Part 6

»Tämäpäs merkillistä seulomista on!» huudahti hän ajatuksissaan. »Ihminen koettaa ja koettaa parastaan--ja sitten tämmöinen loppu. Tätä vartenko tässä on eletty? Mitä elämä sitten oikein on?»

Hän oli pysähtynyt ajatuksissaan. Hän kohotti päänsä ja katseli ympärilleen kuin vastausta etsien.

Mutta kukaan ei vastannut. Kaikki oli yhtä kylmää, autiota ja mykkää kuin hänen oma sielunsa.

»Elämä», päätti hän, »mitäs se muuta on kuin niinkuin tuo tie. Kiemurtelee, tupertelee, ja tuolla jo häviää näkyvistä. Ja ihminen on kuin nuo lumenrakeet, joita tuuli tuossa lennättelee. Nyt tuonne--hetken päästä tänne--aina niinkuin tuuli heittelee.»--

Hän lähti jälleen eteenpäin.

»Menisinköhän papin puheille?» ajatteli hän hetken päästä. »Jos se osaisi sanoa mitä tässä olisi tehtävä.»

Hän kulki pitkät matkat ajatellen tätä asiaa puolelta ja toiselta.

»Kyllä se sentään saapi jäädä», päätti hän vihdoin. »Ovat liian nuoria, niin kappalainen kuin rovastinsijainen.--Mitäs ne _tämmöisissä_ asioissa! Taitaa olla vain yksin selviteltävä--kun se on yksin kannettavakin...»

Hän ajatteli kuitenkin edelleen, että olisi sentään kuin kuorman kevennystä, jos voisi jonkun kanssa puhua.

»Paremminkin poikain kanssa», arveli hän. »Ne ovat hyviä poikia--ja nyt minä niiden silmäykset ymmärrän: ne ovat kärsineet jo ennen minua.--Vaan eihän sokea voi sokeata taluttaa.»

Hän huomasi tulleensa tien haaraumaan, ja pysähtyi hätkähtäen. Siinä pieni sivutie nousi rinnettä ylös.

Siellä seisoi Hovi kuolleena ja aavemaisena. Hän näki korkeitten koivujen varjojen huojuvan salaperäisesti hangella ja kuuli niiden jäätyneitten varpujen hiljaisen kahinan ja naksahtelun viiman kynsissä.

Ja tuolla oli riihimäki! Vanha, vinoon löngähtänyt riihi näkyi olevan kaatumaisillaan--uudet hirsikasatkin näyttivät niin sortuvan pelottavilta kuun kelmeässä valossa.

Kaikki nuo, jotka vielä muutamia tunteja takaperin tuntuivat omaisilta ja rakkailta, näyttivät nyt kuolleilta ja luotaan karkottavilta.

Hänelle kiertyi vedet silmiin.

»Ei, eteenpäin minun täytyy, vaikka maailman loppuun!» Hän lähti taas astumaan.

Mutta viima puski niin vihaisesti hänen ohuen vaatetuksensa läpi, että häntä värisytti. Niin hän pysähtyi ja jäi miettimään.

»Voinhan sentään maata tämän yön pirtissä--menen sitten aamulla minne menen.»

Kun hän astui rinnettä ylös, niin hänet yllätti kammottava tunne--hän tunsi äkkiä itsensä _vanhaksi_.

Jalat tuntuivat taipumattoman jäykiltä. Niinkuin hän olisi ollut vanha käyristynyt katajaseiväs, joka vain oman käyryytensä jäykkyydellä vielä ponnisti eteenpäin.

»Mitähän vanhuus onkaan?» kysyi hän kauhistuneena. »Ei se aina ole sairautta ja heikkouttakaan--se on muuta.»

Pirttirakennuksen edustalle päästyään hän pysähtyi, katsellen sitä kuin vierasta taloa.

Silloin hän huomasi hämmästyksekseen Mikko-kissan istuvan katolla uuninpiipun reunalla.

