Part 17
»Tänä aamuna viimeksi», vastasi postimestari, »postivaunut veivät sinne kaksisataatuhatta écua. Kaksi poliisia oli niitä saattamassa.»
»Niinkö?» sanoi herttua, ihmeissään, että sattuma näin tuli hänen avukseen.
»Hitossa!» vakuutti muuan poliisi. »Totta kai se niin on, sillä minä ja Robin olimme niitä saattamassa.»
»Siinä tapauksessa», sanoi herttua ja kääntyi herra de Goguelatiin päin, »sotaministeri onkin näemmä pitänyt parempana sitä lähetystapaa, ja koska meillä siis ei ole täällä mitään tekemistä, voimme lähteä. Hei, husaarit, satuloikaa ratsunne!»
Husaarit, jotka olivat ylen levottomia, eivät parempaa pyytäneetkään. Tuossa tuokiossa hevoset oli satuloitu ja husaarit satulassa.
Joukko järjestyi rivistöksi.
Herttua ratsasti rintaman eteen, silmäili vielä kerran Châlonsin suunnalle ja komensi huoahtaen:
»Huomio, neljä rinnan, eteenpäin, käyden!»
Ja hän poistui rummun päristessä Pont-de-Sommevellestä. Kello löi tällöin puoli kuusi.
Pari sataa askelta kauppalasta herttua poikkesi sivutielle välttääkseen Sainte-Menehouldia, jossa mieliala kuului olevan vieläkin kiihtyneempi.
Silloin juuri Isidor de Charny, kannustaen ja suomien hevostaan, jolla hän oli kahdessa tunnissa pyyhkäissyt parikymmentä kilometriä, saapui postitalon pihaan. Toista hevosta hänelle satuloitaessa hän tiedusteli, oliko kauppalassa nähty husaareja. Hänelle vastattiin, että se joukko-osasto oli neljännestunti sitten lähtenyt käymäjalkaa Sainte-Menehouldiin päin. Hän tilasi hevoset ja toivoen tavoittavansa herttuan ja saavansa hänet keskeyttämään matkansa hän ratsasti täyttä neliä vereksellä hevosellaan.
Kuten olemme maininneet, oli herttua poikennut Sainte-Menehoulden tieltä juuri silloin kun varakreivi de Charny saapui postitalon edustalle. Isidor ei siis voinut saavuttaa häntä.
XXV
Kuningas tunnetaan
Kymmenen minuuttia Isidor de Charnyn lähdön jälkeen saapuivat kuninkaan vaunut.
Kuten herttua oli ennustanut, oli väkijoukko hajaantunut.
Koska kreivi de Charny tiesi, että Pont-de-Sommevellessä piti ensimmäisen suojelusjoukkueen heitä odottaa, ei hän pitänyt välttämättömänä pysytellä taempana. Hän ratsasti vaununoven kohdalla kiihoittaen postimiehiä, jotka kuin määräyksestä tuntuivat haluavan ajaa vain pikku hölkkää.
Saavuttiin Pont-de-Sommevelleen. Kun ei nähty husaareja eikä herttuaa, kurkottautui kuningas kärsimättömänä vaunuista ulos.
»Taivaan tähden, sire», kuiskasi Charny, »älkää näyttäytykö!
Minä käyn tiedustelemassa.»
Ja hän meni postitaloon.
Viiden minuutin perästä hän palasi. Hän käsitti, mitä oli tapahtunut, ja kertoi kuninkaalle kaikki.
Kuningas oivalsi, että herttua oli poistunut tehdäkseen hänen matkareittinsä vapaaksi.
Nyt oli tärkeintä päästä jatkamaan matkaa ja ehtiä Sainte-Menehouldiin, sillä herttua oli varmaankin vetäytynyt Sainte-Menehouldiin, joten siellä tavattaisiin sekä husaarit että rakuunat.
Lähdön hetkellä Charny ratsasti vaununovelle.
»Mitä kuningatar määrää?» kysyi hän. »Menenkö edellä vai pysyttelenkö perässä?»
