Part 21

Marie-Aritoinette puolestaan päästi raivonhuudahduksen, pusersi rintaansa vasten kruununprinssiä, lapsi-parkaa, joka ei tajunnut näiden tapahtumien kantavuutta, kumartui aidakkeen yli ja hampaitaan kiristellen sähähti joukkoon sanan:

»Heittiöt!»

Jotkut kuulivat tuon sanan ja vastasivat uhkauksilla. Tori oli yhtä ainoaa kuohuntaa ja äänekästä hälinää.

Epätoivoissaan herttua de Choiseul oli valmis uhraamaan henkensä. Hän yritti vielä kerran tehota husaareihin.

»Husaarit», huusi hän, »kunnianne kautta, pelastakaa kuningas!»

Mutta silloin ilmestyi näyttämölle uusi esiintyjä parinkymmenen aseellisen miehen ympäröimänä.

Se oli Drouet. Hän oli tulossa valtuuston kokouksesta, jossa hänen yllytyksestään oli tehty päätös, että kuningas oli estettävä jatkamasta matkaansa.

»Haa», huudahti hän ja lähestyi herttuaa, »te haluatte ryöstää kuninkaan? Hyvä on, minä sanon teille, että saatte hänet haltuunne vain vainajana!»

Herttua vuorostaan astui miekka koholla Drouetia kohden.

Mutta kansalliskaartin päällikkö astui väliin.

»Jos tulette askeltakaan lähemmäksi», sanoi hän herttualle, »niin minä tapan teidät!»

Silloin syöksyi esiin muuan mies joukon uhkauksista piittaamatta.

Se oli Isidor de Charny. Drouetia juuri hän oli väijynyt.

»Pois tieltä, pois tieltä!» huusi hän ja työntyi ratsullaan väkijoukkoon. »Tuo mies kuuluu minulle!»

Ja puukko ojossa hän hyökkäsi Drouetin kimppuun.

Mutta juuri kun hän oli tavoittamaisillaan miehensä, kuului yhtaikaa kaksi laukausta: toinen ammuttiin pistoolilla, toinen kiväärillä.

Pistoolinluoti litistyi Isidorin solisluuta vasten.

Kiväärinluoti lävisti hänen rintansa.

Molemmat aseet laukaistiin niin läheltä, että poloinen uhri kirjaimellisesti peittyi ensin liekkiin, sitten savuun.

Hänen nähtiin levittävän kätensä ja kuultiin jupisevan:

»Catherine-parka!»

Puukko kirposi hänen kourastaan, hän kaatui poikkiteloin hevosen lautasille ja luisui sitten maahan.

Kuningattarelta pääsi kauhunhuudahdus. Hän oli vähällä pudottaa kruununprinssin sylistään heittäytyessään taaksepäin. Hän ei siis nähnyt toista ratsumiestä, joka nelisti Dunin suunnalta ja tunkeutui niin sanoaksemme siihen vakoon, jonka poloinen Isidor oli kyntänyt väkijoukkoon.

Kuningas seurasi kuningatarta ja sulki ikkunan.

Nyt eivät vain jotkut harvat äänet huutaneet: »Eläköön kansa!» eivät vain husaariluopiot sitä huutaneet, vaan koko väkijoukko ja joukon mukana nekin parikymmentä husaaria, jotka viimeiseen saakka olivat pysyneet uskollisina: kuninkuuden viimeinenkin toivo ja tuki oli pettänyt!

Kuningatar heittäytyi nojatuoliin ja peitti kasvot käsiinsä. Hän ajatteli äskeistä surullista tapausta: hän oli nähnyt Isidor de Charnyn kaatuvan hänen puolestaan niinkuin aikaisemmin Georgesin.

Mutta äkkiä kuului ovelta kovaa melua, joka sai hänet kohottamaan katseensa.

Emme yritä kuvailla, mitä kaikkea naisen ja kuningattaren sydän tunsi seuraavan sekunnin vierähtäessä.

