Part 1

PAN

Kirj.

Knut Hamsun

Suom. Joel Lehtonen

Yrjö Weilin, Helsinki, 1907.

Vihtori Kososen Kirjapaino, Helsinki.

LUUTNANTTI TUOMAS GLAHNIN PAPEREJA

I.

Näinä päivinä olen minä paljon ajatellut Ruijan kesän ikuista päivää. Tässä istun ja ajattelen sitä ja majaa, jossa asuin, ja majan takaista metsää, ja sitten rupean kirjoittelemaan jotain aikani kuluksi ja huvikseni. Aika on niin pitkä, minä en tahdo sitä saada menemään niin pian kuin tahtoisin, vaikka en surekaan mitään ja vaikka vietän mitä iloisinta elämää. Olen tyytyväinen kaikkeen, ja kolmikymmenvuotinen ikäni ei ole ikä eikä mikään; eräänä päivänä sain minä tässä pari linnun höyhentä kaukaa, eräältä ihmiseltä, joka ei ollut niitä velvollinen antamaan minulle, mutta kaksi vihreää höyhentä kruunatussa postipaperiarkissa, suulakalla suljetussa. Minua huvittikin nähdä noita kahta niin helvetillisen vihreätä linnun höyhentä. Eikä minulla muuten ole mitään muuta vaivaa kuin silloin tällöin luuvalo vasemmassa jalassani vanhan pyssyn haavan vuoksi, mikä jo kauan sitten parani.

Minä muistan, että kaksi vuotta sitten kului aika hyvin pian, suunnattomasti pikemmin kuin nyt, kokonainen kesä meni ennenkuin sitä huomasinkaan. Kaksi vuotta sitten, v. 1855, minä tuumin kirjoittaa siitä huvikseni, satuin vaiheisiin, tai ehkä näin unta. Nyt olen unohtanut niin monta seikkaa siitä ajasta, sillä tuskin olen sitä senjälkeen ajatellutkaan; mutta minä muistan, että yöt olivat hyvin valoisat. Moni asia tuntui myös niin nurin kuriselta, vuodessa oli kaksitoista kuukautta, mutta yö tuli päiväksi, eikä taivaalla ollut niin tähteä. Ja ihmiset, joita tapasin, olivat niin merkillisiä ja toisen luonteisia kuin ne, joita ennestään tunsin; yksi ainoa yö voi ponnahuttaa heidät täyteen ihanuuteensa, kypsiksi ja täyskasvuisiksi. Se ei ollut mitään velhomaista, mutta en ollut sellaista ennen nähnyt. En ollut.

Suuressa, valkeaksi maalatussa talossa meren rannalla kohtasin minä ihmisen, joka vähän aikaa askaroitti ajatuksiani. Minä en muista häntä tarkoin enää, nyt, ehkäpä olen hänet jo unohtanut; mutta minä ajattelen sitävastoin kaikkea muuta sen aikuista, vesilintujen kirkunaa, eränkäyntiäni, öitäni, kesän monia lämpöisiä hetkiä; muuten, minähän tutustuin häneen vain onnen oikusta ja ilman sitä ei hän olisi ajatuksissani asunut hetkeäkään.

Majaltani näkyi sellainen sarja saaria ja luotoja ja kareja, pilkahdus merta, pari sinertävää tunturin huippua, ja majan takana oli metsä, määrätön metsä. Riemulla, kiitoksella minut täytti juurien ja lehväin tuoksu ja mäntyjen lihaisa sauhu, joka muistuttaa luunytimen hajua; vasta metsässä mieleni ihan rauhoittui, sen täytti levollisuus ja uhkea voima. Päivän toisensa jälkeen kulutin minä vain harjanteilla harhaten, Aesopus vieressäni, enkä toivonut mitään muuta kuin yhä vain saada kulkea siellä päivä päivältä, vaikka lumi ja sulava sohju vielä melkein kattoi maan. Ainoana toverinani oli Aesopus; nyt on minulla Cora, mutta silloin oli minulla Aesopus, koirani, jonka minä sittemmin ammuin.

