Part 7

Hän ajoi alas, sitten ylös--alas ja taas ylös--siirtyi toiseen sarkaan--alas, ylös--yhä kiirehtäen hevosia, niin että ne alkoivat höyrytä ja kuorskahdella. Niinkuin hänellä olisi ollut hengen hätä sekottaa kosteaan, vastaanottavaan multaan tuo ääretön apeus, joka hänet oli niin odottamatta vallannut.

Mutta sitten hänen täytyi pysäyttää--hän ei olisi voinut ajaa enää askeltakaan eteenpäin. Häntä miltei vapisutti se ajatus, mikä nyt hänen mieleensä lennähti:

»Kuinkahan monta surua näihin Suomen peltoihin onkaan haudattu?»

Hän oli joskus ennenkin tuntenut että maa oli ikäänkuin pyhä, suurella vaivalla ja hiellä lunastettu. Mutta nyt hänelle selvisi aivan uusi asia. Työ oli vain yksi puoli. Kuinkahan monta miestä on mahtanut tähänkin peltoon haudata suuria, äänettömiä suruja--niinkuin nyt hän hautaa--hautaa Keskitalo--ja hautaa pojat. Kukaan ei ajattele. Vilja lainehtii, ihmiset astuvat huolettomina sarkoja pitkin, myyvät ja vaihtavat niitä kuin markkinakoneja, vaikka maa vapisee esi-isien tuskien runsautta, kun se nyt lapsille leipää kasvattaa.

Hän seisoi pitkät ajat syviin, juhlallisiin mietteisiin vaipuneena. Ja kun hän vihdoin läksi eteenpäin, niin hän pidätti hevoset hiljaisiksi ja astui miltei varpaisillaan tuota vuosisataista, vaivankosteata, tuskanpyhää multaa.

* * * * *

Viikon päästä tuli kirje--ilmoitus että nuori emäntä oli synnyttänyt pojan.

Ihmeellistä! Tiesihän hän että sentapainen ilmotus oli tuleva, mutta kun se nyt tuli, niin se oli kuitenkin hänelle yllätys.

Hän ei voinut oikein selittää mitenkä hän oli johtunut sentapaiseen tuntoon, niinkuin Manta sitä tietä olisi katoamassa koko talosta, synteineen ja synnin hedelmineen. Ei hän sitä ollut ajatellut, oli vain tuntenut--eikä sitäkään kuolisiko äiti ja lapsi, vai millä tavalla tuo katoaminen tapahtuisi--vain häviäisivät ja olisivat poissa.

Mutta nyt Manta eli, poika eli--rikos oli monikertaistuneena. Eikä se elänyt vain Keskitalon väelle, vaan myös hänelle--»isälle».

Uutelan valtasi sellainen mielenkuohu, ettei hän voinut pysyä kotona, vaan otti kirveen kainaloonsa ja läksi metsään. »Menen veräjiä korjailemaan», ajatteli hän.

Hän kulki raskain, laahustavin askelin, katsettaan tiestä kohottamatta.

»Tähänkö sitä nyt tultiin?» ajatteli hän. »Nytkö se taas tuli takaisin, se tuska?»

Hän kulki kujatietä, sitten maantietä peltojen keskitse, sitten metsäistä maisemaa, unohtaen kokonaan veräjät.

Noustuaan pitkän, loivan mäen hän tunsi olevansa lopen väsynyt ja istuutui tiepuoleen ojan reunalle.

Käki alkoi kukkua metsässä. Uutela kohotti katseensa.

»Siitä on nyt vuosi», ajatteli hän ja vedet herahtivat väkisin hänen silmiinsä. »Vuodessa voi elää paljon, kokonaisen elämän.» Hän tunsi että hänen elämänsä supistui lopullisesti tähän vuoteen.

»Samoin mahtaa olla Keskitalolaisten laita. Paljon nekin ovat tämän vuoden aikana kokeneet. Sellainen on ihmiselämä!»

Hän kuuli askeleitten narahduksia tiellä.--Siellä tuli Rimpiläinen, punottavana ja hyväntuulisena, heiskautellen vilkkaasti valkoista keppiään.

