Jouko vähän esteli, mutta totteli kuitenkin.

--Ne pitää sinulla olla ylläsi--kun on sen ydin sisässäsi, niin olkoon kuorikin, muuten voisi luikahtaa pois, eikä tiedä, mihin menisi.

Kun Jouko on saanut ylleen vaatteet, ottaa Panu kannuksen nurkasta, heittää sen hihnasta olalleen, pistää Reidan pääkallon kainaloonsa ja lähtee nopeasti ulos majasta, sulkien oven huolellisesti jälkeensä.

--Tänne mennään! virkkaa hän ja lähtee nousemaan vuoripolkua ylös uhrivuorelle.

Yhä raskaammaksi ja hikevämmäksi on käynyt ilma. Ukkosta ja sadetta piilevät linnut ovat vaiti, eikä kuulu muuta kuin kuikan huuto jostakin kaukaa suurilta seliltä. On kuitenkin outoa suhinaa ilmassa ja puissa, joiden latvat aiheettomasti humahtavat, ja kaukana jossakin myrähtelee lähenevä ukkonen.

--Joudutaan! kiirehtii Panu, kun väsymys viivyttää Joukoa. On jouduttava ennenkuin Ukko saapuu. Se odottaa meitä, mutta saattaa kyllästyä ja tulla ennen aikojaan. Kun salama leimahtaa ja ensi kerran vettä ripahuttaa, silloin tietäjä kasteensa saakoon.

Jouko on vähitellen menettänyt tietonsa siitä, missä on ja mitä tapahtuu, on eksynyt itsestään, näkee kulkevansa vaatteissa, jotka eivät ole hänen ... ei tunne omain jalkainsa liikettä eikä osaa omistaa omaksi näkemäkseen, mitä silmään sattuu.

Kuitenkin näkee hän nousevansa vuorelle, näkee ison koivun, jonka alla lähde välkkyy, näkee haltijan kuvan ojennettuine käsineen ja sen edessä uhrikivet. Isä vie hänet haltijan kuvan eteen, langettaa hänet polvilleen ja lankeaa itse hänen viereensä, rukoilee, kumartelee ja loihtii. Isällä on pääkallo kädessään, hän asettaa sen uhrikivelle eteensä ja kiertää kiveä ja Joukoa ja pyhää puuta. Kaiken sen näkee Jouko saamatta sitä itselleen selvitetyksi. Tuntuu vain niinkuin olisi jotakin hänen tähtensä tekeillä. Hän näkee pääkallon edessään kivellä, kummastelee, miksi se siinä on, miksi se hänelle irvistää ja eikö käärme kohta ilmesty sen silmän kolosta?

Nyt ottaa isä kallon käteensä ja menee koivun taa, kumartuu ja ottaa siihen vettä lähteestä. Nyt isä pyörii kantapäillään, nyt ruiskuu vettä ilmaan, ylös puuhun, haltijan kuvan päälle ja yht'äkkiä ruiskahtaa sitä Joukon silmille ja hän hypähtää syrjään uutta ruiskausta pakoon.

Onko hän uhrieläin? Miksi sidotaan häneltä silmät? Miksi hän ei näe mitään? Tapetaanko hänet?

--Olet jumalalle otollinen! kuuluu isä sanovan.

Hänen kaulaansa ripustetaan jotakin--jotakin kumahtaa hänen edessään, hänelle pistetään jotakin kumpaankin käteen ja käsketään lyödä. Hän lyö, ja hän kumahtaa kuin olisi itse ontto kannus.

Nyt älyää hän, että se on kannus, jonka isä on ripustanut hänen kaulaansa ja käskee sitä päristää. Hän kuulee isän kysyvän kumealla äänellä:

--Lupaatko taistella henkeesi ja vereesi Kiesusta vastaan ja tappaa hänen tietäjänsä, missä hänet tavannet?

Ei saa Jouko vastausta annetuksi.

