Part 2

Soisalo ei taaskaan nähnyt mitään vastaväittämisen aihetta. Mutta hän kiinnitti huomiota siihen, ettei hänen ystävänsä mennyt puhelimeen eikä millään muullakaan tavalla näyttänyt välittävän ilmoittaa kotiinsa uuden päivällisvieraan saapumisesta.

Noh, olenhan minä siksi tuttu talossa, lohdutteli hän itseään. Teen vain anteeksipyynnön rouvalle ja Antti saa hoitaa loput. Sillä peijakkaalla on niin hyvä kyökki!

He vaihtoivat välinpitämättömästi sanasen, ottivat auton ja läksivät Antin luo. Rouva ei näyttänyt olevan kotona ollenkaan, yhtä vähän kuin lapset, koska heidän ääniänsä ei kuulunut missään. He juttelivat hetkisen Antin työhuoneessa, sitten ilmestyi vain palvelijatar, joka ilmoitti, että herrojen päivällinen oli katettu. He siirtyivät ruokasaliin.

Oli ribinovkaa, oli tanskalaista oluttakin. Päivällinen oli yksinkertaisesti ensiluokkainen. Soisalo tuli heti hyvälle tuulelle eikä Anttikaan tuntunut antavan perään lystikkäiden kaskujen kertomisessa ja sattuvien vuorosanojen singahuttelemisessa. Ja kun vihdoin Antin tunnetut kaukasialaiset viinit tulivat esiin, kajahteli koko ruokasali heidän nauruaan ja toverillista hilpeyttään.

Syötyään he siirtyivät jälleen Antin huoneeseen.

He tupakoivat, he joivat kahvia ja konjakkia. Antin huoneessa oli korkeakarminen sohva, jonka molemmissa päissä oli patsaanmuotoiset kaapit ja niiden päällä pari kuvanveistosta. Äkkiä keksi Soisalon tarkka silmä toisesta riippuvan pitkän hiussuortuvan.

--Mikäs tämä on? hän sanoi leikillisesti sitä Antin silmäin edessä pitäen. Ai, ai, ettei vaimosi vain näe! Ne ovat vaarallisia tällaiset viulunkielet.

Oli samalla kuin olisi jotakin ratkennut Antissa. Hänen kasvonsa vääristyivät, hän heitti hätääntyneen katseen ystäväänsä, peitti pään käsiinsä ja purskahti hillittömään itkunnyyhkytykseen.

Soisalo säikähti. Antti itki todellakin!

Mikä miehelle tuli? Hän ei voinut käsittää ollenkaan. Eihän hänen leikkinsä voinut niin vaarallista olla. Ja jos olisi ollutkin, eihän ollut syytä itkeä aikaisen miehen ystävänsä kokkapuheen takia.

--Minun vaimoni on mennyt pois, sai Antti vihdoin hiljaa sanotuksi.

--Minne? kysyi Soisalo. Ja sinulla on ikävä häntä? Milloin hän palajaa?

--Ei hän palaja enää milloinkaan, sanoi Antti pois kääntyneenä. Hän meni.

--Ikuteilleen?

--Niin. Eilis-iltana. Tämä on ensimmäinen päivällinen, jonka syön jälleen poikamiehenä. Siksi pyysin sinua tulemaan.

--Ja lapset?

--Hän vei lapset mukanaan.

Nyt oli Soisalo kiikissä. Hän ei ollut ollenkaan tottunut tämäntapaisia tuokiotiloja hoitamaan. Ensiksikin pelkäsi hän omasta puolestaan kaikkea tunteellisuutta kuin myrkkyä ja toisakseen oli kulunut vuosia siitä ajasta, jolloin hän ylimalkaan oli ollut kenenkään ihmisen kanssa näin läheisessä ja henkilökohtaisessa kosketuksessa. Hän ei sentähden osannut aluksi sanoa mitään muuta kuin:

--Voi saakeli!