Kynnykselle ilmestyi Olivier de Charny, kalpeana ja yltyleensä verisenä veljensä syleilyn jäljiltä.

Kuningas näytti menettäneen ryhtinsä kokonaan.

XXXII

Charny

Huone tulvahti täyteen kansalliskaartilaisia ja muuta väkeä, joka uteliaisuuttaan oli rientänyt paikalle.

Kuningattaren täytyi sen vuoksi hillitä ensimmäinen vaistomainen liikkeensä nousta ja rientää Charnyta vastaan, pyyhkiä nenäliinallaan veri hänen vaatteistaan ja lausua hänelle muutama lohdunsana, sydämestä sydämeen lähtevä lohdunsana.

Mutta hän voikin vain suoristautua tuolillaan, ojentaa kätensä häntä kohden ja kuiskata:

»Olivier...!»

Synkkänä ja tyynenä Charny teki merkin vieraille kuuntelijoille ja sanoi lempeällä, mutta lujalla äänellä:

»Anteeksi, hyvät herrat, minun täytyy saada puhua heidän majesteetilleen.»

Kansalliskaartilaiset yrittivät vastata, että he olivat tulleet nimenomaan estämään, ettei kuningas pääsisi kosketuksiin ulkomaailman kanssa. Charny puristi kalpeat huulensa yhteen, rypisti kulmakarvojaan, aukaisi päällystakkinsa, jolloin tuli näkyviin kaksi pistoolia, ja toisti ehkä entistäkin lempeämmällä, mutta juuri siksi sitä uhkaavammalta kuulostavalla äänellä: »Hyvät herrat, minulla oli kunnia sanoa jo teille, että haluan puhua kahdenkesken kuninkaan ja kuningattaren kanssa.»

Ja hän teki vieraille kuuntelijoille merkin poistua huoneesta.

Tuo ääni ja tuo voima, jolla Charny hallitsi itseään ja sen vuoksi myöskin muita, palauttivat de Damasiin ja kuninkaan molempiin henkivartijoihin tarmon, joka oli heidät hetkeksi jättänyt. Työntäen edellään kansalliskaartilaisia ja uteliaita he puhdistivat huoneen vieraasta väestä.

Tällöin kuningatar ymmärsi, mikä hyöty tuollaisesta miehestä olisi ollut kuninkaan vaunuissa, ellei hovisääntö olisi pakottanut rouva de Tourzelia jäämään paikoilleen.

Charny silmäili ympärilleen todetakseen, että kuningattaren ympärillä oli tällöin vain uskollisia palvelijoita. Sitten hän astui lähemmäksi ja sanoi:

»Madame, tässä minä nyt olen. Minulla on seitsemänkymmentä husaaria kaupungin porttien ulkopuolella. Luulen voivani luottaa heihin. Mitä määräätte minut tekemään?»

»Oh, sanokaa ensin», kysyi kuningatar saksaksi, »mitä teille on tapahtunut, Charny-parka?»

Charny teki merkin, että de Malden, joka ymmärsi saksaa, oli saapuvilla.

»Ah», jatkoi kuningatar ranskaksi, »kun emme enää nähneet teitä, luulimme teidän kuolleen?»

»Valitettavasti, madame», vastasi Charny syvän alakuloisesti, »minun vuoroni ei vielä ollut kuolla, poloinen veljeni Isidor tällä kertaa...»

Ja hänen silmänsä kyyneltyivät.

»Mutta», kuiskasi hän, »kyllä minunkin vuoroni tulee...»

»Charny, Charny, minä kysyn, mitä teille on tapahtunut ja miksi katositte sillä lailla paristamme», sanoi kuningatar.

Sitten hän lisäsi puoliääneen saksaksi:

»Olemme kaivanneet teitä, varsinkin minä.»

Charny kumarsi.

»Luulin veljeni ilmoittaneen teidän majesteetillenne, minkä takia poistuin hetkeksi luotanne.»

