Part 20

Miesten lopetellessa selostustaan oli herttua kuulevinaan pimeästä pienen ratsujoukon tömistelyä ja miltei samassa muuan ääni huusi:

»Ken siellä?»

»Ranska!» vastattiin.

»Mikä rykmentti?»

»Monsieurin rakuunat.»

Näiden sanojen jälkeen muuan kansalliskaartilainen laukaisi pyssynsä.

»Hyvä», kuiskasi herttua lähimmälle aliupseerilleen, »tuolla on herra de Damas rakuunoineen!»

Ja enempää aikailematta hän karkoitti tieltään ne kaksi miestä, jotka olivat tarttuneet hänen ratsunsa suitsiin ja huusivat, että hänen oli toteltava valtuustoa eikä ketään muuta, komensi eteenpäin, suoriutui äkkirynnäköllä niistä, jotka yrittivät pidättää häntä, raivasi itselleen selvän tien ja tunkeutui valaistulle ja ihmisiä viliseville kaduille.

Saussen taloa lähestyessään hän huomasi kuninkaan valjastamattomat vaunut ja jonkun matkan päässä pienen torin, jonka yhdellä laidalla, vaatimattoman rakennuksen edessä, oli vahva vartiosto.

Välttääkseen yhteentörmäystä joukkonsa ja kaupungin asukkaitten kanssa hän ratsasti suoraan husaarien kasarmille, joka oli hänelle ennestään tuttu.

Kasarmi oli tyhjä: hän sijoitti siihen neljäkymmentä husaariaan.

Kun herttua astui kasarmista kadulle, tuli kaksi valtuuston jäsentä pidättämään häntä ja vaatimaan mukaansa kaupungintaloon.

Mutta herttua, joka oli vielä husaareistaan kuulomatkan päässä, lähetti nämä miehet pois sanoen tulevansa valtuuston puheille sitten kun saisi sopivan tilaisuuden ja huusi kovalla äänellä kasarmin vartijoille, ettei ketään saisi päästää kasarmin alueelle.

Pari kolme tallimiestä oli jäänyt kasarmiin. Näiltä herttua kuuli, että husaarit, jotka eivät tienneet, mihin heidän päällikkönsä olivat joutuneet, olivat lähteneet heitä noutamaan tulleitten kaupunkilaisten kanssa ja hajaannuttuaan pitkin kaupunkia olivat nyt juomassa uusien ystäviensä seurassa.

Tämän uutisen kuultuaan herttua palasi kasarmiin. Hänen käytettävänään oli siis vain neljäkymmentä miestä, joiden ratsut olivat tehneet yhdeksänpenikulmaisen päivämatkan. Sekä miehet että hevoset olivat upi uuvuksissa.

Mutta tilannetta ei voinut parantaa. Herttua ryhtyi tarkastamaan pistoolejaan, olivatko ne kunnossa. Sitten hän selitti saksaksi husaareille, jotka ranskaa taitamattomina eivät olleet käsittäneet äskeisistä tapauksista yhtään mitään, että kuningas, kuningatar ja kuninkaallinen perhe oli vangittu ja että nyt oli heidät vapautettava vangitsijani käsistä tai kuoltava.

Puhe oli lyhyt mutta ytimekäs. Se näytti tehonneen husaareihin voimakkaasti. Kummastuneina he toistivat sanoja: _Der König, die Königin_.

Herttua ei antanut heille aikaa jäähdytellä innostustaan. Hän komensi: »Miekat esiin, eteenpäin, mars!» ja ratsasti hyvää hölkkää rakennukselle päin, jonka edessä hän oli nähnyt vartioston ja jota hän arveli taloksi, missä kuningasta pidettiin vangittuna.

Kansalliskaartilaisten solvauksista piittaamatta hän pani kaksi miestänsä portille vartijoiksi ja aikoi astua sisälle.

Silloin hän tunsi olkapäällään käden kosketuksen.