Mutta sitten säikähti hän itse omien harvojen sanojensa ytimekkäisyyttä, peljäten ettei ne ehkä tässä tapauksessa oikein vastanneet asian tunnearvoa, yhtä vähän kuin hetken tunnelmallista merkitystä. Hän nousi sentähden ylös, korjasi housujaan hermostuneesti, käveli pari kertaa edes takaisin yli lattian ja ähkäisi:

--Voi sinun saksan saakeli! Mutta mistä tiedät, ettei hän tule takaisin?

--Se oli kiusallinen kohtaus, selitti toinen, suoraan hänen kysymykseensä vastaamatta. Juristi, vieraat miehet ja kaikki! Hyvä, etten toki ampunut heitä.

--Häh? säpsähti Soisalo. Ampunut? Jätäpäs vain se temppu tekemättä!

Antti vetäisi auki kirjoituspöydän laatikon, jonka ääressä hän istui, ja heitti ystävänsä eteen kiiltävän, uuden-uutukaisen revolverin.

--Niinkuin tiedät, hän sanoi, minulla on näitä useampia. Tuon minä latasin eilen illalla ja olisin osannut varmaan ensin vaimoni sydämeen, sitten omaani. Juristi sai minut hillityksi.

Soisalo tarkasteli huolellisesti asetta, poimi pois luodit ja ojensi sen takaisin Antille.

--Pistä se sinne, mistä sen otitkin, hän sanoi. Mutta äläpä viitsi jäädä lähimpinä vuorokausina kahden kesken tuon kalun kanssa!

--Niin, sanoi Antti ja sulki pöytälaatikon. Voit olla oikeassa. Viime yö oli uneton helvetti minulle.

--Juuri sellaisina öinä voi johtua jos jotakin mieleen, huomautti Soisalo. Tietysti sen piippu oli jo monta kertaa kohti kulmaluutasi.

--En tahdo kieltää, etten sitä olisi pari kertaa sormitellut, hymyili Antti surumielisesti. Mutta mitä minusta nyt tulee? Enhän minä osaa alkaa enkä ajatella mitään.

--Asia tuli sinulle odottamatta? kysyi Soisalo varovasti.

--Aivan, vastasi Antti vilpittömällä katseella. Kaikki oli järjestetty valmiiksi minun selkäni takana. Pahoin pelkään, että siinä ovat hänen sukulaisensakin olleet pelissä mukana.

--Mutta syy? Onhan täytynyt olla joku syy!

--Minä en tiedä, vastasi Antti väsyneesti. Taikka oikeammin, minä en kehtaa sanoa sitä.

--Sinä olet ollut uskoton hänelle? kysyi Soisalo, koettaen mielialan vakavuudesta huolimatta silmäänsä leikillisesti ja kevytmielisesti vilkuttaa. Antti katsoi nuhtelevasti häneen.

--Minä! hän sanoi, tehden avuttoman liikkeen käsillään. Sitä et sinä usko itsekään.

--Ei, ei, suo anteeksi...

--En olisi voinut, vaikka olisin tahtonutkin. Tiedäthän kuinka riippuvainen minä olin hänestä. Nyt minä olen kuin haltijaton koira...

Ääni tyrehtyi häneltä kurkkuun ja hän kääntyi jälleen poispäin ikkunasta ulos tuijottamaan. Seurasi hetken hiljaisuus.

--Nyt me lähdemme! sanoi Soisalo äkkiä reippaasti ja ratkaisevasti. Ylös, kolme askelta kohti ovea, mars!

--Minne? kysyi toinen, luoden kuitenkin kiitollisen silmäyksen häneen.

--Minne hyvänsä! Kunhan vain pois tästä talosta! Hulluksihan täällä tulee.

--Eipä ole juuri ilmankaan, myönsi Antti, nousten ylös pöydän äärestä. Mutta ymmärrät, etten ole aivan kapakkatuulella.

--Ole vaiti! virkahti toinen. Nyt sinä olet minun vieraani. Ja nyt määrään minä illan ohjelman. Sinulle on pääasia, ettet jää yksin tuota yhtä ainoata asiaa tuumimaan, vaan näet ympärilläsi seuraa ja ihmisiä.

