Part 1

PANKKIHERROJA

Kuvaus nykyaikaisesta suomalaisesta liike-elämästä

Kirj.

Eino Leino

1914.

1.

--Antti! Miksi et tervehdi häntä?

--Ketä?

--Johtaja Soisaloa. Etkö näe? Hän seisoo rantalaiturilla ja heiluttaa hattuaan meille.

--Missä? koetti Antti tirkistää. Mutta samapa se! Voinhan minäkin hattuani huiskahuttaa.

Samalla keksivätkin hänen silmänsä pankinjohtaja Soisalon keskeltä sankkaa ihmisjoukkoa, joka oli tullihuoneen kahden puolen rantaan kokoontunut. Itse seisoi hän laivan kannella, nuori, kaunis, vaikka hiukan kalseahkon näköinen nainen vierellään, ja iloitsi jo edeltäkäsin siitä herkullisesta illallisesta, jonka hän nyt kuukauden kestäneen ulkomaa-matkan jälkeen aikoi vaimonsa ja parhaan ystävänsä Soisalon seurassa syödä Luodolla tai Kappelissa.

--Terve! Terve! huusi hän yli laivanlaidan ja viittasi iloisesti kädellään.

--Hei! huusi toinen ja kiversi siroja, lyhyiksi leikattuja viiksiään. Kaunis matka?

Viimeinen kysymys oli Antin vaimolle tarkoitettu, kuten uudistettu, äskeistäkin vielä kunnioittavampi ja kohteliaampi hatunkohotus todisti. Rouva vastasi siihen vain ystävällisesti päätään nyykäyttelemällä.

Kyllä, matka oli ollut todellakin kaunis aina Köpenhaminasta alkaen, Gottlannin kohdalla vain ruvennut tuulemaan hieman. Mutta sekin uhka oli laannut leppoisaksi ja tämä päivä oli tulla lekoteltu pitkin melkein peilityyntä merta, jonka rajatonta kauneutta vain joku valkoinen purje tai kaukaisen höyryaluksen savu olivat ikäänkuin inhimillisemmäksi määritelleet. Sentään tuntui niin tuiki hauskalta tulla kotiin. Eikä Helsingin Eteläsataman pieni, iltapäiväinen idylli suinkaan ollut omiaan muukalaisenkaan matkailijan mieltä tuonne takaisin Suomenlahden tällä hetkellä niin lempeille ja ystävällisille ulapoille käännyttämään.

Viipyi jonkun verran, ennen kuin laiva, Suomen Höyrylaiva-osakeyhtiön uusimpia ja suurimpia, oli paikalleen tullihuoneen eteen asettunut.

Antille kävi pitkäksi ystävänsä ilahtuneisiin silmiin tuijottaa. Hän kääntyi jälleen vaimonsa kera juttelemaan.

--Katsopas! virkahti hän, viitaten kävelykepillä ympärilleen. Ei tätä näköalaa vain tarvitse kenenkään ulkomaalaisenkaan edessä hävetä.

--Ei, vastasi toinen, seuraten silmin hänen viittaustaan. Vaikka kyllä minä omasta puolestani pidän enemmän Tukholman satamasta.

Anttia ei oikein miellyttänyt tuo vastaus, mutta ei hän myöskään viitsinyt ruveta siitä kiistelemäänkään. Olkoon vain oma makunsa kullakin! Ja kaunishan se oli Tukholmankin satamaan tulo, raikas virta varsinkin, silloin kun siinä vilppaan aamupäivän aurinko silmiä huikaisevasti välähteli.

Helsingin satama taas oli nähtävä iltapäivällä. Ja Antti antoi katseensa vielä hetkisen hyväillä sen hänelle niin tutunomaista ja kotoista ihanuutta.

