Part 4

MOILANEN. Sananen vielä, kunnon naapurit. Tehkää hyvin ja pitäkää vahtia Signor Leonaton ovella; siellä kun on huomenna häät, niin on siellä tänä yönä suuri hälinä. Hyvästi nyt vaan! Liukastelkaa, muistakaa se!

(Moilanen ja Muikkari menevät.)

(Borachio ja Conrad tulevat.)

BORACHIO. Conrad, hoi!

1 VARTIJA (syrjään). Hiljaa! Vaiti!

BORACHIO. Conrad, etkö kuule?

CONRAD. Tässähän olen, mies, ihan kiinni kyynärpäässäsi.

BORACHIO. Siksikö, hitto olkoon, sitä kyynärpäätäni syyhyttikin; luulin jo saavani syyhelmää.

CONRAD. Tuohon vastaan toiste; jatka nyt vain kertomustasi.

BORACHIO. Asetu tähän ihan räystään alle, -- alkaa sataa tihutella -- niin kerron, niinkuin rehellinen juomaveikko,[17] sinulle kaikki.

1 VARTIJA (hiljaa). Kavallusta, miehet! Mutta hiljaa, hiiskumatta!

BORACHIO. Tiedäppäs, että olen Don Juanilta voittanut tuhannen tukaattia.

CONRAD. Onko mahdollista, että konnantyö voi olla niin kallista?

BORACHIO. Voisit pikemmin kysyä: onko mahdollista, että mikään konna voi olla niin rikas; sillä kun rikkaat konnat tarvitsevat köyhää, niin voivat köyhät vaatia mitä tahtovat.

CONRAD. Kummalliselta se kuuluu.

BORACHIO. Kyllä näkyy, että olet vast'alkaja. Sinun pitäisi kuitenkin tietää, että takin tai hatun tai kaavun muoti ei ole mitään mieheen nähden.

CONRAD. Niin, se on vain pukine.

BORACHIO. Minä tarkoitan muotia.

CONRAD. Niin, muoti on muoti.

BORACHIO. Joutavia! Yhtä hyvin voit sanoa, että narri on narri. Mutta etkö näe mikä kuvaton konna se muoti on?

1 VARTIJA (hiljaa). Minä tunnen sen herra Kuvattoman; hän on sen seitsemän vuotta konnankoukkujaan harjoittanut, ja keikaroi ja teikaroi nyt niinkuin mikäkin ylhäinen herra. Muistuttelen hänen nimeään.

BORACHIO. Etkö kuullut puhetta?

CONRAD. En; se oli vain tuuliviiri tuolla katolla.

BORACHIO. Etkö näe, sanon minä, mikä kuvaton konna se muoti on? Kuinka se huumaa ja villitsee kaikki nuoret hurjapäät neljäntoista ja viidenneljättä ikävuoden välillä, milloin muotoellen ne samanlaisiksi kuin Pharaon soturit savustuneissa maalauksissa tai Belin papit vanhoissa kirkonikkunoissa tai kaljuksi keritty Herkules tahrituissa, madonsyömissä seinäverhoissa, missä hänen housunpeltinsä on yhtä jykevä kuin hänen nuijansa?

CONRAD. Kaiken tuon näen, ja näen myöskin, että muoti kuluttaa enemmän vaatteita kuin ihminen. Mutta etkö itse ole vähän muodin villitsemä, kun noin eksyt pois kertomuksestasi ja rupeat muodista hulluttelemaan?

BORACHIO. En suinkaan. Mutta tiedäppäs, että tänä yönä olen kosinut Heron kamarineitsyttä, Margareetaa, joka oli Heron vaatteissa; hän, näet, kumartui minun puoleeni emäntänsä kamarin-ikkunasta ja toivotti minulle tuhannesti hyvää yötä. -- Mutta kömpelöstihän kertomukseni kerron. -- Ensinhän minun piti kertoa, että herrani, ja prinssi ja Claudio, herrani Don Juanin keijaamina ja peijaamina ja veijaamina, kaukaa puistosta katselivat tätä hellää kohtausta.

CONRAD. Ja uskoivatko, että Margareeta oli Hero?