»Älkää jättäkö minua», vastasi kuningatar.
Charny kumarsi satulassa ja karautti vaunujen rinnalle.
Sillä välin Isidor teki taivalta käsittämättä, miksi tie oli ihan autio, vaikka se toisin paikoin oli niin suora, että näköala oli esteetön kuuden seitsemän kilometrin päähän.
Huolestuneena hän kannusti ratsuaan ja joudutti matkaa nopeammin kuin milloinkaan tätä ennen. Hän pelkäsi, että Sainte-Menehouldin asukkaat epäilivät Dandoinsin rakuunia niinkuin Pont-de-Sommevellen asukkaat olivat epäilleet herttuan husaareja.
Eikä hän erehtynytkään. Sainte-Memehouldiin saavuttuaan hän teki ensimmäiseksi sen havainnon, että kaduilla liikuskeli huomattavan paljon kansalliskaartilaisia: ensimmäiset kansalliskaartilaiset, jotka oli tavattu sen jälkeen kun Pariisista oli lähdetty.
Koko kaupunki tuntui olevan kuohuksissa ja lähellä sitä kaupunginosaa, jonka kautta Isidor tuli, pärisi rumpu.
Varakreivi viiletti pitkin katuja näennäisesti piittaamatta tästä kohusta, ratsasti yli ison torin ja pysähtyi postitalon edustalle.
Ison torin poikki ratsastaessaan hän huomasi toistakymmentä rakuunaa istumassa eräällä penkillä. Kaikilla oli päässä lipaton lakki.
Muutaman askelen päässä heistä alakerroksen ikkunan pielessä istui markiisi Dandoins. Hänen päässänsä oli lipaton lakki ja kädessä ratsuraippa.
Isidor sivuutti heidät pysähtymättä, näköjään heitä edes huomaamatta. Hän oletti, että herra Dandoinsin piti tietää, minkälaisessa asussa kuninkaan lähetit kulkevat, ja siis tuntea hänetkin, eikä pitänyt tarpeellisena esittäytyä.
Muuan noin kahdeksankolmatta vuoden ikäinen mies, jonka tukka oli leikattu Tiituksen malliin, kuten sen ajan isänmaanystävillä oli tapana, ja jonka poskiparta ulottui leuan alle kehystäen siten koko kasvot, seisoi postitalon pääoven kynnyksellä aamunuttuun pukeutuneena.
Isidor katseli ympärilleen kuin etsien ketä puhuttelisi.
»Mitä haluatte, herra?» kysyi mustapartainen nuorukainen.
»Haluan puhutella postimestaria», vastasi Isidor.
»Postimestari ei ole juuri nyt tavattavissa, herra, mutta minä olen hänen poikansa, Jean-Baptiste Drouet... Jos minä kelpaan, niin puhukaa.»
Nuori mies korosti sanoja Jean-Baptiste Drouet, ikäänkuin aavistaen, että nämä sanat tai oikeammin tämä nimi saisi historiassa kohtalokkaan kuuluisuuden.
»Minä haluan kuusi hevosta kaksille ajoneuvoille, jotka tulevat perässäni.»
Drouet nyökkäsi merkiksi, että lähetti saisi mitä halusi, astui pihalle ja huusi:
»Hei, kyytimiehet, kuusi hevosta kaksia ajoneuvoja varten ja ratsu lähetille!»
Markiisi Dandoins riensi nyt paikalle.
»Herra», sanoi hän Isidorille, »te ratsastatte kuninkaan vaunujen edellä vai kuinka?»
»Niin teen, herra, ja minua kummastuttaa, kun näen teillä ja miehillänne lipattomat lakit päässä.»
»Meille ei ole ilmoitettu asiasta, hyvä herra. Täällä alkaa muuten näyttää perin uhkaavalta, miehiäni yllytetään kapinaan. Mitä on tehtävä?»
»Kun kuningas pian sivuuttaa tämän paikan, suojelkaa hänen vaunujaan, toimikaa olosuhteitten mukaan, lähtekää puoli tuntia kuninkaallisen perheen lähdön jälkeen ja muodostakaa saattojoukkue...»