Hän kääntyi ja näki kreivi de Damasin, jonka äänen hän oli tuntenut, kun kreivi oli vastannut kansalliskaartilaisten kysymykseen: kuka siellä?

Herttua oli kai hieman luottanutkin tähän apuun.

»Ah, tekö?» sanoi hän. »Paljonko teillä on väkeä?»

»Olen yksin tai melkein yksin», vastasi toinen.

»Kuinka niin?»

»Rykmenttini kieltäytyi seuraamasta minua ja minä olen täällä viiden kuuden miehen kanssa.»

»Ikävä juttu, mutta mitä siitä, onpa minulla neljäkymmentä husaaria, katsotaanpa, mitä niillä saamme aikaan.»

Kuninkaan luona oli paraikaa valtuuston lähetystö, jota johti herra Sausse.

Lähetystö sanoi Ludvig XVI:lle:

»Koska Varennesin asukkaat nyt tietävät, että heillä on ilo nähdä keskuudessaan kuninkaansa, tulevat he tiedustelemaan hänen ohjeitaan.»

»Ohjeitani?» ihmetteli kuningas. »Valjastuttakaa siis vaununi, jotta pääsen lähtemään.»

On vaikea sanoa, mitä valtuuston lähetystö olisi vastannut tähän täsmälliseen pyyntöön, sillä samassa kuului ulkoa herttuan hevosten töminä ja ikkunoista nähtiin husaarien järjestäytyvän torille paljastetut sapelit kädessä.

Kuningatar vavahti, ilon säde valaisi hänen kasvojaan.

»Olemme pelastetut!» kuiskasi hän madame Elisabethin korvaan.

»Jumala sen suokoon!» vastasi tämä hurskas, kuninkaallinen karitsa, joka antoi Jumalalle kunnian kaikesta, hyvästä ja pahasta, toivosta ja epätoivosta.

Kuningas suoristautui ja odotti.

Valtuustonjäsenet silmäilivät toisiaan levottomina.

Eteisestä, jota joukko viikattein aseistettuja talonpoikia vartioi, kuului kovaa melua, sananvaihtoa ja sitten taistelun melskettä. Kynnykselle ilmestyi herttua de Choiseul, hatutta päin ja miekka kädessä.

Hänen hartioittensa takaa näkyivät de Damasin kalpeat, mutta päättäväiset kasvot.

Molempien upseerien katseessa oli sellainen uhkanilme, että valtuuston edustajat väistyivät syrjään, jättäen tyhjän tilan näiden uusien tulokkaitten ja kuninkaallisen perheen jäsenten väliin.

Herttuan ja de Damasin astuessa sisälle oli huoneen näyttämöasetus seuraava:

Keskellä huonetta oli pöytä, jolle oli pantu miltei tyhjä viinipullo, leipää ja pari kolme lasia.

Kuningas ja kuningatar kuuntelivat seisoallaan valtuuston edustajien puhetta. Ikkunan ääressä seisoivat madame Elisabeth ja kuninkaallinen prinsessa. Vuoteella nukkui puoleksi riisuttuna kruununprinssi, joka oli menehtynyt väsymykseen. Hänen lähellään istui rouva de Tourzel pää käsien varassa, ja hänen takanaan seisoivat rouvat Brunier ja de Neuville. Huoneen perällä, pimennossa, molemmat henkivartijat ja Isidor de Charny viruivat nojatuoleissa tuskan ja liikaponnistusten musertamina.

Nähdessään herttuan kuningatar meni häntä vastaan ovelle saakka, ojensi hänelle kätensä ja sanoi:

»Ah, tekö herra de Choiseul... tervetuloa!»

»Voi, madame», vastasi herttua, »kaikesta päättäen tulen liian myöhään!»

»Ette ollenkaan, kunhan vain tulette kelpo seurassa.»

»Oh, madame, päinvastoin, me tulemme miltei yksin. Herra Dandoinsin ja hänen rakuunansa on Sainte-Menehouldin valtuusto pidättänyt ja herra de Damasin ovat hänen omat miehensä hylänneet.»