Se teki häneen omituisen vaikutuksen. Niinkuin se olisi ollut uusi ilmiö tuossa suuressa käsittämättömässä elämänarvotuksessa, joka tänä yönä oli hänen eteensä avautunut.

»Onko sinullakin sellaisia aatoksia, joita pakenet tuonne miettimään?» ihmetteli hän.

Hän katseli pitkän aikaa ja tunsi itsensä liikutetuksi. Tuntui omituiselta, mutta samalla lohdulliselta, että tuolla pään päällä oli toinenkin elävä olento, joka hautoi yksinäisiä ajatuksia aivan niinkuin hän itse hautoi.

12.

Päivä kului päivän perään Uutelan tietämättä oliko hän elävä vai kuollut.

Hän eli yksinäisen ihmisen sisäistä elämää. Tänään korvensi tämä tuska, huomenna toinen, tänään hän oli löytävinään jonkun selvyyttä lupaavan rihmanpään, jo huomenna vaipui takaisin pimeyteen.

Yhden ainoan asian hän selvästi tunsi--ettei hän voinut toistaiseksi mitään tehdä eikä minnekään lähteä, ennenkun pääsisi itsestään ja elämästään selvyyteen.

Sen hän myöskin tunsi ytimiään myöten, että vanhuus oli hänet lopullisesti yllättänyt, että hänen elämänlankaansa piti enää vain hauraat päällyskuidut koossa.

* * * * *

Kun hän ensi kerran näki nuoren emännän, niin hän luuli olevansa tyyni, niinkuin hän oli päättänyt tyynesti tiensä kulkea, tuli lopuksi mikä tuli.

Mutta kun hän tahtomattaan osui katsahtamaan hänen pyöristyneeseen vartaloonsa, niin hänet valtasi uudelleen kammottava halu mennä luo ja sanaa sanomatta kuristaa hänet. Tai ainakin astua hänen eteensä ja sylkeä häntä kaikkein nähden silmille sekä samalla huutaa koko maailmalle se vääryys, mikä häntä kohtaan oli tehty.

Hänellä oli kuitenkin sen verran malttia, että ennätti ajatella mihinkä se voisi johtaa. Ja kun hän näki Riitan vaanivan katseen, niin hän koetti hymyillä, vaikka rinnassa yhä kuohui.

Hän ymmärsi nyt että Riitta tuon kaiken arvasi, oli kai arvannut jo aikoja sitten. Silloin hänen ylpeytensä, yhteinen perhe- ja hämäläistunteensa nousi uhmaavaan vastarintaan.

Kun hän nousi pöydästä, niin hän pakotti itsensä sanomaan ohimennen nuorelle emännälle pari sanaa--jotta sen sai ymmärtää sekä Riitta että sitä tietä muut, että tähän ei sivullisen sopinut sormeaan pistää.

Mutta sisäisesti häntä inhotti. Varsinkin iltasin, kun hän ihmishävyn vuoksi oli pakotettu menemään samaan kamariin Mantan kanssa. Hän tosin ikäänkuin ummisti silmänsä kaikelle, makasi erossa eikä koskaan puhunut kahdenkesken mitään, vaan tekeytyi heti nukkuneeksi. Mutta hänestä tuntui niinkuin hänet joka ilta olisi viety kidutuskammioon, ja ensi aikoina hänen piti purra hammasta pidättyäkseen purkaumasta.

Vaan mitään muutakaan hän ei toistaiseksi voinut--vain kitua ja vaieta.

* * * * *

Hän oli monesti koettanut tunkeutua asian ytimeen, tyynesti ja puolueettomasti.

Olihan totta, että hän itse oli tähän avioliittoon halunnut. Mutta että se olisi ollut Mantalle enemmän kuin kenellekään muulle Keskitalon väestä vasten mieltä, siitä hänellä ei ennen ollut aavistustakaan.

Nyt oli Hanna kuitenkin tuona onnettomana hetkenä sanonut jotain sentapaista.

