Part 18

Mutta kuten kuningatar, oli Isidorkin huolissaan veljensä viipymisestä, kenties huolestuneempikin kuin kuningatar. Ainoa toivo oli siinä otaksumassa, että de Bouillé tai de Raigecourt kyllästyisivät odotukseensa, lähtisivät kuningasta vastaan ja odottelisivat kaupungin ulkopuolella.

Koska he olivat olleet kaupungissa jo kaksi päivää, tuntisivat he kai jo paikan ja voisivat ruveta oppaiksi.

Kun hän siis ehti eräälle kunnaalle ja näki jonkun harvan tulen tuikkivan kaupungissa, pysähtyi hän, silmäili ympärilleen ja koetti katseellaan lävistää ympäröivän säkkipimeän.

Hän ei nähnyt mitään.

Sitten hän mainitsi de Bouillén ja de Raigecourtin nimet, ensin hiljaa, sitten lujemmin ja lopulta huutaen.

Kukaan ei vastannut.

Kuului vain vaunujen kolina, kun ne puolentoista kilometrin päässä vierivät etäisen ukonjymyn lailla ja tulivat yhä lähemmäksi.

Silloin Isidor keksi hyvän ajatuksen. Herrat de Bouillé ja de Raigecourt olivat kenties kätkeytyneet metsään, joka reunusti tien vasenta laitaa.

Hän tunkeutui metsään ja tutki tarkoin koko reuna-alueen. Ei ketään.

Ei ollut muuta neuvoa kuin odottaa ja hän odotti.

Viiden minuutin perästä vaunut tulivat paikalle.

Kuningas ja kuningatar kurkistivat ulos kumpikin omalta puoleltaan.

Molemmat kysyivät miltei yhtaikaa:

»Ettekö ole nähnyt kreivi de Charnyta?»

»Sire», vastasi Isidor, »en ole nähnyt häntä. Koska hän ei ole täällä, on hän varmaankin joutunut jonkin vakavan onnettomuuden uhriksi ajaessaan takaa sitä Drouet-lurjusta.»

Kuningatar voihkaisi.

»Mitä nyt teemme?» sanoi kuningas.

Sitten hän kysyi molemmilta henkivartijoilta, jotka olivat hypänneet maahan:

»Tunnetteko te kaupungin, herrat?»

Kumpikaan ei tuntenut ja vastaus oli kieltävä.

»Sire», virkkoi Isidor, »kaikki näyttää hiljaiselta ja rauhalliselta. Jos teidän majesteettinne suvaitsee odottaa täällä, niin menen kaupunkiin ja koetan saada käsiini herrat de Bouillén ja de Raigecourtin tai ottaa selville herttua de Choiseulin valitseman pysähdyspaikan. Teidän majesteettinne ei kai muista sen majapaikan nimeä, missä hevosten pitäisi odottaa?»

»Ah, en muista», sanoi kuningas. »Olen tiennyt, mutta unohtanut. Kuinka tahansa, menkää kuitenkin. Sillaikaa me koetamme saada täältä jotakin selville.»

Isidor suuntasi kulkunsa alakaupunkiin päin ja katosi pian ensimmäisten rakennusten taakse.

XXVII

Jean-Baptiste Drouet

Kuninkaan sanat: »Sillaikaa me koetamme saada täältä jotakin selville» johtuivat siitä, että hän oli huomannut lähellä pari kolme asumusta, jotka tien oikealla laidalla olivat kuin yläkaupungin vartijoina.

Lähinnä sijaitsevan rakennuksen ovi oli auennut molempien ajoneuvojen kolisten tullessa paikalle ja raollaan lengottavan oven takaa näkyi valon tuike.

Kuningatar astui vaunuista ja lähti de Maldenin käsivarteen nojaten asunnolle päin.

Mutta kun he tulivat lähemmäksi, sulkeutui ovi.

Muttei kuitenkaan niin nopeasti, ettei de Malden, joka oli huomannut isännän melko epäystävälliset aikeet, olisi ehtinyt syöksähtää ovelle ja tarttua ripaan, ennenkuin lukonkieli pääsi painumaan koloonsa.