Kesäisen auringon paiste siivilöityi sulana kultana Tähtitornimäen herkkien lehdistöjen lomitse, saaden kaikki satamanvarret sunnuntaillista rauhaa helottamaan. Tuulta ei tuntunut ilmassa ollenkaan, vain loiva merenläikkä ajeli pitkiä, kimaltelevia maininkejaan, joiden päällä lepäilevät valkeat lokkilinnut keinuivat hiljaa ja kauniisti kuin vaahtokellot. Toisia kaarteli taivaan korkeudessa melkein ylimaailmallisina olentoina kuin jonkun oudon pilven tai meren jumalan lähettiläät.

Viiltyi veteen suuren lastilaivan leveä, punainen raita tuolta Katajanokan rannasta. Mutta toisella rannalla sitä vastapäätä purettiin juuri toista vielä suurempaa englantilaista kivihiili-alusta, vivut vinkuivat, kettingit kolisivat, kantoivat notkuvin polvin raskaita säkkejään kumaraselkäiset, kiiltävät mustat miehet. Heidän yllään karkeloiva hieno kivihiilen tomu sai auringon siltä kohden hehkumaan aivan punertavana, niinkuin pohjolan juhannus-yössä, nähtynä yli matalan rimmen ja metsänrajan.

Uspenskin katedrali kimalteli kaikessa byzantisessa kunniassaan yksinäisellä kalliopaadellaan. Mutta vielä uljaampana, alta synkänsinisen ukkospilven, kohosi korkean talorivin yli Nikolainkirkon valtava hahmo, halliten maata, merta ja koko pohjoista taivaankantta. Juuri tuon samaisen ukkospilven vuoksi, jonka nopea nousu oli jo kauaksi merelle kumottanut, mahtoikin auringonpaiste olla tällä kertaa niin kirpeän väkevä ja hellittävä.

--Hyvä, että säästyimme tuon käsistä, huomautti Antti ukkospilveä osoittaen vaimolleen. Se olisi voinut meille merellä aika myräkän nostaa.

Mutta porrassilta oli jo laivan sivuun asetettu, laiva itse seisoi kiltisti rannassa kiinni kuin ei olisi ikinä siitä etääntyä aikonutkaan ja ihmiset alkoivat jo virrata tullimiesten rakentamaa kujaa pitkin tarkastushuoneeseen. Siinä vielä pari kiusallista silmänräpäystä, ja he olivat Helsingissä.

Heidän ensimmäinen tehtävänsä oli tervehtiä johtaja Soisaloa, joka monien kysymysten sadellessa seurasi heitä autolla heidän kaupunkikotiinsa. Sitten jätti hän heidät hetkeksi kaksin ja he päättivät tavata toisensa tunnin päästä Luodon verannalla, jossa Soisalon asia oli hankkia paikat ja tilata jo ennakolta illalliset heille.

Siitä tuli täydellinen juhlahetki, kosteikko elämän erämaassa. Luonnollisesti puhuivat aluksi enin Antti ja hänen rouvansa, jotka olivat ulkomailla olleet ja joilla siis täytyikin olla paljon uutta kertomista. Johtaja Soisalo kuunteli vain päältä ja teki joskus jonkun kysymyksen, johon toiset olivat heti liiankin kärkkäät vastaamaan.

--No, ja kuinka kauan teidän matkanne kesti oikein? saattoi hän esim. kysyä.

--Vain kuusi viikkoa, alkoi Antti selittää. Mutta se on ollutkin kymmeneen vuoteen minun ensimmäinen loma-aikani. Kerroinhan kaiketi jo keväällä sinulle matkasuunnitelmani. Ensin Tukholmaan, sieltä Köpenhaminaan, sieltä Brysseliin, Antverpeniin ja Parisiin...

--Niin, ja sieltä Rivieralle, jatkoi rouva, sieltä Genuan kautta laivalla Napoliin...

--Vai olitte te Napolissakin? pisti Soisalo siihen väliin.

--Kyllä, selitti Antti, ja olisimme käyneet Algierissakin, jos vain olisi aikaa ja rahaa ollut...

--No, tuota jälkimmäistä syytä minä en nyt ota oikein vakavasti sinun kohdaltasi, hymyili Soisalo.

--Älä sano, virkahti Antti, tilaten samalla uuden pullon kallista ranskalaista punaviiniä. Tuli maksamaan niin helkkaristi.

