Part 3
DON PEDRO. No, mitä intohimon oireita hän osoittaa?
CLAUDIO (hiljaa). Nyt syötti koukkuun! Kala käy onkeen.
LEONATO. Mitäkö oireita, prinssi? Hän istuu tuossa -- (Claudiolle) onhan tyttäreni teille kertonut, kuinka.
CLAUDIO. On oikein.
DON PEDRO. Kuinka? Kuinka? Sanokaa! Te minua hämmästytätte. Olin aina luullut, että hänen sydäntään ei mitkään lemmen hyökkäykset voisi valloittaa.
LEONATO. Minä sen olisin vaikka vannonut, teidän armonne, vallankin mitä Benediktiin tulee.
BENEDIKT (syrjässä). Pitäisin tätä pilkantekona, jos tuo valkoparta ei sitä sanoisi; koiruus ei totisesti voi piillä tuollaisen arvokkaisuuden verhossa.
CLAUDIO (hiljaa). Nyt se on käynyt koukkuun. Jatkakaa, jatkakaa!
DON PEDRO. Onko hän Benediktille tunteitaan ilmaissut?
LEONATO. Ei, ja vannoo ettei koskaan sitä tekisi; ja se se häntä vaivaa.
CLAUDIO. Se on totta, ihan totta; samaa kertoi tyttärenne; "pitääkö minun", hän sanoo, "joka niin usein olen häntä pilkallisesti kohdellut, kirjoittaa hänelle, että häntä rakastan?"
LEONATO. Ja sen hän sanoo, kun parhaillaan kirjoittaa hänelle kirjettä; sillä hän nousee ainakin parikymmentä kertaa yössä ja istuu siinä sitte paitasillaan ja kirjoittaa kokonaisen arkin täyteen. -- Tyttäreni on kaikki kertonut.
CLAUDIO. Kun nyt puhutte arkista, muistuu mieleeni sievä pila, jonka tyttärenne meille kertoi.
LEONATO. Oo! -- ettäkö, kun hän oli sen täyteen kirjoittanut ja luki sen läpi, hän tapasi Benediktin ja Beatricen arkista? --
CLAUDIO. Niin aivan.
LEONATO. Ja sitten repii hän kirjeen tuhansiksi penninkokoisiksi palasiksi, ja toruu itseään siitä, että voi olla niin julkea ja kirjoittaa henkilölle, jonka tietää häntä siitä pilkkaavan: "arvostelen häntä", hän sanoo, "oman itseni mukaan, sillä minä häntä pilkkaisin, jos hän minulle kirjoittaisi; niin, sen tekisin, vaikka häntä rakastankin."
CLAUDIO. Ja sitten hän lankee polvilleen, itkee, huokaa, lyö rintojaan, repii hiuksiaan, rukoilee, sadattelee: "Oi, armas Benedikt! Anna, Jumala, kärsivällisyyttä!"
LEONATO. Niin hän todellakin tekee, tyttäreni on sen kertonut: ja hän on niin hurmauksen vallassa, että tyttäreni väliin pelkää, että hän epätoivossaan tekee itselleen tuhoja. Se on aivan totta.
DON PEDRO. Olisi hyvä, jos Benedikt saisi siitä tietää jonkun toisen kautta, sillä tyttö ei itse tahdo sitä ilmoittaa.
CLAUDIO. Mitä hyvää siitä? Hän vain kääntäisi asian pilkaksi ja kiusaisi tyttöpahaista vielä pahemmin.
DON PEDRO. Jos hän niin tekisi, niin olisi laupeuden työ hirttää hänet. Se on erinomaisen suloinen tyttö ja ihan epäilemättä hyvämaineinen.
CLAUDIO. Niin, ja tavattoman älykäs.
DON PEDRO. Kaikessa muussa paitse siinä, että rakastaa Benediktiä.
LEONATO. Oi, hyvä prinssi, kun äly ja veri taistelevat noin hennossa ruumiissa, niin on kymmenen todistetta yhtä vastaan siitä, että veri vie voiton. Surkuttelen häntä sitä suuremmalla syyllä, kun olen hänen setänsä ja holhoojansa.