BORACHIO. Kaksi heistä sen uskoi, prinssi ja Claudio; mutta herrani, se lempo, tiesi että se oli Margareeta. Osaksi hänen valansa, joilla hän ensin oli heitä peijannut, osaksi musta yö, joka petti heidät, mutta etupäässä minun konnantyöni, joka vahvisti kaikki Don Juanin parjaukset, vaikutti sen, että Claudio meni vihoissaan tiehensä ja vannoi, että hän huomenna, niinkuin sovittu oli, kohtaisi Heron kirkossa ja siellä, koko seurakunnan kuullen, häväisisi häntä, ilmoittamalla mitä yöllä oli nähnyt, ja lähettäisi hänet takaisin kotiin ilman miestä.

1 VARTIJA. Me käskemme prinssin nimessä: seis!

2 VARTIJA. Kutsu tänne se oikea herra konstaapeli. Olemme saaneet käsiimme kaikkein vaarallisimman komplotin, mistä koskaan on yhteiskunnassa kuultu.

1 VARTIJA. Ja eräs herra Kuvaton on yksi niistä; minä tunnen hänet, hänellä on lemmen kierukka korvallisessa.[18]

CONRAD. Hyvät herrat.

2 VARTIJA. Te saatte tänne hankkia sen herra Kuvattoman, sen minä teille lupaan.

CONRAD. Hyvät herrat, --

1 VARTIJA. Älkää inttailko! pitää totella ja tulla mukaan.

BORACHIO. Sangen hauskaan asemaan joudumme, kun kirpauttavat meidät pistimilleen.

CONRAD. Sangen kirpeä ja pisteliäs asema tosiaankin. Tulkaa, me lähdemme mukaan.

(Menevät.)

Neljäs kohtaus.

Huone Leonaton talossa.

(Hero, Margareeta ja Ursula tulevat.)

HERO. Ursula hyvä, herätä serkkuni Beatrice ja pyydä häntä nousemaan.

URSULA. Heti, neiti.

HERO. Ja käske hänen tulla tänne.

URSULA. Kyllä.

(Menee.)

MARGAREETA. Minusta tuo toinen kaulus olisi kauniimpi.

HERO. Ei, rakas Marketta, tämän minä pidän.

MARGAREETA. Toden totta, se ei ole niin soma, ja takaan että serkkunne on samaa mieltä.

HERO. Serkkuni on hupsu, ja sinä toinen; muusta en huoli kuin tästä.

MARGAREETA. Uusi hiuskoristeenne on erinomainen, jos vain tukkanne olisi hieman tummempi; ja hameenne on harvinaisen kuosikas, toden totta. Minä olen nähnyt Milanon herttuattaren hameen, jota on niin paljon kiitetty.

HERO. Sehän kuuluu olevan vallan verraton.

MARGAREETA. Uskokaa pois, se on vain yöpuku teidän hameenne rinnalla: kultaharsoa ja siinä leikkauksia, reunukset hopeata, helmiompeluita hihain pituudelta, riippahihat, paarretta ylt'ympäri, sisus sinistä kirjosilkkiä; mutta mitä hienoon, siroon, sievään ja erikoiseen kuosiin tulee, niin on teidän kymmenen kertaa enemmän arvoinen.

HERO. Suokoon Jumala minun ilolla sitä kantaa; sydämmeni on niin kumman raskas!

MARGAREETA. Se tulee kohta vielä raskaammaksi miehenne painosta.

HERO. Hyi sinua! Etkö häpeä?

MARGAREETA. Mitä sitte, neiti hyvä? Sitäkö että puhun kunniallisesti? Eikö avio ole kunniallista kerjäläistenkin kesken? Eikö herranne ole kunniallinen aviottomanakin? Minun olisi kai pitänyt sanoa -- kaikella kunnioituksella -- aviomiehenne. Kun ei vain kierot ajatukset vääristele suoraa puhetta, niin minä en kenellekään tuota pahennusta. Onko siinä mitään pahaa, että puhun miehen painosta? Ei tietenkään, jos se on oikea mies ja oikea vaimo; muussa tapauksessa olisi puheeni kevyttä eikä painavaa. Kysykää vain neiti Beatricelta, tuossa hän tulee.