--Eikö totta? ehätti rouva siihen sanomaan. Antin taloudellisessa asemassa ei miehen tarvitse surkeilla muutamia markkoja.

--Varmasti ei, virkahti Soisalo lasiaan tervehdykseksi kohottaen. Kunpa vain kaikki suomalaiset Europa-matkustajat olisivat yhtä vakavaraisia!... No, te ette käyneet sitten Algierissa?

--Emmehän me miten, selitti Antti, kun täytyi vielä Rooma, Firenze ja Venetsia nähdä, siirtyä sieltä Wieniin, Budapestiin ja Pragiin ja tietysti vielä tehdä lyhyt huvimatka Harzin vuoristoon...

--No, nyt te tulette suoraan Berlinistä? kysyi Soisalo.

--Sano pikemmin: suoraan Wertheimin makasiineista, naljaili Antti, sillä kyllä me siellä suurimman osan Berlini-aikaamme vietimme. Minun vaimollani oli niin paljon ostoksia...

--Olin huomaavinani eräitä kollyja, yhtyi Soisalo pilaan.

--Taas te syytätte minua tuhlaavaisuudesta, torui rouva. Niinkuin ei olisi juuri hyvää taloudenpitoa ostaa halvalla, mistä saa...

--Tarpeetonta tavaraa, huomautti Antti filosofin tyyneydellä.

--Sinun tuhmuuksiasi taas ei saa ostaa rahallakaan, nauroi rouva. Ne tulevat aivan ilmaiseksi.

Noin he naljailivat. Soisalo katseli heitä syrjäsilmällään. Näyttivät todellakin olevan varsin tyytyväiset matkaansa. Ja mikäs oli ollessa, kun rahaa oli pantu menemään, oltiin nuoret ja terveet ja vielä mitä onnellisimmassa aviossa, kuten kuulsi läpi jokaisesta heidän ilmeestään ja eleestään.

Ei Soisalo olisi aikoinaan uskonut heistä noin sopusointuista paria tulevan. Hän oli tuntenut Antin jo koulunpenkiltä, rouvan kanssa taas vasta nuorena maisterina tutustunut. Hän se oikeastaan olikin heidät eräissä hilpeissä ylioppilastanssijaisissa toisilleen esitellyt.

Sitten oli mennyt monta vuotta, kunnes Soisalo oli kummakseen saanut ulkomaille heidän kihlauskorttinsa.

Antti oli ollut silloin noin kolmenkymmenen korvissa, hänen rouvansa paria vuotta vanhempi häntä. Jo tämä oli suuresti Soisaloa arveluttanut. Mutta mitä enemmän hän oli miettinyt asiaa, sitä suuremmaksi oli kasvanut hänen epäilynsä. Noista kahdesta ei koskaan mitään kunnon paria tulisi! Heidän luonteensa eroavaisuudet olivat liian huomattavat ja vielä huomattavampi oli ero syntyperän, kasvatuksen ja kummankin kotoisen ympäristön välillä. Varmaankin oli Antti hyppäämässä onnettomaan kirnuun tuossa. Mutta mitäs tehdä, rakkaus oli sokea, eivätkä parhaankaan ystävän varoitukset moisissa asioissa olleet omiaan tulta sammuttamaan, vaan päinvastoin sytyttämään.

Antti oli vaatimattomien vanhempien lapsi läheltä Helsinkiä, kaupustelijoita, pieniä käsityöläisiä tai mitä lienevät olleet. Hänen rouvansa taas oli köyhtyneen, mutta vanhan ja sukuperästään ylpeän aatelisperheen tytär, selkeä, kylmä ja itsetietoinen leima koko olennossaan, joka kyllä näytti tietävän, mitä hän teki, ja varmaankin oli ottanut Antin eikä Antti häntä. Tuskin oli se tapahtunut rakkaudesta ollenkaan, sillä tuo nainen ei juuri näyttänyt miltään tunne-ihmiseltä, vaan pikemmin naisellisesta vaistosta hankkia itselleen, ja ehkä perheelleenkin, hyvä, kiltti ja kunnollinen elättäjä. Ja siihen näytti Antti kuin luodulta sinisine, ihanteellisine silmineen, vaaleine hiuksineen ja siistine, säännöllisine kasvonpiirteineen. Eräänlaista sisällistä pehmeyttä, joka kuvastui hänen hiukan turvattoman suunsa muodoista, korvasi taas tiukka, energinen ryppy kulmakarvojen välissä.