Uutelan rinnassa alkoi taas kuohua.

»Jokohan sekin sen tietää...?» hätäili hän.

Rimpiläinen läheni.

»Paha sillä on mielessä», päätti Uutela, »kun on noin suu syyringillä!»

Rimpiläinen tervehti ja jatkoi:

»No jo on hyvä kevät--soap' moanmies olla tyytyväinen!»

»Niin on--niin on.»

»Ja isännällähän sitä kuuluu olevan toisenniiloatuista ilon syytä--olokoonpa onnee voan!»

Uutelan veri kuohahti koskeksi. »Sanonko nyt p:le ja läiskäytän kaikki vasten silmiä niinkuin se on--niin loppuu onnentoivotukset ja silmänvilaukset?»

Hän kuitenkin muisti olevansa hämäläinen ja hillitsi itsensä.

»Niin on... Kyllä onkin työväkeä tarvis--paljon on tässä töitä...», koetti hän vastata niin hyvin kuin taisi.

»Ka niin, ja sen hauskempoo voan, kun vielä nuin vanahalla iällä.--Onko sitä isännällä jo paljonnii ikkee?»

Uutela pääsi ikäänkuin naurahtamaan:

»Mitäs minulla--vasta keski-iässä--ei vielä täyttä seitsemääkymmentäkään.»

»Paljo sitä meinootta elleekin», nauroi Rimpiläinen. Hän piti pienen loman.--»Ei oo tainnu' ennen olla lapsia--kun ei oo näkynnä?»

Uutelan veri alkoi taas kuohua, mutta hän malttoi.

»Oo, koko joukko!» vastasi hän katsoen Rimpiläistä suoraan silmiin. »Jos olisivat elossa, niin ei tässä olisi hätääkään.» Häntä inhotti--mutta savolaisen ei pidä päästä hämäläiselle nauramaan. »Silloin nälkävuosina--polttotauti--vei monet perheet kuittiin.--Ei tainnut täälläpäin niin kova ollakkaan?»

»Ei, ei ollunna», vastasi Rimpiläinen, naurahti ja vilautti silmää: siitä savolainen aina pitää, että miehellä on sanat suussa! Nosti hattua ja lähti yhtä hyväntuulisena eteenpäin.

Mutta Uutela vaipui entistä raskaampiin mietteisiin.

15.

Päivä, jolloin lapsen ristimisestä päätettiin, oli Uutelalle ankara. Kaksi ihmistä, joilla ei ollut mitään tekemistä toistensa kanssa, piti yhdistettämän ainiaaksi isän ja pojan siteillä.

Tosin vain muodollisesti--sen Uutela tiesi ja se häntä piti pystyssä. Mutta ne siteet olivat ankarat, sillä ne olivat purkamattomat. Eikä asia koskenut ainoastaan häntä, vaan se oli samalla petos sekä jumalallisia että ihmisellisiä lakeja vastaan--synnin hedelmän kavaltamista avioliiton suojaan. Voiko hän olla siinä petoksessa osallisena?

Mutta kun hän näki vanhan emännän tuskan, kun tämä esitti että ristiminen voitaisiin suorittaa laitoksessa, ja luki hänen katseestaan: kovin väärinhän tämä on, mutta auttakaa nyt, Uutela, Jumalan tähden meitä saattamaan tämä asia loppuun--niin hän voitti epäilyksensä. Mitäpä ulkonaisista laeista, kun vain sisäinen tulee täytetyksi, ja tämä on nyt sen täyttämistä: kärsimistä kärsivien kanssa.

»Nimeksi on ajateltu Kustaata...?» lisäsi emäntä aran kysyvästi.

»Se on hyvin ajateltu», vastasi Uutela. Hän ei voinut olla nyökäyttämättä päätään tuolle kärsivälle vaimolle.

Ja niin hän taas tyyntyi siitäkin.