(Beatrice tulee.)

HERO. Hyvää huomenta, serkku.

BEATRICE. Hyvää huomenta, rakas Hero.

HERO. Mikä sinun on? Puhuthan niin surkealla äänellä.

BEATRICE. Minussa on kaikki muut äänet nykyään epävireessä.

MARGAREETA. Antaa tulla sitä "lemmenpolskaa" ilman loppuliirutusta; laulakaa te, kyllä minä tanssin.

BEATRICE. Niin kantapäilläsikö? -- Mutta, serkku, kello on jo viisi; aika on laittaa itsesi kuntoon. -- Mutta minä olen todellakin kovin sairas. Hohhoo?

MARGAREETA. Minkä kaipuusta? Haukan, hevosen vai huonemiehen!

BEATRICE. Niin, alkavathan ne kaikki samalla kirjaimella: hoo!

MARGAREETA. Jos te ette ole uskostanne luopunut, niin ei enää voi purjehtia tähtien mukaan.

BEATRICE. Mitähän se houkko sillä tarkoittaa?

MARGAREETA. Minäkö? En mitään. Mutta antakoon Jumala jokaiselle, mitä hänen sydämensä toivoo.

HERO. Nämä hansikkaat lähetti kreivi minulle. Mikä suloinen tuoksu! Haistappas!

BEATRICE. Minussa on nuha, serkku, en voi haistaa.

MARGAREETA. Tyttö, ja nuhaa! No niin, voihan sitä vilustua.

BEATRICE. Heresta siunaa ja varjele! Kuinka kauan olet tuota älyn ammattia pitänyt?

MARGAREETA. Siitä saakka kuin te siitä luovuitte. Eikö se äly minua kaunista verrattomasti?

BEATRICE. Se ei ole oikein näkyvissä; sinun pitäisi kantaa sitä tanussasi. -- Mutta minä olen todellakin sairas.

MARGAREETA. Ottakaa hiukan _Carduus benedictus_-keitosta ja pankaa sydämmellenne; se on parasta lääkettä sydämmen ahdistukseen.

HERO. Nyt pistit häntä ohdakkeella.

BEATRICE. Benedictus? Miksi Benedictus? Siinä ehkä piilee joku opetus siinä Benedictus-sanassa.

MARGAREETA. Opetusko? Ei, toden totta, minulla ei ollut mitään opettavaista mielessä; tarkoitin vain tavallista Benedictus-ohdaketta. Luulette kenties, että minä luulen teitä rakastuneeksi. En, totta tosiaankaan, en ole sentään sellainen hupsu, että ajattelisin kaikkea, mikä päähän pistää; eikä päähäni liioin pistä ajatella kaikkea, mitä voisin. Sillä, toden totta, vaikka pääni puhki ajattelisin, en voisi ajatella, että te olisitte rakastunut tai tulisittekaan rakastuneeksi. Ja kuitenkin, semmoinen se Benediktkin oli, mutta hän on nyt tullut ihmisiksi, hän. Hän vannoi ettei ikinä menisi naimisiin, ja nyt hän kuitenkin, sydämmensä uhalla, syö mutisematta mitä eteen pannaan. Kuinka teidät saisi käännetyksi, sitä en tiedä; mutta minusta teillä on silmät päässä, niinkuin muillakin tytöillä.

BEATRICE. Mitä hölkkää se sinun kielesi nyt käy?

MARGAREETA. Ei se ainakaan väärään laukkaa.

(Ursula palajaa.)

URSULA. Neiti hyvä, joutuun pukeumaan! Prinssi, kreivi, signor Benedikt, Don Juan ja kaikki kaupungin hienot herrat ovat tulleet saattamaan teitä kirkkoon.

HERO. Auttakaa minua pukeumisessa, hyvä serkku, hyvä Marketta, hyvä Ursula.

(Menevät.)

Viides kohtaus.

Toinen huone Leonaton talossa.

(Leonato, Moilasen ja Muikkari tulevat.)

LEONATO. Mitä minusta tahdotte, kunnon naapuri?

MOILANEN. Niin, nähkääs teidän armonne, minulla olisi vähän kahdenkeskistä kanssanne, joka hiukan niinkuin likeltä liikuttaa teitä.