DON PEDRO. Jospa se tyttö olisi minuun noin hassumaisesti rakastunut! Minä olisin silloin heittänyt kaikki arvelut ja ottanut hänet aviosiipakseni. Pyydän kuitenkin, puhukaa Benediktille asiasta ja kuulkaa mitä hän siihen sanoo.
LEONATO. Luuletteko, että siitä olisi hyvää?
CLAUDIO. Hero pitää varmana, että Beatrice kuolee siihen paikkaan; sillä hän sanoo, että hän tahtoo kuolla, jos Benedikt ei häntä rakasta, ja että hän ennen tahtoo kuolla kuin ilmaista rakkautensa; ja vaikkapa Benedikt häntä kosisikin, niin tahtoisi hän ennen kuolla kuin uhrata rahtuakaan tavaksi tulleesta kiistämishalustaan.
DON PEDRO. Siinä hän tekee oikein; jos hän panisi tunteensa tarjolle, niin on sangen luultavaa, että Benedikt häntä pilkkaisi; sillä miehellä on, niinkuin kaikki tiedämme, ylimielinen luonne.
CLAUDIO. Hän on muuten sangen hieno mies.
DON PEDRO. Hänellä on todellakin sangen miellyttävä ulkomuoto.
CLAUDIO. Niin, jumaliste, onkin, ja, minun nähdäkseni, hyvä äly.
DON PEDRO. Niin todellakin; hänestä väliin kirpoo säkeniä, jotka näyttävät älyn leimauksilta.
LEONATO. Ja luullakseni hän on urhoollinenkin.
DON PEDRO. Niinkuin Hektor, sen ma takaan; ja siitä päättäen, miten hän taisteluissa suoriutuu, täytyy myöntää hänet älykkääksi; sillä hän joko suurella varovaisuudella niitä karttaa tai tosikristillisellä pelolla niihin alistuu.
LEONATO. Jos hän pelkää Jumalaa, niin tulee hänen välttämättä pitää rauha; jos hän rauhan rikkoo, niin täytyy hänen pelolla ja vavistuksella ryhtyä taisteluun.
DON PEDRO. Sen hän tekeekin; sillä se mies pelkää Jumalaa, vaikka, hänen karkeasta pilastaan päättäen, kukaan ei sitä hänestä luulisi. Sittenkin surkuttelen veljenne tytärtä. Mennäänkö Benediktiä etsimään ja sanomaan hänelle, että tyttö häntä rakastaa?
CLAUDIO. Ei, hyvä prinssi, ei millään muotoa. Tytön haaveet kyllä kuolevat, kun hän saa järkeviä neuvoja.
LEONATO. Ei, se on mahdotonta; ennen hänen sydämmensä kuolee.
DON PEDRO. Kuulkaamme, mitä muuta tyttärellänne on kerrottavaa; se sillaikaa ehtii jäähtyä. Pidän paljon Benediktistä ja toivoisin, että hän kaikessa nöyryydessä tutkisi itseään, nähdäkseen kuinka perin kelvoton hän on saamaan niin kelpo naista.
LEONATO. Suvaitsetteko, prinssi hyvä? Päivällinen olisi valmis.
CLAUDIO (syrjään). Jos ei tuo mies tämän jälkeen silmittömästi hullaannu tyttöön, niin en ikinä usko todennäköisyyksiin.
DON PEDRO (hiljaa). Nyt on sama paula tytölle viritettävä, ja se tulee tyttärenne ja hänen kamarineitsyensä toimeksi. Hullunkurisuus on siinä, että kumpikin heistä on vakuutettu toisen rakkaudesta, vaikkei asiassa ole mitään perää. Sitä kohtausta tahtoisin nähdä; siitä tulee oikea pantomiimi. Nyt lähetämme Beatricen kutsumaan Benediktiä päivälliselle.
(Don Pedro, Claudio ja Leonato menevät.)