»Niin, tiedän. Te lähditte ajamaan takaa Drouet-heittiötä ja me pelkäsimme jo, että tuossa takaa-ajossa teille oli sattunut jokin onnettomuus.»

»Minulle sattui tosiaankin hyvin ikävä onnettomuus. Kaikista ponnisteluista huolimatta en voinut tavoittaa häntä ajoissa! Joku paluuta tekevä kyytimies oli sanonut hänelle, että teidän majesteettinne vaunut, joiden hän oli luullut menevän Verdunin tietä, olivatkin menossa Varennesiin. Silloin hän oikaisi Argonnen metsään. Pariin otteeseen yritin ampua hänet pistooleillani, mutta pistoolit olivat panostamattomat. Olin ottanut Sainte-Menehouldissa väärän hevosen, olin saanut herra Dandoinsin ratsun minulle tarkoitetun asemasta. Minkä sille voi, madame! Se oli kohtalon oikku! Minä seurasin häntä metsäänkin, mutta en tuntenut teitä. Hän sen sijaan tunsi pienimmät polutkin. Kaiken lisäksi iltahämärä muuttui yhä sankemmaksi. Niin kauan kuin näin hänet, seurasin häntä kuin varjoa; niin kauan kun kuulin, seurasin hänen askeltensa ääntä. Mutta tuo ääni lakkasi kuulumasta kuten varjokin oli häipynyt, ja minä olin yksin, metsään eksyneenä, pimeän ympäröimänä... Ah, madame, olen mies, te tunnette minut... tällä hetkellä en itke, mutta siellä metsässä, sankassa pimeässä minä vuodatin kiukun kyyneliä ja huusin raivosta!»

Kuningatar ojensi hänelle kätensä.

Charny kumarsi ja kosketti huulillaan tuota kättä..

»Mutta kukaan ei vastannut huutoihini», jatkoi Charny. »Koko yön harhailin metsässä ja aamun sarastaessa huomasin tulleeni lähelle Gèvesin kylää, joka on Varennesista Duriin kulkevan tien varrella... Oliko teidän onnistunut välttää Drouet, kuten hänen oli onnistunut välttää minut? Se oli mahdollista. Siinä tapauksessa te olitte lähteneet Varennesista ja minun oli turhaa yrittää sinne. Oliko teidät vangittu Varennesissa? Jos niin oli käynyt, ei minun avustani olisi minkäänlaista hyötyä, koska olin yksin. Päätin siis jatkaa matkaa Duniin päin. Ennenkuin ehdin perille, tapasin tiellä herra Deslonin ja sata husaaria. Hän oli huolestunut, muttei hänkään tiennyt mitään. Hän oli vain nähnyt herrojen de Bouillén ja de Raigecourtin karauttavan täyttä neliä Stenayn taholle. Miksi he eivät olleet puhuneet hänelle mitään? Varmaankin he epäilivät häntä. Mutta minä tunnen Deslonin kunnon aatelismieheksi. Arvasin, että teidän majesteettinne oli pidätetty Varennesissa ja että de Bouillé ja de Raigecourt olivat paenneet mennäkseen ilmoittamaan asiasta kenraalille. Kerroin kaikki Deslonille ja vannotin häntä seuraamaan minua husaareineen. Hän suostui heti, mutta jätti kolmekymmentä miestä vartioimaan Maus-joen siltaa. Tuntia myöhemmin olimme Varennesin edustalla — olimme ratsastaneet yhdessä tunnissa parikymmentä kilometriä! — ja minä halusin ryhtyä hyökkäykseen heti, raivata tien selväksi kuninkaan ja teidän majesteettinne luokse. Mutta me näimme katusulun katusulun takana. Olisi ollut mieletöntä yrittää selviytyä niistä rynnäköllä. Minä aloitin neuvottelut. Paikalle tuli muuan kansalliskaartilaisvartiosto. Minä pyysin siltä lupaa saada yhdistää husaarini kaupungissa majailevaan husaarijoukkoon. Sitä lupaa ei myönnetty. Silloin pyysin päästä kuninkaan puheille, ja koska näytti siltä, että tämä pyyntö evättäisiin kuten edellinenkin, kannustin minä ratsuani, kiidätin yli ensimmäisen katusulun, sitten toisen... Kaupungilta kuuluvan metelin opastamana nelistin eteenpäin ja saavuin torille juuri kun... teidän majesteettinne poistui parvekkeelta. Ja nyt», lopetti Charny, »odotan teidän majesteettinne ohjeita».