Nuoren miehen painaessa ovi aukeni, vaikka sitä yhä yritettiin työntää kiinni.

Oven takana ja koettaen sitä sulkea seisoi muuan viisissäkymmenissä oleva mies, paljain säärin, yllä aamunuttu ja jalassa tossut.

Käsittää helposti, että aamunuttuinen mies oli aika lailla kummissaan, kun hänet näin työnnettiin omaan taloonsa ja kun hänen oveaan painoi auki muuan tuntematon mies, jonka takana seisoi naishenkilö.

Aamunuttuinen mies loi pikaisen silmäyksen kuningattareen, jonka kasvoja valaisi miehen kädessä oleva kynttilä, ja hän säpsähti.

»Mitä tahdotte, herra?» kysyi hän de Maldenilta.

»Herra», vastasi henkivartija, »me emme tunne Varennesia ja pyydämme teitä opastamaan meitä Stenayn tielle».

»Jos sen teen», sanoi tuntematon, »ja jos saadaan tietää minun neuvoneen teitä, olen hukassa».

»Oh, hyvä herra», sanoi henkivartija, »teille ei koidu mitään vaaraa, vaikka teettekin meille sen palveluksen, te olette kyllin kohtelias auttaaksenne naista, joka on vaarallisessa asemassa».

»Herra», vastasi aamunuttuinen, »henkilö, joka seisoo takananne, ei ole nainen».

Ja hän kuiskasi de Maldenin korvaan:

»Hän on kuningatar.»

»Mitä te sanotte, herra!»

»Tunnen hänet.»

Kuningatar, joka oli kuullut tai arvannut miehen sanat, veti de Maldenin syrjään.

»Ennenkuin menemme pitemmälle», sanoi hän, »menkää ilmoittamaan kuninkaalle, että minut on tunnettu».

Parissa sekunnissa de Malden oli täyttänyt tämän tehtävän.

»No hyvä», virkkoi kuningas, »pyytäkää sitä miestä tulemaan puheilleni».

Herra de Malden palasi. Arvellen olevan turhaa enää teeskennellä hän sanoi:

»Kuningas haluaa puhutella teitä, herra.»

Mies huokasi, heitti tossut jalastaan ja riensi vaununovelle paljain jaloin välttääkseen aiheuttamasta pienintäkään melua.

»Nimenne, herra?» tiukkasi kuningas.

»Herra de Préfontaine, sire», vastasi mies empien.

»Arvonne?»

»Olen ratsuväen majuri ja Saint-Louisin kuninkaallisen ritarikunnan ritari.»

»Majurina ja Saint-Louisin ritarina, herra, olette vannonut minulle kaksinkertaisen uskollisuudenvalan. Velvollisuutenne on siis auttaa minua nykyisessä pulassani.»

»Niinpä kai», sopersi toinen. »Mutta minä rukoilen teidän majesteettianne kiiruhtamaan. Joku voisi nähdä minut.»

»Entä sitten, herra», tokaisi de Malden, »vaikkapa teidät nähtäisiinkin. Teillä ei ole milloinkaan parempaa tilaisuutta kuin nyt täyttää velvollisuuttanne.»

Majuri, joka ei tuntunut olevan laisinkaan samaa mieltä, voihkaisi.

Kuningatar kohautti säälivästi olkapäitään ja polkaisi jalkaansa kärsimättömänä.

Kuningas teki hänelle merkin ja sanoi sitten majurille:

»Herra, oletteko sattumalta kuullut, että kaupungissa olisi varattu hevoset eräitä vaunuja varten, jotka kulkisivat tästä ohi, ja oletteko nähnyt husaareja, jotka eilisestä saakka ovat majoittuneet kaupunkiin?»

»Olen kyllä, sire. Hevoset ja husaarit ovat kaupungin toisella laidalla. Hevoset Grand-Monarquen hotellissa, husaarit luultavasti kasarmissa.»

»Kiitos, herra. Nyt voitte mennä. Kukaan ei ole nähnyt teitä eikä teille siis koidu ikävyyksiä.»