* * * * *

Mutta sinä päivänä, kun lapsi tuotiin kotiin, hänet valtasi uudelleen tuska--ankarampi kuin koskaan ennen. Nyt hänen täytyy se _nähdä_, ottaa vastaan _isänä_, elää saman katon alla, samassa huoneessa, päivästä päivään, viikosta viikkoon... Kuinka hän voi tämän kestää...?

Keskitalo tuli hänen luokseen, kalpeana kuin kuolemaan tuomittu.

»Menenköhän minä asemalle?» kysyi hän soinnuttomalla äänellä.

Hän tiesi kysymyksensä tarpeettomaksi, mutta hän oli itse niin levoton, että hänen täytyi saada vaihtaa edes joku sana Uutelan kanssa, tutkiakseen missä mielentilassa tämä nyt oli.

»Mene sinä vaan», vastasi Uutela ja koetti nyökäyttää päätään. Mutta Keskitalo huomasi, että hän oli kokonaan omiin ajatuksiinsa vaipunut ja puhui aivankuin ulkopuolitse itseään.

»Kun minä saisin ne vielä kunnialla kotiin!» huokasi Keskitalo.

* * * * *

Uutela koetti tehdä pientä kotinäperrystä, mutta siitä ei tullut mitään. Hän unohtui alati miettimään ja hänen tuskansa kasvoi hetki hetkeltä.--Hän läksi ulos pihalle.

»Menisinköhän poikain luo kesannolle--tai ehkä paremminkin metsään?» ajatteli hän. »Täällä en voi olla.»

Hän läksi, mutta pysähtyi jo muutaman askeleen päässä.

»Mitäs siitäkään olisi apua--täytyyhän minun ne kuitenkin nähdä.»

Hän meni salinpuolen kuistille ja istahti penkille.

»Kun minä voisin asua erossa, jossain mökissä, ja käydä vaan täällä työssä?» Hän rupesi aivan sitä asiaa ajattelemaan.

Silloin kuului kaukaa tuulen kantama pitkä vihellys. Hän kavahti pystyyn kuin pistoksen saanut. Nyt se tulee--synti ja häväistys-- elävänä, hengittävänä, katselevana!

Hän tunsi täytyvänsä paeta piiloon, ja ryntäsi saliin. Alkoi kävellä kiireisesti ympäri--tunsi lattian polttavan jalkojaan ja alkoi miltei juosta. Sitten hän äkkiä pysähtyi.

»Nyt ne astuvat vaunusta alas. Kaikki vilkuttavat silmää ja nauravat: kas kun ei »isä» ole tullut edes vastaan--hm!»

Hän tunsi tukehtuvansa.--Ulos!

Pihalle ennätettyään hän kuuli uuden vihellyksen.

»Nyt juna lähti--nyt ne nousevat kärryille--nyt ne tulevat.--Pois, karkuun!»

Hän läksi, ajattelematta minne. Hän sattui kääntymään järvenrantaan vievälle tielle ja riensi sitä myöten vinhaa vauhtia rinnettä alas. Pois, kauas pois, ainiaaksi!

Hetkisen päästä hän kuuli kiireisiä juoksevia askeleita takanaan--hän rupesi itsekin juoksemaan. Hän tuskin huomasi tulleensa rantaan, näki kyllä veden avautuvan eteensä, mutta ei ajatellut hukuttautumista eikä kuolemaa, vain tuota ainoata: pois, kauas pois! Vähääkään vauhtiaan hiljentämättä hän juoksi järveen ja juoksi yhä vedessä matalaa rantaa syvemmälle.

Silloin hän kuuli kirkasun takanaan ja huudon: »Uutela, Uutela, Jumalan tähden!»

Se oli Hannan värähtävä, rukoileva ääni. Uutela pysähtyi kuin kahlittu. Mikään muu voima kuin tuo ääni ei olisi sinä hetkenä kyennyt häntä pidättämään.

Hän kääntyi ja näki tytön seisovan nilkkaa myöten vedessä, yhä jälessä tulemassa.

Uutelan ajatukset olivat aivan sekaisin. Hän viittasi kädellään Hannan peräytymään, mutta ei tiennyt itse mitä tehdä. Astui muutamia askeleita rantaan päin, mutta pysähtyi taas.