Tosin iällä oli eroa, sen hän myönsi. Mutta mitään tavatonta siinä ei ollut, eikä tämä suinkaan ollut ainoa senlaatuinen tapaus. Ja miksei Manta ollut sanonut silloin suoraan? Ei kai hän olisi ketään väkisin nainut.--Miksei? Siinäpä se juuri vääryys oli!

Silloin hän muisti Keskitalon ja miten tärkeä hänen huonoille asioilleen tämä naiminen oli ollut.

Keskitalo tässä syyllinen on! päätti hän. Jos hän olisi silloin sanonut kuin mies: minä mielelläni tahtoisin, mutta tytär ei tahdo, niin asia olisi ollut selvä.--Sitten ne Savoon pakenemiset ja muut jalkajuonet!

Hänen vihansa alkoi kiehua Keskitaloa kohtaan. Hän päätti vetää tuon raamattua lukevan ketun kaikesta tilille.

Mutta aina silloin tuli Hanna sinisine hätääntyneine silmineen ja ristiinpuristettuine käsineen väliin--»älkää olko isälle vihainen, isä on niin paljon kärsinyt!»

Tietysti, sen hän kyllä ymmärsi ja oli nähnytkin. Mutta se konna ei ollut kärsinyt vielä kymmenettä osaakaan siitä, mitä oli ansainnut!

Niin kuluivat päivät Uutelan voimatta koskaan ottaa päättävää askelta.

He ikäänkuin välttivät toisiaan, eivätkä katsoneet koskaan toistensa silmiin enemmän ruokapöydässä kuin muulloinkaan. Ja kun he puhuivat, niin se koski ainoastaan käsillä olevaa asiaa tai työtä ja supistui välttämättömiin sanoihin. Heidän välinsä olivat loppuneet.

Yksi asia oli Uutelalle selvä--että Keskitalon ja koko perheen piti saada _kosto_, pelottava ja hirmuinen kosto, niinkuin heidän tekonsakin häntä kohtaan oli ollut.

* * * * *

Keskitalolle nämä ajat olivat yhtä raskaat kuin Uutelallekin.--Entisen levottomuuden sijaan oli tullut hiljaa jäytävä murhe.

Häntä vaivasi se, että heidän välinsä olivat yhä selvittämättä. Sillä hän oli vilpittömästi halunnut täyttä selvitystä, nähtyään miten ankarasti asia Uutelaan koski. Silloin se oli jäänyt, koska hän piti parempana antaa Uutelan hiukan rauhottua. Mutta kun se ei tullut silloin tehdyksi, niin se oli yhä jäänyt.

»Ehkä hän ymmärtää muutenkin kuinka kaikki on käynyt», ajatteli hän. »Ja ehkä se on lopultakin hänelle parempi, ettei siitä puhuta, koskei hän näy sitä itse haluavan.»

Mutta se yhä vaivasi häntä.

»Kun minä tietäisin mitä hän oikein sisässään hautoo?» tuskaili hän toisinaan. »Kun hän kerrankin puhuisi--kiroisi, sadattelisi, ja vaikka löisi, niin sekin olisi parempi!»

Hän oli pitkät ajat siinä toivossa, että Uutela itse purkautuisi ja siten syntyisi selvitys.

Mutta Uutela oli vaiti ja hänen oma kuormansa oli päivästä päivään sama.

Siihen liittyi vielä toinenkin huoli: kun edes Manta pysyisi ihmisittäin! Sellaisessa tilassa olevasta ei mitään tiedä, vaikka järveen menisi. »Tässä on niin monta vartioitavaa!» huokaili hän raskaimpina hetkinään.

Viimein hän ikäänkuin tylsistyneenä jätti kaikki Jumalan huomaan--varsinkin kun Uutela näytti kuitenkin tyyntyneen.

»Ehkä on parasta, että asiat kulkevat niinkuin ne itsestään kulkevat», ajatteli hän.

* * * * *

Uutelan ajatukset palasivat yhä nuoreen emäntään.

Tuo ihminen oli hänelle kuin arvotus. Selvää oli, että hänen itsensäkin täytyi kauheasti kärsiä nykyisessä tilassaan.

