Part 2

Ja kello tulee viisi. Aurinko näyttää minulle ajan väärin, minä olen kulkenut läntiseen koko päivän ja olen ehkä ehtinyt puoli tuntia edelle majani auringonmerkeistä. Kaiken tämän otan minä huomioon; mutta kuitenkin on minulla tunti aikaa kello kuuteen, siksi nousen minä ja kulen taas kappaleen matkaa.

Ja lehdet kahisevat jalkojeni alla. Niin kuluu tunnin aika.

Näen alapuolellani pienen joen ja sen pienen myllyn, joka on ollut talven jään kytkyissä, ja minä seisatun; mylly jauhaa, sen hurina herättää minut, minä töksähdän ihan äkkiä paikalleni. Olen liian myöhään ulkosalla! sanon minä ääneen. Tuska riipaisee läpi ruumiini, minä käännyn silmänräpäyksessä takaisin ja alan kulkea kotiin ja koko ajan tiedän minä olevani liian myöhään ulkosalla. Minä alan astella rivakammin, alan juosta; Aesopus tajuaa, että jokin lie kyseissä, se kiskoo hihnaa, vie minua muassaan, se haukkuu ja sillä on kiire. Kuivat lehdet ryöppyvät ympärillämme. Mutta kun me tulemme alas metsän laitaan, ei siellä ollut ketään, ei ketään, kaikki äänetöntä, ei ollut ketään.

Täällä ei ole ketään! sanon minä. Ja enkähän minä ollut muuta odottanutkaan.

En seisoskellut kauan, vaan läksin liikkeelle ajatusteni ajamana, majani ohi, alas Sirilundiin, Aesopus mukana, laukkuineni ja pyssyineni, kaikkine kamppeineni.

Herra Mack otti minut vastaan kovin ystävällisesti ja pyysi minua heille illaksi.

VII.

Minä luulen, että kykenen hieman näkemään niiden ihmisten sieluihin, jotka liikkuvat ympäristössäni; ehkä luulen väärin. Niin, kun minä olen hyvällä päällä, tuntuu minusta kuin näkisin hyvin syvälle toisten sieluihin, vaikken olekaan mikään älyniekka. Istutaan jossain seurassa, muutamia miehiä, muutamia naisia ja minä tunnen näkeväni mitä näiden ihmisten sisimmässä liikehtii ja mitä he tuumivat minusta. Minä ajattelen jotain merkitsevän joka pilkahdukseen, mikä välkähtää heidän silmistään; joskus nousee veri heidän poskiinsa ja punaa ne, toisin ajoin näyttää kuin ne katselisivat toisaalle ja pitäisivät kuitenkin minua syrjästä silmällä. Siinä näen istuessani kaiken tuon eikä kukaan aavista, että minä näen joka sielun pohjaan. Monta vuotta olen luullut voivani nähdä kaikkien ihmisten sieluihin. Ehkä luulen väärin...

Olin koko illan herra Mackin luona. Samantekevä jos olisin lähtenyt pois kohta, minua ei huvittanut istuskella siellä; mutta enkö ollut tullutkin juuri siksi että aatokseni ajoivat minut tänne? Ja voinko siis lähteä heti tieheni? Me pelasimme vistiä ja joimme totia ruuan päälle, minä istuin selin huoneen keskustaan ja painoin pääni kumaraan; takanani liikkui Edvarda edestakaisin huoneesta huoneeseen. Tohtori oli matkustanut kotiin.