Usein iltaisin, kun minä palasin kotiin majaani eräretkeltä, saattoi mieluisa kodikkuuden tunne tulvehtia minussa läpi luiden ja ytimien, jopa liikuttaa sisimpäni rakkaasti värähtelemään, ja astellessani minä tarinoin Aesopuksen kanssa oivasta olostamme. Kas niin, nyt me sytytämme tulen ja paistamme itsellemme linnun tässä tulisijassa, sanoin minä, mitäs siitä arvelet? Ja kun nuo askareet oli tehty ja me aterioineet, pujahti Aesopus paikalleen tulisijan taa, mutta minä sytytin piippuni ja heittäydyin telttavuoteelle hetkeksi ja kuuntelin metsän kuollutta suhinaa. Kulki hieno viima ilmassa, tuuli oli alaalle majalle päin ja minä saatoin selvään kuulla teirilinnun kuherruksen kaukaa harjulta. Hiiskausta ei muuten kuulunut.

Ja monasti minä nukahdin siihen makuusijalleni, täysissä tamineissa, juuri päivän puvussani, enkä herännyt ennenkuin vesilinnut alkoivat huutaa. Kun minä silloin katsoin ulos akkunasta, näkyivät hämärästi kauppapaikan suuret, valkeat rakennukset, Sirilundin laiturit, ryytipuoti, josta minä ostin leipäni, ja minä viruin yhä hetken sijallani kummastellen sitä, että minä olin täällä jossakin majassa, Ruijassa, metsän palteella.

Sitten oikoi Aesopus pitkää hoikkaa ruumistaan tulisijan luona, sen kaulanauha kilahteli, se haukotteli ja viuhutti häntäänsä ja minä hypähdin jalkeille tämän kolmi-, nelituntisen unen jälkeen täysin virkistyneenä ja uhkuen riemua kaikesta, kaikesta.

Niin kului monen moni yö.

II.

Satakoon tai tuulkoon, se ei vaikuta asiaan, usein saattaa pieni ilo vallata ihmisen sadepäivinä ja johdattaa hänet yksinäisyyden onneen. Silloin asettuu jonnekin seisomaan ja katsoo suoraan eteensä, hymyilee hiljaa silloin tällöin ja katselee ympärilleen. Mitä ajattelee silloin? Kirkasta ruutua akkunassa, auringon sädettä ruudussa, näköalaa pienelle purolle tai ehkä jollekin taivaan siniselle palteelle. Muuta ei tarvita.

Toisin ajoin taas eivät harvinaiset tapahtumatkaan jaksa riipaista ihmistä tasaisesta ja köyhästä tunnelmasta; tanssisalin pyörteessäkin saattaa istua kylmänä, välinpitämättömänä ja tuntematta vaikutusta. Sillä ihmisen sisäinen olemushan on kunkin surun ja ilon lähde.

Muistan erään päivän. Olin tullut alas rannalle, sade yllätti minut, ja minä menin avoimeen venevajaan ja istuin sinne sateen ajaksi. Hyräilin hiljaa, mutta ilotta ja halutta, vain kuluttaakseni aikaani. Aesopus oli mukana, se kapsahti istualleen kuuntelemaan, minä herkeän hyräilemästä ja kuuntelen minäkin; kuuluu ääniä ulkoa, ihmisiä tulee. Sattuma, hyvin tavallinen sattuma! Seurue, kaksi herraa ja neiti, tuli päätä pahkaa luokseni. Huusivat nauraen toisilleen:

"Joutuin! Täällä saamme suojaa sen aikaa!"

Minä nousin paikaltani.