BENEDIKT (tulee esiin). Tämä ei voi olla pilantekoa; keskustelu oli vakavaa laatua. He ovat tietonsa saaneet Herolta. Näyttävät surkuttelevan neitiä, ja hänen intohimonsa näyttää olevan täydessä jänteessä. Rakastaa minua! No, siihen on vastattava. Kuulen jo, kuinka minua morkataan: sanovat että tulen kopeaksi, jos huomaan että hän minua rakastaa; sanovat edelleen, että hän ennen kuolee, kuin antaa mitään vihiä rakkaudestaan. -- En ole ikinä aikonut naida; mutta kopeaksi eivät saa minua sanoa. -- Onnelliset ne, jotka itse kuulevat, mistä heitä moititaan, ja sen mukaan voivat tehdä parannusta. Sanovat että neiti on kaunis: se on totuus, jonka itse voin todistaa; ja hyväntapainen: kyllä niin, sitä en voi valheeksi väittää; ja älykäs muussa, pait siinä että rakastaa minua: -- no, totisesti se ei ole mikään todistus hänen älystään, mutta ei se juuri tyhmyyttäkään osoita sillä minä tulen vuorostani häneen hirveästi rakastumaan. Tosin saanen siitä kuulla moniaita ilkeitä pistosanoja ja kuluneita kokkapuheita, minä kun olen niin kauan pauhannut naimista vastaan; mutta voihan se maku muuttua. Ihminen voi nuorena pitää ruoasta, jota hän vanhana ei voi kärsiä. Niinkö ne pilkkapuheet ja harkkasanat ja mokomatkin aivojen paperikuulat voisivat miestä pelottaa mielitekojensa reitiltä? Ei, maailma on kansoitettava. Kun sanoin, että kuolisin poikamiehenä, niin en luullut eläväni siksi, että joutuisin naimisiin. -- Tuossa tulee Beatrice. Kaunis tyttö kautta päivän kirkkauden! Vainuanpa jo vähän lemmen oireita hänessä.
(Beatrice tulee.)
BEATRICE. Vasten tahtoani ovat lähettäneet minut pyytämään teitä päivälliselle.
BENEDIKT. Kaunis Beatrice, kiitän teitä vaivastanne.
BEATRICE. En ole nähnyt enemmän vaivaa näistä kiitoksista, kuin te näette vaivaa minua kiittäessänne; jos se olisi vaivalloista ollut, niin en olisi ollenkaan tullut.
BENEDIKT. Teitä siis huvittaa tämä lähetys!
BEATRICE. Niin, juuri sen verran, kuin voitte ottaa veitsen kärkeen myrkyttääksenne kyyhkysen. Teillä ei liene ruokahalua, signor! Nöyrin palvelijanne!
(Menee.)
BENEDIKT. Haa! "Vasten tahtoani ovat lähettäneet minut pyytämään teitä päivälliselle"; -- tuossa on kaksinainen ajatus. "En ole nähnyt enemmän vaivaa näistä kiitoksista, kuin te näette vaivaa minua kiittäessänne"; -- siliä hän tahtoo sanoa: kaikki vaiva, minkä näen teidän puolestanne, on yhtä helppoa kuin kiittäminen. -- Jos ei minun tule häntä sääli, niin olen konna; jos en häntä rakasta, niin olen juutalainen. Menen hankkimaan hänen kuvansa.
(Menee.)
KOLMAS NÄYTÖS.
Ensimmäinen kohtaus.
Leonaton puisto.
(Hero, Margareeta ja Ursula tulevat)
HERO. Salihin juokse, hyvä Margareeta; Nepaani Beatricen siellä tapaat Puheissa Claudion ja prinssin kanssa. Kuiskaile hälle, tääll' ett' astelemme Minä ja Ursula ja hänest' yksin Vain haastelemme; sano kuunnelleesi Ja käske, että hiipii tänne lehtoon, Miss' auringossa nousseet kuusamat Auringon peittää, -- niinkuin suosikki, Jonk' armo nosti suureks, suuruudessaan Pimittää nostajaansa. -- Siellä piilköön Ja puhettamme kuulkoon. Siinä toimes; Tee hyvin tehtäväsi; mene nyt.
MARGAREETA. Hän paikalla on täällä, sen ma lupaan.
(Menee.)
HERO. Niin, Ursula, kun tulee Beatrice, Niin täällä puistoss' ees taas astellen Me Benediktist' yksin puhelkaamme. Kun hänet mainitsen, niin kiitä häntä Enemmän, kuin mit' ansaitseekaan miehet. Ma sitten kerron, kuinka pikeentynyt On Beatriceen Benedikt. Näin vuollaan Se pikku lemmettären viekas nuoli, Mi kuullessa jo haavoittaa. Nyt ala.