LEONATO. Lyhyesti siis, sillä näettehän että minulla on kiire.

MOILANEN. Niin, armollinen herra, semmoinen on asia.

MUIKKARI. Niin, todellakin, semmoinen on asia, armollinen herra.

LEONATO. Mikä asia, hyvät ystävät?

MOILANEN. Tämä kunnon Muikkari, nähkääs, armollinen herra, ei pysy oikein asiassa. Vanha mies, nähkääs, armollinen herra! Ja hänen järkensä ei ole niin tylsä, kuin Jumalan avulla soisin sen olevan; mutta, toden totta, hän on kunniallinen kuin nahka hänen kulmakarvainsa välissä.

MUIKKARI. Niin, Jumalan kiitos, olen niin kunniallinen, kuin joku toinenkin kuka tahansa, joka on vanha mies eikä ole kunniallisempi kuin minä.

MOILANEN. _Exempla sunt odorosa; palabras_,[19] naapuri Muikkari!

LEONATO. Olette vaivalloisia, hyvät naapurit.

MOILANEN. Sen teidän armonne vain sanoo kohteliaisuudesta, kun olemme sen herttua raukan oikeudenpalvelijoita; mutta totisesti, mitä minuun tulee, jos olisin niin vaivalloinen kuin kuningas, niin en surkuttelisi, vaikka käyttäisinkin kaikki teidän armonne hyväksi.

LEONATO. Kaikki vaivalloisuutesi minun hyväkseni? Ha!

MOILANEN. Niin kyllä, vaikka sitä olisi tuhannen kippuntaa enemmän kuin mitä sitä on; sillä teidän armonne, kuulemma, on niin merenteerattu kuin kuka muu tahansa kaupungissa, ja vaikka vain olen köyhä mies, niin minua ilahuttaa sitä kuulla.

MUIKKARI. Niinikään minua.

LEONATO. Tahtoisin mielelläni tietää, mitä teillä on minulle sanottavaa.

MUIKKARI. Niin, nähkääs, teidän armonne, vahtimme on tänä yönä -- kaikella kunnioituksella teidän armoanne kohtaan -- vanginnut pari pahinta pääveijaria, mitä Messinassa löytyy.

MOILANEN. Hyvä kelpo vanhus, teidän armonne! Hän on vähän lörppö; niin, niin, kun vanhuus tulee, niin järki menee, niinkuin sanotaan. Jumal' auttakoon meitä! Se on maailman menoa. -- Tosiaankin, hyvin sanottu, naapuri Muikkari! -- Niin, se Jumala on hyvä mies; kun kaksi ajaa samalla selkähevosella, niin täytyy toisen istua takana. -- Kunnon sielu, teidän armonne! Niin totisesti, se hän on, niin totta kuin kukaan, joka syö leipää. Mutta Jumalalle tulee antaa kunnia. Kaikki ihmiset eivät ole yhdenlaiset. Niin, niin, hyvä naapuri parka!

LEONATO. Tosiaankin, rakas naapuri, teille hän ei vertoja vedä.

MOILANEN. Hyvät lahjat ovat Jumalalta.

LEONATO. Minun täytyy nyt mennä.

MOILANEN. Sana vain, teidän armonne. Niin nähkääs, vahtimme on todellakin käsittänyt kaksi luulevaa henkilöä, ja me soisimme että teidän armonne tänä aamuna tutkisi heitä.

LEONATO. Voitte itse heitä tutkia ja tuoda minulle pöytäkirjan; minulla on nyt kova kiire, niinkuin kyllä näette.

MOILANEN. Kyllä se asia akkuraatisti toimitetaan.

LEONATO. Juokaa lasi viiniä, ennenkuin menette. Hyvästi!

(Sanansaattaja tulee.)

SANANSAATTAJA. Armollinen herra, teitä odotetaan viemään tytärtänne vihille.

LEONATO. Tulen paikalla; olen valmis.

(Leonato ja sanansaattaja menevät.)

MOILANEN. Mene, rakas virkaveli, mene Yrjö Sysisen tykö ja käske hänen tuoda kynä ja mustetta mukanaan arestiin. Meidän pitää nyt mennä tutkimaan niitä miehiä.