Toisella herralla oli valkea, kiilloittamaton paidanrinta, jonka sade päällepäätteeksi oli liottanut riippumaan pusseina; märässä paidanrinnassa oli timanttihaka. Jalassa oli hänellä pitkät, suipot kengät, jotka näyttivät hieman keikarimaisilta. Minä tervehdin miestä, hän oli herra Mack, kauppias, minä muistin tutustuneeni häneen ryytipuodissa, jossa olin ostamassa leipää. Olipa hän kutsunut minua käymään perheessäänkin, mutta en ollut käynyt heillä vielä.

"Ah, tuttujahan täällä on!" sanoi hän kun huomasi minut. "Me olimme menossa myllylle, täytyi kääntyä takaisin. Mainio ilma, vai mitä? Mutta milloinkas te tulette Sirilundiin, hra luutnantti?" Hän esitteli minut tuolle pienelle mustapartaiselle herralle, joka oli heidän kanssaan, tohtorille, joka asui apupitäjän kirkolla.

Neiti nosti harson nenälleen ja rupesi hiljaa rupattelemaan Aesopukselle. Silmääni pisti hänen jakkunsa, vuorista ja napinlävistä huomasin, että se oli värjäytetty. Herra Mack esitteli myös hänet, hän oli hänen tyttärensä, nimeltä Edvarda.

Edvarda katsahti minuun harson läpi, sitten kuiskutteli hän yhä koiralle ja luki sen kaulanauhasta:

-- Vai niin, sinä olet Aesopus... Tohtori, mikä Aesopus oli? Minä en muista muuta kuin että hän kirjoitti satuja. Eikö hän ollut frygialainen? Ei, en minä tiedä.

Lapsi, koulutyttö. Minä katselin häntä, hän oli pitkä, mutta muotopuoli, noin viisi-, kuusitoistavuotias, pitkät, tummanveriset, hansikattomat kädet. Hän oli ehkä tänä iltapäivänä katsonut jostain leksikosta Aesopusta, saadakseen siitä selkoa.

Herra Mack kysyi metsäretkiäni. Mitä ammuin enimmin? Minä saisin koska tahansa lainata yhden hänen veneistään, ei muuta kuin ilmoittaisin. Tohtori ei puhunut sanaakaan. Kun seurue lähti, huomasin että tohtori ontui hieman ja käytti keppiä.

Vaelsin kotiin, yhtä tyhjätunnelmaisena kuin ennenkin ja haluttomuutta hyräillen. Tämä kohtaus venevajassa ei vaikuttanut mieleeni ottaen eikä antaen; eniten koko seikasta jäi muistooni hra Mackin likomärkä paidanrinta, jossa oli timanttihaka, sekin märkä ja kiilloton.

III.

Oli majani kylellä kivi, korkea, harmaa kivi. Näytti kuten se olisi ollut ystävällismielinen minulle, kuten olisi se nähnyt minut, kun vaelsin kotiin, kuten olisi se tuntenut minut. Suuntasin kernaasti kulkuni tämän kiven ohi kun läksin ulos aamuisin ja tuntui kuin olisin lähtiessäni jättänyt siihen hyvän ystävän, joka kaivaten odotteli milloin minä palaisin.

Ja metsän harjanteilla alkoi metsästys. Milloin sain ammutuksi jotain, milloin en...