Kuningatar ravisti alakuloisena päätänsä.

»Mutta», jatkoi herttua, »missä on ritari de Bouillé, missä on herra de Raigecourt?»

Ja herttua katseli ympärilleen.

Kuningas oli sillä välin tullut lähemmäksi.

»En ole minäkään nähnyt heitä», sanoi hän.

»Sire», virkkoi de Damas, »annan teille kunniasanani, että odotin näkeväni heidät surmattuina vaunujenne edessä».

»Mitä nyt tehdään?» kysyi kuningas.

»Pelastetaan teidät, sire», vastasi de Damas. »Käskekää.» »Sire», selitti herttua, »minulla on täällä neljäkymmentä husaaria. He ovat tosin tehneet yhdeksänpenikulmaisen päivämatkan, mutta jaksavat kyllä vielä Duniin asti.»

»Entä me?» kysyi kuningas.

»Kuunnelkaa, sire», sanoi herttua, »minun käsittääkseni voidaan menetellä vain yhdellä tavalla. Kuten sanoin, minulla on neljäkymmentä husaaria. Seitsemän luopukoon hevosistaan. Te nousette yhden ratsun satulaan ja otatte syliinne kruununprinssin, kuningatar nousee toisen ratsun selkään, madame Elisabeth kolmannen, kuninkaallinen prinsessa neljännen, rouvat de Tourzel, de Neuville ja Brunier, joita ette halunne jättää tänne, nousevat niinikään kukin satulaan... Me ympäröimme teidät jäljelle jäävien kolmenneljättä husaarin kanssa. Me raivaamme tien miekat kädessä ja niin meillä on ainakin yksi mahdollisuus pelastua. Mutta muistakaa, sire, että tämä menettelytapa on päätettävä heti, sillä tunnin, puolen tunnin, neljännestunnin perästä husaarini on ehkä saatu käännytetyksi meitä vastaan.»

Herttua vaikeni ja odotti kuninkaan vastausta. Kuningatar näytti kannattavan ehdotusta ja loi puolisoonsa kysyvän silmäyksen.

Mutta kuningas tuntui vâlttelèvân kuningattaren katsetta ja sitä vaikutusta, joka tällä oli häneen.

Sitten hän kääntyi herttuaan päin ja sanoi:

»Käsitän hyvin, että se on keino ja kenties ainoa, jota kannattaa yrittää. Mutta voitteko taata, ettei tässä epäsuhtaisessa taistelussa, kolmeneljättä miestä seitsemää-, kahdeksaasataa vastaan, joku luoti surmaa poikaani, tytärtäni, kuningatarta tai sisartani?»

»Sire», vastasi herttua, »jos sellainen, onnettomuus sattuisi ja se tapahtuisi sen vuoksi että olette noudattanut neuvoani, ei minulla olisi muuta tehtävää kuin ampua itseni teidän majesteettinne silmien edessä».

»No niin», sanoi kuningas, »älkäämme puhuko enempää sellaisista äärimmäisistä keinoista, vaan punnitkaamme tilannetta kylmästi ja harkitusti».

Kuningatar huoahti ja astui pari askelta poispäin.

Tämä liike, jolla hän ei koettanut salata mielipahaansa, vei hänet Isidorin eteen, jonka kadulta kuuluva melu oli houkutellut ikkunaan, sillä hän toivoi yhä, että tämän melun oli aiheuttanut hänen veljensä saapuminen.

He vaihtoivat muutaman kuiskaavan sanan, ja Isidor poistui huoneesta.