MUIKKARI. Ja se on tehtävä viisaasti.

MOILANEN. Älystä ei tule olemaan puutetta, sen minä takaan; täällä on (osoittaen otsaansa) se värkki, joka panee ne semmoiset pihtiin. Hanki vain tänne se ahtivarjus panemaan tutkintomme rotokollaan, ja tule sitte tyköni arestiin.

(Menevät.)

NELJÄS NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Kirkossa.

(Don Pedro, Don Juan, Leonato, munkki, Claudio, Benedikt, Hero, Beatrice y.m. tulevat.)

LEONATO. Niin, pater Fransiscus, lyhykäisesti vain; ei muuta kuin pelkkä vihkimäkaava; heidän velvollisuuksistaan voitte sitten erikseen huomauttaa heille jäljestäpäin.

MUNKKI. Tahdotteko, kreivi, tulla naiduksi tämän neiden kanssa?

CLAUDIO. En.

LEONATO. Mennä naimisiin hänen kanssaan, pater; nainen tulee naiduksi.

MUNKKI. Tahdotteko, neiti, mennä naimisiin tämän kreivin kanssa?

HERO. Tahdon.

MUNKKI. Jos tiedätte jompikumpi jotakin sisällistä estettä,[20] joka kieltää teitä naimisiin menemästä, niin velvoitan teitä sielunne autuuden tähden ilmoittamaan sen.

CLAUDIO. Tiedättekö te, Hero, jotakin?

HERO. En, herrani.

MUNKKI. Tiedättekö te, kreivi, jotakin?

LEONATO. Minä rohkenen hänen puolestaan vastata: ei.

CLAUDIO. Oi, mitä kaikkea ne ihmiset rohkenevat! Mitä kaikkea ne ihmiset tekevät! Mitä kaikkea he joka päivä tekevät, tietämättään mitä tekevät!

BENEDIKT. Mitä nyt? Huudahduksiako! No niin, toisia niitä käytetään naurettaessa,[21] niinkuin: ha, ha, ha!

CLAUDIO. Takaisin, munkki! -- Luvallanne, isä: Vapaasti, pakottako mulle soitte Tään immen, tyttärenne?

LEONATO. Vapaasti, Niinkuin on Luoja hänet mulle suonut.

CLAUDIO. Ja mitä tulee minun teille antaa Näin kalliin lahjan palkaksi?

DON PEDRO. Ei mitään, Jos ette häntä anna takaisin.

CLAUDIO. Teilt' ylevää ma kiitollisuutt' opin. Tuoss' saatte hänet takaisin, Leonato; Mädästä hedelmäst' ei ystävälle; Hän kunnian on varjo vain ja kuori. Kas, kuinka punastuu hän niinkuin impi! Oo, mihin hurskauden arvoverhoon Ovela synti osaa pukeutua! Tuo verihän se puhtaan siveyden On kaino ilme! Hänet kun nyt näette, Näöstään ettekö te kaikin vanno, Ett' on hän impi? Mut se ei hän ole: Hekuman hehkun tuntee hän; tuo puna On syyllisyyttä, eikä kainoutta.

LEONATO. Mit' aattelette?

CLAUDIO. Ett'en häntä nai; En sido sydäntäni julkiporttoon.

LEONATO. Jos itse, kreivi, hältä viekoitellen Nuoruuden vastustuksen voititte Ja langetitte hänen impeytensä, --

CLAUDIO. Kyll' arvaan; tarkoitatte, että häntä Jos koskin, niin mua miehenään hän piti, Ja syntins' ajattoman sillä peitti. Ei, Leonato! En julkeata sanaa lausunut, Ain' osoitin, kuin veli sisarelle, Häveliään lemmen arkaa puhtautta.

HERO. Olenko minä muuta näyttänyt?

CLAUDIO. Haa! näyttänyt! Teen kirjan sitä vastaan. Olevan näytit kirkas kuin Diana, Ujo kuin umppu ennen kukkimistaan; Mut raivokkaampi olet himoissasi Kuin Venus tai nuo riettaat elukat, Jotk' irstaass' aistin hurmass' elämöivät.