»Sire!»

Välittämättä majurista enempää kuningas ojensi kätensä kuningattarelle, jotta tämä nousisi vaunuihin, ja sanoi ohjeita, odotteleville henkivartijoille:

»Paikoillenne, herrat, ja käskekää ajaa Grand-Monarquen hotelliin!»

Upseerit hypähtivät istuimelleen ja huusivat postimiehille:

»Grand-Monarquen hotelliin!»

Mutta samassa silmänräpäyksessä sukelsi metsästä esiin, kuin mikäkin haamuolento, ratsastaja ja pysähtyi keskelle maantietä.

»Ajomiehet, ei askeltakaan!» huusi ratsastaja.

»Miksei?» kummastelivat miehet.

»Koska te kuljetatte pakenevaa kuningasta. Mutta kansan nimessä minä käsken teidän pysyä alallanne.»

Postimiehet, jotka olivat juuri aikoneet panna ajoneuvot liikkeelle, herkesivät yrityksestään ja mutisivat:

»Kuningas!»

Ludvig XVI älysi, että hetki oli ratkaiseva.

»Kuka olette, herra», huusi hän, »antamaan täällä käskyjä?»

»Olen vain tavallinen kansalainen, mutta minä edustan lakia ja puhun kansan nimessä. Postimiehet, ei askeltakaan, sanon vielä kerran! Te tunnette minut: olen Jean-Baptiste Drouet, Sainte-Menehouldin postimestarin poika.»

»Haa, roisto!» kiljahtivat molemmat henkivartijat, hyppäsivät maahan ja tarttuivat metsästyspuukkoihinsa: »Sinäkö se oletkin!»

Mutta vilauksessa katosi Drouet alakaupungin katusokkeloon.

»Voi, Charny, Charny», mutisi kuningatar, »kuinka hänen on käynyt...?»

Ja hän vaipui vaunujen pohjalle melkein piittaamatta enää, mitä tapahtuisi.

Kuinka oli Charnyn käynyt ja kuinka hän oli päästänyt Drouetin käsistään?

Kohtalon oikku, yhä!

Dandoinsin hevonen oli hyvä juoksija, mutta Drouetilla oli parinkymmenen minuutin etumatka.

Tämä etumatka oli tasoitettava.

Charny painoi kannukset hevosen kupeihin, ratsu kavahti takajaloilleen, pärskähti ja syöksyi vinhaan neliin.

Drouet puolestaan, vaikkei tiennytkään, että häntä ajettiin takaa, kannusti hevostaan voimiensa mukaan.

Mutta Drouetilla oli postikoni, Charnylla ratsuhevonen.

Viiden kilometrin päässä Charny oli tasoittanut välimatkaa kolmanneksella.

Silloin Drouet huomasi, että häntä ajettiin takaa, ja jännitti kaikki voimansa välttääkseen vainoojaansa.

Jälleen viiden kilometrin taival ja Charny oli tasoittanut välimatkaa entisessä suhteessa. Drouet kääntyi yhä useammin katsomaan taaksensa ja hänen levottomuutensa yltyi hetki hetkeltä.

Drouetin lähtö oli tullut niin äkkiä, ettei hän ollut huomannut ottaa aseita mukaansa.

Nuori isänmaanystävä ei pelännyt kuolemaa — sen hän todisti vähäistä myöhemmin — mutta hän pelkäsi, että hänen matkansa keskeytyisi, hän pelkäsi kuninkaan pääsevän pakoon, hän pelkäsi, että hänen käsistään livahtaisi tämä kohtalon suoma tilaisuus tehdä nimensä ikiajoiksi kuuluisaksi.

Hänen oli ratsastettava vielä kymmenen kilometriä ehtiäkseen Clermontiin, mutta sitä ennen hänet todennäköisesti tavoitettaisiin.

Mutta hänen urheuttaan kannusti se, että hän vainusi edessään kuninkaan vaunut.

Sanomme: vainusi, sillä kello oli suunnilleen puoli kymmenen, ja vaikka päivä olikin vuoden pisimpiä, alkoi hämärä jo tuntua.