--Olkoon sitten! vastasi Antti.

Ystävykset panivat päälleen ja poistuivat nopeasti autiosta talosta, jonka huoneet alkoivat jo hämärtyä. Ja painaessaan kiinni paraati-oven tunsi Antti viiltävän tyhjyydenkammon sydämessään ja muisti samalla kauhistuen hetkeä, jolloin hänen jälleen olisi pakko palata sinne.

Nyt ei häntä siellä enää kukaan odottanut.

4.

Soisalo johdatti heidän askeleensa Kämpin Bariin. He istuivat hetkisen äänettöminä mukavissa nojatuoleissaan ja imeksivät sherrykobbeliansa. Soisalo koetti keksiä sopivaa puheen-ainetta, mutta onnistumatta.

--Syy? kysyi hän vihdoin matalalla äänellä. Miksi vaimosi erosi sinusta?

Antti tuijotti eteensä raskasmielisesti.

--Voinhan minä sanoa senkin, hän virkahti huomattavalla ponnistuksella. Minä olen nyt köyhä mies. Ja kenties hänellä on jo katsottuna joku toinen varakkaampi.

--Nyt sinä puhut sielusi katkeruudesta, väitti Soisalo. Eihän se voi mikään todellinen syy olla.

--Minä en ainakaan tiedä mistään muusta. Minulle ei ole mitään selitetty. On vain sanottu, että on parempi näin ja että minä vien perheeni ja vaimoni perikatoon.

--Hävisitkö sinä siis todellakin tuossa Toivion vararikossa enemmän kuin sinulla oli omaisuutta? kysyi Soisalo huolestuneena.

--Kuka sen vielä tietää, vastasi Antti. Eihän kaikkia pesiä ole vielä selvitetty. Mutta kyllä niistä jotakin sentään pitäisi tulla, niin että minulle omien laskelmieni mukaan ei syntyisi suurempaa pulaakaan.

--Pulaa! Mitä pulaa sinulle voisi syntyä? Onhan sinulla sitäpaitsi hyvä paikka ja palkka. Ei, aineelliset syyt eivät ikinä ole voineet vaimoasi avio-eroon pakottaa.

Soisalolla oli yhä edelleen oma pieni epäilynsä. Ehkäpä poika sittenkin oli siveellisesti hairahtunut? Tullut tehneeksi tuollaisen pienen, viattoman tepposen, aivan viattoman ja tilapäisen luonnollisesti, jollaisia voi sattua kenelle hyvänsä, mutta joiden seuraukset voivat olla arvaamattomat, jos ne joutuvat vaimon korviin! Muutamat naiset olivatkin aivan turhantarkkoja noissa asioissa.

--Sitten en tiedä, vastasi Antti vakavasti. Kaikki on minulle arvoituksentapaista.

--Taikka jos niin on, jatkoi Soisalo, niin hän ei ole sinua ikinä rakastanut.

--Olen itsekin ruvennut sitä epäilemään. Antti sanoi sen niin raskaasti, että Soisalo päätti toistaiseksi lopettaa tämän keskustelun. Syntyi jälleen syvä äänettömyys.

--Lähdemmekö? kysyi Antti äkkiä.

Hän oli nähtävästi hyvin hermostunut.

Soisalo maksoi nopeasti. Juuri heidän Esplanadille astuessaan kulki eräs tumma, pitkä nainen heidän ohitseen, heittäen omituisen, tutkivan ja samalla ilkamoivan katseen heihin.

Antti tervehti, Soisalo seurasi hänen esimerkkiään.

--Eikös se ollut rouva Sorvi? kysyi Soisalo.

--Kyllä, vastasi Antti. Vaimoni parhaita ystävättäriä.

--Se on totta! muisti Soisalo. Enkö ole kerran tavannut häntä sinun luonasi?

--Arvattavasti useitakin kertoja. Hehän olivat ennen joka päivä yksissä.

--Eivätkö viime aikoina enää?

--Mahdollisesti. Ei ole sattunut vain minun silmäini eteen... Eilen hän kyllä oli siellä, lisäsi Antti katkerasti.