Eräästä asiasta olisi Uutelan ennen muita tehnyt mieli saada selvä. Oliko hänen aikaisempi elämänsä ollut puhdas? Nytkö vasta hän lankesi, ja mikä oli perimäinen syy että hän teki näin julman teon, jos entisyys oli kunniallinen?

Mutta mitenkä hän olisi siitä saanut selvän, paitsi ottamalla koko asian puheeksi.

»Jos hän edes katuisi ja pyytäisi anteeksi!»

Ensi aikoina Uutela toivoi ja odotti sitä joka päivä. Ja hän oli toisinaan huomaavinaan sentapaisia oireitakin--niinkuin rikollinen olisi ollut nöyrempi, katseessa kuin anteeksipyynnön alku--puuttui vain ensimäinen sana.

Uutela koetti pakottaa sen sanan esille--hän ikäänkuin pysähtyi katseineen odottamaan. Mutta kun ei siitä ollut apua, niin hän tahtoi hänet katseellaan lävistää: etkö ymmärrä mitä olet tehnyt?

Vaan silloin hän sai itse hämmästyä--nöyryys oli kuin poispyyhkäisty, noista silmistä tuikahti häntä vastaan uhma ja viha.

»Mitä tämä merkitsee?» kyseli hän hämmentyneenä. »Se ei ollut enää syyllisen katse.»

Ja niin hän alkoi taas miettiä.

»Onko tuolla ihmisellä miehen luonto, semmoinen ettei salli toisen sekaantua asioihinsa? Ja käsittikö hän nyt tämän naimisen sekaantumiseksi--ja tahtoi näyttää? Ja kun oli nainen, niin näytti järjettömällä ja kauhealla tavalla?»

Niin hän kyseli. Ja silloin vyyhti alkoi käydä yhä sekavammaksi. Tiesikö kukaan heistä mitä toiset olivat ajatelleet, tehneet ja tarkottaneet? Vai kulkivatko he kaikki kuin sumussa, kukin omia teitään, vaikka ulkonaisen elämän puolesta yhteenkuuluvina? Kaikki kärsivät, sen hän näki, ja tuo muuttopuuha alkoi nyt kuvautua hänelle tavattomana epätoivon tekona.

Se ikäänkuin lauhdutti hänen katkeruuttaan Keskitalolaisia kohtaan--tuo, että he kaikki kärsivät. Heidän varmaan pitäisi puhua keskenään, ajatteli hän, koska he kuitenkin olivat yhteiseen onnettomuuteen sidotut.

Mutta kuka alottaa? Hänelle se oli mahdotonta, niin hän tunsi--toisten, syyllisten, siinä oli alku tehtävä.

* * * * *

Oli kuitenkin yksi, jonka kanssa hän puheli.

Uutelan täytyi tunnustaa, että ellei Hannaa olisi ollut ja elleivät he olisi tavallaan kuin yhdessä tätä kuormaa kantaneet, niin hän ei olisi kestänyt.

Häntä ensin kovasti hävetti, että pahahenki oli saanut hänet silloin niin valtaansa, että hän, vanha mies, oli tuon viattoman tytön edessä puhunut sellaisia kauheuksia.

Mutta kun Hanna, ensi kertaa sen jälkeen hänet tavatessaan, katsoi niin vilpittömästi silmiin ja ikäänkuin yhä toisti: kärsikää, kärsikää, Jumala auttaa--niin hän ajatteli: ehkä hän sen ymmärsi.

Ja niin heidän välilleen syntyi varma suhde--isän ja tyttären suhde. Tai enemmänkin: niinkuin tuo hento tyttönen olisi tahtonut sovittaa mitä muut olivat rikkoneet.

Kun he tulivat toisiaan vastaan, niin he aina sanoivat ohimennen jotain--katseilla. He ymmärsivät niin hyvin toistensa katseista kaikki.