Mikään ei Antissa muistuttanut hänen talonpoikaisesta tai ainakin lähellä talonpoikaa olevasta syntyperästään. Sepä se juuri olikin ihmeellistä Antissa, että hän oli niin helposti uuteen ympäristöönsä sulautunut, omaksunut sen tavat ja tottumukset eikä vähimmän sen yhteiskunnallisia mielipiteitä ja koko vanhanaikaista, kansaa vierovaa, jumalaa pelkäävää, itseään rakastavaa maailmankatsomusta. Hän oli muutamassa vuodessa kehittynyt täydelliseksi aristokraatiksi, vieläpä niin täydelliseksi, että sai hakea Suomen vanhoista kartanoistakaan hänen vertaistaan. Soisalo itse, joka kuitenkin oli korkean virkamiehen poika, mutta elämänsä varrella sentään sangen kauas vasemmistolaiseksi muodostunut, oli usein ihmetellyt, miten tuo Antin nykyinen maailmankatsomus voi olla oikeastaan sielullisesti selitettävissä.

Epäilemättä se oli vaimon vaikutusta. Muuhun johtopäätökseen hän ei ollut voinut tulla, eikä voinut vieläkään. Mutta sittenhän Antti oli tuiki riippuvainen vaimostaan? Epäilemättä oli, ja kävihän se niin kauan kuin kaikki oli hyvin ja toinen tunsi yhtä suureksi onnekseen riippua kuin toinen riiputtaa.

Näin pitkälle oli Soisalo päässyt mietteissään, kun Antti, nähtävästi huomaten äkkiä hänen hetkellisen hajamielisyytensä, käänsi puheen toisaalle ja rupesi kyselemään heidän yhteisistä helsinkiläisistä tuttavuuksistaan ja tiesikö Soisalo mitään heistä, kuka mahtoi olla kaupungissa ja missäkin kesää viettämässä?

Äkkiä mainittiin myös erään suuren liikkeen toimitusjohtajan nimi.

Soisalo synkistyi ja katsoi kysyvästi Anttiin. Antti ei ollenkaan voinut ymmärtää hänen katsettaan.

--Sinä et siis tiedä, virkahti Soisalo verkalleen, että yhteinen ystävämme on muutamia päiviä sitten ampunut itsensä.

Antti hypähti.

--Ampunut? Herran nimessä! Miksi, missä ja milloin? Selitä toki!

--Kuten sanoin, muutamia päiviä sitten, omassa tyhjässä kaupunkikodissaan.

--Mahdotonta! Siinä täytyy olla erehdys! Lauri Toivio? Kuolla voi Lauri Toivio, mutta ei koskaan ampua itseään.

--En tiedä, virkahti Soisalo hiljaisesti. Asia seisoo niin sanomalehdissä.

--Minä en ole nähnyt mitään sanomalehtiä. Ampunut? Ja miksi? Täytyyhän olla joku syy! Terve mies parhaassa ijässään, onnellinen perheen-isä, hyvät liikeasiat...

--Jos ne nyt olivat niin hyvät, huomautti toinen yhtä hiljaisesti.

Antti katsoi miltei nuhtelevasti Soisaloon.

--Älä viitsi, virkahti hän sitten, edes sylkäistä hänen haudalleen, jos hän todellakin on kuollut, kuten sanot. Ainakin Laurin asiat minä tunnen ja menen niistä koko sielullani vastuuseen.