--Todistajana? kysyi Soisalo korviansa heristäen.

--Juuri niin, vastasi Antti. Etkö nähnyt hänen katsettaan?

--Kyllä, myönsi Soisalo, viekkaasti silmiään siristäen. Senpä vuoksi minä kyselen juuri.

--Tietysti hän on vaimoni puolella, väitti Antti väsyneesti. Tietysti näkee hän minussa vihollisen.

--Sitä en usko oikein, väitti Soisalo. Tuossa katseessa oli jotakin muuta.

--Mitä sitten?

--Mielenkiintoa ja vahingon-iloa, eritteli Soisalo miettivästi saamaansa vaikutusta. Kenties rakkauttakin.

--Rakkautta? kysyi Antti hämmästyneenä. Ja ketä kohtaan?

--Tietysti sinua kohtaan.

Antin täytyi väkisinkin hymyillä ystävälleen, joka vakavana ja otsa rypyssä kulki hänen rinnallaan.

--Sinä olet hullu! hän sanoi. Mainitsinhan jo, että hän on vaimoni parhaita ystävättäriä.

Nyt oli vuoro Soisalon hymähtää.

--Ole vaiti! hän sanoi. Sinä olet lapsi näissä asioissa. Niinkuin se joku este olisi! Mitä enemmän asiaa ajattelen...

--Älä ajattele! keskeytti Antti. Se on aivan turhaa. Siinä ei todellakaan ole mitään ajattelemista.

--Ole vaiti! pyysi Soisalo uudelleen, ajaen takaa kerran vilahtanutta ajatus-yhtymäänsä. Mitä enemmän asiaa ajattelen, sitä enemmän varmistuu minussa vakaumus, että juuri tuo nainen on sinut vaimostasi erottanut.

--Käärme paratiisissa siis! ivasi Antti.

--Voit säästää kompasanasi. Minä en ole näissä asioissa erehtynyt vielä milloinkaan.

Antti näki turhaksi riidellä hänen kanssaan. Myöskin Soisalo vaikeni kotvan itsepintaisesti.

--Eikö hänkin ole eronnut? hän kysyi äkkiä. Antti oli jo välillä ollut aivan toisissa ajatuksissa.

--Kuka? hän kysyi vilpittömästi. Ah, sinä tarkoitat edelleen rouva Sorvia? Ei, mutta hän elää erossa miehestään.

--Arvasinhan minä sen, sanoi Soisalo päätään nyykähyttäen. Ja sinä vakuutat, ettei sinulla ole koskaan ollut mitään tekemistä tuon naisen kanssa?

--Minä vakuutan.

--Hm. Tahdonpa kaikissa tapauksissa ottaa pohdin hänestä. Huomenna kutsun minä hänet illalliselle.

--Miksi et tänään jo? pilkkasi Antti. Minkäs teet...

--Sen edestäs löydät, päätti Soisalo. Sitäpaitsi hän on kaunis, joten asia ei suinkaan ole mikään uhraus minun puoleltani.

Esplanadi oli täynnä hitaasti aaltoilevaa, harmaata sunnuntai-yleisöä, joka oli saapunut esikaupungeista siihen tuhatlukuisin laumoin torvisoittoa kuulemaan. Ei ollut jakamaton ilo kävellä siinä.

Antti ehdotteli, että he poikkeisivat jollekin syrjäkadulle.

Soisalo oli yhtä mieltä hänen kanssaan. Mutta kun he juuri olivat Esplanaadin päässä, Ruotsalaisen teatterin kohdalla, he päättivät sittenkin poiketa Bulevardille.

--Se on rauhallinen, sanoi Antti. Muutenkin pidän minä aivan erikoisesti siitä kadusta. Juuri tällaisena lämpimänä syyskesän iltana vaikuttavat sen suuret puut aivan erikoisen tarumaisilta ja eteläisiltä.

--Se on taas Vanhan kirkkopuiston ansio, huomautti Soisalo. Kaunein kaikista meidän puistoistamme.