Kuningas ei ollut huomaavinaan, mitä Isidorin ja kuningattaren välillä tapahtui, vaan jatkoi:

»Valtuusto ei kiellä minua lähtemästä, se vaatii vain, että odottaisin aamunkoittoon asti. En puhu kreivi de Charnysta, joka on alati osoittanut meille horjumatonta alttiutta ja jonka kohtalosta emme tällä hetkellä tiedä mitään. Mutta mikäli olen kuullut, ovat herrat de Bouillé ja de Raigecourt lähteneet kaupungista kymmenen minuuttia ennen saapumistani. He ovat menneet viemään tietoja markiisi de Bouillélle ja panemaan taistovalmiit joukot liikkeelle. Jos olisin yksin, noudattaisin neuvoanne ja lähtisin. Mutta on mahdotonta panna vaaralle alttiiksi kuningatarta, lapsiani, sisartani ja näitä naisia, kun ei ole käytettävänä miehiä enempää kuin teillä on. Osan niistä täytyisi luopua hevosistaan, sillä en voisi jättää tänne kolmea henkivartijaani!» — Hän otti esille kellon. — »Kello on lähes kolme. Nuorempi de Bouillé lähti kello puoli yksi. Hänen isänsä on varmaankin sijoittanut joukkoja tien varrelle jonkun matkan päähän toisistaan. Sitä mukaa kuin ritari de Bouillé ilmoittaa näille, ne saapuvat tänne... Täältä on Stenayhin vajaa neljäkymmentä kilometriä. Kahdessa tai kahdessa ja puolessa tunnissa sen välin ratsastaa. Yön mittaan saapuu tänne siis joukko toisensa jälkeen ja kello viiden kuuden tienoissa voi markiisi de Bouillé olla itsekin täällä, ja silloin voimme vaarattomasti ja väkivaltaa käyttämättä lähteä Varennesista ja jatkaa matkaamme.»

Herttua myönsi ehdotuksen johdonmukaisesti perustelluksi, mutta silti hän tunsi vaistomaisesti, että tiettyinä hetkinä ei pidä kuulla johdonmukaisuuden ääntä.

Hän kääntyi kuningattareen päin ja rukoili katseellaan tätä antamaan toisenlaiset ohjeet, tai että tämä ainakin yrittäisi saada kuninkaan peruuttamaan äskeiset määräyksensä.

Mutta kuningatar ravisti päätänsä.

»En ota mitään vastuulleni», sanoi hän. »Kuningas saa määrätä. Minun velvollisuuteni on totella. Olen muuten samaa mieltä kuin kuningas: markiisi de Bouillé on pian täällä.»

Herttua kumarsi ja vetäytyi syrjään. Hän ryhtyi neuvottelemaan de Damasin kanssa ja viittasi henkivartijoitakin tulemaan tähän neuvotteluun.

XXXI

Catherine-parka!

Huoneen näyttämöasetuksessa oli tapahtunut pieni muutos.

Kuninkaallinen prinsessa ei ollut jaksanut voittaa väsymystä ja madame Elisabeth ja rouva de Tourzel olivat panneet hänet nukkumaan veljen viereen.

Hän oli vaipunut unen helmaan.

Madame Elisabeth oli jäänyt vuoteen viereen ja nojasi sängynpatsaaseen.

Kulmakarvat vihaisissa kurtuissa kuningatar seisoi takan edessä katsellen vuoroin kuningasta, joka istui eräällä tavaramytyllä, vuoroin oven suussa neuvottelevia upseereja.

Muuan kahdeksankymmenen ikäinen vaimo oli polvillaan, kuin alttarin edessä, vuoteen ääressä, missä lapset nukkuivat. Hän oli prokuraattorin isoäiti. Häneen oli tehonnut lasten kauneus ja kuningattaren ylhäinen ilme; hän oli langennut polvilleen, vuodatti hereitä kyyneliä ja rukoili hiljaa.

Mikä oli sen rukouksen sisältö, jonka hän esitti Jumalalle? Sekö että Jumala antaisi anteeksi näille pikku enkeleille vai että nämä enkelit antaisivat anteeksi ihmisille?

Herra Sausse ja valtuuston jäsenet olivat poistuneet luvattuaan kuninkaalle, että vaunut kyllä valjastettaisiin.