--Lyö, jos luvannet; lyö, jos luvannet! huutaa isän ääni.

Jouko lyö ja isä loihtii:

--Annan sulle suuret lahjat, kaikki taiat, tiedot neuvon, salaiset sanani annan, edessä ison Jumalan, pyhän vuoren viertehellä, tullos suureks tietäjäksi, mahtajaksi mainioksi. Valan vettä, viisautta päästä velhon voimallisen, kallosesta kuulun noidan, tullos vielä viisahammaks, kasvaosi kovemmaksi, ettei pystyis papin loihtu, taiat Kiesuksen tehoisi.

Jouko tuntee vettä päähänsä valettavan, häntä taotaan päähän ja selkään ja hartioihin, hänen silmänsä säkenöivät, hän luulee näkevänsä tulisia käärmeitä ympärillään sähisten kiemurtelevan.

--Iske tulta, ilman ukko, salamoita, suuri äijä, tule tänne toistajaksi, kummiks näihin kastehisin.

Hänen silmissään salamoi, ja hänen päänsä päällä jyrähtää ... hän riuhtaisee kääreen kasvoiltaan, näkee isänsä seisovan edessään pääkallo kädessä, syöksee vastaan, tempaa kallon hänen kädestään ja heittää sen metsään, repäisee kannuksen kaulastaan ja potkaisee sen menemään ... kumahtaen kimpoo se seipääseen ja puhkeaa ... riistää vaatteet yltään ja parkaisee:

--Auta, Kiesus armias!--ja syöksee muutamilla pitkillä hyppäyksillä alas vaaran laelta uhrikentän ympärillä olevaan pensaikkoon ja sinne katoo.

Panu ensin hölmistyy eikä ymmärrä, mikä Joukon tuli. Sitten juoksee hän jälkeen, mutta ei näe häntä missään. Hän huutaa häntä, mutta ei saa vastausta.

--Mikä siihen meni? Mitä se huusi? Huusiko Kiesusta? Huusi kuin olisi avukseen huutanut...

Hän etsii etäämpää vuoren rinteeltä, mutta ei löydä, juoksee jo yhä kiihkeämmin sikin sokin metsässä, vaan ei näy jälkeäkään Joukosta. Hän rientää takaisin vuorelle ja näkee särjetyn rummun, rikki revityt Reidan vaatteet.

--Haltijako sen vei? Käsistä vei!

Silloin löytää hän maasta kirjan, joka oli Joukon povesta pudonnut, ja tuntee sen heti Kiesuksen tietäjän taikakirjaksi. Mutta miten se on tähän tullut? Onko se ollut Joukon hallussa? Sitä vartenko se ei kaikkia vaatteitaan riisunut?

Ja taas muistaa hän Joukon huudahduksen: »Auta, Kiesus armias!»--ja hänelle alkaa selvitä, mitä on tapahtunut.

Juuri kun oli tietäjäksi tulemaisillaan, velhoksi valmistumaisillaan!

Viha, kiukku ja pettymys käpristää kokoon Panun ruumiin. Hammasta purren, nyrkkiä puristaen, maahan kyyristyen ja siitä ylös ponnahtaen syöksee hän suustaan kirouksen, niin kimeän, että näkee omain silmäinsäkin säkeniä syytävän. Hän sadattelee syntymistään, sadattelee kaikkia haltijoitaan, jotka eivät mitään mahda, vaan antavat omalla uhrivuorellaankin vieraalle velholle vallan.

--Sinä Reidan salasuojelija ... sinä Kiesuksen kätyri...

Ei saa hän ääntä kiukultaan ... raastaa palasiksi kirjan ja heittää lehdet haltijan kuvan silmille, sylkäisten jälkeen ... tempaa rummun ja nujertaa sen murskaksi uhripaateen ... saa taas sanat suuhunsa ja huutaa:

--Kirottu sinä, kelvoton ... epäsikiö ... isäsi häpäisijä ... sukusi saasta ... sinne sinut manoan ... vuoren rautaisen rakohon, kahen kallion välihin ... kiru siellä kiusajainen ... paru siellä painajainen ... vuoren rotkoissa syvissä ... jost' et pääse päivinäsi, selkene sinä ikänä!

