Part 3
— Ei! Ei! Antonio vastusteli ottaen jälleen käteensä piipun, jota katseli tarkoin, aivan kuin ei olisi sitä ennen nähnyt.
— Sehän olisi luonnotonta. Olenhan, hitto vieköön, nuori ja terve, vapaa huolista ja epäluulosta. Ja näette tämän piipun. Se oli kelpo Adelmon piippu, jonka hän oli ostanut Hollannista. Poltanhan sillä mielikseni.
Ja kerskaillen hän pisti sen suuhunsa. Silloin opettaja ajatteli, että piippu ei ollut ainoa Adelmon jättämä peru, josta Antonio hyötyi. Ja hänestä tuntui, kuin hänen suussaan olisi ollut karvas maku. Margan hänelle puoleksi uskomat salaisuudet palasivat jälleen hänen mieleensä.
— Vaimosi odotti minua, hän virkkoi, kuin itsekseen. Hän on hyvä, eikö niin?
— Hyvä ja kunnollinen. Hän on hyvin työteliäs ja elää yksinomaan kotia, minua ja tyttöämme varten. Huomenna saatte nähdä hänet. Me muutoin olemme täydelleen yhtä mieltä. Koko omaisuus on tosin hänen, mutta minä puolestani uhraan kaiken työni ja voimani tehdäkseni sen korkoa tuottavaksi. Tänään minun olisi pitänyt tulla teitä vastaan. Muttä siitä ei tullut mitään, minun kun täytyi lähteä matkaan pitämään perheen puolta. Ja ajattelin, että hän, isäni, sen hyvin ymmärtää ja on siitä mielissäänkin.
— Teit todella siinä oikein.
— Ja omaisuus tuottaa hyvin sentähden, etta minä olen tällainen. Toisen käsissä kaikki olisi mennyt hukkaan. Teen tilin Margalle joka kolikosta, ja itse elän kuin poika talossa, sen Margakin myöntää. Oh, hän jatkoi koroittaen ääntään ja pullistaen rintaansa, ei kukaan voi väittää, ettei minusta ole tullut kunnon miestä, vaikka karkasinkin kotoa ja palkitsin hyväntekijäni kiittämättömyydellä.
Tämä kosketteli opettajan salaisimpia ajatuksia. Mutta hän ilmaisi epäröimättä mielipiteensä. Hän esiintyi mielellään oikaisijana, tapa, joka kenties oli jäänyt häneen kouluajoilta. Olihan hän aina, kun joku poika oli salaa tehnyt pahaa, koettanut houkutella hänestä esille totuutta ja valaista hänen sieluaan selvittämällä hänelle tuota pahaa. Hän sanoi siis aivan tyynesti Antoniolle:
— Jos Marga koettaa saada sinut mustasukkaiseksi, niinkuin mainitsit, ja joutuu tuohon hermostuneeseen tilaan, niin hänellä kai on siihen aihetta. Nainen, joka on täysin onnellinen, ei ajattele sellaisia seikköja.
— Mitä me oikeastaan tiedäme naisista! Kaikki he ovat, varsinkin rakkausasioissa, vähän hassuja. Marga oli mustasukkainen ensimmäiselle miehelleenkin, joka ei totisesti ollut mikään kauneuden perikuva. Hän juoksi tämän jäljessä öisinkin ja kertoo itse seuranneensa häntä kalaretkillekin. Kerran myrsky yllätti heidät, niin että hengenlähtö ei ollut kaukana. Minulle hän ei koskaan ole näyttänyt mustasukkaisuuttaan, mutta luulen silti, että hänessä sitä on tai ainakin oli aviomme ensi vuosina.
— Avio on pyhä, opettaja sanoi vakavasti, eivätkä sellaiset pilvet saa sitä pimittää, varsinkaan kun on lapsia. Mies, joka solmii avioliiton, ottaa hartioilleen vastuun Jumalan edessä. Hän on viljelijän kaltainen, joka on ottanut tehtäväkseen kasvattaa uusia, terveitä ja voimakkaita taimia huostaansa uskotussa maassa. Lapset ovat elämän kukkia.
Antonio tuprutteli sauhuja piipustaan hiukan suutuksissaan, kun saatettiinkin epäillä hänen oivallisia aviomiehen ja isän ominaisuuksiaan.