(Beatrice hiipii lehtimajaan.)
Kas, tuolla Beatrice maata myöten Kuin hyyppä hiipii meitä kuullakseen.
URSULA. On hauskin näky ongella, kun kala Hopeavirtaa kulta-airoin halkoo Ja ahnaast' ahmii petollisen syötin. Niin mekin pyydämme nyt onkeen häntä, Mi kurkkaa tuolla kuusanlehdossa. Ei pelkoa, ett' osastani eksyn.
HERO. Lähemmä, korvans' ettei hiukkaakaan Jää viekkaan syötin makeutta vaille. --
(Lähestyvät lehtimajaa.)
Ei, Ursula, hän ylpeä on liiaks. Ja sydän häll' on kesytön ja vauhko Kuin villihaukan.
URSULA. Niinkö tottakin on Benedikt pikeentynyt Beatriceen?
HERO. Niin sanoo prinssi ja myös sulhaseni.
URSULA. Sen käskivätkö tytön tiedoks saattaa?
HERO. He sitä pyysivät, mut minä neuvoin, Ett', ystävä jos heille Benedikt, Halunsa hänen käskisivät voittaa Ja sit' ei Beatricen tiedoks antaa.
URSULA. Miks niin? Se herra eikö ansaitse Aviovuodetta niin onnen täyttä, Kuin Beatrice suinkin laittaa voi?
HERO. Kautt' Amorin! Hän kyllä ansaitsee Sen kaiken, minkä miehelle voit suoda; Mut naisen sydänt' ei lie toista luotu Kovemmast' aineesta kuin Beatricen. Jos silmänsä hän mihin luo, niin säihkyy Siit' iva, ylenkatse; älyns' arvaa Niin suureks, ett' on hänen silmissään Muu kaikki halpaa; rakastaa ei voi hän, Ei taipua, ei muihin mukaantua, Vain itseään hän ihailee.
URSULA. Niin kyllä; Siis Benediktin rakkaudesta hänen Ei tule tietää; pilkaks kääntäis kaikki.
HERO. Niin, oikein. Viel' en ole nähnyt miestä Niin viisast', ylvää, kaunista ja nuorta, Jot' ei hän nurin kääntäis: jos on vaalas, Niin kutsuu häntä siskokseen; jos tumma, Niin luonto, narrin piirtäessään, ruman On tehnyt tolpan; jos on hoikka, niin on Kuin peitsi huonopontinen; jos lyhyt, Kuin kömpelösti tehty paran kuva; Jos puhelee, niin on kuin tuuliviiri, Jos vaiti on, niin seisoo niinkuin pölkky. Näin kaikest' esiin kääntää nurjan puolen, Eik' anna hyveelle ja totuudelle, Mit' ansio ja luonnollisuus vaatis.
URSULA. Ei varmaan hyväks ole moinen moite.
HERO. Ei, moinen tavaton ja tyly käytös, Kuin Beatricen, ei voi hyväks olla. Mut sano hälle se! Jos minä puhun, Niin hengiltä mun nauraa, sielun ruumiist' Ivaten ilkkuu, kompillaan mun tappaa. Siis Benedikt, kuin tuhkan alla tuli, Huokauksiin hiljaa hivukoon ja kuolkoon. Parempi kuolla niin, kuin pilkkaan kuolla, Jok' yhtä pahaa on kuin kuolla kutkuun.
URSULA. Ei, puhu pois, niin kuulet mitä sanoo.
HERO. Ei, ennen menen Benediktin luo Ja käsken hänen voittaa rakkautensa; Aionpa lisäks serkkuani hälle Siivosti panetella. Sin' et arvaa, Kuink' yksi sana myrkyttää voi lemmen.
URSULA. Ei, tuo ois suuri vääryys serkullenne. Niin vastoin järkeään ei voi hän tehdä, -- Jos muuten on niin älykäs ja sutka, Kuin sanotaan, -- ett' antais rukkaset Moiselle miehelle kuin Benedikt.
HERO. Italiassa hänellä ei vertaa, Jos Claudiotani en ota lukuun.