Kuningatar puristi vielä kerran Charnyn käsiä omissaan.

Sitten hän kääntyi kuninkaaseen päin, joka yhä istui tylsänä mietteissään, ja sanoi:

»Sire, oletteko kuullut, mitä uskollinen palvelijanne, kreivi de Charny on puhunut?»

Mutta kuningas ei vastannut.

Silloin kuningatar nousi ja meni hänen luoksensa.

»Sire», huomautti hän, »nyt ei ole sekuntiakaan hukattavana. Valitettavasti olemme tuhlanneet aikaa liikaakin! Tässä on herra de Charny, jonka käytettävissä on seitsemänkymmentä hänen sanojensa mukaan täysin taattua miestä ja joka nyt odottaa ohjeitanne.»

Kuningas ravisti päätänsä.

»Sire, taivaan tähden, antakaa ohjeet!»

Charny rukoili niitä katseellaan, kuningatar äänellään.

»Ohjeet?» kertasi kuningas. »Ei minulla ole ohjeita antaa.

Minähän olen vanki. Tehkää mitä luulette voivanne tehdä.»

»Hyvä», sanoi kuningatar, »siinä onkin kaikki mitä pyydämme».

Ja hän veti Charnyn syrjään ja sanoi:

»Teillä on nyt avoin valtakirja. Tehkää, kuten kuningas sanoi, kaikki mitä luulette voivanne tehdä.»

Sitten hän lisäsi kuiskaten:

»Mutta tehkää pian ja toimikaa tarmokkaasti tai muutoin olemme hukassa!»

»Hyvä on, madame», vastasi Charny. »Sallikaa minun neuvotella hetkinen noiden herrojen kanssa. Mitä me päätämme, se pannaan heti täytäntöön.»

Tällöin astui herttua de Choiseul huoneeseen. Hänen kädessään oli muutamia veriseen nenäliinaan kiedottuja papereita.

Hän ojensi ne sanaa lausumatta Charnylle.

Kreivi ymmärsi, että ne paperit oli löydetty hänen veljeltään. Hän otti käteensä tuon verisen perinnön, kohotti nenäliinan huulilleen ja suuteli sitä.

Kuningatar nyyhkytti.

Mutta Charny ei edes kääntynyt. Hän pani paperit poveensa ja sanoi:

»Hyvät herrat, voitteko auttaa minua siinä viimeisessä yrityksessä, johon aion nyt ryhtyä?»

»Olemme valmiit uhraamaan siihen henkemme», vastasivat nuoret miehet.

»Voitteko taata minulle kymmenen uskollisina pysynyttä miestä?»

»Meitä on tässä kahdeksan, yhdeksän.»

»Hyvä. Minä palaan seitsemänkymmenen husaarini luo.

Minun hyökätessäni katusulkuja vastaan hyökkäätte te takaapäin. Tämä hyökkäys jakaa heidän huomionsa kahtaalle, joten minä kykenen valtaamaan katusulut. Yhdistynein voimin me sitten tunkeudumme tänne saakka ja viemme kuninkaan.»

Vastaukseksi nuoret miehet ojensivat kätensä Charnylle.

Kreivi kääntyi sitten kuningattareen päin.

»Madame», sanoi hän, »tunnin kuluttua teidän majesteettinne on vapaa tai minä olen vainaja».

»Voi, kreivi, kreivi, älkää lausuko sitä sanaa! Se koskee minuun liian kipeästi!»