HERO. Pahoinko voitte, noin kun hourailette?

LEONATO. Miks vaiti, prinssi?

DON PEDRO. Mitä puhuisin? Häveten seison, hyvän ystävän Kun autoin liittoon julkiporton kanssa.

LEONATO. Haa! näinkö puhutaan, vai näenkö unta?

DON JUAN. Näin puhutaan, ja totta puhutaan.

BENEDIKT. Ei näistä häiksi.

HERO. Totta! Jumalani!

CLAUDIO. Leonato, minäkö se tässä seison? Tuo onko prinssi! Tuoko prinssin veli? Tuo Heroko? Nää silmät omammeko?

LEONATO. On oikein. Mutta mitä tää on, kreivi?

CLAUDIO. Kyselmän saanko tehdä tytöllenne? Te luonnon voimasta ja isänvallan Manatkaa häntä totta puhumaan.

LEONATO. Se tee, niin totta lapseni kuin olet!

HERO. Jumala, auta! Voi, mua, lapsi parkaa! Miks nimitätte moista kuulustusta?

CLAUDIO. Totuuden mukaan, mikä nimenne?

HERO. Se eikö Hero? Ken sen nimen tahraks Voi tosi syytteen heittää?

CLAUDIO. Sen voi Hero. Niin, Hero itse Heron hyveen tahraa. Ketä miestä ikkunasta viime yönä Puhuttelitte kahdentoista jälkeen? Jos impi olette, niin vastatkaa.

HERO. En ketään miestä silloin puhutellut.

DON PEDRO. Siis ette ole impi. -- Leonato, Pahoittaa mieltäni, kun teidän täytyy Tämmöistä kuulla: kautta kunniani, Minä, veljeni ja loukattu tää kreivi Kuulimme, näimme hänen öiseen aikaan Puhuvan ikkunastaan ruojan kanssa, Jok' itse tunnusti, se rietas konna, Tuhansin kerroin salaa hänen kanssaan Rivoa pitäneensä yhteyttä.

DON JUAN. Hyi! hyi! Ei sitä saata kertoa, Ei nimin nimittää; niin kyllin puhdast' Ei ole kieli, että loukkaamatta Puhua siitä vois. Siis, kaunis lapsi, Mua surettaa sun huono käytöksesi.

CLAUDIO. Oi, Hero! Mikä Hero olisitkaan, Jos asuis puolet muotos suloutta Sydämmes aikeissa ja aatoksissa! Hyvästi, riettain! Hyväst', ihanaisin! Sa puhdas synti, synnillinen puhtaus! Sun tähtes kaikki lemmen ovet suljen Ja silmilleni sidon epäluulon, Jok' ilkimielin kauneutta katsoo Eik' enää koskaan siitä ihastu.

LEONATO. Mua varten eikö tikaria kellään?

(Hero pyörtyy.)

BEATRICE. Mik' on sun, serkku? Miksi maahan vaivut?

DON PEDRO. Pois tulkaa! Häpeä kun tuli ilmi, Hält' elon kyven sammui.

(Don Pedro, Don Juan ja Claudio menevät.)

BENEDIKT. Kuinka voi hän?

BEATRICE. On kuollut, pelkään minä. -- Auta, setä! Voi, Hero! Setä! Pater! Benedikt!

LEONATO. Pois, turma, raskast' älä kättäs ota! On hänelle kuolo kauniin verho, Mit' osaa toivoa.

BEATRICE. Kuink' on sun, Hero?

MUNKKI. Huoletta, neiti!

LEONATO. Silmäs auki luotko?

MUNKKI. Luo kyllä; miks ei sitä tekis?