Mutta he eivät olleet vielä montakaan askelta Bulevardilla ottaneet, kun he tulivat huomaamaan, ettei se varhaisesta iltahetkestä huolimatta niinkään rauhallinen ollut. Juuri Vanhan kirkkopuiston kohdalla seisoi nainen, joka uhkasi jotakin tunkeilevaa, hävyttömän näköistä mieshenkilöä päivänvarjostimellaan.

Mies livisti Antin ja Soisalon lähestyessä. He katsoivat tarkemmin naista ja huomasivat, että se oli rouva Sorvi.

--Hyvää iltaa! tervehti tämä, hilpeästi kätensä ojentaen. Hyvä, että tulitte. Ei tiedä, kuinka kauan tuo miesroikale olisi muuten minua ahdistanut.

--Niin, hymyili Soisalo. Hän näytti hiukan itsepintaiselta rakastajalta. Asutteko täälläpäin muuten?

--Kyllä, vastasi rouva Sorvi. Tuolla Albertinkadun kulmassa. Mutta olisin minä hänestä sentään omin voiminkin suoriutunut.

--Ehkä on kuitenkin paras, että saatamme teitä, ehdotteli Soisalo. Kuten näette, olemme mekin matkalla sinnepäin.

He kääntyivät rinnakkain kävelemään.

Antti oli tervehtinyt jäykästi, kättä antamatta, vain täsmällisesti silinteriään kohottaen. Eilisillan muisto, johon myös rouva Sorvin kuva läheisesti liittyi, oli vielä liian tuores ja epämiellyttävä hänelle. Eikä häntä olisi ollenkaan huvittanut tämä kotiinsaattaminen.

Siksi hän muutamia askeleita äänettömänä kuljettuaan kääntyikin ja kohotti jälleen yhtä jäykästi silinteriään jäähyväisiksi.

--Anteeksi, hän sanoi. Olen unohtanut erään asian. Minunhan piti tavata juuri tällä hetkellä erästä henkilöä Catanissa.

--Näkemiin, vastasi Soisalo. Me tapaamme vielä tänä iltana. Minäkin tulen kohta sinne.

Hän meni rouva Sorvin kanssa. Mutta kun Antti vaistomaisesti kääntyi kadunkulmassa heidän jälkeensä katsomaan, hän näki heidänkin kääntyneen ja tulevan rinnakkain hänen jäljessään.

Katsos peijakasta, ajatteli hän. Houkuttelihan se nähtävästi tuon naisen mukaansa, mihin sitten vieneekin.

Asia ei häntä sen enempää huvittanut. Hänellä oli nyt tarpeeksi tekemistä itsensä kanssa.

5.

Catanissa oli vähän väkeä. Antti sai istua yksin rauhassa ja ajatella.

Hänen täytyi tunnustaa itselleen, ettei hänen nykyinen olotilansa ollut juuri kehuttava. Onnellisesta, vaikutusvaltaisesta, varakkaasta perheenisästä ja yhteiskunnan tukipylväästä hän oli muutamissa kuukausissa suistunut avuttomaksi, perheettömäksi itsemurha-kandidaatiksi, jolla tosin vielä oli virkansa ja palkkansa, mutta ei paljon muutakaan. Sitäpaitsi hän tunsi kyllin hyvin pankkinsa pääjohtajan, tiukan vanhuksen, ettei hän tämänkesäisten kolttosten jälkeen, joista ukko mielessään syytti häntä, pitänyt asemaansa sielläkään enää pitkä-ikäisenä.

Kuinka oli tämä kaikki tapahtunut, kuinka kaikki voinut näin äkkiä tapahtua? Miten paljon siihen oli syytä hänellä itsellään ja miten paljon muilla? Ja mihin tämä johtaisi? Ja kuinka tämä kaikki päättyisi? Kannattiko elää enää todellakaan vai eikö ollutkin parempi tehdä jo kerralla loppu kaikesta ja siirtyä johonkin toiseen olotilaan, jos sellaista ylimalkaan oli olemassa?