— Aviossa on todella suuri edesvastuu, hän viimein virkkoi käyttäen jälleen tuota mahtipontista äänensävyä, joka teki epäiltäväksi hänen sanojensa vilpittömyyden. Mutta jos tekin olisitte ollut naimisissa, tietäisitte, kuinka taitava ja kärsivällinen täytyy olla voidakseen ylläpitää sopua, ettekä soimaisi miestä, joka joskus lähtee kotoa viattomalla tavalla huvittelemaan.
— Siinä nyt ollaan! Myönnät siis, että joskus menettelet väärin vaimoasi kohtaan.
— Väärinkö? Väärin menettelee mies, joka riistää rakkautensa vaimoltaan ja ennenkaikkea hänen omaisuutensa. Minä puolestani voin vannoa, että en koskaan ole tuhlannut ropoakaan naisiin jo siitäkin syystä, etteivät he sitä ansaitse. He ovat kaikki enemmän tai vähemmän lutkia — hän vakuutti sylkäisten kauas — ja nepä juuri juoksevat miesten perässä, varsinkin kun mies — sanottakoon se aivan vaatimattomasti — on nuori ja vahva niinkuin allekirjoittanut. Toiselta puolen juuri sentähden, että aivan uhkuu terveyttä, tarvitsee huvitusta. Eikä hyvä puoliso, jollainen Marga on, oikeastaan ole siitä pahoillaan. Emme enää elä vanhaan aikaan, ja Salomokin oli useamman kuin yhden naisen tarpeessa.
Opettaja lakkasi polttamasta. Hän tunnusti, että kaikki, minkä Antonio oli sanonut, oli järkevää; mutta silti tämän sanat herättivät hänessä tyytymättömyyttä ja vastenmielisyyttä.
— Sillä tavoin joutuu paheen liejuun, hän huomautti, kuitenkin mielessaan se surullinen vakaumus, että toinen ei häntä käsittäisi. Ymmärrän harha-askelen, joka aiheutuu rakkaudesta, mutta en sellaista, joka johtuu riettaudesta. Miehen pitää tyytyä yhteen naiseen ja naisen yhteen mieheen, se on Jumalan käsky, sitä vaativat elämän laitkin. Tiedän, että jos olisin mennyt naimisiin, en koskaan olisi pettänyt vaimoani.
— Juuri siitä syystä olette visusti varonut ottamasta itsellenne vaimoa.
Opettaja ei heti vastannut, mutta hänen kasvonsa, jotka olivat olleet kelmeät kuin hänen lasinsa, hulmahtivat äkkiä punaisiksi. Oliko se halveksimista, tunnonvaivaa, mielipahaa vai häpeää? Ehkä kaikki nämä intohimon veriset kukat yhdessä olivat järkyttäneet hänen mielenrauhaansa.
— Rakas poikani, hän sanoi ensi kertaa mainiten häntä tällä nimellä, olet ehkä oikeassa. En voi arvostella sellaista, mitä en tunne. Ja minä ja sinä, me edustamme ikäänkuin todellisuutta ja unelmaa. Mitä sinä tiedät minusta? Et ainakaan tiedä, puhunko ehkä kokemuksesta sentähden, että olen elänyt ja hairahtunut, ja annanko sinulle neuvojani suojellakseni sinua suruilta.
Mutta nuori mies oivalsi ainoastaan hänen sanojensa ulkonaisen puolen.
— Tiedän aina tarkoin, kenen kanssa olen tekemisissä, hän virkkoi melkein töykeästi. Olen oppinut tuntemaan maailman ja ihmiset liian hyvin antaakseni enää petkuttaa itseäni. Ei kukaan voi tehdä minulle pahaa.
— Suru ei tule toisista, se tulee omasta itsestämme ja luonnosta. Tänään olet vahva — entä huomenna?