--Kunhan et vain koko kukkarollasi, väitti Soisalo äskeiseen tyyneen, hiljaiseen, mutta juuri senvuoksi onnettomuutta-uhkaavaan tapaansa. Huhutaan, että siitä tulee tavallista järkyttävämpi vararikko.

--Siitä? Vararikko? Laurin liikkeestä? huudahteli Antti säkenöivin silmin. Ei ikinä! Panen pääni pantiksi!

--Älä pane, varoitti Soisalo. Vararikko sekä liikkeestä että pesästä. Sitäpaitsi se on jo _varma_, lisäsi hän painokkaasti.

--Sitten on joku heittiö mahtanut väärinkäyttää hänen luottoaan, ärjäisi Antti. Mutta minua ihmetyttää, että sinäkin...

Soisalo teki torjuvan liikkeen kädellään.

--Älä kiivastu, sanoi hän, sillä näinä aikoina vasta on tyynenä pysyttäväkin. Mitä heittiöihin tulee, niin ainahan niitä on maailmassa.

--Ehkä epäilet jo minuakin yhdeksi niistä? virkahti Antti ylenkatseellisesti.

Soisalo ei vastannut mitään siihen. Seurasi hetken vaitiolo, jonka aikana Antti katsoi tiukasti ja suuttuneena merelle ja Soisalo puhalteli tyynesti savuja sikaristaan.

Rouva ei ollut edellisen keskustelun aikana sanonut mitään, mutta kuunnellut sitä tarkkaavammin, seuraten jännitetyllä ilmeellä jokaista Soisalon sanaa ja äänenpainoa. Hän ei vieläkään virkkanut mitään, vaan näytti koko keskitetyllä tarmollaan tahtovan tunkeutua kaikkeen siihen hämärään, mitä toisen sanojen takana oli, eikä vähimmin niihin salaperäisiin syvyyksiin, joista tuon niin odottamattoman itsemurhan syyt olivat kummunneet.

Ukkospilvi oli kohonnut ja purkautunut kaupungin päältä. Ulkona merellä jyrisi, satoi ja salamoi.

2.

Seuraavana päivänä olivat kuin olivatkin Lauri Toivion hautajaiset.

Ei itsemurha, yhtä vähän kuin jo yleisesti liikkeellä olevat, vainajalle vähemmän edulliset huhut olleet voineet haihduttaa kaupungin ja yhteiskunnan vanhaa sympatiaa ja luottamusta häntä kohtaan. Kaikki olivat siellä, ensin omaiset ja suuri sukulaisten paljous, sitten kaikkien niiden seurojen, yhdistysten, yhtiöiden ja liittojen edustajat, joiden johtokuntiin hän oli kuulunut, tai joiden tarkoitusperien hyväksi hän muuten oli tehokkaasti myötävaikuttanut, lopuksi lukemattomien ystävien ja tuttavien sarja. Kaikki kukkineen, seppeleineen, puheineen ja kyyneleineen. Se oli todellakin ruhtinaallinen hautasaatto, joka soittokunnan surumarssia soittaessa, kansan katsellessa ja kesäisen auringon täydeltä terältä paahtaessa eteni hiljakseen pitkin Pohjois-Esplanadia.

Täytyi huomata syrjäisenkin, että siinä vietiin hautaan yhteiskunnan pylvästä ja kansan mahtimiestä, yhtä noista suurista, jonka oli suotu tavallista etevämmillä kansalaislahjoillaan itsensä tuhansien muiden yli ansioittaa. Se oli ikäänkuin yhteiskunnan vastalause sitä himmeää, hiipivää, arvostelevaa henkistä huliganisuutta vastaan, joka tämänkin kuolemantapauksen takaa oli jälleen vainuavinaan yläluokan taloudellisen pohjan horjuvaisuutta ja siveellistä mädännäisyyttä.

Myöskin Antti ja Soisalo olivat mukana hautasaatossa. Edellinen ajoi rouvineen, jälkimmäinen yhdessä vanhan kamreeri Jäkälän kanssa, joka aikoinaan oli ollut hyvin lähellä vainajaa ja kuuluikin erääseen tämän perustamaan liikeyhtiöön.