Drouet kannusti hevostaan yhä tiheämmin ja käytti ruoskaansa yhä vinhemmin.

Hän oli nyt puolenviidettä kilometrin päässä Clermontista, mutta Charny oli vain kahdensadan askelen päässä hänestä.

Drouet tiesi, ettei Varennesissa ollut postiasemaa, joten kuningas varmaankin lähtisi Clermontista Verduniin.

Drouet alkoi jo häätyä epätoivoiseksi. Ennenkuin hän tavoittaisi kuninkaan, tavoitettaisiin hänet itse.

Kolmen kilometrin päässä Clermontista hän kuuli takanaan Charnyn hevosen kavionkopseen ja Charnyn hevonen vastasi hänen hevosensa hirnahdukseen.

Hänen oli luovuttava takaa-ajosta tai käytävä päin vastustajaansa. Mutta jälkimäinen vaihtoehto oli mahdoton, sillä, kuten sanottu, hän oli aseeton.

Äkkiä — Charny on vain viidenkymmenen askelen päässä hänestä — tulevat postimiehet häntä vastaan ratsain. Drouet tunsi miehet samoiksi, jotka olivat ajaneet kuninkaan vaunuja.

»Ah, tekö siellä!» huusi hän. »Verdunin tie vai kuinka?»

»Mitä, Verdunin tie?» kysyivät postimiehet.

»Niin, sanon, että äsken kyyditsemänne vaunut menivät Verdunin suunnalle.»

Ja hän sivuutti miehet kannustaen ratsunsa viimeiseen ponnistukseen.

»Ei», huusivat postimiehet hänelle, »vaunut poikkesivat Varennesin tielle!»

Drouet ulvahti ilosta.

Hän oli pelastettu ja kuningas hukassa!

Jos kuningas olisi mennyt Verdunin tietä, olisi hänen, Drouetin, täytynyt ratsastaa sitä viivotinsuoraa tietä, joka kulkee Sainte-Menehouldista Verduniin.

Mutta kuningas olikin valinnut Clermontista lähdettyään Varennesin tien, joka kääntyy melko jyrkästi vasemmalle.

Drouet ohjasi ratsunsa Argonnen metsään, jonka tiet ja polut hän tunsi kuin viisi sormeaan. Metsän halki samoamalla hän voittaisi neljännestunnin. Ja sitäpaitsi metsä suojaisi häntä.

Charny, joka tunsi sikäläisen maaston melkein yhtä tarkoin kuin Drouetkin, oivalsi, että Drouet oli pääsemäisillään hänen käsistään, ja häneltä vuorostaan pääsi äkeä sadatus.

Miltei samalla hetkellä kuin Drouet ohjasi hänkin ratsunsa kapealle niitylle, joka erotti maantien metsästä, ja huusi:

»Seis, seis!»

Mutta Drouet varoi vastaamasta. Hän kumartui hevosen kaulaan, yllytti ratsuaan kannuksin, ruoskaniskuin ja huudoin. Jospa hän ehtisi metsän suojaan! Enempää hän ei tarvitsisikaan, hän olisi pelastettu!

Hän ehti metsän laitaan, mutta Charny oli jo kymmenen askelen päässä hänestä.

Charny sieppasi pistoolin ja tähtäsi Drouetiin.

»Pysähdy, tai olet kuoleman oma!»

Drouet painui yhä syvemmälle hevosen kaulaa vasten ja yllytti sitä yhä rajumpaan menoon.

Charny laukaisi, mutta vain piikiven säkenet välähtivät pimeässä.

Raivoissaan Charny viskasi pistoolin Drouetin perään, sieppasi toisen, syöksyi puiden sekaan pakolaisen perässä, näki hänestä vilahduksen ja laukaisi toisen pistoolinsa, mutta tämäkään ei lauennut.

Silloin hän muisti, että karauttaessaan Sainte-Menehouldista hän oli kuullut Dandoinsin huutavan jotakin, mitä hän ei ollut silloin tajunnut.