LEONATO. Miksi? Oi, eikö koko luomakunta huuda Hänelle häpeää? Hän kieltää voiko Rikosta, jonka verikin jo leimaa? -- Ei, Hero; silmiäsi älä avaa! Jos arvelisin, ett'et oiti kuole Ja ettei henkes sorru häpeääsi, Niin nuhteitteni päätökseksi itse Sun surmaisin. Ma surisinko sitä, Ett' yks on laps vain mulla? Moittisinko Ma luonnon saituutta? Oi, sinä mulle Yks olet liikaa! Miksi tätä yhtä! Miks olit koskaan silmilleni rakas? Miks laupiaan' en kädell' ottanut Kadulta lapsekseni mieron lasta? Jos liassa ja saastassa se rypeis, Sanoisin: "siihen mull' ei ole osaa, Häpeä tuo on vieraan rungon kasvain." Mut mun, mun omani, jot' ylistin, Rakastin, jumaloin; mun siihen määrään, Ett' itse oma itseni en ollut Ma häneen nähden; hän -- oi, hän on kuiluun Vajonnut sysimustaan! Meress' aavass' Ei kyllin vettä häntä puhdistamaan, Ei kyllin suolaa, millä inhan lihan Pilaumasta estäis.

BENEDIKT. Tyyntykää! Niin ihmeissäni minä olen tästä, Ett' en ma tiedä mitä sanoa.

BEATRICE. Parjattu serkkua on, toden totta!

BENEDIKT. Te hänen makuutoverinansako Olitte viime yön?

BEATRICE. En viime yötä; Mut siihen saakka olen vuoden umpeen Levännyt hänen kanssaan.

LEONATO. Todistettu Ja vahvistettu! Lujemmaksi tehty, Mik' oli pönkätty jo rautateljin! Prinssitkö valehtelis? Claudioko, Mi häntä lempi niin, ett' immen tahran Pois kyynelillään huuhtoi puhellessaan? Ei, tulkaa pois! Hän kuolkoon!

MUNKKI. Mua kuulkaa: Ma neittä pidin silmällä ja siksi Vait olin tähän asti, puuttumatta Asian menoon. Näin, kuink' immen poskiin Syöksähti tuhansina punan ilmeet, Ja tuhansina valkoenkeleinä Viaton häpy karkoitti sen punan; Ja hänen silmissänsä hehkui tuli, Jok' epäluulon poltti, millä prinssit Ryvetti hänen puhdast' impeyttään. Mua narriks sanokaatte; oppiani Epäilkää, elämäni havaintoja, Jotk' antaa kokemuksen vahvan leiman Mun kirjatiedoilleni; vanhuuttani Epäilkää, pyhää virka-arvoani, Jos neiti tuo ei ole syytön uhri Purevan parjauksen.

LEONATO. Mahdotonta! Se ainut hyve, mikä viel' on hällä, On, ettei pattovalan synnillä Enennä kiroustaan: hän ei kiellä. Miks sitten puolustellen tahdot peittää, Mink' alastonna näemme silmissämme.

MUNKKI. Ken mies se, josta teitä syytetään?

HERO. Sen tietää syyttäjäni, enkä minä. Jos kestään miehest' enempää mä tiedän, Kuin mit on puhtaan immen lupa tietää, Niin minust' armo väistyköön! -- Oi, isä, Jos todistetaan, että miehen kanssa Kesk'yöllä puhelin, tai viime yönä Kenenkään luodun kanssa sanaa vaihdoin, Niin lyö mua, hylkää, kuoliaaksi kiusaa.

MUNKKI. Erehdys kumma pettänyt on prinssit.

BENEDIKT. Kaks heist' on täysin kunnon miehiä; Jos heidän älynsä on harhaan viety, Niin Juan bastardi on juonitellut, Jonk' aatos aina konnantöitä hautoo.

LEONATO. En tiedä. Jos se totta on, niin tytön Tuo käsi ruhjoo; vaan jos valhett' on se, Niin ylpein heistä saa sen vielä tuta. Niin kuivannut ei aika vertani, Niin kalvanut ei ikä älyäni, Niin tuhonnut ei varojani köyhyys, Niin vaurio ei ystäviä vienyt, Ett' en vois näyttää, että mulla vielä On hengen tarmoa ja ruumiin voimaa Ja varoja ja ystäviä kyllin Tuon uhkan maksaakseni.

MUNKKI. Älkää vielä! Mun suokaa tässä kohden antaa neuvo. Lähteissään prinssit luuli neiden kuolleeks; Pitäkää piiloss' impi joku aika Ja tosikuolleeks julistakaa hänet. Surua ulkonaista osoittakaa Ja ripustakaa vanhaan perhehautaan Murehtivainen muistokirjoitus Ja valmiiks hautajaiset laittakaa.