Herra Mack näytteli minulle uusien lamppujensa rakennetta, ensimäisten pohjolaan ehtineiden parafiinilamppujen, loistokappaleiden, joilla oli raskaat lyijyjalat, hän sytytti ne itse joka ilta, ettei vain onnettomuutta sattuisi. Hän puheli pari kertaa isoisästään, konsulista: minun isoisäni, konsuli Mack sai tämän hakasen Kaarle Juhanan omasta kädestä, sanoi hän näyttäen sormellaan timanttihakastaan. Hänen vaimonsa oli kuollut, hän näytti minulle hänestä öljymaalauksen eräässä sivuhuoneessa, ylhäisen näköinen nainen, päässä pitsimyssy, huulilla kohtelias hymy. Samassa huoneessa oli myös kirjakaappi, jossa oli vanhoja ranskalaisiakin kirjoja, jotka näyttivät kulkevan perintönä, nitoukset olivat hienoja ja kullattuja ja monta omistajaa oli piirtänyt niihin nimensä. Kirjain joukossa oli paljon valistavia kirjoitelmia; herra Mack oli aatteiden mies.

Hänen ryytipuotinsa kaksi kauppapalvelijaa oli kutsuttava vistiin; he pelasivat hitaasti ja hapuillen, miettivät tarkkaan ja tekivät kuitenkin virheitä. Edvarda auttoi toista heistä. Minä kaasin lasini, hätäännyin ja nousin ylös.

"Voi, minä kaasin lasini!" sanoin minä.

Edvarda purskahti nauruun ja vastasi:

"Juu, siltä näyttää."

Kaikki vakuuttivat minulle hymyillen, ettei se haitannut mitään. Minulle tuotiin pyyhe kuivatakseni itseäni ja me jatkoimme peliä. Kello tuli yksitoista.

Outo epäsointu heräsi minussa Edvardan nauraessa, minä katsoin häneen ja huomasin, että hänen kasvonsa olivat tulleet ihan ilmeettömiksi ja melkein rumiksi. Herra Mack lopetti vihdoin pelin sanoen tekosyyksi sen, että puotipalvelijain tarvitsi päästä levolle, sitten nojautui hän selkäkenoon sohvalleen ja alkoi jutella kyltin asettamisesta laiturinsa päätyyn ja kysyi minun mieltäni asiassa. Minkä väriseksi hän sen laitattaisi? Minä olin kyllästynyt, minä vastasin mustavärisen, asiaa yhtään ajattelematta ja herra Mack sanoi kohta samoin:

"Mustavärisen, aivan niin minäkin olen ajatellut. Suolan ja tyhjien tynnörien varasto, suurilla, mustilla kirjaimilla, se on pulskinta... Edvarda, etkö sinä jo mene nukkumaan?"

Edvarda nousi, kätteli meitä molempia toivottaen hyvääyötä ja lähti. Me istuuduimme jälleen. Me puhelimme rautatiestä, joka valmistui viime vuonna, ensimäisestä telegraafilinjasta. Jumala ties, milloin telegraafit tulisivat tänne pohjolaan. Hiljaisuus.

"Katsokaas", sanoi herra Mack, "minä olen tullut jo neljänkymmenen kuuden vuotiaaksi, tukkani ja partani ovat harmenneet. Minä tunnen, että olen tullut vanhaksi. Te näette minut päivällä ja luulette minua nuoreksi; mutta kun ilta tulee ja minä jään yksikseni, raihnastun minä paljon. Sitten istun täällä huoneissa ja pelaan pasianssia. Se käy helposti, kun vähän hutiloi. Haha."

"Käykö pasianssi, kun vähän hutiloi?" kysyin minä.

"Käy se."

Minusta tuntui kuin olisin nähnyt hänen sieluunsa.

Hän nousi ylös ja käveli akkunan luo ja katseli ulos; hän seisoi hyvin selkä kumarassa, ja hänen niskansa ja kaulansa olivat hyvin haiveniset. Minäkin nousin. Hän kääntyi ja asteli minua vastaan pitkine, suippoine kenkineen, hän pisti peukalonsa liivin taskuihin ja heilutti hieman kyynäspäitään kuin siipiä ikään; ja hymyili. Sitten tarjosi hän uudelleen minulle venettä käytettäväkseni ja ojensi kätensä.

"Muuten, suokaa minun saattaa Teitä", sanoi hän ja puhalsi lamput sammuksiin. "Niin, minä kävelen vähän, nyt ei ole myöhä vielä."

Me menimme ulos.