Silloin hän huomasi aivan lähellä veneen. Hän oikasi veden läpi sitä kohti kuin viimeiseen pelastuksen korteen, tempasi sen yhdellä nykäsyllä veden varaan, syöksyi suinpäin veneeseen ja tarttui airoihin.

Hanna oli juossut samalle kohti ja rukoili:

»Älkää menkö, Uutela, älkää menkö! Armahtakaa vielä tämä kerta, Jumala auttaa!»

Hannan rukous ja hätä häneen koski. Mutta hän ei voinut mitään puhua, ainoastaan viittasi kädellään olkansa yli vastakkaiselle rannalle. Sinne hän tahtoi--metsiin, pois, kauas pois! Hän alkoi soutaa niin, että vesi kohisi kokan edessä.

Siinä soutaessaan ja tempoessaan hän näki tytön seisovan yhä rannalla ja rukoilevan yhteenpuristetuin käsin. Mikä lienee ollutkaan, mutta keskellä järveä hän muutti suuntaa ja alkoi soutaa suurta pyöröä, veden yhä kohistessa vaahtona kokassa.

Hän souti yhden pyörön, souti toisen. Silloin hän tunsi: minun elämäni on niinkuin tämä, pyörimistä paikallaan, pääsemättä minnekkään,--Ei, nyt teen lopun, se on kuitenkin tehtävä!

Hän heitti airot valloilleen ja nousi seisomaan--silmänräpäys, ja hän on päässyt!

Mutta hänen viimeinen katseensa hipasi kuin vahingossa rantaa. Siellä seisoi Hanna, eteenpäin kurottuneena, kuin veteen syöksymäisillään hänkin. Hän kuuli hänen jotain huutavankin, mutta hänen korvansa humisivat niin, ettei hän erottanut mitä se oli.

Silloin hän tunsi, ettei hän voinutkaan--tuon tytön nähden--ja tuon tytön tähden.

Hän raivostui että pelastuksen tie näin oli katkaistu ja että hänen täytyi vaipua entiseen kidutukseen. Mitään ajattelematta hän kiskasi takin päältään ja heitti sen veneen pohjaan, istuutui ja tarttui taas airoihin.

Hän alkoi soutaa vihan ja epätoivon vimmalla. Vene hyppi ja heilui--hän kuuristui ja ojentui kuin valkea haamu--vene hyppi mutkia, airot rasahtelivat, vesi kiehui vaahtona--hän yhä syöksyi eteenpäin, eteenpäin tuota päätöntä epätoivon rataa.

Hän oli soutanut kierroksen kierroksen perään, päätään nostamatta, tietämättä missä oli. Silloin hän kuuli kohun läpi ääntä--jo erotti sanoja: »Jumala auttaa--Jumala panee kuorman--Jumala auttaa kantamaan!»

Ne olivat hänelle tylsiä sanoja, mutta hän oli niin väsynyt, että airot aivankuin itsestään putosivat hänen käsistään. Hän katsahti ylös ja huomasi olevansa lähellä rantaa. Vene oli käännähtänyt ja kulki nyt sitä kohti. Itse hän istui voimatonna teljolla.

Vene lipui itsestään melkein rantaan. Hanna riensi veteen, sai kokasta kiinni ja veti sen maavaraan.

Mutta Uutela istui yhä liikkumatta, tylsänä teljolla. Hiki juoksi virtoina kasvoja alas ja täytti silmäripset, niin ettei hän nähnyt eteensä.

Hän tunsi itsensä kuoleman väsyneeksi.

Kun hän vihdoin nousi rannalle, niin hän hoiperteli--astui muutamia askeleita--kaatui suulleen--tarttui molemmin käsin ruohoon niin että sormet tunkeutuivat syvälle mättäiseen heinänjuuristoon--veti itsensä lujasti maahan kiinni--ruohon sisästä alkoi kuulua nyyhkytystä.

Tyttö istuutui hänen viereensä--itkien, hiljaa puhuen, ja taas itkien.