Saarten takana lepäsi meri raskaassa rauhassaan. Seisoin ja katselin sitä monasti selänteiltä, korkealta ilmoisilta ylhäisyyksiltä; tyyninä päivinä seisoivat laivat melkein paikallaan, voi nähdä saman purjeen kolme päivää, pienenä ja valkeana kuin kalatiira veden kalvolla. Mutta kumpa tuuli keikahti, voivat etäiset tunturit aivan kuin haihtua, tuli rajusää, lounasmyrsky, näytelmä, jota minä katselin. Kaikki oli pelkkää sauhua, maa ja taivas sekaantuivat yhteen, meri myllersi vääntelevässä tuulentanssissa, loitsi silmiini miehiä, hevosia ja revittyjä lippuja. Minä seisoin suojassa kallion kamaran alla ja ajattelin kaikellaista, minun sieluni oli jännityksessä. Jumala ties, ajattelin, minkä todistajana minä olen tänään, ja miksi meri aukaisee sylinsä silmäini edessä? Ehkäpä näen minä tänään maan aivojen sisuksen, kuinka niissä työ käy, kuinka niissä kiehuu! Aesopus oli levoton, silloin tällöin kohotti se turpaansa ilmaan ja vainusi, säästä sairaana, jalat surkeasti vavisten; kun minä en sille puhellut, paneutui se maata jalkojeni väliin ja tuijotti kuten minäkin merelle. Ja ei huutoa, ei ihmissanaa mistään, ei mitään, vain raskas suhina pääni ympärillä. Tuolla oli kari merellä kaukana; se oli yksinäinen; kun vesi huojuili sitä vasten, ponnistelihe se ylös kuin hourupäinen ruuvi, ei, kuten meren jumala, se rynnistihe märkänä kohti ilmaa ja katseli yli maailman päristellen niin että hiukset ja parta harrottivat kuin pyörä päänsä ympärillä. Sitten sukelsi se maininkeihin jälleen.

Ja parhaassa myrskyssä pyrki pieni nokimusta höyry rantaan...

Kun minä iltapäivällä menin alas laiturille, oli se pieni nokimusta höyry tullut satamaan; se oli postihöyry. Paljon ihmisiä oli rannalla katselemassa tuota harvinaista vierasta, minä havaitsin, että kaikilla poikkeuksetta oli siniset silmät, miten erilaisia he muuten olivatkin. Nuori tyttö, valkea villahuivi päässä seisoi jonkun matkaa muista; hänen tukkansa oli hyvin tumma ja valkea liina paistoi räikeästi tummaa tukkaa vasten. Hän katseli uteliaasti minua, nahkaisia pukimiani, kivääriäni; kun minä juttelin hänelle, tuli hän hämilleen ja kääntyi katsomaan poispäin. Minä sanoin: Sinun pitäisi aina käyttää tuota valkeaa huivia, se somistaa sinua. Samassa lyöttäytyi hänen luokseen vankka jäseninen mies, yllään islantilaisjakku, hän sanoi naista Eevaksi. Hän oli tiettävästi hänen tyttärensä. Minä tunsin tuon vankkajäsenisen miehen, se oli seppä, paikkakunnan seppä. Hän oli tässä muudanna päivänä pannut uuden säkenpuikon yhteen minun pyssyyni...

Ja sade ja tuuli tekivät työtään ja sulattivat kaiken lumen. Jonkun päivän kulki rauhaton ja kylmä tunnelma yli maan, lahot oksat natisivat ja varikset kokoontuivat parviin raakkumaan. Sitä ei kestänyt kauan, aurinko oli lähellä, eräänä aamuna nousi se metsän takaa. Kun aurinko saapuu, karmii minun suloisesti selkäpiitäni, koko ruumistani; äänettömästi riemuiten nakkaan minä pyssyn olalleni.

IV.