Olivier vahvisti kumarruksella äskeisen vakuutuksensa ja piittaamatta uudesta melusta ja hälinästä, joka oli tunkeutumassa taloon, hän riensi ovelle päin.

Mutta juuri kun hän laski kätensä säpille, aukeni ovi ja kynnykselle ilmestyi uusi henkilö tuomaan lisänsä tähän jo ennestäänkin hyvän monivivahteiseen murhenäytelmään.

Tulija oli neljänkymmenen tai viidenviidettä vuoden ikäinen, jonka piirteet olivat synkät ja ankarat. Viisto kaulanauha, auennut takki, väsymyksestä tulehtuneet silmät, pölyiset vaatteet todistivat selvästi, että hänkin oli, jonkun voimakkaan intohimon kannustamana, taivaltanut nopeasti pitkän matkan.

Hänen vyössään näkyi kaksi pistoolia ja kupeella heilui sapeli.

Ovea avatessaan hän huohotti eikä voinut äännähtääkään. Hän näytti rauhoittuvan vasta kun huomasi kuninkaan ja kuningattaren. Tyydytetyn koston hymy levisi hänen kasvoilleen ja välittämättä toisarvoisista henkilöistä, jotka olivat ryhmittyneet huoneen perälle, hän kohotti kätensä jo oviaukossa, jonka hän miltei täytti kookkaalla varrellaan, ja sanoi:

»Kansalliskokouksen nimessä minä vangitsen teidät kaikki!»

Salamannopeasti herttua de Choiseul syöksähti esiin pistooli kädessä. Hänkin kohotti kätensä ampuakseen tuon uuden tulokkaan, joka julkeudessaan ja päättäväisyydessään tuntui voittavan kaikki, mitä tähän asti oli nähty.

Mutta vieläkin nopeammalla liikkeellä kuningatar tarttui hänen uhkaavaan käteensä ja sanoi herttualle puoliääneen:

»Älkää jouduttako perikatoamme, herra. Kärsivällisyyttä! Näin me voitamme aikaa, eikä markiisi de Bouillé voi enää olla kaukana.»

»Olette oikeassa, madame», vastasi herttua.

Kuningatar silmäili Charnyta ihmeissään, ettei kreivi ollut syöksynyt esille tätä uutta vaaraa torjumaan. Mutta omituista! Charny näytti haluavan väistellä tuon uuden tulokkaan katsetta ja oli siirtynyt huoneen pimeimpään soppeen.

Mutta kuningatar, joka tunsi kreivin, aavisti, että oikean hetken vaatiessa Charny tulisi esille tuosta pimeästä ja salaperäisyydestä.

XXXIII

Uusi vihollinen

Koko tämä kohtaus, jolloin herttua de Choiseul uhkasi surmata kansalliskokouksen nimessä saapuneen miehen, näytti tapahtuneen niin, ettei mies huomannut pelastuneensa varmasta kuolemasta.

Häntä tuntui muuten kannustavan vallan toinen tunne kuin pelko. Siitä ei voinut olla epäilystäkään, kun katseli hänen kasvojensa ilmettä. Se ilme oli kuin metsästäjän, joka lopultakin näkee samaan hautaan sulloutuneina leijonan, naarasleijonan ja leijonan pennut, jotka ovat raadelleet hänen ainoan lapsensa.

Kuultuaan sanan _vangitsen_, joka oli saanut herttua de Choiseulin syöksymään esille, nousi kuningaskin.

»Vankeja, kansalliskokouksen nimessä vangittuina! Mitä tarkoitatte? En ymmärrä teitä.»

»Se on yksinkertainen juttu», vastasi tuntematon, »ja helppo ymmärtää. Vaikka olitte vannonut, ettette poistuisi Ranskasta, olette kuitenkin lähtenyt yöllä pakoon, olette pettänyt sananne, pettänyt kansan, pettänyt kansakunnan, niin että kansalaiset ovat huutaneet kaikkia tarttumaan aseihin, niin että koko kansa on noussut ja että kansa ja kansakunta sanovat teille vähäpätöisimmän alamaisenne suulla — joka vaikka onkin alhaista syntyperää on silti kyllin mahtava —: 'Sire, kansan, kansakunnan, kansalliskokouksen nimessä te olette minun vankini!'»