Hän osoitti mäkeen sepän taloa ja sanoi:

"Tätä tietä! Se on lyhin."

"Ei", vastasin minä, "laiturien kautta on lyhin."

Me väittelimme tästä hiukan, emmekä tulleet yksimieliksi. Minä uskoin varmasti olevani oikeassa, enkä ymmärtänyt hänen väitettään. Viimein ehdotti hän, että me lähtisimme kumpikin omaa tietään; se joka ensin tulisi perille, odottaisi majalla.

Me läksimme. Hän katosi pian metsään.

Minä kävelin tavanmukaista menoani ja uskoin tulevani perille ainakin viisi minuttia aikaisemmin kuin hän. Mutta kun tulin majalle, seisoi hän jo siellä. Hän huusi tullessani:

"Näettekös nyt! Ei, kyllä minä kulen aina tätä tietä, se on kuin onkin lyhin."

Minä katselin hyvin hämmästyneenä häneen, hän ei ollut hiostunut eikä näyttänyt juosseen. Hän jätti kohta hyvästi, kiitti illasta ja meni takaisin samaa tietä kuin oli tullutkin.

Minä seisoin paikallani ja ajattelin: Tämähän on kummallista! Kyllähän minä nyt vähän matkoja osaan arvioida ja minä olin kulkenut molempia näitä teitä monta kertaa. Ukko paha, sinä hutiloit nytkin! Oliko vain tekosyytä?

Näin hänen selkänsä häviävän metsään.

Läksin heti hänen perästään, varovasti ja kiiruhtaen, minä näin hänen pyyhkivän kasvojaan pitkin matkaa ja minä en ollut enää varma siitä, ettei hän ollut juossut. Hän kulki nyt hyvin verkkaan ja minä pidin häntä silmällä, hän seisattui sepän talon kohdalla. Minä kätkeydyin ja näin että ovi avautui ja herra Mack meni sisään.

Kello oli yksi, minä näin sen merestä ja ruohosta.

VIII.

Kului muutamia päiviä miten kului, ainoa ystäväni oli metsä ja suuri yksinäisyys. Hyvä Jumala, en ollut kertaakaan ennen ollut niin yksin kuin ensimäisenä näistä päivistä. Kevättä oli kaikki, minä löysin metsätähtiä ja kärsämöitä ja sekä peippo että hamppulintu olivat tulleet, minä tunsin kaikki linnut. Väliin otin pari lanttia taskustani ja kilistelin niitä vastakkain häiritäkseni hiljaisuutta. Minä ajattelin: Annas, jos Diderik ja Iselin tulisivat!

Ei tahtonut yötä enää tullakaan, aurinko vain kastoi hieman kiekkoaan mereen ja palasi jälleen ylös, punaisena, uutena, kuten olisi se käynyt alaalla ja juonut. Minun oli niin kummallista öisin, kukaan ei sitä voi arvata. Istuiko Pan puussa ja katsoi minuun, mitä minä tekisin? Ja oliko hänen mahansa auki ja kyyköttikö hän sillä tavoin kyttyrässä, että hän istui kuin juoden omasta mahastaan? Mutta hän vain pälyi minua ja piti minua silmällä ja koko puu hytkyi hänen hiljaisesta naurustaan, kun hän näki miten minun ajatukseni kiidättivät minua mukaansa. Koko metsä oli täynnä pikku touhua, eläimet vainusivat, linnut houkuttelivat toisiaan, heidän kutsuäänensä kajahtelivat kaikkialla. Ja oli turilaan lentoaika, sen ääni yhtyi yöperhosten surinaan, kävi kuin kuiskina ja kävi kuin supatus kaikkialla metsässä. Miten paljon oli kuuntelemista! Kolmeen yöhön minä en nukkunut, minä ajattelin Diderikiä ja Iseliniä.

Katso, ajattelin minä, he voisivat tulla. Ja Iselin ottaisi ja houkuttelisi Diderikin etäämmä puun luo ja sanoisi:

Seisopa tässä, Diderik, ole varuillasi, pidä silmällä Iseliniä, minä annan tämän metsästäjän sitoa kengännauhani.