Aamuisin he tapasivat tavallisesti ensi kertaa separaattorin ääressä--Uutelan kiertäessä konetta ja Hannan hoitaessa maitoja. Se oli heidän hiljainen puheluhetkensä.

»Kuinkas tänään on?» kysyi Hanna sinisine katseineen nostaessaan maitoa separaattoriin.

»Paremmin», nyökäytti Uutela kohottautuen koneen kammesta. »Ehkä tämä tästä tasaantuu.»

»Niinkö?» vastasi tyttö iloisempana. Sitten he jatkoivat keskustelua koko separoimisen ajan.

»Hänen kanssaan minä voisin puhua asian selväksi», ajatteli Uutela toisinaan. »Hän tietää kaikki ja ymmärtää kaikki.»

Mutta hän ei olisi mistään hinnasta niin tehnyt eikä särkenyt sitä hiljaista luottamusta, mikä heidän välillään oli.

* * * * *

Mutta itse asia pysyi ennallaan.

Uutela tunsi itsensä kuin rengiksi, joka huomaa mahdottomaksi enää jatkaa palvelusta, mutta ei kuitenkaan rupea rivosuiseksi, vaan koettaa äänetönnä ja raskasmielisenä raataa vuotensa loppuun.

Loppuun? Sepä se oli hänet epätoivoon painaa. Milloin tämä loppuu? Ja mikä tämän loppu on?--Hän ei jaksanut koskaan ajatella sitä perille saakka.

Joskus hän mietti: jos eroaisin sovinnossa, sanaa sanomatta--jättäisin heille kaikki ja menisin omaa tietäni? Silloin tästä pääsisin ja löytäisin rauhan.

Mutta häntä kauhistutti sekin ajatus, se häväistys, minkä hän sillä teolla saattaisi koko hämäläisnimelle ja heille kaikille--kun asia kuitenkin oli tavallaan yhteinen.

Niin kuluivat päivät. Aika kulki eteenpäin, vaikka elämä näytti seisahtuneen.

13.

Pääsiäisenä hänelle vihdoin välähti ensimäinen valon säde.

Nuo päivät olivat heille kaikille jonkunlaista sisäisen levähdyksen aikaa, jolloin raskaat ajatukset siirtyivät hetkiseksi toisaanne. Vanhempi väki painautui juhlamuistoihin, Helka puolestaan kiikkui päivät pitkät hämäläisessä pääsiäiskeinussaan, jonka veljet olivat laittaneet ja jonka ääressä nuo jurot pojatkin ilostuivat uudelleen lapsiksi, sillä he _tahtoivat_ ilostua.

Uutelan elämässä se muodosti käänteen.

Jo kiristorstai-yön vanhat kansantarinamuistot ja varsinkin sitten kärsimyshistorian lukeminen johti hänet uudelleen itseään tutkimaan. Siellä, kärsimyshistoriassa, oli ihmisiä, jotka olivat vaikeana hetkenä kieltäneet totuuden ja sitten kärsineet tunnonvaivoja. Häneen jäi tuosta kaikesta tällainen tunto: oliko hänkin, Uutela, ehkä jotain kieltänyt ja lauloiko nyt hänelle, niinkuin muinen Pietarille, muistuttaja?

Silloin hänelle selvisi, että hän todellakin oli jotain kieltänyt, uskaltamatta koskaan penkoa pohjia myöten omaa osallisuuttaan asiassa.

Ikäänkuin Karoliina-sisar Hämeestä olisi tullut pääsiäishankia myöten hänen luokseen ja sanonut:

»Emmekös me, veli, siitä silloin keskustelleet? Ja enkös minä varottanut?»

»Niin on asia», täytyi hänen myöntää. »Kyllähän siitä oli puhe.»

»Mutta sinä vain tahdoit nuoren, ja nyt tuo nuoruus ja iän ero juuri taisi tähän kompastukseen viedä.--Ethän sinä olisi vanhasta huolinutkaan?»

»En, en olisikaan», vastasi hän rehellisesti.

Ja kun hän oli joutunut tähän saakka, niin hänen täytyi mennä vieläkin pitemmälle--asioihin, joita ainoastaan hän itse tunsi.