Sitten hän keskeytti lauseensa ja kuiskasi:
»Vaiti, meitä vakoillaan, on ehkä kuultukin, mitä sanoimme. Menkää miestenne luokse ja koettakaa pitää heidät kurissa.»
Drouet oli tosiaankin ilmestynyt keittiön ovelle. Keskustelu oli näet tapahtunut keittiön puolella.
Markiisi Dandoins poistui.
Samalla hetkellä kuului ruoskanläiskettä, kuninkaan vaunut tulivat, kulkivat yli torin ja pysähtyivät postitalon eteen.
Melu houkutteli paljon uteliaita vaunujen ympärille.
Dandoins, joka piti tärkeänä selittää kuninkaalle, miksi hän ja hänen miehensä olivat sivilipuvuissa eivätkä sotilasasussa, kiiruhti vaununoven eteen ja esitti kunnioittavin elein, lakki kädessä, anteeksipyyntönsä kuninkaalle ja kuninkaalliselle perheelle.
Hänelle vastatessaan kuningas kurkisti moneen otteeseen ikkunasta ulos.
Isidor seisoi jalka jalustimessa lähellä Drouetia, joka katseli vaunuja hyvin tarkkaavasti. Edellisenä vuonna hän oli käynyt yhdistysjuhlassa ja nähnyt kuninkaan. Hän luuli nyt tuntevansa hänet.
Aamulla hän oli saanut isohkon määrän assignaatteja ja tutkinut kuninkaan kuvalla leimattua seteliä erikseen todetakseen, että ne olivat oikeita. Kuninkaan kuva oli juurtunut hänen muistiinsa ja oli nyt huutavinaan hänelle: »Katselemasi mies on kuningas!»
Hän otti taskustaan assignaatin, vertasi alkuperää assignaatissa olevaan kuvaan ja mutisi:
»Totisesti se on hän!»
Isidor kiersi vaunujen toiselle puolelle. Hänen veljensä peitti ruumiillaan sen ikkunan, jonka takana kuningatar istui.
»Kuningas on tunnettu», sanoi Isidor. »Kiirehdi lähtöä ja pidä tarkoin silmällä tuota isoa tummaveristä poikaa. Hän on postimestarin poika, hän juuri on tuntenut kuninkaan. Hänen nimensä on Jean-Baptiste Drouet.»
»Hyvä on», sanoi Oliver. »Olen varuillani. Lähde!»
Isidor karautti matkalle tilaamaan Clermontista hevoset.
Tuskin hän oli ehtinyt kaupungista ulos, kun postimiehet, joita de Malden ja de Valory olivat voimiensa mukaan auttaneet ja joille oli luvattu runsaat juomarahat, saivat hevoset valjaisiin ja vaunut lähtivät täyttä neliä postitalon pihasta.
Kreivi ei ollut päästänyt Drouetia näkyvistään.
Drouet ei ollut liikahtanutkaan, olihan vain kuiskannut pari sanaa tallirengille.
Charny lähestyi häntä.
»Herra», sanoi hän, »eikö minulle ollut tilattu hevosta?»
»Oli kyllä, herra», vastasi Drouet, »mutta ei ole yhtään vapaata hevosta».
»Mitä, eikö ole hevosia?» huudahti kreivi. »Entä tuo hevonen, jota paraikaa satuloidaan pihassa, herra?»
»Se on minun.»
»Ettekö voi luovuttaa sitä minun käytettäväkseni? Minä maksan mitä vaaditaan.»
»Mahdotonta, herra. Alkaa olla jo myöhä ja minun on tehtävä vielä tänään pitkä matka.»
Enempi inttely olisi herättänyt epäluuloja; yrittää ottaa hevonen väkivalloin olisi paljastanut totuuden.
Charny keksi toisen keinon, jolla asia oli järjestettävissä.