* * * * *

Keskitalo ajoi hidasta käyntiä Hovin kujatietä ja katseli levottomasti pihalle.

Ulkona ei näkynyt ketään.

He tulivat jo aitan luo. Ei vieläkään ketään, ei edes Hannaa!

»Ehkä Uutela tulee, kun päästään oven eteen», lohdutteli hän itseään.

Ei ketään. Tulijat katsahtivat toisiaan silmiin, Keskitalon valtasi pelko. Saatuaan naiset alas hän ei riisunutkaan hevosta, vaan sitoi sen kiireisesti aitan seinärenkaaseen ja riensi sisään.

Hän kulki huoneesta huoneeseen--ei elävää sielua. Hänen polvensa alkoivat vavista.

Silloin hän katsahti kuin pahinta peläten ikkunasta järvelle päin. Siellä seisoi Uutela aivan lähellä rantaa--kädet taskuissa, kokoonlyyhistyneenä, maahan katsoen. Aivan hänen edessään oli Hanna, pitäen molemmin käsin Uutelan takin napeista ja, niinkuin näytti, hiljaa puhuen.

Keskitalo ymmärsi että jotain oli tapahtunut ja jotain yhä tekeillä. Se häntä kuitenkin lohdutti, että Hanna oli seurassa.

Samassa tuli vanha emäntä levottomana sisään.

Keskitalo viittasi hänet ikkunan luo ja näytti rantaan päin.

He näkivät Uutelan ja Hannan tulevan yhdessä hitaasti ylöspäin, katsahtivat toisiaan silmiin ja huokasivat raskaasti.--Nyt se lopullinen lähestyi!

Tulijat pysähtyivät, Uutela näytti nyökäyttävän Hannalle päätään--sitten he erosivat. Tyttö tuli keittiöön, mutta Uutela näkyi kulkevan ajatuksissaan pirttiin päin.

Hanna oli niin kalpea, että he eivät uskaltaneet häneltä kysyä muuten kuin katseillaan. Tyttö vastasi samoin, levollisesti ja varmasti: odottakaa!

Mutta Keskitalo katseli yhä levottomasti pihanpuoleisesta ikkunasta.

Vihdoin hän näki Uutelan tulevan. Hän tunsi rintaansa kuristavan niin, että hän tuskin sai henkeä vedetyksi. Hän rupesi palavasti rukoilemaan.

Uutela tuli hiljaa, semmoisena kuin hän oli rannasta noussut: saappaat ja vaatteet märkinä. Hän ei katsonut oikealle eikä vasemmalle, kun hän kulki keittiön läpi.

Kamarin ovesta sisäänastuttuaan hän pysähtyi hetkiseksi ja otti lakin päästään. Toiset, jotka vetäytyivät hiljaa hänen jälessään, näkivät hänen kasvoillaan mielenliikutuksen.

Mutta sitten Uutela astui varmoin, hitain askelin vuoteen luo, jossa pienoinen makasi. Hän seisahtui sen ääreen ja katseli hetkisen tarkkaan lasta--näytti niinkuin hänen lävitseen olisi kulkenut hiljainen väristys.

Vaan heti tämän jälkeen näkyi kasvoilla kuin hymyntapainen--hän kohotti oikean kätensä ja veti hitaasti suuren, voimakkaan ristin lapsen rinnan yli.

Hän ei tiennyt tehtiinkö niin lapsille, mutta hän oli nähnyt sillätavoin siunattavan kuolleita, ja tahtoi siunata pienokaisen niin hyvin kuin taisi.

Nuorella emännällä, joka istui lähellä vuoteen pääpuolta, oli kyyneleet silmissä. Hän kohotti arasti päänsä ja katsahti Uutelaan--kuin anteeksipyytäen. Uutela huomasi sen, katsahti vastaan ja ikäänkuin nyökäytti. Kaikki yhtenä lyhyenä silmänräpäyksenä--sen enempää he eivät toisiinsa katsoneet.