URSULA. Oi, älkää, neiti, suuttuko, jos sanon Mit' ajattelen: Signor Benedikt, Mit' älyyn tulee, muotoon, henkeen, mieleen, Mies ensimmäinen on Italiassa.
HERO. Niin, häll' on verrattoman hyvä maine.
URSULA. Ja verrattomasti sen ansaitseekin. Mut kosk' on häänne, neiti?
HERO. Milloin vain; Kentiesi huomenna. Mut tule sisään, Niin näytän pukuni ja kysyn mieltäs, Mik' oisi niistä somin häähameeksi.
URSULA (hiljaa). Nyt tarttui hän; nyt ansass' on, sen takaan.
HERO (hiljaa). Niin kyllä, niin; se Amor pitää puoliaan; Se milloin paulaa käyttää, milloin nuoltaan.
(Hero ja Ursula menevät.)
BEATRICE. Mi polte korvissani! Tosiaankin! Ivasta, korskasta mua moititaan! Pois, uhma, siis ja immen korska vaankin! Kiitosta niillä harvoin voitetaan. Benedikt, lemmi vain, ma vastaan ennän, Sydämmen villin kätes kesyttää; Jos mua lemmit, syliisi ma lennän, Ja pyhä liitto meidät yhdistää. Sun sanovat sen ansainneen; no niin, Sen tiesin, ennenkuin se sanottiin.
(Menee.)
Toinen kohtaus.
Huone Leonaton talossa.
(Don Pedro, Claudio, Benedikt ja Leonato tulevat.)
DON PEDRO. Jään tänne vain häittenne ajaksi, sitten lähden Aragoniaan.
CLAUDIO. Minä saatan teitä sinne, prinssi hyvä, jos suvaitsette.
DON PEDRO. Ei, se yhtä paljo himmentäisi avioliittonne uutta loistoa, kuin jos näyttäisin lapselle uutta pukua ja kieltäisin häntä sitä käyttämästä. Pyydän vain saada Benediktin seurakseni, sillä hän on kiireestä kantapäähän asti sulaa iloisuutta. Hän on kahdesti tai kolmesti katkaissut Cupidon jousenjänteen, ja tuo pikku peeveli ei tohdi häneen enää ampua. Hänellä on sydän eheä kuin kello, ja lerkkuna on hänen kielensä, sillä mitä hänen sydämmensä ajattelee, sen hänen kielensä ilmoittaa.
BENEDIKT. Hyvät herrat, en ole enää, mikä olin ennen.
LEONATO. Sitä minäkin; näytätte alakuloisemmalta.
CLAUDIO. Varmaankin hän on rakastunut.
DON PEDRO. Sekö heittiö rakastunut! Ei ole hänessä pisaraakaan oikeata verta, tunteakseen oikeata rakkautta. Jos hän on alakuloinen, niin hän on rahan tarpeessa.
BENEDIKT. Hammastani pakottaa.
DON PEDRO. Vedä pois se.
BENEDIKT. Hirteen!
CLAUDIO. Ensin se pitää hirttää, sitten vetää.
DON PEDRO. Mitä! Kannattaako hampaan pakotuksesta huokailla?
LEONATO. Se on kai hökää vain, tai ehkä on niissä mato.
BENEDIKT. Niin, kuka hyvänsä voi tuskan voittaa, paitsi se, joka tuskan tuntee.
CLAUDIO. Niinkuin sanoin, hän on rakastunut.
DON PEDRO. Hänessä ei ole merkiksikään himoa muuta kuin himo pukeutua muukalaisiin vaateparsiin; tänään esimerkiksi hän on hollantilaisena, huomenna ranskalaisena, tai kahden maan puvussa yhtähaavaa, esimerkiksi saksalaisena vyötäisistä alaspäin, roimahousuina koko mies, ja espanjalaisena lanteista ylöspäin, ei mitään takkia. Jos ei hänellä ole himoa tällaisiin narrimaisuuksiin, niinkuin hänellä todella näyttää olevan, niin ei hän ole mikään lemmenhimon narri, niinkuin te tahdotte todeksi näyttää.