Hän meni Dandoinsin luokse, joka yhä silmäili kuninkaan vaunuja, kunnes nämä katosivat kadunkulman taa.
Dandoins tunsi käsivarttansa kosketettavan.
Hän kääntyi.
»Vaiti», varoitti Charny, »minä tässä, kreivi de Charny. Postitalossa ei ole enää hevosta minulle. Käskekää jonkun rakuunan luovuttaa hevosensa minulle. Minun täytyy seurata kuningasta ja kuningatarta! Sillä vain minä tiedän, mihin herttua de Choiseul on järjestänyt hevosten vaihdon ja ellen minä ole paikalla, täytyy kuninkaan jäädä Varennesiin.»
»Kreivi», vastasi Dandoins, »en anna teille rakuunani hevosta, vaan annan teille omani».
»Hyväksyn. Kuninkaan ja kuninkaallisen perheen pelastus on nyt mitättömänkin tapahtuman varassa. Mitä parempi ratsu, sitä paremmat mahdollisuudet onnistua.»
Ja molemmat miehet siirtyivät kadulle markiisi Dandoinsin asunnolle päin.
Ennenkuin poistui antoi Charny majoitusmestarin tehtäväksi pitää silmällä Drouetin puuhia.
Pahaksi onneksi markiisin asunto oli viidensadan askelen päässä torilta. Kuluisi ainakin neljännestunti, ennenkuin molemmat hevoset saataisiin satuloiduiksi. Sanomme molemmat hevoset, sillä Dandoinskin aikoi nousta satulaan ja kuninkaalta saamiensa ohjeitten mukaan pysytellä miehineen vaunujen takana jälkijoukkona.
Äkkiä Charny oli kuulevinaan kovaa meteliä, johon sekaantui huutoja: »Kuningas, kuningatar!»
Hän kiiruhti talosta ja kehoitti Dandoinsia toimittamaan hänen hevosensa torille.
Koko kaupunki oli tosiaankin kuohuksissa. Tuskin Dandoins ja de Charny olivat poistuneet torilta, kun Drouet, joka tuntui odotelleen vain tätä hetkeä paljastaakseen salaisuutensa, alkoi huutaa:
»Vaunut, jotka äsken lähtivät, ovat kuninkaan vaunut! Kuningas, kuningatar ja Ranskan lapset ovat niissä vaunuissa!»
Hän hyppäsi ratsunsa selkään.
Monet hänen ystävistään koettivat pidättää häntä.
»Minne menet? Mitä aiot tehdä? Mikä on suunnitelmasi?» Hän vastasi heille hiljaa:
»Eversti ja rakuunaosasto ovat täällä. Oli mahdotonta vangita kuningas ilman veristä yhteentörmäystä, joka olisi voinut päättyä meille huonosti. Mitä en voinut täällä tehdä, sen teen Clermontissa. Pidättäkää rakuunat, siinä kaikki mitä pyydän teitä tekemään.»
Ja hän karautti hevosensa laukkaan ja suuntasi kulkunsa kuninkaan jälkeen.
Silloin juuri alkoi levitä huhu, että kuningas ja kuningatar olivat äsken lähteneissä vaunuissa, ja alkoivat huudot, jotka Charny oli kuullut.
Nämä huudot houkuttelivat paikalle pormestarin ja kaupunginvaltuuston jäsenet. Pormestari komensi rakuunat kasarmiin, koska kello oli jo lyönyt kahdeksan.
Charny oli kuullut kaikki: kuningas oli tunnettu, Drouet oli lähtenyt. Hän polkaisi kärsimättömänä jalkaansa.
Silloin Dandoins tuli häntä kohden.
»Hevoset, hevoset!» vaati Charny heti kun näki hänen tulevan.
»Ne tuodaan heti», vastasi Dandoins.
»Oletteko pannut pistoolit ratsuni satulalaukkuun?»
»Olen.»
»Ovatko ne kunnossa?»
»Minä itse panostin ne.»
»Hyvä. Kaikki riippuu nyt hevosenne nopeudesta. Minun täytyy tavoittaa muuan mies, jolla on neljännestunnin etumatka, ja minun täytyy surmata hänet.»