»Totta sekin on», myönsi hän, vaikka se tunnustus pusersi tuskan ja häpeän karpalot hänen otsalleen, »totta on, että minä joskus lankesin siihen synnilliseen ajatukseen, että Maija-vainaa ikäänkuin eli liian kauan--kun minä olin alunpitäin toisin ajatellut ja olisin sen niin tahtonut.»

Hän tärisi sisällisestä liikutuksesta ajatellessaan millaisia haluja ihmisen sydämen pohjassa riehuukaan, kun ne vain uskaltaa tunnustaa.

»Totta», jatkoi hän myönnytyksiään, »en minä ottanut Keskitalon tytärtä työn avun tähden--en myös rakkauden tarpeesta--en mistään tarpeesta--kyllä se oli muuta.»

Silloin hän ymmärsi, ettei heidän välillään ollut mitään oikeata avioliittoa ollutkaan. Tai oikeastaan hän oli jo jonkun aikaa sen ymmärtänyt, vaikkei tahtonut sitä tunnustaa. Hän tunsi rikkoneensa elämän lakia vastaan kiinnittäessään itseensä nuoren ihmisen, jonka toiveita ja tarpeita hän ei ollut ottanut lukuun, vaan ajatellut ainoastaan itseään. Siis syyllinen, kanssarikollinen--hän itse!

Se oli raskas lopputulos, joka oli ensi hetkenä hänet maahan murtaa. Tähänkö nyt päättyi hänen pitkä, kunniallinen elämänsä?

Mutta siitä murtumuksesta myös kirposi lohdutus--se selvyys, jota hän oli viikkokausia turhaan etsinyt. Hän ymmärsi nyt miksi tämän kaiken oli täytynyt tapahtua: että hän vain sovitti hairahdusta, jonka salaiset juuret ulottuivat aina nuoruusvuosiin saakka.

Nyt hän ymmärsi elämän--tuon järkähtämättömän ankaran, mutta siitä lohdullisen, ettei se rangaissut syyttömiä, niinkuin hän oli vielä äsken epäillyt.

* * * * *

Vähää tämän jälkeen hänen sieluunsa pilkahti toinen vielä kirkkaampi säde.

Se lähti siitä masentavasta tunnosta, ettei heidän välillään ollut oikeata avioliittoa ollutkaan. Mutta se värähti eräässä suhteessa riemuiseksi vapautuksen tunteeksi sinä hetkenä, kun hän ymmärsi, että koskei heidän välillään ollut koskaan ollut ruumiillista yhteyttä, niin he olivatkin vapaat ja puhtaat toisistaan!

Se ratkaisi koko heidän välinsä, tuon kaikkein kipeimmän kohdan. Mitään loukkausta hänen miehenkunniataan vastaan ei siis itse asiassa ollut tapahtunutkaan, kukaan ei ollut todellisuudessa astunut hänen varpailleen. Ja tuo toinen--hän tosin oli rikollinen, mutta avionrikkoja vain nimellisesti, koska he olivat mies ja vaimokin vain nimellisesti.

Siitä hetkestä alkoi suuri, hiljainen rauha laskeutua hänen sieluunsa. Elämä näyttäytyi nyt kokonaan uudessa valossa. Toisen teot eivät liikuta toista; ulkonaiset, näennäiset siteet, joilla ihmiset panevat niin suuren painon, eivät mitään merkitse. Ei vanhin vastaa lapsestaan, ei lapsi vanhemmistaan, eikä mies vaimostaan. Kukin elää täydellisesti omaa elämätään, hairahtuu, nousee, katuu, kärsii--aina vain yksin.

Hän oli niin iloinen tästä uudesta elämänymmärryksestään, että hänen silmänsä taas monesta aikaa säteilivät.

Samalla hänen suhteensa muihinkin muuttui. Tapaus yhä edelleenkin lepäsi raskaana surun pohjana hänen elämässään, mutta hän ei ollut enää kenellekään katkera, ei edes Keskitalolle.