Tähän aikaan en ollut pulassa metsänriistasta, minä ammuin mitä halusin, jänistä, teirtä, riekkoa ja kun minä satuin osumaan alas rannikolle ja tulin jonkun vesilinnun lähitteille, ammuin minä senkin. Ne olivat hyviä aikoja, päivät tulivat pitemmiksi ja ilma kirkkaammaksi, minä varustauduin kahden päivän erälle ja kulin aina tuntureille, tunturien huipuille, minä tapasin porolappalaisia ja sain juustoa heiltä, pieniä, rasvaisia juustoja, joilla oli ryytimäinen maku. Kävin siellä monta kertaa. Kun minä palasin kotiin, ammuin aina matkalla linnun tai pari ja pistin laukkuuni. Minä istuuduin ja kytkin Aesopuksen ketjuunsa. Peninkulman alapuolellani näkyi meri; kallion kylet olivat märät ja mustat vedestä, joka lirisi niitä pitkin, tippui ja lirisi ainaisin hiljaisen vienoin sävelin. Nämä vienot sävelet kaukaisessa tunturin helmassa kuluttivat monta hetkeäni kun siinä istuin ja katselin ympärilleni. Nyt lirisi tämä vieno, loputon sävel täällä yksinäisyydessään, ajattelin, eikä kukaan kuule sitä eikä kukaan ajattele sitä, mutta kuitenkin lirisee se täällä itsekseen alati vain, alati vain! Ja minun mielestäni ei tunturiseutu enää ollut aivan autio kun minä kuulin tämän lirinän. Tuon tuostakin tapahtui jotain: ukkonen täristi tannerta, kallionlohkare irtautui ja syöksyi alas mereen, jättäen jälkeensä kivisauhuisen uran; samassa käänsi Aesopus kuononsa tuuleen ja vainuskeli kummissaan käryistä ilmaa, jonka syntyä se ei ymmärtänyt. Kun sohjuvesi oli uurtanut railoja kallioon, jaksoi yksi ainoa laukaus, jopa kova huutokin irroittaa ison kivimöykyn paikaltaan ja kiikauttaa sen vyörymään...

Tunti kului, ehkä enemmänkin, aika meni niin pian. Minä päästin Aesopuksen irti, heitin laukun Olalleni ja läksin kotiin päin. Alkoi hämärtää. Alaalla metsässä osuin sattumalta vanhalle, tutulle polulleni, kaidalle, kummallisesti mutkittelevalle polun nauhaiselle. Minä noudatin sen jokaista mutkaa, enkä hätäillyt, ei ollut kiirettä, ei kukaan odottanut minua kotona; vapaana kuin valtias astelin minä siellä ja kuleksin rauhallisessa metsässä aivan niin hiljaa kuin tahdoin. Kaikki linnut vaikenivat, vain teiri kaukana soitti se soitti aina.

Minä tulin metsän kätköstä ja näin kaksi ihmistä edessäni, kaksi kävelijää, minä saavutin heidät, toinen oli neiti Edvarda, minä tunsin hänet ja tervehdin; tohtori oli myös kanssa. Minun oli näytettävä heille pyssyäni, he katselivat kompassiani, laukkuani; minä kutsuin heitä käymään majassani ja he lupasivat kyllä kerran tulla.

Ehtoo oli ehtinyt. Minä menin kotiin ja sytytin tulen, paistoin linnun ja aterioin. Huomenna tuli päivä jälleen...

Hiljaista, äänetöntä kaikki. Minä lojun iltahämyssä vuoteellani ja katselen ulos akkunasta, satuinen loiste lepäili siihen aikaan yli maiden ja metsien, aurinko oli laskenut ja värittänyt ilmanrannan mehuisella, punaisella valolla, joka lepäsi liikkumatta kuin öljy. Taivas oli ylt'yleensä selkeä ja puhdas, minä tuijotin tuohon kirkkauden mereen ja minusta oli kuin olisin maannut kasvoista kasvoihin maailman pohjaa vasten ja kuten sydämeni olisi hartaasti sykkinyt tätä paljasta pohjaa vasten ja viihtynyt kotoisesti siellä. Jumala ties, ajattelin itsekseni, miksi ilman ranta pukeutuu kullankellervään ja kultaan tänä iltana, ehkäpä on juhlat maailmalla, suuremmoiset juhlat, soitto tähdistä ja veneretki pitkin virtoja. Siltä näyttää! Ja minä ummistin silmäni ja olin mukana tällä veneretkellä ja aatos aatoksen jälkeen liukui aivojeni läpi...

Niin kului monikin päivä.