»Mitä, surmata hänet?»
»Niin, ellen surmaa häntä, on kaikki hukassa!»
»Hitossa! Menkäämme hevosia vastaan.»
»Älkää huolehtiko minusta. Pitäkää huoli miehistänne, joita yllytetään kapinaan... Näettehän, että pormestari pitää heille puhetta. Ei teilläkään ole aikaa tuhlata, rientäkää!»
Palvelija talutti paikalle kaksi hevosta. Charny hyppäsi sen selkään, joka oli häntä lähinnä, tempasi suitset palvelijan käsistä, iski kannuksilla ja painautui nuolen nopeasti Drouetin jäljille tajuamatta tarkoin Dandoinsin hänen peräänsä huutamien sanojen tarkoitusta.
Nämä sanat, jotka tuuli vei mennessään, olivat kuitenkin hyvin tärkeät:
»Olette ottanut minun hevoseni omanne asemasta», oli Dandoins huutanut, »eivätkä pistoolit ole panostetut!»
XXVI
Pahoja enteitä
Sillä välin kuninkaan vaunut kiitivät Sainte-Menehouldin ja Clermontin välisellä tiellä. Isidor ratsasti täyttä laukkaa edellä.
Päivä alkoi hämärtyä: kello oli lyönyt kahdeksan ja vaunut painuivat Argonnen metsään, joka reunusti maantietä molemmin puolin.
Charny ei ollut saanut tilaisuutta puhua kuningattarelle siitä vastoinkäymisestä, joka pakotti hänet jäämään kaupunkiin, sillä kuninkaalliset vaunut olivat lähteneet, ennenkuin Drouet oli vastannut hänelle, ettei tallissa ollut hevosia.
Kaupungista lähdettäessä kuningatar huomasi, ettei hänen ratsumiehensä ajanutkaan enää vaununoven kohdalla, mutta ei käynyt päinsä hidastuttaa kulkua eikä kysellä ajomiehiltä.
Ainakin kymmenesti hän kurottautui ulos ja silmäili taakseen, muttei nähnyt mitään.
Kerran sentään hän oli huomaavinaan kaukana nelistävän ratsun, mutta tuo ratsastaja alkoi pian peittyä yön sakenevaan varjoon.
Tällä välin — sillä selittääksemme ja valaistuksemme tämän kaamean matkan vaiheita ja kaikkia yksityiskohtia meidän täytyy ehtimiseen siirtyä henkilöstä toiseen — tällä välin, toisin sanoin, Isidorin ratsastaessa lähettinä puolitoista kilometriä edellä, vaunujen kiitäessä Sainte-Menehouldin ja Clermontin välisellä tiellä ja painuessa Argonnen metsään, Drouetin rientäessä vaunujen jälkeen ja Charnyn yrittäessä tavoittaa Drouetia markiisi Dandoins ratsasti miestensä luo ja soitatti lähtömerkin.
Mutta kun sotamiehet yrittivät lähteä, olivat kadut niin täynnä väkeä, etteivät hevoset voineet astua askeltakaan...
Tämän joukon keskellä oli kolmesataa kansalliskaartilaista sotilastamineissa ja pyssy kädessä.
Yrittää taistelua — ja siitä olisi tullut tiukka — olisi merkinnyt kuninkaan tuhoa.
Parempi oli jäädä ja siten sitoa tuon joukon voimat. Dandoins alkoi neuvotella joukon kanssa, kysyi johtajilta, mitä he tahtoivat ja halusivat ja mitä tämä uhkaava mielenosoitus oikeastaan tarkoitti. Sillä välin kuningas ehtisi Clermontiin ja tapaisi siellä Damasin ja tämän sataneljäkymmentä rakuunaa.
Jos markiisi Dandoinsilla olisi ollut, kuten herra Damasilla, sataneljäkymmentä miestä, olisi hän jotakin uskaltanut, mutta hänellä oli vain kolmekymmentä. Mitä kolmellakymmenellä rakuunalla tekee kolmea- tai neljäätuhatta vastaan?