Ja metsästäjä olen minä ja hän ottaa ja vilkauttaa minulle silmää, että ymmärtäisin. Ja kun hän tulee, ymmärtää minun sydämeni kaiken ja se ei tyki enää, se jyskyttää. Ja hänen ruumiinsa on alaston harsossaan kiireestä kantaan ja minä kosken häneen.

Sido minun kengännauhani! sanoo hän palavin poskin. Ja hieman sen jälkeen kuiskii hän samoin suutani vasten, huuliani vasten: Oo, sinä et sido minun kengännauhaani, sinä rakkaani, oo sinä et sido... et sido minun...

Mutta aurinko kastaa kiekkonsa mereen ja palaa sitten jälleen ylös, punaisena, uutena, kuten olisi se käynyt alaalla ja juonut. Ja ilma on kuisketta kauttaaltaan.

Tunnin päästä hän sanoo minulle suutatusten:

Nyt täytyy minun lähteä.

Ja hän vilkuttaa minulle mennessään ja hänen kasvonsa hehkuvat vielä, hänen kasvoillaan on hellyys ja hurmaus. Ja taas hän kääntyy minuun päin ja vilkuttaa.

Mutta Diderik tulee puun juurelta ja sanoo:

Iselin, mitäs teit? Minä sen näin.

Hän vastaa:

Diderik, mitä näit? En minä tehnyt mitään.

Iselin, minä näin, että teit, sanoo Diderik taas. Minä näin, Iselin.

Hänen kirkas ja iloinen naurunsa helisee metsässä ja hän lähtee Diderikin kanssa, riemuiten ja syntisenä kiireestä kantaan. Ja minne hän menee? Uuden poian luo, metsän erästäjän.

* * * * *

Oli keskiyö. Aesopus oli kiskoutunut irti ja erästeli omin päin, minä kuulin sen haukunnan ylhäältä harjulta ja kun vihdoin sain sen käsiini, oli kello yksi. Tuli paimentyttö, hän kutoi sukkaa ja hyräili ja katseli ympärilleen. Mutta missä oli hänen karjansa? Ja miksi hän kulki metsässä sydänyöllä? Ei miksikään, ei miksikään. Ehkä levottomuutensa vuoksi, ehkä ilonsa vuoksi, se ei kuulunut kellekään. Minä ajattelin: hän kuuli Aesopuksen haukunnan ja tiesi, että minä olin metsässä.

Kun hän tuli, nousin minä ylös ja seisoin ja katselin häntä, hän oli niin hentoinen ja nuori. Aesopus myös seisoi ja katseli häntä.

"Mistä sinä tulet?" kysyin minä häneltä.

"Myllyltä", vastasi hän.

Mutta mitäpä olisi hänellä ollut asiaa myllylle näin myöhään yöllä?

"Miten sinä uskallat kulkea täällä metsässä näin myöhään yöllä, kun olet niin hentoinen ja nuori?"

Hän naureskellen vastasi:

"En minä ole niin nuori, minä olen yhdeksäntoista."

Mutta ei hän voinut olla yhdeksäätoista, minä olen aivan varma siitä, että hän valehteli kaksi vuotta, oli vain seitsemäntoista. Mutta miksi valehteli hän olevansa niin vanha?

"Istupa", sanoin minä, "sanopa minulle mikä sinun nimesi on."

Ja hän istui punastellen minun viereeni ja sanoi että hänen nimensä oli Henriette.

Minä kysyin:

"Onko sinulla lemmityistä, Henriette, ja onko hän sinua koskaan syleillyt?"

"On", vastasi hän arasti hymyillen.

"Miten monasti?"

Ei virka.

"Miten monasti?" kysyin minä uudelleen.

"Kaksi kertaa", sanoi hän hiljaa.

Minä vedin hänet puoleeni ja kysyin:

"Miten hän syleili? Syleilikö hän näin?"