Ukko Jäkälä oli tunnettu pessimisti. Hän kuvaili asioidentilaa vieläkin synkemmillä väreillä kuin itse Soisalokaan olisi odottanut.

--Minua ei miellytä tämä komeus, sanoi hän omilla omituisilla, kurnuttavilla kurkku-äänillään. Tästä tulee lyhyt loppu. Tänäpäivänä sanomalehdet vaikenevat vielä kunnioituksesta kuoleman majesteettia kohtaan, huomenna sensijaan...

--Huomenna? kysyi Soisalo huolestuneena. Tietääkö setä jotakin?

Ukko Jäkälä korjasi nenäkakkuloitaan ja rykästeli kuivaa kurkku-yskäänsä, joka ei koskaan luopunut hänestä.

--Tiedän, mitä tiedän, sanoi hän. Sinä et tule paljoa häviämään...

--Vain parikymmentä tuhatta, keskeytti Soisalo tyynesti. Heti kuolemantapauksesta kuultuani olen sen ottanut mukaan laskuihini.

--Eikä sinun pankkisikaan, jatkoi ukko. Ei ainakaan suoranaisesti...

--Eikä välillisesti, väitti Soisalo. Sillä eihän ystävämme Toivio ollut missään tekemisissä meidän liikkeemme kanssa.

--Tosin ei, mutta eräät hänen ystävänsä, joita vielä tänään pidetään vakavaraisina, mutta ovat parin päivän perästä keppikerjäläisiä.

--Setä tietää siis?

Ukko katsoi viekkaasti häneen.

--En sanoisi, rykästeli hän, vaikka tietäisinkin. Pääasia on, että sinun ja sinun pankkisi häviöt tulevat olemaan varsin vähäpätöisiä. Toista on erään toisen pankin...

--Minkä?

--Tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, missä pankissa vainaja teki asiansa. Se häviää miljonia.

--Miljonia? toisti Soisalo matalalla äänellä. Sehän on mahdotonta. Eihän Toivio toki niin laajoissa asioissa ollut.

--Ei täällä, mutta ulkomailla, kärisi ukko. Siellä hän myöskin kärsi suuret häviönsä.

--Olen aavistanut jotakin sentapaista, mutisi Soisalo.

--Jos olisin sinun pankkisi pääjohtaja, pitäisin nyt tavallista komeammat kemut kaikille osakkaillenne. Sillä nyt on teidän asemanne järkkymätön.

--On aina ollut, huomautti Soisalo itsetietoisesti.

--Älä ole niin varma siitä! tiuvasi ukko. On ollut aikoja, jotka olisivat voineet käydä teille hyvinkin vaarallisiksi, jos nuo toiset vain olisivat osanneet oikein käyttää niitä hyväkseen.

Soisalo tiesi, että kamreeri Jäkälä oli maan etevimpiä finanssimiehiä. Hän ei sentähden tahtonut väittää vastaan mitään, hyvin arvaten, ettei väittely ukon itsepintaisuuden vuoksi päättyisi vainajan haudallakaan ja että hänen kaikissa tapauksissa täytyisi lopulta tunnustaa itsensä voitetuksi.

Hän sanoi senvuoksi vain yksikantaan:

--He häviävät siis?

--Miljonia, nyykäytti ukko päätään. Mutta pankki kestää sen, kestää kyllä, vaikka sen toiminta tulee pitkiksi ajoiksi olemaan lamautettu. Pahempi on, että niin monet yksityiset viattomat ihmiset joutuvat kärsimään.

--Jotka eivät kestä sitä?

--Saamme kuulla seuraavina päivinä. Omasta puolestani näen minä ympärilläni vararikkoja, pelkkiä vararikkoja.

--Setä nyt maalaa kaikki niin mustaksi aina, hymyili Soisalo hiljaisesti.

--Niin sinä luulet, ärähti ukko myrkyllisesti. Sentään minä en tee sitä vielä kylläksikään.

--Setä tarkoittaa...?