Neuvotella, siinä kaikki mitä hän voi tehdä — ja sen hän tekikin, kuten olemme sanoneet.
Kello oli puoli kymmenen, kun kuninkaan vaunut, jotka olivat vain satakunta askelta Isidorin jäljessä — niin nopeasti olivat postimiehet ajaneet — saapuivat Clermontiin. Tunnissa viidessätoista minuutissa ne olivat kulkeneet tämän välin, jota on parikymmentä kilometriä.
Tämä nopeus selitti kuningattarelle Charnyn viipymisen.
Hän liittyisi joukkoon seuraavassa vaihtopaikassa.
Kaupungin ulkopuolella herra de Damas odotteli kuninkaan vaunuja. Léonard oli ilmoittanut hänelle kaikki. Hän tunsi lähetin liveripuvun ja pysähdytti Isidorin.
»Anteeksi, herra», sanoi hän, »olette varmaankin kuninkaan lähetti?»
»Ja te, herra», kysyi Isidor, »olette kai kreivi Charles de Damas?»
»Niin olen.»
»No niin, hyvä herra, minä olen tosiaankin kuninkaan lähetti. Kootkaa rakuunanne ja saattakaa hänen majesteettinsa vaunuja.»
»Herra», vastasi kreivi, »ilmassa puhaltaa kapinanhenki, joka peloittaa minua. Minun täytyy tunnustaa teille, etten voi vastata miehistäni, jos he tuntevat kuninkaan. Kaikki mitä voin luvata on, että vaunujen lähdettyä pysyttelen niiden jäljessä ja suljen tien.»
»Tehkää parhaanne, herra kreivi», sanoi Isidor. »Tuossa on kuningas.»
Ja hän osoitti pimeästä esiin sukeltautuvia vaunuja, joiden kulkusuunnan voi nähdä hevosenkengistä singonneitten säkenien mukaan.
Isidorin tehtävänä oli rientää eteenpäin tilaamaan toiset hevoset.
Viittä minuuttia myöhemmin hän pysähtyi postitalon edustalle.
Melkein samaan aikaan kuin hän saapuivat paikalle de Damas ja viisi kuusi rakuunaa.
Ja sitten kuninkaan vaunut.
Vaunut seurasivat Isidoria niin nopeasti, ettei tämä ehtinyt hypätä edes satulasta, ennenkuin ne jo olivat perillä. Vaikkeivät nämä vaunut olleetkaan loistovaunut, olivat ne silti niin komeat, että joukko uteliaita alkoi kerääntyä postitalon edustalle.
Herra de Damas pysytteli vaununoven kohdalla ilmaisematta eleelläkään, että hän tunsi kuuluisat matkustajat.
Mutta kuningas ja kuningatar eivät malttaneet olla ryhtymättä tiedusteluihin.
Omalla tahollaan kuningas teki merkin de Damasille.
Kuningatar puolestaan viittasi Isidoria tulemaan lähemmäksi.
»Oletteko herra de Damas?» kysyi kuningas.
»Olen, sire.»
»Mikseivät rakuunanne ole aseissa?»
»Sire, teidän majesteettinne on myöhästynyt viisi tuntia. Osasto on ollut satulassa kello neljästä saakka. Minä olen koettanut pitkittää aikaa niin paljon kuin mahdollista, mutta kaupunki on alkanut liikehtiä ja omat miehenikin ovat tehneet huolestuttavia johtopäätöksiä. Jos syntyy rauhattomuuksia ennen teidän majesteettinne lähtöä, alkaa hätäkello soida ja tie suljetaan. Olen pidättänyt satulassa vain toistakymmentä miestä ja loput olen sijoittanut majapaikkoihin. Mutta merkkitorvet olen säilyttänyt huostassani, joten voin soittaa miehet ratsuille heti kun tarvitaan. Ja kuten teidän majesteettinne näkee, on kaikki tällä hetkellä niin hyvin kuin olla saattaa, koska tie on vapaa.»