»Haa», mutisi hän, »otin väärän hevosen, ja varmaankin hän huusi, etteivät tämän hevosen pistoolit olleetkaan panostetut. Mutta välipä sillä, otan tuon lurjuksen kiinni ja kuristan hänet, jos niikseen tulee, paljailla käsilläni!»

Ja hän ryhtyi jälleen ajamaan takaa varjoa, jonka hän vielä erotti metsän hämärässä.

Mutta tuskin hän oli edennyt sataakaan askelta tässä hänelle oudossa metsässä, kun hänen hevosensa kompastui ojaan.

Charny kierähti sen pään yli maahan, nousi heti, hyppäsi jälleen satulaan, mutta Drouet oli kadonnut!

— Näin siis Drouet oli välttänyt Charnyn. Siitä johtui, että hän voi ilmestyä maantielle kuin mikäkin uhkaava haamu ja komentaa kuninkaan vaunuja ohjaavat postimiehet pysähtymään.

Postimiehet pysähtyivät, sillä Drouet oli puhutellut heitä kansan nimessä; se nimi alkoi jo olla tehokkaampi kuin kuninkaan.

Tuskin Drouet oli kadonnut alakaupungin katusokkeloon, kun hänen laukkaavan ratsunsa kavionkopseen häipyessä alkoi kuulua toisen hevosen lähestyvää kavionkopsetta.

Samalta kadulta, jonne Drouet meni, tuli Isidor.

Hän oli saanut selville jotenkin samaa mitä de Préfontaine oli sanonut kuninkaalle:

Herttua de Choiseulin, herrojen de Bouillén ja de Raigecourtin hevoset olivat kaupungin toisella laidalla, Grand-Monarque-hotellin tallissa.

Kolmas upseeri, herra de Rohrig, oli husaareineen kasarmissa.

Muuan tarjoilija, joka paraikaa sulki kahvilaansa, oli vakuuttanut nämä tiedot ihan varmoiksi.

Mutta sen sijaan, että nämä tiedot, kuten hän oli luullut, olisivat ilahduttaneet näitä kuuluisia matkalaisia, hän huomasikin heidän olevan syvästi hämmentyneitä.

Herra de Préfontaine vaikeroi. Henkivartijat uhkailivat jotakin näkymätöntä ja tuntematonta.

Isidor keskeytti kertomuksensa ja sanoi:

»Mitä oikeastaan on tapahtunut, herrat?»

»Näittekö äsken kadulla miestä, joka ratsasti täyttä laukkaa?»

»Näin kyllä, sire», vastasi Isidor.

»Se mies oli Drouet», sanoi kuningas.

»Drouet!» huudahti Isidor sydäntä vihlovalla äänellä. »Silloin on veljeni kuollut.»

Kuningatar kiljahti ja peitti kasvot käsiinsä.

XXVIII

Varennesin sillan vahtitorni

Hetkeksi valtasi sanoin kuvaamaton masennus nuo poloiset matkalaiset, joita uhkasi tuntematon, hirveä vaara ja jotka olivat vangittuina keskellä maantietä.

Isidor ensimmäisenä rohkaisi mielensä.

»Sire», sanoi hän, »olkoon veljeni kuollut tai hengissä, älkäämme ajatelko häntä, vaan ajatelkaamme teidän majesteettianne. Ei ole hetkeäkään tuhlattavana. Postimiehet tuntevat Grand-Monarquen hotellin. Täyttä laukkaa Grand-Monarquen hotelliin!»

Mutta ajomiehet eivät liikahtaneetkaan.

»Ettekö kuulleet?» sanoi Isidor.

»Kuulimme kyllä.»

»No, miksemme siis lähde?»

»Koska herra Drouet on kieltänyt.»

»Mitä, Drouet kieltänyt? Kun kuningas käskee ja Drouet kieltää, totteletteko silloin Drouetia?»

»Me tottelemme kansaa.»

»Herrat», sanoi Isidor tovereilleen, »on hetkiä, jolloin ihmishenki ei ole minkäänarvoinen. Hoitakaa kumpikin miehenne, minä hoidan tämän. Sitten voimme itse ohjata vaunuja.»