"Näin", kuiskasi hän värähdellen.

Kello tuli neljä.

IX.

Minä puhelin Edvardan kanssa:

"Rupee pian satamaan", sanoin minä.

"Mitä kello on?" kysyi hän.

Minä katsahdin aurinkoa ja vastasin:

"Noin viisi."

Hän kysyi:

"Voitteko Te sen nähdä auringosta ihan tarkkaan?"

"Voin", vastasin minä, "ihan tarkkaan."

Hiljaisuus.

"Mutta mitenkä Te tiedätte ajan silloin, kun ette näe aurinkoa?"

"Elelen muiden seikkain mukaan. Luoteen ja vuoksen, ruohon, joka painuu levolle omina aikoinaan, linnun laulun, joka vivahtelee erilaisena; muutamat linnut rupeevat laulamaan kun toiset vaikenevat. Vielä näen minä ajan kukista, jotka sulkevat umpunsa iltapäivällä, lehdistä, jotka joskus ovat kiiltävän vihreät, joskus samean vihreät; ja sitä paitse minä tunnen."

"Vai niin", sanoi hän.

Minä tiesin sateen tulevan enkä tahtonut viivyttää Edvardaa keskellä tietä, minä tavoittelin hattuani. Silloin pidätti hän minua yhtäkkiä uudella kysymyksellä ja minä jäin. Hän punehtui ja kysyi minulta, minkä tähden minä oikeastaan olin täällä, miksi minä metsästelin ja minkävuoksi elin niin ja minkävuoksi näin. Minä ammuin vain mitä välttämättä tarvitsin ruuakseni, minä annoin Aesopuksen levätä.

Hän punehtui ja kävi suopeaksi. Minä käsitin, että joku oli puhunut minusta ja hän oli ollut kuulemassa, hän ei puhunut omasta päästään. Sitten kiihdyin tunnelmaan hänestä, hän näytti niin yksinäiseltä, minua hellytti se, että hän oli äiditön, ohkaisten käsiensä vuoksi näytti hän niin huonosti hoidetulta.

Ei, minä en ampunut murhatakseni, minä ammuin vain elääkseni. Minä tarvitsin tänään yhden teiren, siksi en ampunut kahta, vaan ammuin toisen huomenna. Miksi ampuisin useampia? Minä elin metsässä, minä olin metsän poika; ensimäisestä päivästä kesäkuuta oli myös riekko ja jänis rauhoitettu, minulla ei ollut juuri mitään ammuttavaa enää, hyvä, niinpä kalastin ja elin kalalla. Saisin veneen hänen isältään kulkeakseni vesillä. Ei toki, en minä ollut metsästäjä ainoastaan ampuakseni, vaan elääkseni metsässä. Siellä minun oli hyvä olla, minä lojuin tannerpöydän ääressä kun aterioin, enkä istunut kuin tikku tuolilla; minä en kaatanut lasiani. Metsässä tein mitä tahdoin, sain heittäytyä selälleni ja ummistaa silmäni jos tahdoin, sain myös sanoa mitä tahdoin. Joskus halusi jotakin sanoa, puhua ääneen, ja sanat tulivat kuin suoraan sydämestä metsässä...

Kun minä kysyin häneltä, ymmärsikö hän tätä, niin hän myönsi.

Minä puhelin yhä, sillä hän katseli vain minua. "Jospa tietäisitte mitä kaikkea minä mailla näen", sanoin minä. "Talvella kulkiessani näen ehkä lumessa riekon jälet. Yhtäkkiä katoovat jälet, linnut ovat lähteneet lentoon. Mutta siipien sipumista voin nähdä minnepäin riista on lentänyt ja minä löydän ne tuossa tuokiossa. Siinä on minulle joka kerta aina jotakin uutta. Syksyllä voi jotain tuumia tähden lennoista. Olikohan, ajattelen minä silloin itsekseni, tuo maailma, jota kohtasi suonenvedon kouristus? maailma, joka hajosi sirpaleiksi silmäini edessä? Ja minun -- minun suotiin nähdä tähden lento elämässäni! Mutta kun kesä tulee, on ehkä joka lehdellä pieni eläväinen eläin, minä huomaan, että jotkut niistä ovat siivettömiä, ne eivät pääse minnekään, niiden täytyy elää ja kuolla tällä pienellä kasvin lehdellä, jossa ovat maailmaan syntyneet. Ajatelkaas sitä. Joskus näen sinisen kärpäsen. Niin, tämä tuntuu niin vähäpätöiseltä, en tiedä, tokko Te ymmärrätte."