CLAUDIO. Jos hän ei ole rakastunut johonkin naiseen, niin ei vanhat merkit pidä paikkaansa. Hän harjaa joka aamu hattuaan; mitä se muuta tietää?
DON PEDRO. Onko häntä nähty parturin luona?
CLAUDIO. Ei, mutta parturi on nähty hänen luonaan, ja hänen poskiensa vanha kaunistus on jo joutunut pallojen täytteeksi.
LEONATO. Tosiaankin, hän näyttää nuoremmalta kuin ennen, nyt kun parta on poissa.
DON PEDRO. Ja sitten hän vielä käyttää myskiä; oletteko jo hajulla?
CLAUDIO. Toisin sanoen: tuo herttainen poika on rakastunut.
DON PEDRO. Paras todistus on hänen alakuloisuutensa.
CLAUDIO. Ja milloinka hän ennen piti tapana pestä kasvojaan?
DON PEDRO. Niin, tai maalata poskiaan? Siinä suhteessa tiedän kyllä mitä hänestä puhutaan.
CLAUDIO. Entä hänen säkenöivä älynsä, joka nyt on pujahtanut luutun kieleen ja nyt on näppäinten hallittavana.
DON PEDRO. Tosiaankin, tämä kaikki osoittaa, että hänen laitansa on surkea. Lyhyesti sanoen: hän on rakastunut.
CLAUDIO. Niin, ja minä tiedän myös, kuka häntä rakastaa.
DON PEDRO. Sen minäkin tahtoisin tietää. Lyön vetoa, että se on joku, joka ei häntä tunne.
CLAUDIO. Tuntee, ja kaikki hänen huonot puolensa; ja kaikesta huolimatta kuolee hänen edestään.
DON PEDRO. Hän on haudattava, kasvot ylöspäin.
BENEDIKT. Mutta tämä kaikki ei auta hampaanpakotukseen. -- Hyvä vanhus, pyydän, tulkaa vähäisen syrjään; olen miettinyt kokoon kahdeksan tai yhdeksän järkevää sanaa, jotka tahdon teille sanoa, ja joita noiden tolvanain ei tarvitse kuulla.
(Benedikt ja Leonato menevät.)
DON PEDRO. Niin totta kuin elän! Hän anoo ukolta Beatriceä.
CLAUDIO. Ihan varmaan. Hero ja Margareeta ovat tällä välin asiansa toimittaneet Beatricen kanssa, ja nyt nuo kaksi karhua eivät kai pureksi, kun tapaavat toisiaan.
(Don Juan tulee.)
DON JUAN. Jumalan rauha, herrani ja veljeni!
DON PEDRO. Hyvää päivää, veliseni!
DON JUAN. Jos teille soveltuisi, tahtoisin puhua kanssanne.
DON PEDRO. Kahdenko kesken?
DON JUAN. Jos niin suvaitsette; mutta kreivi Claudio saa kyllä kuunnella, sillä se, mitä aion puhua, koskee häntä.
DON PEDRO. Mistä on puhe?
DON JUAN (Claudiolle). Aiotteko, teidän korkeutenne, huomenna pitää häitä?
DON PEDRO. Tiedäthän, että aikoo.
DON JUAN. Sitä en tiedä, kun hän saa tietää, mitä minä tiedän.
CLAUDIO. Jos on jotakin estettä, niin pyydän, että sen ilmoitatte.
DON JUAN. Luulette kenties, että en ole ystävänne; se nähdään jäljestäpäin, ja tulette luulemaan minusta parempaa, kun kuulette mitä nyt ilmoitan. Mitä veljeeni tulee, niin luulen, että hän pitää paljon teistä ja että hän sydämmen rakkaudesta on auttanut teitä näissä avioliiton puuhissa. Totisesti, huono teko koko kosinta! Huonosti käytetty vaiva!
DON PEDRO. Kuinka niin? Mitä on tapahtunut?
DON JUAN. Tulin tänne teille sitä kertomaan. Erityisseikkoihin puuttumatta -- sillä hänestä on liiankin kauan huhuja liikkunut, -- neiti on uskoton.
CLAUDIO. Kuka? Heroko?
DON JUAN. Juuri hän; Leonaton Hero, teidän Hero, joka miehen Hero.