— Huominen on Jumalan kädessä, toinen virkkoi hilpeästi kaataen itselleen viimeisen lasillisen viiniä ja ravistaen ylösalaisin käännettyä pulloa, ikäänkuin siinä vielä olisi piillyt viinitilkka. Mutta hän ei juonut. Hänen mieltään pahoitti, että kasvatusisä oli niin alakuloinen. Mutta hän ajatteli samalla, että mies, joka ei juo, aina hieman saarnailee ja on ikävä. Nuori mies tahtoi saada hänet paremmalle tuulelle, niin että hän viettäisi edes jonkin hauskan hetken. Aluksi hän siis kosketteli hauskempia asioita.
— Kun tässä puhumme Margasta, tahdon kertoa teille, miten tulin hänet tuntemaan.
Ensin hän meni katsomaan, oliko Ornella todella vetäytynyt keittiön vieressä olevaan pieneen huonepahaiseensa. Hän palasi ja istuutui entiselle paikalleen juoden huomaamattaan viimeisen lasillisensa viiniä.
Tuo tyttö on niin hirveän utelias. Näyttää siltä, kuin hän ei välittäisi mistään, mutta aina hän silti heristää korviaan. Ohimennen sanoen, Marga kaikin mokomin tahtoo pitää häntä talossa, sillä tietäkää, että vaimoni olisi mustasukkainen palvelijattarille, mutta Ornella taas on sukua hänen hellästi rakastamalleen Adelmolle.
— No niin, hän jatkoi hiljaisella äänellä ja hilpeänä, kuten ehkä muistatte, minulla oli täällä toimi tullilaitoksessa, ja valmistauduin karabinieerialiupseeriksi. Minulla oli vakavat, korkealle tähtäävät tuumat. Toivoin ennen pitkää pääseväni vääpeliksi ja aikaa myöten kenraaliksi! Miksikäs ei? Lujasti ponnistellen ehkä olisin tämän korkean arvon saavuttanutkin. Siihen aikaan en ajatellut naisia. Olin pyytänyt siirtoa kaupunkiin, jossa saattaisi paremmin opiskella, mutta myös päästäkseni täällä asuvan aliupseerin rouvan komennon alaisuudesta. Tuo nainen pakotti meitä solttuja raatamaan puutarhassaan, joka on Margan viinitarhan rajoilla.
"Marga oli vähää aikaisemmin jäänyt leskeksi, eikä häntä koskaan näkynyt. Tunsin hänet vain nimeltä, tai oikeammin kuulopuheista. Juoruttiin paljonkin hänen miesvainajastaan, kerrottiin, että tämä oli ollut itävaltalaisten urkkijana, että hän oli löytänyt aarteen ja varastanut sievoisen rahasumman vanhalta tädiltään, joka oli kasvattanut hänet ja joka sittemmin kuoli surusta. Työskennellessäni aliupseerin vaimon puutarhassa katselin Margan tiluksia ja huvilaa tavallani ivallisen uteliaana ja ajattelin leskeä, joka ei kokonaiseen vuoteen ollut liikkunut ulkoisalla, vaan istui kotona itkien mokomaakin miestä, joka — niin huhuiltiin — oli rikastunut vaimonsa kautta ja jättänyt hänelle kaiken omaisuutensa.
"Tosiasiassa ajattelin, että Adelmo varmaankin oli ansainnut kalastuksella suunnattomasti rahoja sodan aikana, sillä hänen veneensä kävivät kalassa silloinkin, kun se oli kiellettyä. Mutta ihmisillä on aina puhumista miehestä, joka on rikastunut, ja siihen aikaan puhuttiin pahaa Adelmosta, niinkuin nyt puhutaan pahaa minusta, joka olen nainut hänen leskensä. Ja monet sanovat, että nain hänet rahojen tähden, vaikka menin naimisiin rakkaudesta.
"Rakastin häntä jo ennenkuin hänet tunsin, ja hän oli totisesti ensimmäinen rakkauteni.
"Olin silloin melkein vain poika, ja vaikka olin kuljeksinut maailmalla enkä ujostellut naisia, en ollut vielä koskaan ollut todella rakastunut.
"Kun aliupseerin vaimo tuli puutarhaan valvomaan työtäni, hän aina puhui minulle salaperäisestä naapurinaisesta ja sanoi, että tämä oli hyvin kaunis ja oli herättänyt suurta intohimoa monessa miehessä, muiden muassa Adelmon veljessäkin, joka oli toivottoman rakkautensa tähden lähtenyt Jaavaan, missä onneksi yhä vielä oleskelee. Ja hän kertoi, ettei edes ollut mahdollista nähdä tuota naista, hän kun ei ottanut vastaan muita kuin lähimpiä sukulaisiaan eikä enää koskaan tahtonut liikkua kodistaan mihinkään, uskollisena miehensä muistolle.