"Kyllä, kyllä minä ymmärrän."

"Niin. Ja joskus katselen minä ruohoa ja ehkäpä ruoho katselee minua, mistä me sen tiedämme? Minä katselen ruohon kortta, se siinä vapisee hiukan ja minusta tuntuu kuin se merkitsisi jotakin; minä ajattelen itsekseni: tuossa nyt tuo ruohon korsi vapisee! Ja jos satun mäntyä katselemaan, niin katselen ehkä jotain sen oksaa, joka voi saada minut ajattelemaan jotain siitäkin. Mutta joskus voin tavata myös ihmisiä tuntureilla, sellaista sattuu."

Minä katsoin häntä, hän seisoi etukumarassa ja kuunnellen. Hän oli ihan muuttunut. Hän kuunteli niin tarkkaavaisena, ettei lainkaan pitänyt vaaria itsestään, vaan tuli ruman ja typerän näköiseksi, hänen huulensa lerppui pitkällä.

"Vai niin", sanoi hän ja oikaisi vartaloaan.

Alkoi sade pisarrella.

"Sataa", sanoin minä.

"Niin, jopas sataa", sanoi hänkin ja jo mennä kiiruhti.

En saattanut häntä kotiin, hän vaelsi yksin tiensä, minä kiiruhdin ylös majaani kohti. Kului muutamia minutteja, alkoi sataa rankasti. Yhtäkkiä kuulen jonkun juoksevan jälestäni, minä seisatuin ja näin Edvardan. Hän oli punainen ponnistelusta ja hymyili.

"Unohdin", sanoi hän hengästyneenä. "Se retki kuivauspaikalle. Tohtori tulee huomenna, joudatteko Te silloin?"

"Huomenna? Hyvä! Kyllä minä joudan."

"Minä unohdin", sanoi hän jälleen ja hymyili.

Kun hän meni, huomasin minä miten hänen jalkansa olivat ohuet, kauniit, ne olivat kastuneet hyvin ylös. Hänen kenkänsä olivat läntistyneet.

X.

Minä muistan vielä hyvin erään päivän. Se oli minun kesäni tulon päivä. Aurinko alkoi jo paistaa yöllä ja kuivasi märän maan aamuksi, ilma oli leyhkeä ja kevyt viimeisestä sateesta.

Iltapäivällä minä menin laiturille. Vesi lepäsi ihan tyynenä, me kuulimme naurua ja rapatusta kaukaa saarelta, jossa miehiä ja naisia askarteli kalain kimpussa. Se oli iloinen iltapäivä.

Vai eikö ollutkin iloinen iltapäivä. Meillä oli ruokaa ja viiniä mukana koreissa, suuri seurue kahteen venekuntaan jakautuneena, nuoria naisia vaaleissa puvuissa. Minä olin tyytyväinen, minä hyräilin.

Ja veneessä minä sitten ajattelin mistä kaikki, nämä nuoret inehmot olivat ilmestyneet. Siellä oli nimismiehen ja piirilääkärin tyttäret, pari kotiopettajatarta, pappilan naiset; minä en ollut nähnyt heitä ennen, minä en heitä tuntenut, ja kuitenkin olivat he niin luottavaisia, kuten olisimme olleet jo kauan tuttuja. Minä tein silloin tällöin vikoja, minä olin tullut tottumattomaksi seurustelemaan ihmisten kanssa ja sinuttelin usein nuoria naisia; mutta siitä ei pahastuttu. Minä sanoin kerran: Rakas, tai: Rakkaani; mutta minun menettelyäni hemmoteltiin eikä oltu tietävinään että niin sanoin.