Saatuaan ilmaa keuhkoihinsa juoksee hän taas sinne päin, mihin Jouko oli paennut, hyppää kivelle ja kiljuu:

--Tuonne sun manoan ... kosken kuohuhun kovahan... Kivi on keskellä jokea, rautavanne ympärillä ... umpilukolla lukittu. Siinä on sija sinulle, jost' et pääse päivinäsi, selviä sinä ikänä ... kenenkänä laskemalla ... et sanalla suurimmalla ... et edes oman isäsi!

Hänen suunsa vaahtosi, tukka seisoi pystyssä, silmät tuijottivat metsän sisään, ja tietäjä vapisi vihansa hengen käsissä niinkuin nuo puut, joita sadekuuron kanssa tuleva ukkostuuli vimmatusti puisteli.

Hän alkoi väsyä vimmaansa, peloitti jo ukkonenkin, joka kietoi koko vaaran laen tuuleen, sateeseen ja salamoihin. Raskaasti hengittäen vaipui hän kivelle, veden valuessa alas täydeltä taivaalta.

Oliko hän poikansa kironnut? Oliko umpilukkoon kironnut? Ehkei se ollutkaan Kiesuksen hallussa? Ehkä oli oma haltijansa sitä heittänyt?

Panulle tuli hätä, hätä siitä, että oli lapsensa umpilukkoon loihtinut. Nyt se ei koskaan pääse siitä irti, nyt se on kaikeksi iäkseen kirottu!

Vielä kerran lähti hän etsimään ja vuorta kiertämään.

Kun saisi käsiinsä, koettaisi kirojen kahleet katkaista, koettaisi haltijat lepyttää, uhraisi kaikki parhaansa, vaikka omaa vertaan vuodattaisi.

--Jouko! huusi hän.--Tule pois, Jouko, älä pelkää! houkutteli hän.

Jouko makasi hiiskumatonna kahden kiven välissä tuuhean näreikön sisässä, aivan lähellä uhripaikkaa vuoren rinteellä, johon oli kaatunut ja jäänyt siihen makaamaan. Mielipuolena pelosta kuuli hän isänsä kirouksen, isänsä peruuttamattomat sanat, joiden alta ei kukaan enää kykenisi häntä päästämään.--»Auta, Kiesus armias, armias!» supisi hän vain.

Siitä hänet Reita päivemmällä löysi ja otti mukaansa.

* * * * *

Kun Panu tuli kotiin--turhaan Joukoa etsittyään ja kerättyään sitten kirjan lehdet ja kannuksen ja Reidan vaatteet ja ne taikamajaan vietyään, josta löysi tapetun käärmeen ja sen Joukon teoksi arvasi--oli jo ilta käsissä, ja lehmät ammuivat tarhan edessä. Emäntää ei näkynyt kotona. Orjatyttö tiesi kertoa, että hän aamulla ennen auringon nousua oli noussut ylös, pukenut ylleen ja kiirehtinyt pois, minne lienee mennyt, oli tainnut joku oveenkin kolkuttaa ja hiljaista supatustakin muisteli hän ulkoa kuulleensa. Kun tyttö katsahti ulos ovesta, näki hän kahden hengen soutaman venheen poistuvan kiireesti rannasta ja uhrivuoren suojaan katoavan. Lieneekö ollut emäntä veneessä ... sillä tiellään tuo oli vieläkin.