Moiset ajatukset askarruttelivat hänen sieluaan. Välillä haihtui taas kaikki häneltä kuin pilveen ja hän unohti pitkiksi tuokioiksi itsensä, Catanin, siellä istujat ja koko maailman, herätäkseen jälleen hämmästyneeseen tietoisuuteen ja luodakseen säikähtyneen katseen ympärilleen, tokko joku oli kiinnittänyt huomiota hänen sielulliseen poissa-oloonsa.

Ei kukaan. Hän saattoi istua, ajatella tai olla ajattelematta aivan rauhallisesti.

Kului kotvasen, ennen kuin Soisalo tuli. Antti oli ehtinyt hänet jo melkein unohtaa.

--Täytyihän minun sen turkasen kanssa syödä nopea illallinen Apollossa, sanoi hän Antin pöytään istahtaen ja tervehtien päännyykäyksellä paria tuttavaansa poikki salin.

--Nopea? hymyili Antti katsoen kelloaan. Taisit pari tuntia syödä.

--Täsmälleen puolitoista, oikaisi toinen. Luuletko hänestä minuutissa selviäväsi? Hän tuntuu olevan viisaampi kuin mitä osasin aavistaakaan.

--Katso vain, ettei hän kiedo sinuakin pauloihinsa, naljaili Antti.

--Minua? oli toinen hämmästyvinään. Tiedäthän, että minun ainoa intohimoni vain ovat tämäntapaiset pienet psykologiset erittelyt.

--Tiedän, vastasi Antti äskeiseen keveään äänilajiinsa, tiedän, että se intohimo on vaarallisin kaikista. Sillä se johdattaa sinut aina uusiin suhteisiin ja seikkailuihin.

Tämä oli totta, sillä Soisalo oli tunnettu Don Juan. Hänet nähtiin miltei useammin naisten kuin miesten kanssa, ja jos joku hänen naistuttavistaan vain tuli vastaan Esplanadilla, hän oli heti valmis miehiselle kanssakävelijälleen lyhyet hyvästit sanomaan. Olipa toisia, jotka väittivät hänen seurustelevan naisten kanssa vielä paljon enemmän salassa kuin julkisuudessa.

Itse väitti hän näitä suhteitaan yksinomaan platoonisiksi ja johtuneiksi juuri tuosta sangen älyllisestä intohimosta, johon hän äskenkin oli vedonnut. Kukaan järkevä ihminen ei tietysti ottanut vakavalta kannalta sitä. Mutta kun hän oli myöskin miesten piireissä iloinen seuramies, tunnettu hyväksi kortinpelaajaksi, täsmälliseksi pankkimieheksi ja tavallista työteliäämmäksi valtuuston jäseneksi, olivat hänen sympatiansa taatut silläkin taholla. Hän oli siis siinä harvinaisessa ja kadehdittavassa asemassa, että niin miehet kuin naiset pitivät hänestä.

Antti kuului myös kaupungin valtuustoon. Mutta myöhemmin tulleena ja kortinpeliä taitamattomana, kenties myöskin raskaamman luonteensa takia, ei hänen tyypillisesti helsinkiläinen, kunnallinen kansansuosionsa ollut läheskään yhtä suuri.

--Tällä kertaa oli kysymys kokonaan sinusta, väitti Soisalo, viitaten tarjoilijan luokseen ja tehden tilauksensa. Enkös arvannut, hänen mielenkiintonsa on aivan erikoisella tavalla sinuun kohdistunut.

--Siis millä tavalla? kysyi Antti hajamielisesti.

--Kysy sitä, nauroi Soisalo, silloin kun on naisista kysymys! Luonnollisesti eroottisella tavalla. Luuletko hänen muuten olleen niin kärkäs perheessäsi seurustelemaan?

--Voi sekin erehtyä, joka tahtoo kaikki eroottiselta kannalta selittää. Arvattavasti hän piti vaimostani.

Antti olisi jo mieluummin jutellut jostakin muusta. Mutta Soisalo piti itsepintaisesti puoliaan.