»Oikein hyvin, herra», sanoi kuningas, »olette toiminut järkevästi. Kun minä olen lähtenyt, soitattakaa tekin lähtömerkki ja seuratkaa ajoneuvojani puolentoista kilometrin päässä.»
»Sire», virkkoi kuningatar, »haluatteko kuulla, mitä herra Isidor de Charnylla on sanottavaa.»
»Mitä hänellä siis on sanottavaa?» kysyi kuningas hieman kärsimättömästi.
»Sire, hän sanoo, että Sainte-Manehouldin postimestarin poika on tuntenut teidät. Herra de Charny on asiasta varma, sillä hän näki sen nuoren miehen, assignaatti kädessä, vertailevan setelissä olevaa kuvaanne teihin. Kreivi de Charny on jäänyt Sainte-Menehouldiin ja tällä hetkellä tapahtuu varmaankin jotakin vakavaa, koska emme ole vielä nähneet kreiviä.»
»Jos meidät on tunnettu, sitä suurempi syy pitää kiirettä, madame. Herra Isidor, hoputtakaa postimiehiä ja ratsastakaa edelle.»
Isidorin hevonen oli valmis. Nuori mies hyppäsi satulaan ja huusi postimiehille:
»Varennesiin!»
Molemmat henkivartijat huusivat istuimiltaan:
»Varennesiin!»
Herra de Damas väistyi syrjään tervehtien kuningasta kunnioittavasti. Postimiehet hoputtivat hevoset juoksuun.
Vaunut lähtivät liikkeelle kuin väläys ja poistuivat paikalta salamannopeasti.
Kaupungin ulkopuolella niitä vastaan tuli muuan ratsuväen kersantti, joka oli menossa kaupunkiin.
Herra de Damas tuumi hetken lähteä saattamaan kuninkaan vaunuja niiden muutamien miesten kanssa, jotka hänellä oli käytettävänään. Mutta kuningas oli antanut hänelle ihan päinvastaiset ohjeet, ja hän arveli olevansa velvollinen noudattamaan näitä ohjeita, varsinkin kun kaupungissa tuntui syntyvän jonkunlaista hälinää. Asukkaita juoksi talosta taloon, ikkunoita aukoiltiin, niistä kurkisteltiin ulos ja valoja sytyteltiin. Pahimmin kuitenkin de Damas pelkäsi hätäkelloa ja kiirehti sen vuoksi vartioimaan kirkonovea.
Sitäpaitsi hän odotti herra Dandoinsin saapuvan millä hetkellä tahansa ja tuovan kolmekymmentä miestä lisäväkeä.
Sitten kaupunki tuntui tyyntyvän. Neljännestunnin kuluttua de Damas palasi torille. Siellä hän tapasi joukkuepäällikkönsä, herra de Noirvillen. Hän antoi tälle lähtöä koskevat ohjeet ja kehoitti tätä komentamaan miehet aseihin.
Tällöin tultiin de Damasille ilmoittamaan, että muuan Dandoinsin lähettämä aliupseeri odotti häntä hänen asunnossaan.
Aliupseeri ilmoitti hänelle, ettei herra Dandoinsia eikä hänen rakuunoitaan kannattanut odottaa, sillä Sainte-Menehouldin asukkaiden vaatimuksesta olivat viranomaiset pidättäneet herra Dandoinsin. Sanantuoja lisäsi — sen de Damas jo tiesikin — että Drouet oli karauttanut kuninkaan vaunujen jälkeen, muttei liene niitä tavoittanut, koskapa häntä ei ollut nähty Clermontissa.
Herra de Damas oli paraikaa kuuntelemassa näitä kuninkaallisen rykmentin aliupseerin tiedonantoja, kun tultiin ilmoittamaan Lauzunin joukko-osaston lähetti.