Oven luona seisova Keskitalo oli puristanut kätensä ristiin ja kyyneleet vierivät pitkin laihoja poskipäitä. Hänen olisi tehnyt mieli mennä Uutelan luo, langeta häntä kaulaan ja sanoa: sinä olet kostanut pahan hyvällä--anna nyt vielä meillekin anteeksi! Mutta hän ei olisi voinut paikaltaan liikahtaa.

Uutela ei puhunut mitään. Ei hän myös voinut pitempään sisässä viipyä, vaan meni niinkuin oli tullutkin.

Kukaan toisistakaan ei vaihtanut sanaa.

Keskitalo oli vaipunut tuolille ikkunan luo ja nojasi kokoon lyyhistyneenä ikkunanlautaan. Hän tunsi, ettei hän olisi jaksanut enää pisaraakaan enempää, ellei tämä taakka nyt olisi vierähtänyt hänen hartioiltaan.

Mutta hän tunsi samalla ikäänkuin valahtaneensa tyhjäksi--niin hän tunsi.

16.

Kahta päivää myöhemmin Uutela ajoi hiljakseen kirkolta kotiin.

Hän yski ja hänen ruumistaan rankoi ankara kuume, kulkien kylminä väristyksinä päästä jalkoihin. Mutta hänen silmänsä säteilivät niinkuin ennenmuinen.

Se säteily syttyi sinä hetkenä, jolloin hän lapsen siunasi. Suuri sunnuntairauha laskeusi hänen sieluunsa, eikä enää järkkynyt. Sen jälkeen, mitä sinä päivänä oli tapahtunut, hän tunsi olevansa kypsä, kulkevansa varmasti ja nopeasti suurta lopullista rauhaa kohti.

Mutta hän tunsi yhtä rintaa, että hänellä oli vielä jotain tekemättä. Niinkuin hän, elämän kouluttama, olisi samalla ase elämän kädessä muiden kouluttamiseksi.

»Kyllähän sinä, Keskitalo»--ajatteli hän--» olet kärsinyt, sen minä hyvin tiedän. Mutta mitäs siitä, kun sinun väärä halusi kuitenkin näkyy menevän perille.»

Uutela tunsi että hänen aivankuin piti rientää Keskitalon avuksi.

»Katsos, Keskitalo»--ajatteli hän taas--»tämä on nyt sitä meidän laiskankouluamme! Minulta vietiin se, mitä minä väärin tavotin. Niin pitää myös sinulta vietämän sinun tavotuksesi. Vasta sitten sinäkin rauhasi löydät--et sinä nyt enää muuta kaipaa.»

* * * * *

Uutela palasi tavallaan lääkärin luota.

Toiset, ensi sijassa Hanna, olivat vaatineet hänen hakemaan apua ankaraan vilustumiseensa. Hän lähti.

Ei itsensä vuoksi, sillä hän tunsi elämän lääkinneen hänet melkein täysin terveeksi, puuttui enää tuskin mitään. Eikä tässä ulkonaiset lääkkeet mitään merkinneet, sen hän myöskin tunsi. Muiden tähden hän kuitenkin oli pyytänyt apteekista jotain pulloonsa.

Mutta lääkettä hän todella tahtoi tältä matkaltaan tuoda--muiden terveydeksi.

Se lääke oli hänellä nyt taskussa.

Hän oli sen vaikutuksesta varma. Ja kun hän nyt ajeli hiljalleen yksinäistä metsätietä, niin hän vielä muistissaan kertasi mistä aineista se oli valmistettu.

»Ilmotan viimeisen tahtoni olevan, että omistamani Hovin tila minun kuolemani jälkeen lankeaa vaimolleni Manta Kustaantytär Uutelalle sekä ainoalle lapsellemme Kustaa Juhanpojalle, lain mukaisesti puolet kummallekin.»

Se on oikeus ja kohtuus--ajatteli hän--sillä Keskitalo meni juuri tarkoin heidän velkoihinsa, niin ettei heillä ole tässä mitään osaa. Sinä, Keskitalon Kustaa, tarkotit suvullesi perintöä toisen omaisuudesta. Nyt tuli tien ohesta vieras perijä, joka vie kaikki--että ymmärtäisit kuinka kipeästi elämän täytyy meitä opettaa.