Viereisestä huoneesta kuului hyväksymishuutoja, joita säesti tai joita seurasi raivokas suosionosoitusten myrsky.

»Madame, madame», kuiskasi herttua de Choiseul kuningattarelle, »älkää unohtako, että te ehkäisitte minua ja ellette olisi säälinyt tuota miestä, ei teidän nyt tarvitsisi sietää moista häväistystä».

»Se ei merkitse mitään, jos voimme kostaa», vastasi kuningatar niinikään kuiskaavalla äänellä.

»Niinpä kyllä», sanoi herttua, »mutta entä jos emme voikaan kostaa?»

Kuningatar voihkaisi raskaasti.

Mutta silloin kreivi de Charnyn käsi ojentui hitaasti herttuan selän takaa ja kosketti kuningattaren käsivartta.

Marie-Antoinette kääntyi nopeasti.

»Antakaa tuon miehen sanoa ja tehdä mitä hän haluaa», kuiskasi kreivi, »minä otan hänet vastuulleni...»

Kuningas oli kokonaan huumaantunut häntä kohdanneesta uudesta iskusta ja silmäili ihmeissään tuota synkännäköistä miestä, joka kansalliskokouksen, kansan ja kansakunnan nimessä puhui hänelle noin voimakasta kieltä. Tähän kummasteluun sekoittui jonkunlaista uteliaisuutta, sillä Ludvig XVI:sta tuntui, että hän oli nähnyt tuon miehen joskus ennenkin, vaikkei muistanut missä, ja ettei hän nähnyt tuota miestä nyt ensimmäistä kertaa.

»Mutta mitä te oikeastaan tahdotte minusta? Puhukaa.»

»Sire, minä tahdon, ettette te eikä kuninkaallinen perhe astu enää askeltakaan ulkomaille päin.»

»Ja te olette varmaankin tullut tuhatmiehisen joukon kanssa estämään lähtöäni?» sanoi kuningas, joka kävi keskustelun pitkästyessä yhä ryhdikkäämmäksi.

»En, sire. Olen yksin tai oikeammin, meitä on kaksi, kenraali Lafayetten ajutantti ja minä, halpa talonpoika vain. Mutta kansalliskokous on laatinut vangitsemismääräyksen. Se on luottanut meihin ja uskonut meidän tehtäväksemme sen täytäntöönpanon ja se pannaan täytäntöön.»

»Näyttäkää sitä määräystä, jotta edes saan vilkaista siihen», sanoi kuningas.

»Se on seuralaiseni hallussa, ei minulla. Kenraali Lafayette ja kansalliskokous ovat lähettäneet toverini panemaan täytäntöön kansan tahtoa. Minut on lähettänyt herra Bailly tai oikeammin minä olen lähtenyt omasta aloitteestani pitämään silmällä sitä toveria ja ampuakseni hänet, jos hän epäröisi.»

Kuningatar, herttua de Choiseul, de Damas ja muutkin läsnäolijat silmäilivät toisiaan ihmeissään; he olivat nähneet kansan vain kahdessa olomuodossa: alistuvana tai riehahtavana, armoa anovana tai murhaavana. Ensimmäistä kertaa he näkivät sen tyynenä, pystypäin, kädet ryntäillä, voimansa tuntevana ja puhuen oikeuksiensa nimessä.

Ludvig XVI käsitti varsin pian, ettei hänellä olisi mitään toivottavaa tuollaisen raudanlujan miehen taholta, — ja hän koettikin lopettaa keskustelun lyhyeen.

»No, missä on toverinne?» kysyi hän.

»Takanani.»

Ja hän väistyi syrjään. Oviaukossa nähtiin muuan nuori mies, jonka yllä oli käskyläisupseerin virkapuku. Hän nojasi pihtipieleen.