Panun kiukku, joka vain hetkeksi oli lauhtunut ja turhasta etsinnästä taas vähitellen noussut entiseen voimaansa, kääntyi nyt emäntää odotellessa häntä kohtaan. Saapui siihen Ilpotarkin ja sai tietää, mitä oli tapahtunut. Kertoi Panu hänelle asian, odottaen saavansa vahvistusta toivoonsa, ettei Jouko ollut umpikiroihin kirottu, että kirous jotenkuten oli kilpistynyt takaisin, että jotakin oli laiminlyöty ja että hän vielä tulee takaisin. Mutta Ilpotar virkkoi kuin ilkkuen:

--Olisit minua uskonut, kun jo synnyttyään sanoin, ettei ole pojasta tietäjäksi ... turhaan häntä kasvattelit. Ei naisestasi noidan äidiksi. Heikot olivat hänen verensä ... sinne nyt menivät molemmat... Eläisi nyt poika toisen naisen...

--Eihän ollut siinä edes eläjätä ... kuoli kuin kärpänen, vastasi Panu halveksivasti.

--Kuinka lienee kuollut ... tappoivat ennen vanhain tietäjäin toivotuksetkin, mitä nykyisten tehnevät?

--Sitä aina puhut! kivahti Panu. Vaan sen sanon, että vaikk' olisi elänytkin, ei olisi ikänä tietäjää tehty! Ei siirretä suvusta toiseen Panujen tietoja, se tiedä!

--Pakosta se nyt siirtyy, kenelle siirtynee!

Panu nousi tuvan pöydän päästä, jossa oli istunut, niin kiivaasti kuin olisi vieraan aikonut ulos käskeä.

Silloin aukeni ovi, ja emäntä tuli sisään. Hän oli märkä ja saveutunut, tukka riippui pitkinä suortuvina kaulalla ja poskilla.

--Missä olet ollut? jyrähti Panu.

--Olinpa, missä olin ... mitä se sinuun!

Ensi kerran kuuli Panu vaimoltaan semmoisen sanan ja semmoisella äänellä. Hän hyökkäsi häntä vastaan, käsi ojona. Mutta emäntä huusi, astuen puolestaan hänkin Panua vastaan, huusi ihan hänen suunsa sisään:

--Poikaasi olin saattamassa!

--Joukoa?

--Joukoa, jonka olet hulluksi kironnut, umpikiroihin kironnut. Reita tuli sanaa tuomaan. Poika houri ja höpisi. Ei tuntenut äitiäänkään. Käärmeen sanoi sisäänsä menneen, isänsä sanoi sen sinne ajaneen.

--Missä hän on? Mikset tuonut häntä tänne?

--Mikset tuonut? Ettäkö olisit vielä tappanut?--Enkä saanut tulemaankaan. Reidan matkaan lähti, papin luo sanoi menevänsä käärmettä ajattamaan.

--Mitä tietä menivät?

--Kysy arvaltasi, se tiennee.

--Pahat henget kimppuusi!

Emäntä nauroi:

--Ja minä viisi hengistäsi, haltijoistasi! Itselläni on paremmat! Niiden suojaan jos poikaasi kasvatin, ei olisi nyt sillä jäljellä, onneton. Miksen omaan uskooni neuvonut?--ja hän vaipui epätoivoisena penkille, kädet helmassa.

--Mihin uskoosi?

--Ainoaan oikeaan ja autuaaksi tekevään! Kastettu olen! huusi hän. Kastettu Valamon luostarissa! Sinne menen ja sinne vien Joukon, siellä parantavat! Siellä kirosi peruutetaan!

--Valehtelet siinä!

--Vai valehtelen! Katso tätä!--ja hän repäisi vaatteensa auki ja tempasi rinnaltaan ristin ja ojensi sen Panun eteen. En pelkää sinua! En ole milloinkaan pelännyt! Pappiakin autoin! Ruokaa lähetin! Kiitä minua siitä, ettei palanut Reitalan aholla. Vai olenko milloinkaan taikojasi tehnyt? Vai olenko pakanallisia uhrejasi uhrannut? Neitsyt Maarian nimeen--(hän risti silmänsä)--ja hänen poikansa Jeesuksen Kristuksen nimeen--(hän risti taas silmänsä)--olen karjan siunannut. Heitä olen palvellut, heille pyhää tuohusta polttanut, salaa olen sinulta pyhimyksiä palvellut, mene navettaan, niin näet!