»Mutta koska poikamme perintöosa, jos olisi kiinnitetty suureen taloon, jonka tulevan hoidon laadusta ei kukaan tiedä, voisi ennen hänen lailliseksi tuloansa vähentyä taikka hukkaantua, niin minä, hänen isänsä, määrään että talo on heti minun kuolemani jälkeen muutettava rahaksi ja hänen osansa talletettava pankkiin, josta juokseva korko on antava hänelle murheettoman elatuksen.»

Tämä voipi sinusta, Keskitalo, tuntua ankaralta--ajatteli hän taas. Mutta niin on tehtävä, väärin kurkotetusta on sydän irrotettava. Ja minä tiedän, että teidän kaikkien mielenne halaa Hämeeseen; väkisin te tänne tulitte. Nyt pääsette, eikä kellään ole mitään sanomista, sillä paperissa seisoo, kuolevan omana viimeisenä sanana, että hän on _minun_ poikani.

»Kolmanneksi kaikki irtain omaisuus ja rahat lankeavat vaimolleni ja pojalleni lain mukaisesti, paitsi ne seitsemäntuhatta markkaa, jotka olen tallettanut Hämeenlinnan säästöpankkiin sisareni Karoliina Hetantyttären nimelle ja jotka kuolemani jälkeen ovat jaettavat seuraavasti: apelleni Kustaa Keskitalolle ja hänen vaimollensa tuhat markkaa kummallekin, heidän lapsillensa Vihtorille, Kallelle, Hannalle ja Helgalle tuhat markkaa kullekin, sekä yllämainitulle sisarelleni Karoliina Hetantyttärelle tuhat markkaa. Pankkikirja löytyy minun seinäkaapistani.»

Nyt mahdat, Keskitalo, ymmärtää ettei minulla mitään kaunaa ole, vaan että minä olen tahtonut kaikki hyvin asettaa.--Hannalle minä olisin tahtonut antaa kaksinkertaisen osan. Mutta koska tätä oli juuri tuhat markkaa miestä kohti, niin minun täytyy ymmärtää se Jumalan viittaukseksi, että sydämen hyvyyttä ei sovi rahalla palkita.

Hän ajoi pitkän matkaa hiljaa, katsellen ympärillään seisovaa kesäistä luontoa ja ikäänkuin kysellen mitä sekin näistä hänen toimenpiteistään arveli.

»Kyllä tämän pitäisi olla oikein sekä Jumalan että ihmisten edessä», päätti hän.

Hän ajatteli edelleen kuinka hän sitten kuolinhetkellään antaa testamentin Mantalle.

»Älä katso, ennenkuin minä olen pesty, puettu ja laudalle oikaistu--sitten lue.»

Ja hän ajatteli yhä eteenpäin sitä hetkeä, jolloin hänen testamenttinsa vihdoin luetaan. Hän oli näkevinään kaikki ilmielävänä edessään. Kuinka koko perheen väki istuu hiljaa salissa, ovi avoinna kamariin, jossa hän, Uutela, lepää laudallaan.

»Uutela on jättänyt testamentin», sanoo Manta hiljaa ja ottaa paperin esille.

»Testamentin!» huudahtavat kaikki--Keskitalo ääneen, muut katseillaan.

Manta alkaa lukea. Uutela näkee laudaltaan kuinka raskaana ja musertavana ensimäinen pykälä laskeutuu heidän ylitseen, kuinka he katsahtavat hämmentyneinä toisiinsa.

»Juuri niinkuin minä ajattelin», hymyilee Uutela laudallaan.

Manta lukee eteenpäin. Toinen pykälä leviää huoneeseen niinkuin tuomiopasuunan ääni, julistaen ihmisten aivotusten turhaksi raukeamista iäisyyden edessä.

Uutela näkee Keskitalon kääntävän päätään vaimoonsa päin ja luovan pitkän, murtuneen katseen. Sitten hän saa yskänkohtauksen, ankaramman kuin koskaan ennen, ja vanha emäntä rientää taputtamaan häntä hartioihin. Poikain silmiin on kierähtänyt vedet ja he katsahtavat toisiinsa: eikö Uutela meitä ja meidän yhteisiä työpuuhiamme ensinkään muistanut?