Hänenkin ulkoasunsa oli epäjärjestyksessä, mutta se epäjärjestys ei ollut voiman, vaan masennuksen aiheuttama.

Hänen kasvonsa uivat kyynelissä ja hän piteli muuatta paperia kädessään.

Tämä nuori mies oli herra de Romeuf, sama kenraali Lafayetten ajutantti, johon, kuten lukija muistanee, olemme tutustuneet silloin kun Louis de Bouillé saapui Pariisiin.

Kuten kävi selville siitä keskustelusta, joka de Romeufilla tällöin oli nuoren aatelismiehen kanssa, oli hän isänmaanystävä ja vilpitön isänmaanystävä. Lafayetten jouduttua Tuileries-palatsin diktaattoriksi hän oli saanut tehtäväkseen pitää silmällä kuningatarta ja saattaa tätä kaikilla matkoilla. Hän oli tässä toimessaan osoittanut sellaista kunnioittavaa hienoutta, että kuningatar oli monesti lausunut hänelle siitä tunnustuksensa.

Nähdessään hänet nyt kuningatar huudahti kiusallisesti yllätettynä:

»Oh, tekö?»

Ja huokaisten raskaasti, kuten nainen, joka huomaa, että hänen vastustamattomaksi katsottu lumousvoimansa onkin pettänyt, hän jatkoi:

»Tätä en olisi milloinkaan uskonut...!»

»Kas niin!» murahti toinen sanansaattaja. »Kaikesta päättäen tein oikein, kun tulin.»

Herra de Romeuf lähestyi hitaasti, alasluoduin katsein ja pidellen kädessään vangitsemismääräystä.

Mutta kuningas oli kärsimätön eikä suonut nuorelle miehelle aikaa ojentaa tuota määräystä, vaan astui nopeasti häntä vastaan ja tempasi sen hänen kädestään.

Luettuaan sen hän huudahti:

»Ranskassa ei ole enää kuningasta!»

Herra de Romeufin seuralainen hymyili ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: Tiedän sen hyvin.

Kuninkaan sanat kuullessaan kuningatar kääntyi kuninkaaseen päin ja silmäili häntä kysyvästi.

»Kuulkaa, madame», sanoi kuningas. »Näin kuuluu määräys, jonka kansalliskokous on uskaltanut julkaista.»

Ja hän luki närkästyksestä värähtelevällä äänellä seuraavat rivit:

»Kansalliskokous määrää sisäasiain ministerin lähettämään viipymättä departementteihin pikalähettejä, jotka vievät kaikille viranomaisille, kansalliskaarteille ja valtakunnan vakinaisille sotajoukoille ohjeet, että jokainen kuningaskunnasta poistumaan pyrkivä on pidätettävä ja että kaikenlaisten esineitten, aseitten, ammusvarojen, hopea- ja kultarahojen, hevosten ja ajoneuvojen maastavienti on estettävä. Ja jos nämä pikalähetit tapaavat kuninkaan tai kenet tahansa kuninkaallisen perheen jäsenen tai henkilöitä, jotka mahdollisesti ovat avustaneet heitä karkaamaan, on mainittujen viranomaisten, kansalliskaartien ja vakinaisten joukkojen kaikin mahdollisin keinoin koetettava keskeyttää tämä karkaaminen, estettävä heitä jatkamasta matkaansa sekä myöhemmin tehtävä tili toimistaan oikeusviranomaisille.»

Kuningatar oli kuunnellut eräänlaisen tylsän mielialan vallassa. Mutta kun kuningas oli lopettanut, ravisti hän päätänsä kuin kootakseen ajatuksensa.

»Antakaa se minulle!» sanoi hän ja ojensi kätensä ottaakseen tuon kohtalokkaan paperin. »Mahdotonta!»

Herra de Romeufin toveri oli sillä välin hymyillyt rauhoittavasti Varennesin kansalliskaartilaisille ja isänmaanystäville.