»Kyllä sinäkin vielä saat läksysi!» ajatteli hän. »Olet jo hyvällä alulla, ja yhä lisää tulee--sitten olet kypsä. Me käymme nyt laiskankoulua, Keskitalo, vanhalla iällämme!»

Tuo uusi maailmanjärjestys alkoi näyttäytyä hänestä yhä valtavammalta.

»Kukin saapi töittensä jälkeen, kukin kohdastaan!» riemuitsi hän. »Manta saapi--hänellä sitä taakkaa vasta onkin. Koko perhe saapi, lapsetkin ojennuksekseen, ettei tarvitsisi kaikkea itse kokea. Ja saapi aivan varmaan sekin, joka astui toisen miehen vuoteeseen, vaikka luuli sen salaa tekevänsä.»

Hän ajatteli usein tätä uutta uskoaan. Kuinka monimutkainen ihmisen käsitys on elämästä, ja kuinka yksinkertainen itse elämä on! Pitää huolta vain itsestään ja vastaa omista teoistaan--siinä kaikki.

Uutela oli nyt täysin tyytyväinen koulunkäyntiinsä. Ja hän ilostui, huomatessaan taas voittavansa takaisin kipinän muinaista elämänhaluaan.

Hänellä tosin ei enää ollut noita entisiä tulevaisuudensuunnitelmia ja Hovin uudestisynnytysriemuja, mutta hän tunsi kuitenkin kirveen heilahtelevan voimakkaasti kädessään, kun hän nyt kevätkorvalla seisoi uudella riihirakennuksella ja veisteli nurkkaansa. Hän tunsi suorittavansa kuritushuonetyötä--mutta sekin työ oli tunnollisesti tehtävä, koska se perustui oikeudenmukaiseen tuomioon.

Muutkin huomasivat tuon hänen muutoksensa. Aika, ajattelivat he, lauhduttaa ja Uutela on ymmärtäväinen mies--juuri niinkuin he olivat toivoneet.

Mutta se ei heitä vapauttanut. He katselivat pelon ja kunnioituksen sekaisin tuntein tuota salaperäistä rauhallisuutta, jolla Uutela nyt tietään astui.

14.

Mutta sekin tie oli kivinen ja kantoinen, sen sai Uutela pian kokea.

Itseensä nähden hän kyllä oli rauhallinen ja hänen suhteensa Keskitalolaisiin oli selvä. Samoin oli aivan yhdentekevää mitä Riitta ja loistenvaimot ehkä supattelivat.

Mutta kun hän joskus sattumalta tapasi kyläläisiä, niin hänen tyyneytensä alkoi auttamattomasti järkkyä. Hän luki noista katseista, että asia kaikessa alastomuudessaan oli jo kylän tietona. Hän näki toisten silmänpilkkeessä ivansekaisia hymähdyksiä: että mies vielä tuossa iässä sai lapsen! Se häntä kuohutti. Ja kun hän oli toisten katseessa huomaavinaan säälintapaista, niin se kuohutti vielä enemmän.

Uutela huomasi nyt surukseen, ettei tuo hänen uusi uskonsa ollutkaan yhtä helppo kuin se oli yksinkertainen. Hänen täytyi aivankuin kaksin käsin pitää löytämästään pohjasta kiinni, ettei vain luiskahtaisi entiseen avuttomuuteensa.

Mutta mikäli synnytysaika läheni, sitä vaikeammaksi hänen tilansa kävi. Ilmestyi aivan uusi asian puoli--tuon kaiken pukeutuminen näkyvään, ruumiilliseen muotoon, mikä tähän saakka oli liikkunut ainoastaan ajatuksissa. Se uhkasi tulla hänen eteensä ja vaatia aivan uuteen koetukseen.

»Mihinkä minä silloin menen, kun se tapahtuu?» kyseli hän tuskaisena. »Täällä minä en sinä hetkenä voi olla, en vaikka mikä!»