Raivoissaan riisti Panu ristin hänen kourastaan, heittäen hänet samalla tuvan lattiaa pitkin karsinaan menemään.

Mutta kuin villitty kimposi emäntä sieltä ylös ja huusi ulos ilmoille vuosikausia pidätetyt kärsimyksensä:

--Tapa minut! huusi hän Panun edessä terhentäen, tapa, niinkuin Annikin tapoit. Niinkuin Reidan tapoit! Niinkuin Joukon tapoit! Orjanasi olet pitänyt! Väkisin minut sinulle naitettiin! Paljon pyysit, et mitään saanut, et rahtuista rahoa, petyit kaupoissasi! Valamon kirkonkelloissa kelluu myötäjäiseni, ota sieltä, jos yletät!

Siihen katkesi emännän ilkkuna. Surkeasti uikahtaen vaipui hän hengetönnä lattialle saatuaan sydänalaan potkauksen Panun kengän kärjestä.

--Kuoliko se? kysyi Ilpotar. Räähkää, miten rääkkyi. Nyt siitäkin pääsit!--Eikä Ilpotar saanut ilon salamaa silmistään sammumaan. Mutta Panu karjaisi hänelle:

--Pois täältä, portto! Inhotat minua, epäsikiö sinäkin! Itkisit, et ilkkuisi!--ja heitti hänet ovesta ulos, niin että etehisen irtonaiset siltapalkit kolisivat.

XXXVIII.

Panu on matkalla Kontojärven markkinoille. Yksin hiihtää hän järven selkiä, viilettää hietaisia harjuja ja halkaisee suuria soita. Ei ole nyt miehiä mukana, ei ahkioita, ei nahkoja. Kun suurimmilla aukeilla taakseen katsahtaa, näkee hän ainoan seuralaisensa, vanhan Ilpon nyykkäisevän jäljessään.

Ei ole muilla miehillä ollut tänä vuonna asiata markkinoille. Ei tarvita heitä ahkioita vetämään, ei avuksi kauppaa tekemään. Huono on ollut riistasyksy, ja ihmeeksi vain orava varpua juoksi, vielä ihmeemmäksi pyy viidassa vihelsi ja teiriparvi koivun latvassa kukerti. Ei ole ainoatakaan karhua kierroksessa kevättalvella tapettavaksi, eivät ole ahmat, eivät ilvekset, eivät hirvet syyslumelle jälkiä jättäneet.

Minne on kadonnut riista?

Lappi on viljan vienyt, reitalaiset menivät ja veivät mennessään.

Panun syyksi on kaikki pantu. Mitäs karkoitti, mitäs syyttömiä ahdisti! Niinhän tiesi vanha taika, että paha perii, jos heidät sukupuuttoon hävität.

Tietäjä on Panu olevinaan, sen verran ymmärtää. Siin' on nyt kuninkaan metsästäjä!

Niin nurisevat miehet, kun toisensa tapaavat metsäpolulla ja reppu on tyhjä. Niin nurkuvat nuotta-apajallakin, kun tyhjän vesiperän nostavat, sillä huono oli ollut kalavuosi jo uhrikesänä, kun Jouko Kontojärvelle katosi, mutta vielä huonompi sitä seuraavana. Toteen oli käynyt Reidan miehen ennustus.