Minä vaeltelin kaikkialla ja katselin miten lumi muuttui vedeksi ja miten jäät irtautuivat. Monena päivänä en ampunut panoksiakaan pyssystäni, kun minulla jo oli kylliksi ruokaa majassani, minä vain maleksin maita mantereita vapaudessani ja annoin ajan kulua. Kunne kulinkin, kaikkialla oli yhtä paljon nähtävää ja kuultavaa, kaikki muuttui päivä päivältä hieman, pajut ja katajatkin odottivat kevättä. Menin esimerkiksi alas myllylle, se oli vielä jään kytkeissä; mutta tanner sen ympärillä oli monina Herran vuosina tallattu ja siitä näki, että ihmiset olivat tulleet sinne elosäkit selässä ja saaneet ne jauhetuiksi. Minä kulin kuin ihmisten parissa siellä, seiniin oli kaiverrettu myös paljon kirjaimia ja vuosilukuja.

No niin.

V.

Kirjoittaisinkohan vielä? Mitäpä siitä lie. Voin vähän huvikseni ja ajan kuluksi kertomalla, miten kevät tuli kaksi vuotta sitten ja miltä maa näytti. Maa ja meri alkoi hieman lemahtaa, lemahti imelähköltä rikkikäryltä entisistä lehdistä, jotka mätänivät metsissä, ja harakat lensivät risuja kulettaen ja tekivät pesiään. Kului vielä pari päivää ja purot paisuivat ja alkoivat kuohua, silloin tällöin lenteli joku nokkosperho ja kalastajat palasivat pyydyksiltään. Kauppiaan kaksi alusta tuli täydessä kalalastissa ja ne ankkuroivat kuivauspaikkojen ääreen; alkoi yhtäkkiä elämä ja liike suurimmalla saarella, missä kaloja kuivattiin. Minä näin kaiken sen akkunastani.

Mutta majalle ei häly yltänyt, minä olin ja elin yksin. Silloin tällöin kulki joku ohitse, minä näin Eevan, sepän tyttären, hänen nenäänsä oli tullut pari teirenpilkkua.

"Minnekä sinä menet?" kysyin minä.

"Puita hakemaan", vastasi hän hiljaa. Hänellä oli kädessä nuora puun kantamista varten ja hänellä oli se valkea huivi päässään. Minä katsoin miten hän meni, mutta hän ei katsonut taakseen.

Moneen päivään en sitten nähnyt ketään.

Kevät tunkihe tulla, ja metsä kuunteli; kovin hupaisa oli katsella rastaita, jotka istuivat puiden latvoissa ja tuijottivat aurinkoon ja kirkuivat; joskus olin jalkeilla jo kahden ajoissa aamulla ehtiäkseni siihen riemun tunnelmaan, joka remahti linnuista ja eläimistä auringon noustessa.

Kevät oli kai minullekin tullut ja vereni jyskytti joskus kuin anturoilla astuen. Istuin majassani ja tuumin tarkastella vapojani ja onkiani, mutta minä en pannut niin rikkaa ristiin tehdäkseni mitään, iloinen ja outo levottomuus tulvehti sydämessäni. Sitten kavahti Aesopus yhtäkkiä ylös, seisoi liikkumatta, jäykin jaloin ja haukahti. Majaa läheni ihmisiä, ripeästi tempasin hatun päästäni ja kuulin jo neiti Edvardan äänen ovelta. Ystävällisesti ja vaatimattomasti tulivat hän ja tohtori käymään luonani niinkuin olivat sanoneet.

"Kyllä, hän on kotona", kuulin minä neiti Edvardan sanovan. Ja hän tuli luo ja ojensi minulle aivan tyttömäisesti kätensä. "Me oltiin täällä eilenkin, mutta Te ette olleet silloin kotona", selitti hän.

Hän istuutui telttasänkyyni, peitolle ja katseli majaa; tohtori istuutui minun viereeni pitkälle penkille. Me puhelimme keskenämme, me juttelimme oikein innokkaasti, minä selitin heille muun muassa mitä eläimiä metsässä oli mitä riistaa en enää saisi ampua, kun se oli rauhoitettua. Nyt oli teiri rauhoitettu.

Tohtori ei nytkään puhunut monta sanaa; mutta kun hän huomasi ruutisarveni, jossa oli Panin kuva, rupesi hän selittelemään Pan-myyttiä.