Tämän viestintuojan oli lähettänyt herra de Rohrig, joka herrojen de Bouillé nuoremman ja de Raigecourtin kanssa oli Varennesiin sijoitettujen joukkojen päällikkö. Kun tunnit olivat vierineet eikä ketään ollut tullut, olivat nuo kelpo aatelismiehet käyneet levottomiksi ja lähettäneet de Damasilta tiedustelemaan, tiesikö tämä mitään kuninkaasta.
»Minkälaisessa kunnossa oli Varennesiin sijoitettu joukko lähtiessänne?» kysyi de Damas ensitöikseen.
»Ihan rauhallinen», vastasi lähetti.
»Missä husaarit ovat?»
»Kasarmissa valmiiksi satuloituine ratsuineen.»
»Ettekö tavannut tänne tullessanne vaunuja?»
»Kyllä, vastaani tulivat neljän hevoset vetämät vaunut ja kahden vetämät kääsit.»
»Niistä vaunuista juuri te olette tullut kuulemaan uutisia. Kaikki on hyvin», lopetti de Damas keskustelun.
Tämän jälkeen hän meni asuntoonsa ja antoi määräyksen, että miehet oli hälytettävä satulaan.
Hän valmistui seuraamaan kuningasta ja puolustamaan häntä Varennesissa, jos tarvis vaati.
Viittä minuuttia myöhemmin merkkitorvet soivat.
Kaikki oli siis hyvällä tolalla, ellei ottanut lukuun sitä vastoinkäymistä, joka pidätti Sainte-Menehouldiin Dandoinsin ja hänen kolmekymmentä miestänsä.
Mutta sadallaneljälläkymmenellä rakuunallaan de Damas arveli selviytyvänsä, vaikkei hänellä tätä lisäapua olisikaan.
Palatkaamme kuninkaan vaunuihin, jotka Clermontista lähdettyään eivät menneetkään suoraan Verdunin suunnalle, vaan poikkesivat vasemmalle, Varennesin tielle.
Olemme jo varemmin kuvailleet Varennesin maantieteellistä asemaa. Kaupungissa oli kaksi osaa: ylä- ja alakaupunki. On myöskin jo mainittu, että hevoset oli päätetty vaihtaa kaupungin laidassa, Dunin taholla. Sinne päästäkseen täytyi poiketa tielle, joka vei sillalle, kulkea tämän sillan yli ja sen keskellä olevan vahtitornin holvin alitse. Sitten vasta pääsi herttua de Choiseulin valitsemalle vaihtopaikalle, jonka lähettyvillä herrojen de Bouillén ja de Raigecourtin tuli joukkoineen odotella. Herra de Rohrigille, nuorelle kaksikymmenvuotiaalle upseerille, ei ollut mainittu tehtävän oikeaa laatua, ja hän luulikin tulleensa paikalle saattamaan armeijalle menevää rahalähetystä.
Tältä vaikealta kohdalta piti Charnyn, kuten muistettaneen, ohjata kuninkaan vaunut läpi kaupungin katusokkelon. Sitä varten oli Charny oleskellut Varennesissa pari viikkoa, oli tutkinut ja penkonut kaikki paikat: ei ainoastaan patsasta, jota hän ei tuntisi, ei ainoatakaan kujaa, jolla hän ei osaisi kulkea.
Valitettavasti Charny ei ollut nyt paikalla!
Kuningatar olikin kaksin verroin huolestunut. Koska Charny ei tällaisessa tilanteessa ollut paikalla, merkitsi se, että hänelle oli sattunut jokin vakava onnettomuus!
Varennesia lähestyttäessä kuningaskin tuli levottomaksi. Charnyyn luottaen hän ei ollut edes ottanut mukaansa kaupungin asemakarttaa.
Ja yö oli pilkko pimeä, vain tähtien valaisema. Sellaisena yönä voi helposti eksyä tutuillakin tienoilla, saati oudon kaupungin katusokkelossa.
Charnyn antamien ohjeitten mukaan Isidorin oli pysäytettävä vaunut kaupungin ulkopuolelle.
Siellä hänen veljensä liittyisi heihin ja ryhtyisi opastamaan pakolaisjoukkoa.