CLAUDIO. Uskotonko?
DON JUAN. Se sana on liian hyvä kuvaamaan hänen huonouttaan; voisin sanoa häntä pahemmaksikin; keksikää joku pahempi nimitys, niin sovitan sen häneen. Ihmetelkää vasta sitte, kun olette lisätodistuksia saanut; tulkaa tänä yönä mukaani, niin saatte nähdä, kuinka kavutaan sisään hänen kamarinsa ikkunasta, ja ihan hänen hääpäivänsä aatto-yönä. Jos sittekin vielä häntä rakastatte, niin naikaa hänet huomenna; mutta parempi olisi kunniallenne, jos muuttaisitte mieltä.
CLAUDIO. Olisiko tuo mahdollista?
DON PEDRO. Minä en tahdo sitä uskoa.
DON JUAN. Jos ette tohdi uskoa mitä näette, niin älkää myöskään tunnustako mitä tiedätte. Jos tulette mukaani, niin näytän teille mitä on tarvis; ja kun olette enemmän kuulleet, niin toimikaa sen mukaan.
CLAUDIO. Jos tänä yönä näen jotakin semmoista, jonkatähden en voi huomenna häntä naida, niin seurakunnan nähden, siinä paikassa, missä olisi määrä meidät vihkiä, tahdon häntä solvaista.
DON PEDRO. Ja koska minä häntä sinun puolestasi kosin, niin yhdessä sinun kanssasi minäkin tahdon häntä solvaista.
DON JUAN. En tahdo häntä sen enempää panetella, kunnes saan teidät todistajikseni. Malttia vain keskiyöhön saakka; silloin asia ilmenee.
DON PEDRO. Oi, mikä kovan onnen käänne!
CLAUDIO. Oi, mikä odottamaton onnettomuus!
DON JUAN. Oi, onneks ehkäistyä häpeää! Niin sanotte, kun saatte lopun nähdä.
(Menevät.)
Kolmas kohtaus.
Katu.
(Moilanen, Muikkari ja vartiomiehiä tulee.)
MOILANEN. Oletteko taattuja, kelpo miehiä?
MUIKKARI. Niin kyllä; olisi muuten surkeata, jos joutuisivat ijankaikkiseen pelastukseen ruumiin ja sielun puolesta.
MOILANEN. Ei, se olisi liian helppo rangaistus heille, jos näyttäisivät olevan vikapäät lainkuuliaisuuteen, kun ovat ulosvalitut prinssin vahdiksi.
MUIKKARI. Hyvä, antakaa heille heidän ortelinsa, naapuri Moilanen.
MOILANEN. _Roo riimo_, kuka on teidän mielestänne enimmin ansioton tulemaan konstaapeliksi?
1 VARTIJA. Pekka Kauranen, hyvä herra, ja Yrjö Sysinen, sillä he osaavat kirjoittaa ja lukea.
MOILANEN. Tulkaa lähemmäksi, naapuri Sysinen. Jumala on teille siunannut hyvän nimen. Hyvä katsanto on onnen lahja, mutta luku- ja kirjoitustaito tulee luonnosta.
2 VARTIJA. Jotka kumpikin, herra konstaapeli, --
MOILANEN. On teillä; sitähän tahdoitte sanoa, tiedämmä. Hyvä; siis mitä katsantoonne tulee, nähkääs, niin antakaa Jumalalle kiitos, ja älkää siitä kerskatko; ja mitä lukuja kirjoitustaitoonne tulee, niin säästäkää se toiseen aikaan, jolloin semmoisia turhuuksia ei tarvita. Täällä arvellaan teistä, että olette kyvyttömin ja sopivin mies vahtikonstaapeliksi; sen vuoksi teidän tulee kantaa lyhtyä.[16] Tämä on teidän ortelinne: teidän pitää panna kaikki maankiertäjät korkkaaliin; teidän pitää huutaa jok'ikiselle: seis, prinssin nimessä!
2 VARTIJA. Mutta jos ei joku tahdo seistä?
MOILANEN. No, nähkääs, silloin ette välitä hänestä, vaan annatte hänen mennä, ja huudatte heti muut vahtimiehet kokoon ja kiitätte Jumalaa, että olette siitä lurjuksesta päässeet.