Toteen oli käynyt--täytyi Panunkin itselleen myöntää, ja monta muuta onnettomuutta oli tullut lisäksi. Joukon paettua ja emännän tapettuaan oli Panu kuin pahasti säikähtänyt otus, joka pelkää joka hetki vainolaisen käsiin joutuvansa eikä tiedä, mistä päin vihamies uhkaa. Liikkumatta mihinkään ja osaamatta mihinkään ryhtyä pysyi hän kotonaan jokaista outoa ääntä vavahtaen, säpsähti tuulenhengen humauksia vanhassa karsikkokuusessa, säikähtäen laitumelta tulevain lehmäin ammahduksia ja ollen kuulevinaan käen kukunnassa ja palokärjen vihellyksessä ilkkumista ja ivaa. Kaksi vainolaista hän oli tuntevinaan päänsä päällä vaakkumassa: papin vaino yhtäältä uhkasi, Lapin vaino toisaalta. Kun yöllä silmänsä ummisti ja nukahti, oli kuulevinaan, milloin kirkonkellon ilmassa soivan, milloin Lapin noitien päänsä päällitse suhahtavan ja räähkämiehen metsän rannasta ilkkuen nauravan.

Se ilkkui hänelle kaikkien hänen hankkeittensa hukkaa: turhaan hän oli vanhan Reidan tuhonnut mitään voittamatta, turhaan hän oli kirkon kironnut, turhaan Lapin heimon karkoittanut, turhaan Annikin uhrannut ja monet uhri-elukat teurastanut. Nousi Reita poikansa haamussa haudastaan, vouti, mahtava ystävä, oli surmansa saanut, Kari väijyi hänenkin henkeään, tiesi, mitä pauloja Lappi punoi, ja pappi oli pojan vienyt, temmannut kuin Ukon pilvessä ilmojen kautta omalta uhrivuorelta. Irti oli päässyt Reidan paha haltija, jota ei koskaan ollut saanut oikein kesytetyksi, se se oli sen kiukun ja kiivastuksen silloin rintaan ajanut ja oman naisen surmaamaan saanut, ja lienee kaikki muutkin Lapin henget riistan kimppuun kiihoittanut ja sen näiltä mailta karkoittanut.

Ei tiennyt Panu, mistä apua etsisi, ei ollut taikaa, ei loihtua, ei lumousta, jolla kaikki nämä vihat voittaisi. Kaikkia varauksia oli jo koettanut, ei osannut uutta ainoatakaan. Kysyi kysymästä päästyäänkin kannuksen mieltä, kysyi arvalta neuvoa, mutta ei helähtänyt paikattu kalvo, epäselvän äänen antoi vanhain Panujen ennen niin tarkka taikakalu, poissa oli siitä voima, ja älytönnä töksähteli sammakko sinne tänne selvää antamatta.

Nälkä uhkasi Karjalaa, ja kaikki siitä Panua syyttivät. Huonosti oli kaskenkin käynyt. Uhrien aikana viime kevännä oli sitä koetettu polttaa, mutta satanut oli kaikkina uhripäivinä taivaan täydeltä, ei oltu saatu uhrilihojakaan keitetyksi, ja vähän vain oli kärventynyt kaski, oksat ja havuneulat hiukan palaneet, mutta rungot jääneet siihen sikin sokin makaamaan. Ja se oli miesten mielestä merkki ja osoitus, että kaskeakin kaatamalla oli haltijat vihoitettu. Mitäs uhripäivänä hakattiin, mitäs Tapion tanhuvia syyttä suotta maahan kaadettiin! Siinä nyt nähtiin, ja sitä se käen kuolema ennusti! Jormapahan oli oikeassa, kun varoitti.

Nämä kaikki mielessään nyt, niinkuin ainakin, hiihti Panu samoja matkoja, joita ennenkin oli iloisessa hilpeässä miesjoukossa hiihtänyt, mutta ei kuulunut nyt Kuisman lauluja, ei urhojen pajatusta, ei ollut Jouko jälkijoukossa, josta häntä aina lempeällä silmällä etsi.

Ilpo siellä vain väännätteli, kutsumatta, asiatta oli mukaan lähtenyt. Tultuaan Kirovaaran juurelle päätti Panu häntä odottaa, itsekin vähän levähtääkseen.