Se ajatus kiusasi monet ajat, vaikka hän olisi koettanut kuinka tyyntyä ja vakuuttaa itselleen, ettei se koskenut häntä vähääkään.

Silloin Keskitalo eräänä päivänä vapautti hänet tuosta painajaisesta.

Uutela näki heti että toisella oli jotain mielessä, vaan että hänen oli vaikea sanoa.

»Jokohan se nyt siitä...?» ajatteli Uutela, tuntien itsensä rauhattomasti liikutetuksi.

»On ajateltu... että jos Manta menisi kaupunkiin... synnytyslaitokseen...?» sai Keskitalo vihdoin sanotuksi.

Uutela tunsi ohimoittensa lentävän kuumiksi.

»Mitä se minuun kuuluu, hoitakaa asianne!» teki hänen mieli huutaa niin, että se samalla olisi ollut vastaus kaikkeen.

Mutta hän tuli tuosta onnellisesta käänteestä niin iloiseksi, että hän vastasi kuin asianosainen:

»Niinkö? Se varmaan on kaikkein parasta.»

Hän tunsi taas seisovansa jaloillaan. Keskitalo hoiti asian, niinkuin se hänelle kuuluikin.

* * * * *

Oli kevätpirteä toukokuun aamupäivä, kun nuorta emäntää lähdettiin viemään asemalle.

Keskitalo valmistihe ajajaksi ja vanha emäntä mukaan kaupunkiin-saattajaksi.

Muilla näytti olevan lähdön kanssa hommaa, mutta Uutela puuhaili pellolla niinkuin tavallisesti.

Hän äesteli viimeisiä kaurankylvyjä järveen antautuvalla kotipellon rinteellä. Hevoset vetivät vinhasti kevytkulkuista asetta, kuohkea multa kiehui ja poreili sen piikkien välissä. Se kiehunta hyväili ajajan silmää ja siitä kohosi tuoreen kevätmullan mieluinen tuoksu.

Uutela pysäytti hevoset rinteen laella, juuri siinä missä se lähti järvelle päin painumaan. Hän ei jaksanut sitä viekotusta vastustaa, sillä hänen oma mielensäkin oli viehtynyt keväiseksi.

Niinkuin rinne olisi iloiten värissyt auringon leikkiessä sen harmaalla harjalla. Katse siirtyi alemma, järven hopeakirkkaalle pinnalle. Kaunis tuo pitkänsoukka järvi olikin, kun sitä katseli nyt näin avosylisenä! Katse siirtyi yhä eteenpäin, vastakkaisen rannan vaaraksi kohoavalle rinteelle, jossa koivut kurkistelivat heleänvihrein hiirenkorvin--takanaan ylempänä vakaa, tummanvihreä havumetsä.

»Kauniit ovat paikat», myönsi Uutela. »En ole Hämeen puolessa tämänluontoista nähnytkään.»

Sitten katse hypähti järven vasemman pään poikitse taas omalle puolelle, suuntautuen avaran kotipellon pohjoiselle aukealle. Se hyväili ensin Hovia vihertävine koivuineen, sitten riihimäkeä valkeanhohtavine uutisseinineen, sen jälkeen peltoa, vihdoin sen laidalla kohoavaa lepikkoa, jonka pitkänriippuvat kellahtavat urvut paistoivat aina tänne saakka.

»On tämä koko hovi!» pääsi Uutelalta. »Kelpaa täällä--»

Mutta siihen se särähti murskaksi kuin näkymättömän käden koskettamana. Uutela tunsi silmiensä hämärtyvän ja hänen tuli äkkiä sanomattoman vaikea olla.

Hän kuuli samalla rattaanpyörien ratinaa ja kääntyi sen enempää ajattelematta katsomaan.

Siellä Keskitalo, vanha emäntä ja Manta ajoivat hiljaa, käymäjalkaa asemalle.

Uutela kääntyi äkkiä--hän ei jaksanut sitä näkyä kestää. Hän tempasi lujasti ohjaksista ja pakotti hevoset miltei juoksuun.