Mutta kuningattaren katse todisti liiankin selvästi, ettei hän luottanut tuohon lupaukseen. Herttua tuntui olevan samaa mieltä, koskapa sanoi de Damasille sekä de Floiracille ja Foucqille, jotka olivat seurannee! häntä, ynnä molemmille henkivartijoille:

»Hyvät herrat, älkäämme välittäkö kuninkaan ja kuningattaren näennäisestä tyyneydestä. Asema ei ole epätoivoinen, mutta tarkastelkaamme sitä oikealta näkökulmalta.»

Upseerit nyökkäsivät, merkiksi, että he kuuntelivat ja että herttua voisi jatkaa.

»On enemmän kuin luultavaa, että markiisi de Bouillé tietää jo, mitä on tapahtunut, ja että hän saapuu tänne kello viideksi tai kuudeksi, koska hänen pitäisi tällä haavaa olla Dunin ja Stenayn välimailla kuninkaan saksalaishusaarien kanssa. Hänen etuvartiostonsa voi hyvinkin olla täällä paria tuntia aikaisemmin kuin hän. Sillä nykyisessä asemassamme on kaikki mikä tuntuu mahdolliselta pantava täytäntöön. Mutta emme voi liioin väistää sitä tosiseikkaa, että neljä- tai viisituhatta miestä piirittää meitä ja että heti kun markiisi de Bouillén joukko-osastot tulevat paikalle, syntyy perin vaarallinen tilanne, kaamea ratkaisun hetki. Kuningas tahdotaan kenties viedä pois Varennesista, hänet pakotetaan nousemaan satulaan ja hänet viedään Clermontiin... Hänen henkeään uhataan, hän voi saada surmansa. Mutta tämä vaara, hyvät herrat, on vain hetkellinen, ja heti kun on päästy tullista ulos ja husaarit ovat marssineet kaupunkiin, oli näin tie selvä: Meidän on siis kestettävä korkeintaan kymmenisen minuuttia. Meitä on kymmenen; ottaen huomioon tämän talon aseman voimme toivoa, että meistä saa surmansa yksi minuutissa. Meillä on siis aikaa.»

Kuulijakunta tyytyi nyökäyttämään hyväksymisen merkiksi. Tämä uhrautuva alttius, joka oli valmis uhmaamaan kuolemaakin, tulkittiin mutkattomasti ja hyväksyttiin yhtä yksinkertaisesti.

»No niin, hyvät herrat», jatkoi herttua, »minun käsittääkseni menettelemme seuraavalla tavalla: ensimmäisen laukauksen kuullessamme, ensimmäisen huudon kuuluessa ulkoa me riennämme viereiseen huoneeseen. Me surmaamme kaikki siellä olevat ja valtaamme portaat ja ikkunat. Huoneessa on kolme ikkunaa, kolme meikäläistä puolustaa niitä, muut seitsemän sijoittuvat portaille, joita on helppo puolustaa niiden kierteismuodon vuoksi, sillä yksi mies voi siellä pitää puoliaan viittä kuutta hyökkääjää vastaan. Surmansa saaneitten meikäläisten ruumiitkin ovat henkiin jääneille jonkunlaisena suojana. Voi siis lyödä vetoa sata yhtä vastaan, että husaarit pääsevät kaupungin herroiksi, ennenkuin me olemme kuolleet viimeiseen mieheen, ja jos kuolemmekin, on historian maininta riittävänä ja kauniina palkkiona uhrautumisestamme.»

Nuoret miehet puristivat toistensa kättä kuten varmaankin tekivät muinaiset spartalaiset ennenkuin lähtivät taisteluun. Sitten jokainen asettui paikalleen: henkivartijat ja Isidor de Charny — jolle varattiin paikka, koska hän oli tilapäisesti poissa — sijoittuivat vartioimaan kolmea katuikkunaa, herttua de Choiseul asettui portaitten alapäähän, sitten de Damas, de Floirac, Foucq ja ne kaksi rakuunarykmentin aliupseeria, jotka olivat pysyneet uskollisina de Damasille.