Uutelan tulee paha olla, kun hän tämän näkee.

»Nyt sopis jatkaa, Manta!» nyökäyttää hän laudaltaan, tuntien omissakin silmänurkissaan kyyneleet.

Manta lukee kolmannen pykälän. Keskitalokin koettaa pidättää yskäänsä voidakseen kuulla.

Kun se on lopussa, niin Uutelasta näyttää niinkuin tuomioyö nyt olisi ohi ja maa tuhkana, mutta sijalla häämöttäisi uusi maailma iäisyyden vaalenevassa kajastuksessa.

Kaikki katsahtavat toisiinsa ja hän näkee kuinka heidän silmiinsä syttyy suuri, hiljainen rauha.

»Juuri niinkuin minä ajattelin», hymyilee Uutela laudallaan.

He istuvat pitkän aikaa ääneti, kenenkään puhumatta sanaakaan. Silloin Helka nousee lapsellisen iloisena ja melkein juoksee Keskitalon ja vanhan emännän luo.

»Mehän pääsemme nyt Hämeeseen?» huudahtaa hän.

»Kyllä me nyt pääsemme», sanoo Keskitalo harvaan ja nyökäyttää päätään.

»Siitä me saamme Uutelaa kiittää», lisää vanha emäntä pyyhkien kyyneleitä silmistään.

Mutta Keskitalo nousee ja tulee kamarin ovelle. Hän katsoo kauan laudalla lepäävää Uutelaa--nyökäyttää sitten päätään:

»Kyllä sinä, Uutela, kaikki hyvin teit. Nyt minäkin vasta Jumalan tunnen--ettei se ole raamatunlauseissa, vaan elämässä.»

* * * * *

Hevonen kulki hitaasti pitkää vastamäkeä.

Uutela tunsi kuumeen karmivan jokaista jäsentään, pingottavan, kylmäävän ja jäykistävän.

Hän yskähti. Siellä rinnassa se vasta työtään teki, takoi ja liehtoi palkeitaan kuin suitsuavassa pajassa.

»Kunhan nyt vain pääsisin kotiin», ajatteli hän. »Sitten on kaikki valmista.»

17.

Uutela oli maannut jo neljä päivää--tämä oli viides.

Jokainen voi nähdä, ettei hän siltä sijalta enää nousisi.

Mutta Uutela itse hymyili ja puheli niinkuin tämä olisi ollut vain tuommoinen satunnainen pahoinvointi, joka ei kovin harmitakkaan, kun se ei satu erityisemmin kiireisenä työaikana.

Tänä aamuna vanha emäntä kuitenkin tunsi täytyvänsä kysyä, eikö Uutela haluaisi pappia--vaikka se kysymys olikin vähän vaikea.

Uutela oli hetken vaiti, ikäänkuin hänkin olisi asiaa ajatellut. Mutta sitten hän hymyili tyyntä hymyään.

»Ei--en minä pappia tarvitse», sanoi hän harvaan ja vakuuttavasti, katsoen emäntää silmiin ja ikäänkuin varmemmaksi vakuudeksi vielä nyökäyttäen hiljaa päätään. »Ja mitäs tässä muutenkaan papilla--kun yskäkin jo on helpottanut--pian minä nyt paranen.»

Vanha emäntä ymmärsi mitä hän tuolla paranemisella tarkotti ja käänsi päänsä toisaanne.

»Mikäs sellaisen miehen», ajatteli hän.--»Vaikka kyllähän pappi sentään olisi hyvä ollut.»

* * * * *

Niin kului aamupäivä.

Uutela tunsi tuskien, jotka olivat näinä päivinä olleet toisinaan hyvinkin ankarat, kokonaan raukenevan ja jonkunmoisen oudon, väsymyksen sekaisen viileyden hiipivän olemukseensa.

»Iltapäivällä», ajatteli hän. »Niin minä luulen.»