--En huoli ruveta tässä selostamaan sinulle kaikkea, mitä me puhuimme, sanoi hän, koettaen turhaan toisen uteliaisuutta ärsyttää. Mutta minä sain hänestä sen varman vakaumuksen, ettet ole hänelle samantekevä.

--Minulle hän on samantekevä, huomautti Antti.

--Vahinko kyllä, virkahti Soisalo ulkokullatusti, samalla tervehdykseksi lasiaan kohottaen. Mielestäni sinä nyt oikeastaan olisit rakastajattaren tarpeessa...

--Pyydän, ei mitään kyynillisyyksiä, vaati Antti vakavasti. Minun vaimoni lähti vasta eilen. Tiedät, tai ainakin arvaat, ettei minun ole niin helppo unohtaa.

--Arvaan, oli Soisalo heti valmis vastaamaan, vakavaksi, miltei sydämelliseksi äänensä alentaen. Mutta sinä tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, ettei rakkautta voi tappaa muuten kuin toisella rakkaudella.

--Entä minä en tahtoisikaan sitä tappaa? Entä minä tahtoisinkin elää tästedes vain vanhoissa muistoissani?

--Silloin sinä olet mennyttä miestä. Ja silloin jää minun tehtäväkseni vain surkutella sinua kaikesta sydämestäni.

Soisalo puhui totta. Hän tarkoitti, mitä hän sanoi, vaikka hän ei itsekään voinut oikein ymmärtää, mikä merkillinen halu häneen oli mennyt holhota ja tukea Anttia, kohottaa häntä taas jaloilleen ja ikäänkuin kainaloista kannattaa. Eipä se juuri ollut hänen tapaistaan. Ei hän mielellään puuttunut muiden asioihin, yhtä vähän kuin hän salli muiden hänen omiinsa sekautuvan. Mutta osaksi piti hän todellakin hyvin paljon Antista, osaksi huvitti häntä, itsekästä, nautiskelevaa poikamiestä, näin ensi kerran elämässään leikkiä toisen sielunlääkäriä ja melkein kuin hyväntekijää.

Anttia puolestaan liikutti suuresti ystävänsä harvinainen osan-otto, jota hän kaipasi juuri ja johon hänestä oli sangen suloista nojautua. Oli hänkin tottunut omilla jaloillaan seisomaan eikä hän olisi koskaan luullut tulevansa niin heikoksi, että hän olisi valmis käyttämään muiden tarmoa ja tahdonvoimaa tukenaan. Mutta nyt hän tunsi olevansa täydellisesti lapsentilassa. Kun vain ei tuo toinen äkkiarvaamatta jättäisi häntä, kun hänen vain ei olisi pakko jäädä yksin eikä varsinkaan heti astua tuohon kolkkoon, autioon huoneustoon, jossa menneet muistot vielä niin tuoreina joka taholla kummittelivat ja jossa hiljaisuus tulisi olemaan tästälähtien niin ehdoton, pilkkopimeä ja kammottava!

--Mitä tarkoitat sinä siis rakastajattarella? hän kysyi, vaihtaen äänilajinsa samalla melkein epäluonnollisen keveäksi. Sellaistako, jonka aion naida, sitten kun avio-eroni on lopullisesti järjestetty, vai sellaista, jonka kanssa käyn joskus teatterissa ja sirkuksessa, mutta jota minä tuskin voin tuoda Cataniin? Taikka ehkä sellaista, jonka kanssa en esiinny julkisuudessa ensinkään, vuokraan vain oman kamarin hänelle...

Soisalo nauroi.

--Puhutpa aivan kuin et olisikaan ensimmäistä kertaa pappia kyydissä, sanoi hän. Toden sanoen, tarkoitan juuri sellaista kuin hän, rouva Sorvi nimittäin. Reipasta, sivistynyttä, pyöreäpovista, ennakkoluuloista vapautunutta naista, josta sinulle ei ole suurempia ikävyyksiä, jos hänet jätätkin, mutta jonka kanssa voit myöskin rakentaa oikean avioliiton, jos se sinua huvittaa. Sitäpaitsi se olisi juuri sopiva rangaistus hänelle.