LEONATO. Ja mitä sitten? Miksi tämä kaikki?

MUNKKI. Niin, hyvin tehtynä se sääliks muuttaa Voi parjauksen, ja se on jo hyvä. Vaan tämän vuoks en tätä tuumaa haudo, Nää sätket suuremman on synnyn alku. Hän kuoli -- niin on tapaus kuvattava -- Samana hetkenä kuin syytös tehtiin; Ja siitä surku, sääli, anteeksanto Kaikissa herää; sillä niin käy aina: Mit' omaat, sit' et miksikään sa arvaa, Kun sitä nautit, vaan kun menetät sen, Niin saa se liian arvon; silloin huomaat Sen hyvän, jot' et omatessas nähnyt. Niin Claudionkin käy. Kun saa hän tietää, Ett' immen surmannut on sanoillaan, Niin tämän kuva ilmi suloudessaan Sukeltaa miehen mielikuvattiin, Ja kaikki hänen elämänsä hempeys Puvussa vielä ihanammassa Ja kiehtovampana ja täydempänä Kuvastuu sielun silmään sisimpään, Kuin hänen eläissään. Mies silloin suree -- Jos rakkautt' on tuntenut hän koskaan -- Ja toivoo, ett' ois syyte tekemättä, Jos kohta todeksikin syytteens' uskoo. Näin toimikaa, ja asia, sen takaan, Paremmin luonnistuu, kuin mitä itse Nyt saatan sattumoilleen arvata. Mut jos ois kaikki muutkin laskut väärät, Niin pelkkä usko, ett' on impi kuollut, Tukauttaa tämän kumman herjajutun. Jos sekin pettää, piilottakaa tyttö -- Jok' onkin paras hänen maineelleen -- Hiljaiseen, pyhään luostariin, pois kaikkein Silmistä, kielistä ja parjauksista.

BENEDIKT. Leonato, tehkää niinkuin munkki käskee; Ja vaikk' on tietty, että likeisessä Ma suhteess' olen Claudioon ja prinssiin, Niin, kautta kunniani, tässä olen Niin vilpitön ja vait, kuin sielu omaan Ruumiisen nähden.

LEONATO. Tässä tuskain virrass' Ohuinkin rihma voi mua ohjata.

MUNKKI. Se hyvä; siitä kiinni pitäkää; Lääkettä kummaa tauti kumma vaatii. -- Te, neiti, kuolkaa elämään; hääpäivä Vain lykkäytyy; siis malttain kärsikää.

(Munkki, Hero ja Leonato menevät.)

BENEDIKT. Neiti Beatrice, oletteko itkenyt koko ajan?

BEATRICE. Olen, ja tulen kai itkemään vielä kauemmin.

BENEDIKT. Sitä minä en tahtoisi.

BEATRICE. Ei teidän tarvitsekaan; teen sen omasta tahdostani.

BENEDIKT. Luulen totisesti, että kauniille serkullenne on tapahtunut vääryys.

BEATRICE. Oi, kuinka suuren kiitoksen se mies minulta ansaitsisi, joka hankkisi hänelle oikeutta!

BENEDIKT. Onko mitään keinoa, millä osoittaa semmoista ystävyyttä?

BEATRICE. On hyvin suora keino, mutta semmoista ystävää ei ole.

BENEDIKT. Voiko mies sen tehdä?

BEATRICE. On se miehen tehtävä, vaan ei teidän.

BENEDIKT. En rakasta mitään maailmassa niin paljon kuin teitä. Eikö se ole kummaa?

BEATRICE. Kummaa kuin asia, josta minä en mitään tiedä. Yhtä hyvin saattaisin minä sanoa, että en rakastanut mitään niin paljon kuin teitä; mut älkää uskoko minua, ja kuitenkaan en valehtele; en tunnusta mitään, enkä kiellä mitään. -- Surkuttelen vain serkkuani.

BENEDIKT. Kautta tämän miekan, Beatrice, sinä rakastat minua.

BEATRICE. Älkää vannoko sen kautta; te syötte sen.