Huohottaen tuli Ilpo ja kun saapui lepopaikalle, haki kaatuneen rungon ja siihen istahti. Kovin valui hiki ryppyistä otsaa myöten, ja väsynyt oli ilme silmissä. Paljon oli ollut huolta Ilpollakin viime aikoina. Kaikki Panun huolet ja kaikki moitteet, mitkä häntä kohtasivat, hän omaan poveensa painoi. Mutta enimmän kaikesta hän sitä pahoitteli, että Ilpotar, joka aina ennen piti Panun puolta, nyt häntä moitti ja panetteli kilvan muun heimon kanssa. Ei uskaltanut hän siitä Panulle puhua, pelkäsi siitä häneenkin pahastuvan ja koetti itse olla sitä hartaampi ja nöyrempi. Mutta aina sattui väärään paikkaan Ilpon osanotto, aina olivat neuvot nurinpuoliset.

--Siinä on Kirovaara,--virkkoi hän, ylös vuoren rinnettä silmäten. Siellä tuonoissa talvena kirkon väen kirosit. Taisit tehdä pahasti, kun kirosit. Takaisin kirot kimposi.

Sitä Panu itsekin ajatteli. Mutta ei tahtonut sitä toisen suusta kuulla, astui suksilleen ja lähti painamaan eteenpäin.

Hiihtäessään sitä suota, jossa Jouko viime kerralla markkinoilta palatessa oli tielle uupunut ja tainnoksissa hangelta tavattu, päätti Panu mielessään, että poika jo silloin oli papin valtaan joutunut, että oli jo kirkolla kiro tarttunut ja siitä siemenenä itänyt. Jos olisi varaus voimakas ollut, jos olisit sen taiat ja temput ja sen nostamain vihojen synnyt tiennyt, ei olisi haltuunsa saanut. Mutta ei olisi ehkä sittenkään mitään mahtanut, jos ei olisi kiivaudessa kirotuksi tullut. Ei saanut sitä enää koskaan takaisin. Mutta olkoon, parempi, että ajoissa mätä oksa katkesi ennenkuin suureksi sukeusi ja koko heimon turmeli.

Jo oli turmellutkin. Tieto siitä, että pappi oli tietäjän oman pojan vienyt, ei ollut salassa pysynyt. Viime markkinoilla olivat miehet nähneet sen hulluna kuljeksivan ja isäänsä uhkailevan. Monenlaista arvelua ja arvostelua siitä kuului. Kömpelöksi tuomitsivat tietäjän, joka omaan poikaansa taikanuolensa satutti. Paljon olivat naiset emännänkin kuolemasta ulinaa pitäneet. Ja kesällä, kun kaikki miehet kalassa olivat, oli heitä lauma kirkolla käynyt pappia kuulemassa. Peittelemättä siitä Ilpotar Panulle kertoi, ilkkuen vielä, että on se yhtä hyvä tietäjä kuin sinäkin. Paremmat on uhritemput, juhlallisemmat menot, eikä aja naisiakaan uhripöydältä. Eivätkä uhkauksista huolineet. Olivat kuin lumoissa. Kuritutti Panu miehillä naisiaan, mutta he yltyivät vain siitä. Syyn kyllä tiesi Panu. Ja kirvelemällä kirveli tätä ajatellessaan hänen mieltään se, mikä niin usein ennenkin, että ollenkaan oli päästänyt puhumaan papin--silloin olivat lumot päässeet naisten veriin, ja silloin se oli virsillään heidän mielensä puoleensa viehättänyt. Salaiset oli sillä silmäykset, tehoisat taikansa, mitkä lienevät olleet, ja tuho oli tulossa, jos ei niiden perille pääsisi. Ei siihen kirot pystyneet eikä pilkka purrut.

Ja ikäänkuin vastaukseksi ja vahvistukseksi näille Panun omille ajatuksille virkkoi Ilpo, kun olivat tulleet sille paikalle, missä miehet tuonoissa talvena olivat yönuotiotaan pitäneet ja Kuisma jäniksen kolkannut:

--Ei olisi ollut ammuttava se jänis ... ehkä oli sen papin jänis ... eikä sillä häntä pilkattava. Siitä pääsi heti alussa yltymään.