Kun nämä valmistelut oli suoritettu, kuului kadulta hälinää.

Tulossa oli toinen lähetystö. Siihen kuuluivat ensinnäkin Sausse, joka tuntui olevan kaikkien lähetystöjen kantajäsen, kansalliskaartin päällikkö Hannonet ja kolme neljä valtuustonjäsentä.

He ilmoittautuivat ja kun kuningas arveli, että vaunut lopultakin olivat lähtökunnossa, käski hän lähetystön tulla sisälle.

Miehet astuivat sisälle. Nuoret miehet, jotka tarkastelivat heidän pienimpiäkin liikkeitään ja eleitään, olivat huomaavinaan Saussen piirteissä epäröintiä ja Hannonetin otsalla horjumattoman päättäväisyyden leiman. Kummatkaan merkit eivät olleet heidän mielestään suotuisia enteitä.

Samalla kertaa kuin lähetystökin tuli sisälle Isidor de Charnykin. Hän kuiskasi pari sanaa kuningattarelle ja lähti sitten taas nopeasti ulos.

Kuningatar peräytyi kalpeana vuoteen viereen, missä lapsukaiset nukkuivat.

Kuningas loi kysyvän katseen valtuuston edustajiin ja odotti, että he esittäisivät asiansa.

Mutta nämä vain kumarsivat kuninkaalle ja olivat vaiti.

Ludvig XVI oli käsittävinään väärin heidän aikeensa.

»Hyvät herrat», sanoi hän, »ranskalaiset on johdettu harhaan, he ovat vilpittömästi kiintyneet kuninkaaseensa. Väsyneenä yhtämittaisiin loukkauksiin, joita olen saanut kokea pääkaupungissa, minä olenkin päättänyt vetäytyä maaseudun sydämeen, jossa uhrautuvan alttiuden liekki vielä palaa. Siellä toivon löytäväni sen entisen rakkauden, jota kansani on alati tuntenut hallitsijoitansa kohtaan.»

Lähetystön jäsenet kumarsivat jälleen.

»Ja minä olen valmis todistamaan, että luotan kansaani», jatkoi kuningas. »Minä aion ottaa henkivartioston, jonka toinen puoli on kansalliskaartilaisia, toinen puoli vakinaisen armeijan miehiä. Tämä vartiosto saattaa minut Montmédyyn, jonne olen päättänyt vetäytyä. Sen vuoksi, herra päällikkö, pyydän teitä valitsemaan miehet kansalliskaartistanne ja valjastuttamaan hevoset vaunujeni eteen.»

Näitä sanoja seurasi lyhyt äänettömyys, jolloin Sausse odotti Hannonetin ja Hannonet odotti Saussen puhuvan.

Lopulta Hannonet kumarsi ja vastasi:

»Sire, noudattaisin hyvin mielelläni teidän majesteettinne määräyksiä, mutta perustuslaissa on pykälä, joka kieltää kuningasta poistumasta valtakunnasta ja jokaista kunnon ranskalaista edistämästä hänen pakoaan.»

Kuningas säpsähti.

»Sen vuoksi», jatkoi Hannonet ja viittasi kuningasta antamaan hänen puhua sanottavansa loppuun, »sen vuoksi Varennesin valtuusto onkin päättänyt, ennenkuin kuninkaan sallitaan jatkaa matkaa, lähettää Pariisiin pikalähetin ja odottaa kansalliskokouksen vastausta».

Kuningas tunsi otsansa hiestyvän, kuningatar puraisi kalpeita huuliaan ja madame Elisabeth kohotti kätensä kohti taivasta.

»Seis, hyvät herrat», sanoi kuningas äänessä arvokkuutta, jonka hän osasi valita esiintymiseensä ratkaisevana hetkenä. »Enkö siis ole vapaa menemään minne haluan? Jos niin on, olen siis kahlehditumpi kuin vähäpätöisin alamaiseni.»