--Rangaistus? kysyi Antti, hullunkurisesti kulmakarvojaan kohottaen. Sen kyllä uskon, jos oikein itseni tunnen. Mutta kuinka niin sinun mielestäsi?

--Sanoinhan sinulle, että juuri hän on sinut vaimostasi erottanut, huomautti Soisalo. Aavistukseni oli oikea, sillä äskeisen keskustelun kuluessa tulin varmuuteen siitä, että hän on kuiskannut vaimosi korvaan jotakin...

--Mitä? kysyi Antti, jännitettynä korviaan heristäen. Mitä _hän_ on voinut kuiskata?

--Jotakin, josta avio-ero on aiheutunut, jatkoi Soisalo, lyöden kuin lukkoon asian. Jotakin sinulle epäedullista.

--Tiedän ja tunnen itseni viattomaksi.

--Mutta sinä et tunne naisia. He voivat tehdä tyhjästä asian, keksiä mitä hyvänsä... Vain joku varomaton sana, joku vartioimattomalla hetkellä päässyt huokaus tai tunnustuksen tapainen...

Soisalo vaikeni äkisti, sillä hän säikähti itsekin Antin kasvojen ilmettä. Ne olivat kalvenneet ja niiden piirteistä puhui niin häikäilemätön julmuus ja synkkä totisuus, että hän tuskin tunsi äskeistä surumielistä, hajoamistilassa olevaa ystäväänsä.

--Ei tässä ole mitään varomattomia sanoja, ei huokauksia eikä tunnustuksia, sanoi hän harvakseen. Jos niin on, kuten sanot, on tässä rikos tapahtunut. _Mitä_ hän on sanonut? Et ole ystäväni, jos nyt et lausu koko totuutta minulle.

Soisalo huomasi, että se nyt oli lausuttava. Mutta koska hän ei itsekään koko totuutta tiennyt, täytyi hänen sovittaa sanansa varovammin kuin hän olisi tahtonut oikeastaan katsoen omaan sisälliseen varmuuteensa, johon hän tällaisissa tapauksissa oli tottunut ehdottomasti luottamaan.

--Nähtävästi hän on kuiskannut sinun vaimollesi, sanoi hän matalalla äänellä, että sinä et ollenkaan rakasta häntä...

--Se on valhe, keskeytti Antti kiivaasti. Minä olen vaimoani sekä rakastanut että kunnioittanut.

--Uskon sen, tyynnytteli Soisalo. Kaikissa tapauksissa hän nähtävästi on juorunnut jotain sentapaista. Sitäpaitsi hän on voinut myrkyttää vaimosi mielen sillä ajatuksella, että sinä rakastatkin ehkä häntä, rouva Sorvia, ja vain yhteiskunnallisesta pakosta ja ennakkoluulosta pysyt avioliitossa vaimosi kanssa...

Ja että petät häntä jo hänen, rouva Sorvin kanssa, olisi Soisalo vielä voinut lisätä. Mutta hän ei tahtonut, tietäen senkin, minkä hän oli sanonut, jo koskevan kyllin syvästi Anttiin.

Kuitenkaan hän ei ollut voinut täysin aavistaa sanojensa vaikutusta.

Antti nousi päättävästi.

--Mutta sittenhän hän on roisto, täysi roisto tuo nainen, sanoi hän, kuolemankalpeana pöydän yli kumartuen. Minulle hän on teeskennellyt pelkkää ystävyyttä. Tahdon heti tavata tuon naisen!...

--Nyt? Yöllä?

Soisalokin jo kauhistui.

--Juuri nyt! Heti paikalla. Minä tiedän, missä hän asuu. Hyvästi! Maksa sinä minun puolestani.

--Kysyisit toki ensin puhelimella, koetti Soisalo rauhoittaa myrskyä, jonka hän itse oli päästänyt irralleen.

--Se on totta! Hänelle on puhelin. Pyydän heti audiensin tuolta armolliselta rouvalta...

Antti juoksi jo puhelimeen.