Ja hän tarttui lähinnä olevaa postimiestä kaulukseen ja painoi metsästyspuukkonsa kärjen hänen rintaansa vasten.

Kuningatar näki kolmen puukonterän välähtävän ja huudahti:

»Herrat, heretkää taivaan tähden!»

Sitten hän sanoi postimiehille:

»Hyvät ystävät, saatte viisikymmentä louisdoria keskenänne tasattavaksi ja viidensadan frangin eläkkeen kukin, jos pelastatte kuninkaan.»

Oliko nyt niin, että postimiehiä peloitti kolmen nuoren miehen uhkaava esiintyminen tai houkutteli kuningattaren tarjous, kuinka tahansa, mutta he hoputtivat hevoset liikkeelle ja näin päästiin jatkamaan matkaa.

Herra de Préfontaine palasi värjöttäen asuntoonsa ja salpasi oven.

Isidore karautti vaunujen edessä. Oli ajettava läpi kaupungin ja sillan yli. Sen jälkeen olisi enää viiden minuutin matka Grand-Monarquen hotelliin.

Vaunut vierivät nopeasti niin sanottuun alakaupunkiin.

Mutta kun tultiin holvikäytävään, joka vei sillalle ja joka lävisti vahtitornin, huomattiin, että portin toinen puolisko oli työnnetty kiinni.

Oven puolisko työnnettiin auki: sen takana olivat kolmet rattaat tietä sulkemassa.

»Tänne, herrat!» kehoitti Isidor, hypähti maahan ja alkoi raivata tietä vapaaksi.

Tällöin kuuluivat ensimmäiset rummun pärrytykset ja ensimmäiset hätäkellojen kumahdukset.

Drouet oli tehnyt tehtävänsä.

»Haa, sitä lurjusta!» sadatteli Isidor hammasta purren.

»Jos tapaan sinut...!»

Ja jännittäen kaikki voimansa hän työnsi yksin yhdet rattaat syrjään, de Maldenin ja de Valoryn siirtäessä toiset.

Sitten tuli kolmansien vuoro.

»Tieltä pois nekin!» sanoi Isidor.

Samalla hetkellä vaunut ajoivat holviin.

Silloin kolmansien vankkurien aisojen välistä sukelsi esiin neljä viisi pyssynpiippua.

»Ei askeltakaan tai olette kuoleman omat, herrat!» uhkasi muuan ääni.

»Hyvät herrat», sanoi kuningas ja kurkottautui ulos vaunuista, »älkää yrittäkö väkivaltaa, minä kiellän sen».

Upseerit ja Isidor väistyivät askelen taaksepäin.

»Mitä meistä tahdotaan?» kysyi kuningas.

Silloin kuului vaunuista kauhun kiljahdus.

Niiden henkilöiden lisäksi, jotka sulkivat tien, oli pari kolme muuta pujahtanut vaunujen taakse ja yhtä monta pyssynpiippua työntyi oviaukosta sisälle.

Yksi niistä tähtäsi kuningattaren rintaan.

Isidor näki sen, syöksyi paikalle ja sysäsi pyssynpiipun syrjään.

»Ampukaa!» huudettiin.

Muuan miehistä noudatti kehoitusta. Onneksi pyssy ei lauennut.

Isidor kohotti kätensä ja olisi surmannut miehen metsästyspuukollaan, mutta kuningatar tarttui hänen käsivarteensa.

»Ah, madame», huudahti Isidor raivostuneena, »taivaan nimessä, sallikaa minun tehdä loppu tuosta heittiöstä!»

»Ei, herra», sanoi kuningatar. »Miekka tuppeen, kuuletteko?»

Isidor totteli osittain. Hän laski metsästyspuukkonsa alas, muttei pannut sitä tuppeen.

»Haa, jos minä tapaan sen Drouetin...» mutisi hän.

»Hänet minä luovutan teille», sanoi kuningatar puoliääneen ja puristi omituisesti hänen käsivarttansa.