Herra Mackilla oli kuten tavallisesti kovettamaton paidanrinta timanttihakoineen. Hän näytti olevan erinomaisella tuulella ja huusi meidän veneestä toiseen:

"Varokaa putelikoria, hullut! Tohtori, Te vastaatte pulloista."

"Hyvä!" vastasi tohtori toisesta veneestä. Ja pelkästään nämä kaksi huutoa vesillä veneestä toiseen tuntuivat minusta niin juhlakkailta ja iloisilta.

Edvardalla oli päällä sama puku kuin eilenkin, ikäänkuin hänellä ei olisi ollut toista pukua tai kuten hän ei olisi tahtonut pitää toisia. Samat olivat kengätkin. Minusta eivät hänen kätensä näyttäneet oikein puhtailta; mutta päässä oli hänellä aivan uusi höyhenhattu. Värjättyä jakkuaan piti hän istuessa allaan.

Herra Mackin tahdosta minä ammuin laukauksen maihin päästessä, kaksi laukausta, molemmat piiput, sitten huudettiin eläköötä. Me nousimme saarelle, kuivausväki tervehti meitä kaikkia ja herra Mack jutteli työläistensä kanssa. Me löysimme päivänkakkaroita ja voikukkia ja pistimme niitä napinläpiin; jotkut löysivät sinikelloja.

Ja vesilinnut parvissaan rääkyivät ja huusivat ilmassa ja karikoissa.

Me asetuimme ruohikolle, jossa oli muutamia valkorunkoisia vaivaiskoivuja, korit aukaistiin, ja herra Mack avasi pulloja. Vaaleita pukuja, sinisiä silmiä, lasien kilinää, meri, valkeat purjeet. Lauloimme hiukan. Ja posket punertuivat.

* * * * *

Tunnin päästä paisuu mieleni riemua; pikku seikatkin kiihdyttävät minua; jonkun hatussa liehuu harso, tuossa aukenevat hajalleen hiukset, silmät siristyvät naurusta ja minä siitä ailahdan. Sitä päivää, sitä päivää!

"Olen kuullut että Teillä, herra luutnantti, on pieni, hauska maja?"

"Niin on, pesä. Herra Jumala, miten se on mieleni mukainen! Tulkaa kerran käymään luonani, neiti; se on vain koju sellainen. Ja kojun takana on suuri metsä."

Toinen tulee luokseni ja sanoo ystävällisesti:

"Te ette kai ole ollut täällä pohjoisessa ennen?"

"En", vastaan minä. "Mutta minä olen jo kaiken tuttu, hyvät naiset. Öisin katson kasvosta kasvoihin vuoria, maailmaa, aurinkoa. En muuten tahdo pöyhkeillä. Millainen kesä Teillä onkaan! Se tulla ammahtaa yhtenä yönä, kun kaikki nukkuvat, ja siinä se on aamulla. Minä tähystelin ulos akkunasta ja näin itse miten se tuli. Minulla on kaksi pientä akkunaa."

Tulee kolmas. Hän on äänensä ja pienten käsiensä tähden niin viehko. Ja kaikki he olivat niin viehättäviä! Hän sanoo:

"Vaihdetaanko kukkia? Se on onneksi."

"Vaihdetaan", sanoin minä ja ojensin käteni, "vaihdetaan kukkia ja minä kiitän Teitä. Miten Te olette kaunis, Teillä on hurmaava ääni, olen kuunnellut sitä koko ajan."

Mutta hän vetää sinikellonsa pois ja sanoo lyhykäisesti:

"Mikä Teillä on? Enhän minä Teitä tarkoittanut."

Eihän hän minua tarkoittanut! Olin tuskissani, kun olin tehnyt tyhmyyden, olisin tahtonut olla kotona, poissa majassani kaukana, missä vain tuuli minulle puheli. "Suokaa anteeksi", sanon minä. Muut naiset katsovat toisiinsa ja väistyvät pois, ettei minun tarvitsisi heidän nähtensä nöyrtyä.