Kuningattaren lausuma sana _mahdotonta_ oli tehnyt heidät levottomiksi, vaikka he olivat kuulleet vangitsemismääräyksen sisällön alusta loppuun.

»Oh, lukekaa, madame», kehoitti kuningas katkeralla äänellä, »jos vielä epäilette. Lukekaa, sen on sommitellut ja allekirjoittanut kansalliskokouksen puheenjohtaja.»

»Ja kuka on se mies, joka on uskaltanut kirjoittaa ja nimellään varmentaa moisen määräyksen?»

»Muuan aatelismies, madame», vastasi kuningas. »Markiisi de Beauharnais!»

Eikö olekin kumma sattuma — mikä todistaa selvästi menneisyyden ja tulevaisuuden salaperäisen yhteyden — että tässä päätöksessä, joka keskeytti Ludvig XVI:n, kuningattaren ja kuninkaallisen perheen paon, oli nimi, joka tähän asti tuntemattomana liittyisi niin huikaisevalla tavalla 19. vuosisadan historian alkuvaiheisiin?

Kuningatar otti vangitsemismääräyksen ja luki sen, kulmat kurtussa ja huulet tiukasti yhteenpuristettuina.

Sitten kuningas otti sen häneltä lukeakseen sen jälleen ja luettuaan sen toistamiseen viskasi sen vuoteelle, missä kruununprinssi ja kuninkaallinen prinsessa nukkuivat tietämättä mitään tästä kiistelystä, joka ratkaisi heidän vastaisen kohtalonsa.

Tämän nähdessään kuningatar ei voinut enää hillitä itseään, vaan syöksyi parahtaen vuoteen luo, sieppasi peitteeltä paperin, rutisti sen käteensä ja viskasi sen kauas lattialle.

»Oh, herra, mitä te teette!» huudahti hän. »Minä en tahdo, että tuo paperi saastuttaa minun lapsiani!»

Naapurihuoneessa syntyi tavaton meteli. Kansalliskaartilaiset liikahtivat hyökätäkseen huoneeseen, jossa kuuluisat pakolaiset olivat.

Kenraali Lafayetten ajutantti huudahti kauhistuneena.

Hänen toverinsa kiljahti raivosta.

»Haa», mutisi hän hampaittensa raosta, »täällä häväistään kansalliskokousta, häväistään kansakuntaa, häväistään kansaa! Hyvä on!»

Ja kääntyen etuhuoneeseen sulloutuneitten, pyssyin, viikattein ja miekoin aseistautuneitten, taisteluhaluisten miesten puoleen hän huusi:

»Tänne, kansalaiset!»

Kansalliskaartilaiset liikahtivat toisen kerran tunkeutuakseen sisähuoneeseen; epätietoista on, mikä olisi ollut seuraus näiden kahden, vihaa huokuvan joukon yhteentörmäyksestä, ellei Charny, joka oli lausunut keskustelun alussa vain pari kolme sanaa ja joka siitä lähtien oli pysytellyt erillään, olisi rientänyt esille ja tarttunut tuntemattoman kansalliskaartilaisen käteen juuri kun se oli kiertynyt miekanponnen ympärille.

»Sallikaa minun puhua teille pari sanaa, herra Billot», sanoi hän.

Billot — hän se tosiaan oli — äännähti kummissaan, valahti kuolonkalpeaksi, näytti jonkun tovin epäröivältä ja työnsi sitten osittain paljastetun miekan takaisin tuppeen.

»Hyvä on. Minullakin on teille jotakin sanottavaa, herra de Charny», sanoi hän.

Sitten hän kääntyi ovelle päin.

»Kansalaiset», sanoi hän, »tilaa meille! Minun on puhuttava hieman tämän upseerin kanssa. Mutta olkaa rauhassa», lisäsi hän hiljaa, »leijona, naarasleijona ja pennut eivät pääse käsistämme. Minä olen paikalla ja vastaan heistä!»