»Mutta sanokaa toki, herrat, mitä te tahdotte?» kysyi kuningas uudelleen.

»Haluamme nähdä matkatodistukset», vastasi pari kolme ääntä.

»Matkatodistukset? Hyvä on», sanoi kuningas. »Menkää hakemaan tänne kaupungin viranomaiset. Minä esitän ne heille.»

»Nyt on jo tarpeeksi puhuttu!» huudahti mies, joka oli äsken yrittänyt ampua, ja tähtäsi kuninkaaseen.

Mutta henkivartijat syöksyivät hänen kimppuunsa ja nujersivat hänet maahan.

Ottelussa pyssy laukesi, mutta kuula ei sattunut kehenkään.

»Seis! Kuka ampui?» kysyi muuan ääni.

Henkivartijoitten jaloissa vääntelehtivä mies voihki ja huusi apua.

Viisi kuusi aseistettua miestä riensi häntä auttamaan.

Henkivartijat tempasivat tupesta metsästyspuukkonsa ja valmistautuivat taisteluun.

Kuningas ja kuningatar yrittivät turhaan hillitä heitä. Hirveä, verinen taistelu oli alkamaisillaan.

Silloin riensi paikalle kaksi miestä; toisella oli rinnan yli heitetty kolmivärinen vyöhyt, toisen yllä oli, univormu.

Edellinen oli piirin prokuraattori Sausse.

Sotilaspukuinen mies oli Hannonet, sikäläisen kansalliskaartin päällikkö.

Heidän takanaan välkähteli parin kolmen soihdun loistaessa parikymmentä kiväärinpiippua.

Kuningas oivalsi, että noissa kahdessa miehessä olisi, ellei apu, niin ainakin turva.

»Hyvät herrat», sanoi hän, »olen valmis uskomaan teidän suojelukseenne sekä itseni että seurueeni, mutta puolustakaa meitä tuon joukon raakaa väkivaltaa vastaan».

Ja hän osoitti pyssyillään uhkailevia miehiä.

»Aseet alas!» komensi Hannonet.

Miehet tottelivat muristen.

»Suonette meille anteeksi, hyvä herra», sanoi piirin prokuraattori kuninkaalle, »mutta kaupungilla on levitetty huhua, että tänne on tulossa hänen majesteettinsa Ludvig kuudestoista ja meidän velvollisuutemme on koettaa saada varmuus, onko huhussa perää.»

»Onko huhussa perää!» huudahti Isidor. »Jos on totta, että näissä vaunuissa matkustaa kuningas, on teidän velvollisuutenne polvistua kuninkaan eteen. Jos sitävastoin niissä on tavallinen matkalainen, millä oikeudella te pidätätte hänet?»

»Hyvä herra», sanoi Sausse puhutellen yhä kuningasta, »minä puhun teille. Suvaitkaa vastata.»

»Sire», kuiskasi Isidor, »koettakaa voittaa aikaa. Herra de Damas ja hänen rakuunansa seuraavat meitä ja ovat pian täällä.»

»Olette oikeassa», myönsi kuningas.

Sitten hän vastasi Sausselle;

»Jos matkatodistuksemme ovat kunnossa, hyvä herra, sallitteko meidän jatkaa matkaamme?»

»Tietysti», sanoi Sausse.

»Hyvä on! Rouva paroonitar», sanoi kuningas rouva de Tourzelille, »olkaa hyvä ja hakekaa esille matkatodistuksenne ja antakaa se noille herroille».

Rouva Tourzel ymmärsi, mitä kuningas tarkoitti sanoilla:

»Olkaa hyvä ja hakekaa esille matkatodistuksenne.»

Hän alkoi hakea, mutta taskuista, joissa sitä ei ollut.

»No», virkkoi muuan kärsimätön ja uhkaava ääni, »kaikesta päättäen ei matkatodistusta olekaan!»

»On kyllä, herrat», sanoi kuningatar, »meillä on kyllä matkatodistus. Mutta paroonitar de Korff ei aavistanut, että sitä meiltä vaadittaisiin, eikä tällä hetkellä muista, minne on sen pannut.»