Mutta ei tahtonut Panu muiden kuullen mitään omaksi syykseen myöntää eikä omaa heikkouttaan tunnustaa. Ja hän sanoi Ilpolle:

--Herkeä noita ruikuttelemasta. Tiesin, mitä tein ... kun olisit sinäkin tehtäväsi tehnyt.

--Enhän arvannut tulen keskestä elävänä pääsevän.

--Et arvannut, kun saamaton olet, vaikka aina hoppuat ja hätiköit.

--Kun käskenet, niin vieläkin koetan ... vaikka oma henkeni menköön.

--Ja minun päähäni siitä syy syöstäisiin, ja koko markkinakansa niskaamme! Pysynet aloillasi!

Hääri Ilpo siinä nuotiota laittaen, unohti Panun pahan tuulen ja puhui ääneen ajatuksensa:

--Pahan edellä sen poikasikin kirosit ja vaimosi...--Mutta kun hän näki Panun silmän leimahtavan nuotion takaa, jonka ääressä hän mietteisiinsä vaipuneena pää polvien varassa istui, peruutti hän puheensa:--Lienet tiennyt, mitä teit ... parhaasi teit ... niinhän oli tehtäväkin.--ja kun Panun mustan välkkyvä silmä häntä yhä seuraili, lisäsi hän:--Eivät sinulle mitään mahda ... vielä kaikki vihat voitat, voitat varmaan...-- ja vasta sitten pääsi hän Panun katseen lumoista, jota ei voinut kestää enemmän kuin eläin ihmisen silmää.

Levätä olisi tahtonut Ilpo uuvuttavan hiihdon jälkeen, mutta kauan ei antanut Panu nukkua, kun ajoi jo ylös ja lähti taipaleelle, vaikkei vielä aamuruskokaan kuumottanut. Kohta haihtui Ilpo isännästään pimeässä ja sai yksin hiihtää haroa Kontojärveä kohti, jonne hänellä ei ollut mitään asiata, olihan vain lähtenyt, kun tiesi Panun lähtevän.

Mutta Panu oli, kirkonkylään hiihdettyään ja piilotettuaan suksensa harjun alle näreikköön lumen sisään, lähtenyt vakoilemaan, mitä siellä tapahtui.

Vaikka markkinaväki vielä oli yötiloillaan, näki hän, että niitä oli isot laumat jo aattona tullut. Rekiä, pulkkia, ahkioita ja suksia oli sekä talojen pihoilla että nuotioiden ympärillä ja joka haaralta kilisi hevosien kelloja ja porojen tiukuja. Panu tarkasteli rekiä ja pulkkia, jotka olivat nahkoja kukkuranaan. Rekien ja pulkkien muodoista osasi hän heti päättää, miltä ilmoilta ne olivat tulleet. Suven ja lännen ilmoilta oli jo suuri joukko, josta ennen tavallisesti oli ollut vain nimeksi, mutta Pohjanmaalta, Vienasta ja etenkin Lapista oli suurin osa. Ei ollut vilja metsistä kadonnut, muita oli vain maailmoita kierrellyt.

Eräästä metsiköstä tuikki sammuvan nuotion tuli ja lähemmä hiipien näki Panu sen valossa muutamia miehiä peskit korvilla lumessa. Hän tarkasti pulkkia ja peräytyi äkkiä takaisin. Samassa karkasi koira haukkuen häntä kohti ja seurasi häntä pitkän matkaa jäälle.

--Siit, Panu! kuuli hän huudettavan ja tunsi reitalaisen äänen, niinkuin oli jo tuntenut koiran, jolle hänen häpeäkseen oli hänen nimensä annettu, ja joka heti oli isäntänsä vihamiehen vainunnut.