"Mutta", sanoi Edvarda yhtäkkiä, "milläs Te elätte, kun kerran _kaikki_ riista on rauhoitettua?"

"Kalalla", vastasin minä. "Enimmäkseen kalalla. Aina minä saan sen verran, että syömään pääsen."

"Mutta Tehän voitte tulla meille syömään", sanoi hän. "Viime vuonna oli täällä eräs englantilainen, jolla oli Teidän majanne, hänkin tuli meille usein syömään."

Edvarda katsoi minuun ja minä häneen. Minä tunsin tässä silmänräpäyksessä sydämeni liikahtavan kuin pienestä ystäväntervehdyksestä. Johtui keväästä ja kirkkaasta päivästä, minä olen sitä sittemmin tuuminut. Sitä paitse ihmettelin hänen kaarevia kulmakarvojaan.

Hän virkkoi jonkun sanan minun asumuksestani. Minä olin ehtinyt ripustaa seinät täyteen jos jonkinlaisia nahkoja ja linnun siipiä, maja muistutti sisältäpäin karvettunutta karhun pesää. Siihen hän mieltyi. "Niin, karhunpesä tämä on", sanoi hän.

Minulla ei ollut antaa vieraille mitään, jota he ehkä olisivat halunneet, minä tuumiskelin ja esitin, että paistaisin pilanpäin linnun; he saisivat syödä sitä eränkävijän tapaan, sormillaan. Se voisi vähän hauskuttaa.

Ja minä paistoin linnun.

Edvarda kertoi englantilaisesta. Hän oli vanha ja omituinen mies, hän puheli ääneen itseksensä. Hän oli katolilainen ja ihka aina sillä oli taskussa pieni rukouskirja, jossa oli mustat ja punaiset kirjaimet.

"Kai hän siis oli irlantilainen?" kysyi tohtori.

"Oliko hän irlantilainen?"

"Eiköpä, koska hän oli katolilainen?"

Edvarda punastui, hän sammalteli ja katseli muualle.

"No, niin, ehkäpä hän oli irlantilainen."

Samassa muuttui hän raukeamieliseksi. Minua rupesi hän niin säälittämään ja minä tahdoin hyvittää häntä, minä sanoin:

"Ei, tietysti Te olette oikeassa, että hän oli englantilainen. Irlantilaiset eivät matkustele Norjassa."

Me päätimme lähteä kerran soutelemaan ja katsomaan kalankuivauspaikkaa...

Kun minä olin saattanut vieraita vähän matkaa, tulin minä takaisin ja asetuin askartelemaan kalastusvehkeitteni kimpussa. Haavini oli ollut naulassa oven pielessä ja monta silmää oli pilautunut ruosteesta; minä teroitin muutamia koukkuja, punoin ne kiinni ja tarkastin tapsit. Miten kehnosti työ sujui tänään! Asiaan kuulumattomia ajatuksia vilisi päässäni, mieleeni juolahti että olin tehnyt tuhmasti kun annoin Edvarda neidin istua koko ajan telttalavitsalla, pyytämättä häntä sen sijaan istumaan penkille. Minä näin yhtäkkiä sielussani hänen ruskeat kasvonsa ja ruskean kaulansa; esiliinan oli hän sitonut hieman alas vatsalle tehdäkseen vyöhyensä pitkäksi, muodin mukaan; hänen peukalonsa puhdas neitsytmäisyys hellytti minua, aivan kuten hellytti minua, ja rystyen pari poimua olivat pelkkää suopeutta. Hänellä oli suuri, hiiluva suu.