»Sire», vastasi kansalliskaartin päällikkö, »te olette alati oma herranne. Mutta kaikkia ihmisiä, kuningasta kuten yksinkertaisia kansalaisiakin, velvoittaa vannottu vala. Olette vannonut valan, noudattakaa ensimmäisenä lakia, sire. Teidän on ei ainoastaan näytettävä hyvää esimerkkiä vaan myöskin ylevästi täytettävä velvollisuutenne.»

Sillä välin herttua oli silmäillyt kuningatarta kysyvin katsein ja saatuaan mykkään kysymykseensä myöntävän vastauksen lähtenyt alas.

Kuningas oivalsi, että jos hän alistuisi vastustuksetta tähän kaupungin valtuuston kapinalliseen vaatimukseen — sillä hänen kannaltaan se oli kapinallisuutta — olisi hän hukassa.

Hän tunsi muuten entuudesta tuon saman vallankumouksellisen hengen, jota Mirabeau oli koettanut tukahduttaa maaseudulla. Hän oli nähnyt sen edessään Pariisissa heinäkuun 14, lokakuun 5 ja 6 päivänä ja huhtikuun 18 päivänä, silloin kun, kuningas oli halunnut tehdä kokeen vapaudellaan ja lähtenyt Saint-Cloudiin, mutta kansa oli tehnyt tyhjäksi hänen aikeensa.

»Hyvät herrat», sanoi hän, »tämä on väkivaltaa. Mutta minä en ole niin eristetty kuin näyttää. Minulla on tuolla portin edessä neljäkymmentä uskollista miestä ja Varennesin lähitienoolla kymmenentuhatta sotilasta. Minä siis käsken teidän, herra päällikkö, valjastuttaa heti paikalla hevoset vaunujeni eteen. Kuuletteko, minä käsken, minä tahdon.»

Kuningatar lähestyi häntä ja kuiskasi:

»Hyvä, hyvä, sire! Henkemme voimme panna vaaralle alttiiksi, mutta älkäämme luopuko kunniastamme ja arvokkuudestamme!»

»Ja jos me kieltäydymme tottelemasta teidän majesteettianne», sanoi kansalliskaartin päällikkö, »mikä on seuraus?»

»Seuraus on se, hyvä herra, että minäkin vetoan voimaan ja että te joudutte vastuuseen verestä, jonka vuodattamista olen tahtonut välttää ja joka tässä tapauksessa vuotaa teidän toimestanne.»

»Hyvä on, sire», sanoi kansalliskaartin päällikkö, »vedotkaa vain husaareihinne, minä aion turvautua kansalliskaartiin».

Ja hän poistui.

Kuningas ja kuningatar silmäilivät toisiaan miltei kauhistuneina. Kumpikaan heistä ei varmaankaan olisi uskaltanut tehdä mitään ratkaisevaa, ellei Saussen vaimo työnnettyään syrjään vuoteen vieressä yhä rukoilevan isoäidin, olisi tullut esille ja sanonut kuningattarelle rahvasnaisen suorasukaiseen, jäyhään tapaan:

»Kuulkaas, madame, tehän olette kuningatar vai kuinka?» Kuningatar kääntyi, sillä hänen arvoaan loukkasi kipeästi tuo enemmän kuin tuttavallinen puhuttelutapa.

»Niin olen», vastasi hän, »hetki sitten ainakin uskoin olevani».

»No, jos te olette kuningatar», jatkoi rouva de Sausse hämmentymättä, »annetaan teille neljäkolmatta miljoonaa, jotta pysyisitte paikoillanne. Paikka on minun mielestäni hyvä, koska siitä maksetaan hyvin. Miksi siis haluatte sen jättää?»

Kuningatar huudahti tuskasta, kääntyi kuninkaaseen päin ja sanoi:

»Ah, herra, kaikki, kaikki, kaikki, kunhan ei vain moista hävyttömyyttä!»