MUIKKARI. Jos ei hän seiso, kun käsketään, niin ei hän ole prinssin alamaisia.
MOILANEN. Niin oikein, ja muihin kuin sellaisiin, jotka ovat prinssin alamaisia, ei teidän pidä sekaantua. -- Ette myöskään saa nostaa melua kaduilla, sillä jutteleminen ja jaaritteleminen vahdissa on siedettävä, ja sitä ei saa suvaita.
2 VARTIJA. Niin, parempi nukkua kuin jaaritella, tunnemmehan me ortelit.
MOILANEN. Oikein! Niinhän te puhutte kuin vanha ja hätäilemätön vahtimies; sillä en minäkään näe, mitä pahaa olisi nukkumisessa; mutta varokaa vain, etteivät varasta teiltä pertuskojanne. -- Lisäksi pitää teidän poiketa kaikissa kapakoissa ja käskeä kaikkia humalaisia kotiin nukkumaan.
2 VARTIJA. Entä jos eivät mene?
MOILANEN. No, silloin annatte heidän jäädä sinne, siksi kuin selvenevät, ja jos silloin eivät anna teille parempaa vastausta, niin voitte sanoa heille, etteivät olleetkaan niitä miehiä, joiksi heitä luulitte.
2 VARTIJA. Hyvä on.
MOILANEN. Jos tapaatte varkaan, niin voitte viran puolesta epäillä, ettei hän ole kunnon mies; ja mitä sen sorttisiin ihmisiin tulee, niin, nähkääs, jota vähemmän rupeatte heidän pariinsa tai tekemisiin heidän kanssaan, sitä parempi teidän rehellisyydellenne.
2 VARTIJA. Mutta jos tiedämme että hän on varas, emmekö silloin ota häntä kiinni?
MOILANEN. Tietysti voitte sen tehdä viran puolesta; mutta arvelen, että joka pikeen koskee, se itsensä tahraa. Rauhallisin keino teille, kun saatte varkaan kiinni, on antaa hänen näyttää, mitä miehiä hän on, ja varkain pujahtaa pakoon.
MUIKKARI. Teitä, kamraati, on aina pidetty laupiaana miehenä.
MOILANEN. Niin totisesti, minä en hirttäisi koiraakaan ehdoin tahdoin; sitä enemmän ihmistä, jonka ruumiissa on vähänkin rehellisyyttä.
MUIKKARI. Jos kuulette lapsen yöllä huutavan, niin teidän pitää kutsua imettäjää sitä vaientamaan.
2 VARTIJA. Entä jos imettäjä nukkuu eikä kuule meitä?
MOILANEN. No, menkää silloin rauhassa pois ja antakaa lapsen herättää hänet porullaan; sillä se lammas, joka ei kuule karitsaansa, kun se määkyy, tuskin vastaa vasikallekaan, kun se ammuu.
MUIKKARI. Se on viljainen vissi.
MOILANEN. Tämä se on ortelinne päätös. Te, konstaapelit, te esitätte nyt prinssin omaa persoonaa; jos tapaatte prinssin yöllä, niin voitte sanoa hänelle: seis!
MUIKKARI. Ei, hemmetissä; sitä, luulemma, hän ei voi tehdä.
MOILANEN. Viisi killinkiä yhtä vastaan, että voi; jokainen, joka tuntee reklamentit, tietää että hän voi sanoa hänelle: seis; tietysti, jos prinssi itse tahtoo; sillä, totisesti, vahti ei saa ketään loukata, ja loukkaus on sanoa miehelle vastoin hänen tahtoaan: seis!
MUIKKARI. No niin, hemmetissä, sitä minäkin.
MOILANEN. Ha, ha, ha! -- Ja nyt, ystävät, hyvää yötä! Jos sattuisi jokin painollinen asia tapahtumaan, niin kutsukaa minua. "Lupaan etten ilmoita mitä lakien ja asetuksien mukaan on salassa pidettävä", muistakaa se, ja hyvää yötä. -- Tule, naapuri.
2 VARTIJA. Kas niin, miehet, nyt tiedämme reklamenttimme; istumme tässä kirkonrappusilla kello kahteen, ja sitten menemme kaikki levolle.