Nousin paikaltani, avasin oven ja kuuntelin ulkoilmaan. En kuullut mitään eikä minulla ollut mitään kuuntelemistakaan. Panin oven kiinni jälleen; Aesopus tuli makuupaikaltaan ja näki levottomuuteni. Juohtui mieleeni, että pitäisi juosta neiti Edvardan jälestä ja pyytää häneltä hiukan silkkirihmaa korjatakseni haaviani; se ei ollut tekosyy, minä voin näyttää hänelle haavia ja sen ruostuneita silmiä. Olin jo ehtinyt ulos ovesta, mutta silloin muistin, että minulla oli silkkirihmaa itselläni, perhoskirjassani, enemmän kuin tarvitsinkaan. Ja minä menin hiljaa ja apeana jälleen sisään, kun minulla oli silkkirihmaa itselläni.

Vieras ilmanhenkäys leyhähti vastaani majasta, kun astuin sisään, tuntui kuin en olisikaan siellä ollut yksin enää.

VI.

Muudan mies kysyi minulta, enkö ampunutkaan enää: hän ei ollut kuullut harjanteilta laukausta pyssystäni, vaikka oli liikkunut lahdella kalalla kaksi päivää. En, minä en ollut ampunut, minä pysyttelin majassani kotona, kunnes minulla ei ollut enää lainkaan ruokaa.

Kolmantena päivänä menin metsälle. Metsä vihersi hiukan, kävi tuoksu maasta ja puista, valkokukka pilkisteli jo vihreänä jäisen sammalen sisästä. Pääni oli täynnä mietteitä ja minä istahdin usein. Kolmeen päivään en ollut nähnyt kuin yhden ainoan ihmisen, sen kalastajan, jonka tapasin eilen; minä ajattelin: ehkäpä tapaan jonkun tänä iltana, kun menen kotiin, metsän palteella, missä tapasin tohtorin ja Edvarda neidin viimeksi. He saattavat olla siellä jälleen kävelemässä, ehkä tai ei. Mutta miksikä ajattelin minä juuri näitä kahta? Minä ammuin pari riekkoa ja valmistin toisesta heti ruuan; sitten kytkin minä Aesopuksen.

Aterioidessani lojuin kuivalla tantereella. Hiljaisuus oli maailmassa, vain tuuli lempeästi suhahti ja lintu siellä täällä äänteli. Lojuin ja katselin oksia, jotka keinuivat hiljaa tuulen leyhkässä, tuuli hentoinen oli puuhassaan ja kuletti siitinpölyä oksalta oksalle ja täytti jokaisen puhtaan tiehyen; metsä henki hurmiossa. Vihreä lehtimato, mittarimato, vaeltelee vaeltelemistaan pitkin oksaa, vaeltelee pysähtymättä ikäänkuin ei se voisi levätä. Se tuskin näkee mitään, vaikka sillä on silmät, usein tököttää se ihan pystyssä ja tunnustelee ilmasta jotain tukea; se on näköjään kuin vihreä langan pätkä, mikä ompelee ompelusta hitain pistoksin pitkin oksaa. Illaksi se ehkä ehtii matkan määrään.

Yhä hiljaista. Nousen paikaltani ja lähden kulkemaan, istahdan ja nousen taas; kello on noin neljä; kun kello tulee kuusi menen minä kotiinpäin näkemään tapaanko ketään. Minulla on vielä kaksi tuntia aikaa, ja minä olen jo hieman levoton ja suin kanervia ja sammalta vaatteistani. Minä tunnen kulkupaikkani, puut ja kivet ovat siellä yksinäisinä kuten ennenkin, lehdet kahisevat jaloissani. Yksisävyinen suhina ja tutut puut ja kivet kiehtovat minua kovasti, minut täyttää merkillinen kiitollisuuden tunne, minä rakastan kaikkea. Minä otan maasta risuoksan ja pidän sitä kädessäni ja katselen sitä, istuessani ja aprikoidessani tuumiani, oksa on melkein mädännyt, sen kaarna kehno, synnyttää kumman tunteen, sääli varistaa sydäntäni. Ja kun minä nousen lähteäkseni, en minä heitä oksaa etäälle, vaan asetan sen maahan ja seison ja pidän siitä; viimein katson sitä viime kertaa vesissä silmin, kun jätän sen sinne yksin.