Hän otti vuoteelta nukkuvan kruununprinssin, riensi ikkunalle, aukaisi sen ja virkkoi kuninkaalle:

»Sire, näyttäytykäämme tuolle kansalle ja katsokaamme, onko se kauttaaltaan turmeltunutta. Jos niin on laita, vedotkaamme sotamiehiin ja rohkaiskaamme heitä sanoin ja liikkein.

Sen toki ansaitsevat ne, jotka ovat valmiit kuolemaan puolestamme!»

Kuningas oli seurannut häntä koneellisesti ja ilmestyi hänen kerallaan parvekkeelle.

Koko tori, jota Ludvig XVI ja Marie-Antoinette nyt joutuivat silmäilemään, oli ankaran kuohunnan näyttämönä.

Herttuan husaareista oli toinen puoli maassa, toinen puoli satulassa. Ne, jotka olivat jalan, olivat hajaantuneet kaupunkilaisten joukkoon ja sallivat näiden viedä ratsut kaikille suunnille. Heidät oli jo saatu houkutelluksi kansan puolelle. Toiset, satulassa olevat, näyttivät vielä tottelevan herttuaa, joka puhui heille saksaksi, mutta he osoittivat päällikölleen tovereitaan, jotka olivat pettäneet lippunsa.

Hiukan sivummalla Isidor de Charny, metsästyspuukko kädessä, välittämättä kaikesta tästä hälinästä, näytti odottavan jotakin miestä, kuten metsästäjä väijytyksessä vaanii saalistaan.

Viisisataa suuta huusi heti: »Kuningas, kuningas!»

Kuningas ja kuningatar astuivat parvekkeelle. Kuningatar kantoi käsivarsillaan kruununprinssiä.

Jos Ludvig XVI olisi ollut kuninkaallisessa tai sotilaallisessa asussa, jos hänen kädessään olisi ollut valtikka tai miekka, jos hän olisi puhunut sillä voimakkaalla, vakuuttavalla äänellä, joka siihen aikaan vielä kaikui kansan korvissa Jumalan ääneltä tai sen ääneltä, jonka Jumala oli taivaasta lähettänyt maan päälle, olisi hän voinut tehdä tuohon joukkoon toivotun vaikutuksen.

Mutta kuningas ilmestyi kansalleen sarastavan päivän valossa, siinä valjussa aamuhämärässä, joka rumentaa kaunottarenkin, kuningas oli pukeutunut palvelijaksi, hänen yllänsä oli harmaa nuttu, hän oli jauhoittamaton ja hänen päässänsä oli varemmin mainitsemamme inhoittava, pieni irtotukka; kuningas oli kalpea, likainen, parransänki kolmen päivän vanha, hänen paksut huulensa, kalsea katseensa ei ilmaissut ainoatakaan aatetta, ei yksinvallan eikä isyyden. Kuningas, joka tankkasi vuorotellen sanoja »hyvät herrat!» ja »rakkaat lapset!» ei siis ollut nyt parvekkeella seisoessaan läheskään sellainen, jommoisena hänen kuninkuuden ystävien, vieläpä vihollistenkin mielestä olisi pitänyt esiintyä.

Ja kuitenkin herttua de Choiseul huusi: »Eläköön kuningas!» Ja Isidor de Charny huusi: »Eläköön kuningas!» Ja niin voimakas oli vielä kuninkuuden arvovalta, että huolimatta siitä ulkoasusta, joka tällä kerralla vastasi tuiki huonosti kuninkuudesta vallalla ollutta yleistä käsitystä, jotkut äänet toistivat: »Eläköön kuningas!»

Mutta silloin kajahti paljoa kantavampana toinen huuto: »Eläköön kansa!» Kansalliskaartin päällikkö sen lausui.

Tuo huuto oli tällä hetkellä kapinaa. Kuningas ja kuningatar huomasivat, että osa husaareistakin toisti sitä.