--Varkaita, pelkkiä varkaita, väärentäjiä ja vaillingintekijöitä. Niitä näen minä ympärilläni. Onnelliset ne, jotka vain menettävät omaisuutensa. Tässäkin hautasaatossa...

--Sht, sht! koetti Soisalo kiivasta äijää hillitä. Eikö setä voisi puhua hiukan hiljempaa?

--Kyllä, murisi ukko, ja haudalla minä en tule sanomaan halaistua sanaakaan. Mutta jos tarvitset hyvää neuvoa, niin muista yksi seikka: älä ole missään liikeasioissa pankinjohtaja Antti Puuhaaran kanssa!

Antin kanssa! Ei liikeasioissa! Joko hänenkin päivänsä siis olivat luetut? Uhkasiko siis kaikenhäviö?

Soisalon selkäpiitä karmi. Tuo ukko ennusti aina pahaa, mutta harvoin turhan tautta.

--Pitääkö setä jo häntäkin epävarmana?

--Tänään varma, huomenna epävarma, ärisi ukko. Mutta näin meidän kesken sanoen: hän tulee menettämään kaiken omaisuutensa.

Samalla oltiinkin jo kirkkomaan portilla. Oli pakko loppua tämän tuskin ylösrakentavan hautasaatto-puheen.

Soisalo katseli miltei taika-uskoisella kauhulla tuota käyrää ukonkääppää vierellään. Mitä kaikkea mahtoi hän tietää ja mitä vain aavistaa? Jos puolikin siitä oli totta, uhkasi perikato paljon laajempia piirejä kuin hän itse oli uskaltanut ajatellakaan.

Hänenkö tulisi siis loitota Antista? Ei milloinkaan!

Mahdollisesti häviäisi Anttikin jotakin, sillä olihan tämänkin omaisuus monenlaisiin eri osakkeisiin ja arvopapereihin sijoitettu. Mutta jos niin olisikin, paljon ei se missään tapauksessa voisi olla. Eiväthän kaikki yhtiöt voineet yht'aikaa horjua, kaikki liikkeet yht'aikaa romahtaa!

Talo-osakkeiden täytyi ainakin olla varmoja... Hyvä, että hänen oma eikä aivan pieni varallisuutensa oli pääasiallisesti kiinteimistöihin sijoitettu.

Ukko horisi honkiin! Kaikessa ei häneenkään voinut olla luottamista.

Mutta niin paljon olivat vanhan kamreerin sanat kuitenkin Soisaloon vaikuttaneet, ettei hän nähnyt eikä kuullut juuri mitään koko hautatoimituksesta. Alituisesti soivat hänen korvissaan sanat: varkaita, varkaita, väärentäjiä ja vaillingintekijöitä!

Hän heräsi hetkiseksi, kun tuli vuoro hänen astua hautakummulle kukkiansa laskemaan. Mutta hänen äänensä vavahteli kummallisesti, kun hän luki nauhoihin painetut sanat: "Rakkaalle ystävälle, rehelliselle kansalaiselle ja työntekijälle."

Rehelliselle? Kuka voi mennä enää kenenkään rehellisyydestä takuuseen?

Hän loi hätääntyneen, pöyristyneen katseen ympärilleen.

Ei, ei! Olihan se vain pahaa unta. Seisoihan tuossa koko kunnianarvoisa, vakavarainen yhteiskunta hänen ympärillään. Kaikki kunnan ja valtion toimissa koeteltuja miehiä, useimmat jo kunnialla harmenneita, päässä moitteettomat silinterit, silmien katse ja koko ryhti niin luottamusta herättävät, ettei pieninkään epäluulo heihin nähden voinut olla mahdollinen.

Soisalo tunsi rintaansa helpottavan. Onnettomuus voi kohdata ketä hyvänsä, salama terveenkin puun pirstota, mutta olihan sentään vielä lupa uskoa ihmisten kuntoon ja kunniaan.

3.

Ukko Jäkälä oli oikein ennustanut. Lauri Toivion liikkeen ja kuolinpesän vararikko vei mukanaan monta muuta, jotka jollakin tapaa olivat hänen laajoihin asioihinsa sekaantuneet.