Väkijoukosta kuului pilkallinen vihellys, joka todisti, ettei siihen verukkeeseen uskottu.

»Voimme menetellä vieläkin yksinkertaisemmin», sanoi Sausse. »Postimiehet, ajakaa vaunut minun vajaani. Nämä herrat ja naiset astuvat talooni ja siellä selvitetään koko juttu. Eteenpäin, postimiehet! Herrat kansalliskaartilaiset, seuratkaa vaunuja!»

Tämä kutsu muistutti liiaksikin käskyä, joten ei kannattanut yrittää vastustaa sitä.

Ja jos olisi yrittänytkin, olisi varmaankin epäonnistunut. Rumpu pärisi yhä, hätäkello moikui jatkuvasti ja vaunujen ympärille kasaantui taukoamatta uutta väkeä.

Vaunut lähtivät liikkeelle.

»Ah, jospa herra de Damas tulisi paikalle, ennenkuin me ehdimme siihen kirottuun taloon!» mutisi kuningas.

Kuningatar ei virkkanut mitään. Hän ajatteli Charnyta, tukahdutti huokauksensa ja pidätteli kyyneliään.

Saavuttiin Saussen vajan ovelle eikä herra de Damasia vain kuulunut.

Mitä oikeastaan oli tapahtunut sillä taholla ja mikä esti tuota aatelismiestä, jonka alttiuteen tiedettiin voitavan luottaa, täyttämästä saamiaan ohjeita ja antamaansa lupausta?

Selitämme sen muutamin sanoin, jotta tämän synkeän, historiallisen tapauksen kaikki vaiheet tulisivat oikeaan valaistukseen. [»Sitä surullista hetkeä, jolloin kuningas pidätettiin, on aina kuvattu ja kuvataan vastedeskin epätäydellisesti. Varennes-matkan huomatuimmat historioitsijat voivat kertoa siitä vain kuulopuheen mukaan. Herra de Bouillé, isä ja poika, eivät olleet paikalla. Herrat de Choiseul ja Goguelat saapuivat vasta tuntia myöhemmin. Herra Deslon vieläkin myöhemmin.» _Michelet_, »Ranskan vallankumouksen historia».]

Olemme nähneet de Damasin viimeksi antamassa määräystä, että lähtömerkki toitotettaisiin torvella, jonka hän varmuuden vuoksi oli säilyttänyt huostassaan.

Torven ensimäistä kertaa törähtäessä hän keräili rahojaan pöytälaatikosta. Rahojen mukana hän otti laatikosta eräitä papereita, joita hän ei mielinyt jättää jälkeensä eikä ottaa mukaansa.

Tässä toimessa hän paraikaa puuhaili, kun hänen huoneensa ovi aukeni ja kynnykselle ilmestyi muutamia kaupunginvaltuuston jäseniä.

Yksi heistä lähestyi kreiviä.

»Mitä te tahdotte?» kysyi tämä hyvin kummastuneena tästä odottamattomasta vierailusta.

Hän yritti ruumiillaan peittää takan kamanalla olevaa pistooliparia.

»Herra kreivi», vastasi muuan vieraista kohteliaasti, mutta varmasti, »me haluamme tietää, miksi te lähdette juuri tällä hetkellä».

Kreivi silmäili hämmästyneenä miestä, joka suvaitsi esittää moisen kysymyksen kuninkaan armeijan ylemmälle upseerille.

»Se on tuiki yksinkertaista, herra», vastasi hän. »Minä lähden tällä hetkellä, koska olen saanut sensuuntaisen määräyksen.»

»Miksi lähdette, herra eversti?» uteli äskeinen kysyjä edelleen.

Damas loi uteliaaseen valtuusmieheen kummastelevamman silmäyksen.

»Miksikö lähden? Ensiksi, en tiedä sitä itsekään, ja toiseksi, vaikka tietäisinkin, en sanoisi.»

Kaupunginvaltuuston jäsenet silmäilivät toisiaan kuin rohkeutta tapaillen. Se, joka oli aloittanut keskustelun, se sitä ryhtyi jatkamaankin.