Samassa tuli eräs inehmo kiiruhtaen luo, kaikki näkivät hänet, hän oli Edvarda. Hän tulee suoraan minua kohti, hän ei puhu, heittäytyy kaulaani, rutistaa käsivartensa kaulaani ja suutelee minua monta kertaa suulle. Hän sanoo joka suutelolle jotakin, mutta minä en kuule mitään. Minä en tajunnut mitä koko meno merkitsi, sydämeni ei sykähtänyt, minä tiesin vain hänet ja hänen hehkuvan katseensa. Kun hän päästi minut, aaltoili hänen pikku rintansa rajusti. Siinä hän seisoi yhä, ruskea kasvoisena, ruskein kauloin, pitkänä ja solakkana, säihkyvin silmin ja tiedottomassa hurmiossa; kaikki katsoivat häntä. Toisen kerran ihastutti hän minut tummilla kulmakarvoillaan jotka kaartuivat korkeasti otsalle.

Mutta hyvä Jumala, ihmisrukka oli suudellut minua kaikkien nähden!

"Mitä nyt, neiti Edvarda?" kysyin minä ja kuulin sydämeni jyskeen, kuulin kuten syvältä nielustani, en jaksanut sen tähden puhua selvästi.

"Ei mitään", vastaa hän. "Ei muuta kuin että vain tahdoin sitä. Ei se tee mitään."

Otan hatun päästäni ja pyyhin koneellisesti tukkaa otsaltani jaksamatta mitään ajatella, ja katselen ja katselen vain häntä. Vai ei se tee mitään? ajattelin.

Silloin kuuluu herra Mackin ääni toisaalta saarelta, hän puhuu jotain, mitä emme voi kuulla; mutta minä iloitsen ajatellessani, ettei herra Mack nähnyt mitään, tiedä mistään. Miten hyvä oli, että hän juuri nyt oli toisaalla saarella! Se keventää sydäntäni, minä menen seurueen luo ja sanon hyvin välinpitämättömänä muille:

"Minun täytyy pyytää Teiltä kaikilta anteeksi äskeistä sopimatonta käytöstäni; minä olen tuskissani siitä. Minä käytin hyväkseni silmänräpäystä, jolloin neiti Edvarda tahtoi vaihtaa kukkia kanssani, loukatakseni häntä; minä anon häneltä ja teiltä anteeksi. Ajatelkaas minua: minä elän yksinäisyydessä, minä en ole tottunut seurustelemaan naisväen kanssa; sitä paitsi olen tänään vielä juonut viiniä, johon myöskään en ole tottunut. Älkää katsoko vikaani."

Minä nauroin ja olin olevinani välinpitämätön koko pikku tapahtumasta, saadakseni sen unhoon; mutta sisimmässäni olin totinen. Puheeni ei myöskään tehonnut Edvardaan, hän ei mielinyt mitään salata ja laimentaa kiihtymyksensä vaikutusta muihin, hän päin vastoin istahti lähitteelleni ja katseli minua katselemistaan. Aina väliin puheli hän minulle jotain. Kun sitten myöhemmin leikimme leskisillä, sanoi hän kovasti:

"Minä tahdon luutnantti Glahnia. Minä en viitsi juosta kenenkään muun jälestä."

"Olkaa nyt hitolla hiljaa, hullu", kuiskasin minä polkaisten jalkaani.

Hänen kasvoilleen lennähti yllättynyt ilme, nenä kurtistui tuskasta ja hän hymyili häpeissään. Se kävi minuun kovin, en jaksanut sietää hänen katseensa ja koko hennon olemuksensa orpomaisuutta, minä pidin hänestä ja otin hänen pitkän, kapean kätensä käteeni.

"Myöhemmin", sanoin minä. "Ei enää nyt. Voimmehan tavata huomenna."

XI.