Pahinta oli, että esiintyi vaillinkeja, järjestelmällisesti vuosikausia jatkuneita kavalluksia, joiden olisi täytynyt ilmi tulla samoina päivinä kuin hän itse oli ehättänyt tekemään oikeutta itselleen. Oli arvoitus kaikille, kuinka tuo sympaattinen, aina jäntevä, aina herttainen ja rattoisa mies oli voinut tehdä itsensä syypääksi sellaisiin. Monet kirosivat hänen muistoaan. Toiset taas eivät voineet olla ihailematta sitä mielenlujuutta ja tahdontarmoa, jota hän viimeiseen hetkeensä saakka ja myöskin viimeisellä teollaan oli osoittanut.

Antti kadotti kaikki, mitä hänellä oli, Soisalo myöskin jonkun verran. He olivat kuitenkin monien muiden joukosta onnellisimpia, sillä heillä oli kumpaisellakin vakinainen paikkansa ja tukeva yhteiskunnallinen asemansa. Kaikkien ei käynyt yhtä hyvin. Pari viatonta maanviljelijää Helsingin lähistöltä teki vararikon ja Antin lanko, nuori suomalainen liikemies Kivimäki, katsoi parhaaksi pudistaa epäkiitollisen isänmaan tomut jaloistaan ja livistää Etelä-Amerikaan, suruksi ja kaipaukseksi kaikille velkojilleen, enin kuitenkin sille pankille, missä Antti työskenteli.

Se hävisi enimmän kaikista.

Myöskin Antti oli osaksi syypää siihen. Mikäli hänen äänensä pääsi johtokunnassa kuuluviin, hän oli aina puoltanut luoton myöntämistä juuri Toiviolle ja Kivimäelle, joita hän piti aivan varmoina, kuten kaikki muutkin olivat heitä pitäneet. Nyt hän tunsi, että hänen asemansa pankissa oli järkytetty. Pääjohtaja ei enää luottanut häneen niinkuin ennen eikä hän itsekään enää kysyttäessä voinut esiintyä samalla arvovallalla.

Kului sitten kesä ja syksy tuli.

Johtaja Soisalo istui eräänä sunnuntaina Kappelissa. Poikamiehenä, joka hän oli, hän söi kaikki ateriansa ulkona, pitäen vain huoneuston ja vanhan siivoojatar-eukon, joka samalla laittoi aamu-teen hänelle.

Hänen siinä peilin alla istuessaan ja päivän sanomalehtiä katsellessaan ilmestyikin Antti sisälle.

--Hei!

--Hei! Hei! Eipä ole pitkään aikaan tavattukaan.

--Eipä kyllä. Täällä sitä vain eletään kuin talviset jänikset ja poljetaan omia polkujamme.

Soisalo ei aluksi huomannut mitään outoa hänen olennossaan. Tavallista kalpeammalta hän näytti vain. Hän tilasi, hän söi, hän joi, hän jutteli, hän maksoi, kaikinpuolin säntillisesti, mutta teki tuon kaiken merkillisen hajamielisesti ja ikäänkuin itsensä ulkopuolelta.

Onpa hänellä ollut surujakin, ajatteli Soisalo. Menettääpäs liki satatuhatta markkaa ja vielä kuolleen miehen vuoksi, jota ei voi haukkua edes ja jonka suhteen ei millään tavalla voi keventää sydäntään! Ei muuta kuin pulita rahat pois vain! Voi se johdattaakin miehen eriskummallisiin mietteisiin.

--Tuletko luokseni päivällisille? kysyi Antti äkkiä.

--Miksei, vastasi Soisalo hiukan hämmästyneenä, koska hän ei nähnyt mitään järjellistä syytä evätäkään kutsua. Milloin?

--Heti klo 3:lta, palvelijatarten vuoksi, näetkös, näin sunnuntaina. Me juttelemme tässä hetkisen ja menemme täältä suoraan. Eikö niin?