"'Lyödäänkö vetoa, että minun sittenkin onnistuu nähdä hänet?' sanoin aliupseerin vaimolle eräänä lokakuun päivänä. — 'Ei kai tuossa ovettomassa ja ikkunattomassa talossa sentään asu ihmissyöjiä! Vannon, että minun onnistuu tavata tuo Marga rouva hänen omassa huoneessaan.'
"Aliupseerin vaimokin oli kaunis, veikeä nainen, joka kernaasti seurusteli kanssani, ja luulenpa, että hän juuri sen vuoksi piti minua työssä puutarhassa, huvitellen alinomaa ja kiihoittaen minua puhumalla rakkaudesta, naisista ja varsinkin Margasta.
"'Mies voi tehdä kaiken, mitä tahtoo', hän sanoi merkitsevästi.
"'Mutta käyköön miten tahansa, te olette todistajanani, että tarkoitukseni on ainoastaan saada läheltä nähdä tuo kuuluisa kaunotar.'
"Tunnustan suoraan, että aliupseerin vaimo avusti minua yrityksessäni ja salli minun tehdä aukon pensasaitaan, jotta voisin päästä puutarhan viereiselle pihalle. Kuten jo mainitsin, oli lokakuu ja vielä lämmintä kuin kesällä. Kasarmissa nukuimme ikkunat auki ja omasta kämpästäni saatoin lehtimajan lomitse nähdä Margan ikkunan valon.
"Ja eräänä yönä tunkeuduin tuolle pihalle huopakengät jalassa vallan kuin salakuljettajia vaaniessamme, ja hiivin hiljaa eteenpäin. Unhotinpp, mainita, että olin hieronut ystävyyttä väenrakennuksen koiran kanssa, joka usein tuli pensasaidan ääreen haukkumaan kanojamme. Viskasin sille joskus makupalan, ja kuten tunnetaan, koirasta tulee suun välityksellä ihmisen ystävä. Se alkoi haukkua minun päästyäni pihaan, mutta tultuaan lähemmäksi ja huomattuaan minut tuttavaksi se rauhoittui. Sitten se iloisena juoksi edelläni, kuin olisi tuntenut hyvät aikeeni ja näyttänyt minulle tietä.
"Näin saavuin lehtimajaan. Olette kai huomannut, että Margan ikkuna on matalalla? Laskeuduin polvilleni ja konttasin lähemmäksi paremmin nähdäkseni. Ja onni suosi minua, jopa liiaksikin.
"Marga, jonka luulin paraikaa rukoilevan miesvainajansa sielun puolesta, huuhteli käsivarsiaan ja kaulaansa, niinkuin hän vieläkin tekee, ennenkuin menee levolle. Näin hänet siinä hartiat ja rinta paljaina, hiukset käärittyinä solmuun päalaelle. Hän oli kaunis kuin marmoripatsas. Hänen pyyhkiessään ja hieroessaan vahvasti pyyheliinalla ihoaan, se kävi ruusunpunaiseksi. Hän nosti nuorekkaita käsivarsiaan, käänteli ja väänteli niitä ja tarkasteli niitä kauan. Sitten hän tarkkaavaisesti katseli sydämenmuotoista syntymämerkkiä, joka hänellä on keskellä povea. Minä heittäydyin melkein pelästyneenä maahan ja jäin siihen makaamaan, kunnes hän sulki ikkunaluukut, ja kaikki oli hiljaista.
"Mutta en puhunut mitään aliupseerin vaimolle päättäen jatkaa peliäni senkin uhalla, että menettäisin vedon. Eräänä yönä Margan renki huomasi minut ja oli vähällä ampua minuun luodin pyssystään. Sanoin, että virkani perusteella muka olin oikeutettu käymään, missä halusin, ja koska olin kuolettavasti rakastunut Margaan ja kiihkeästi halusin puhua hänen kanssaan, lisäsin, että minun tehtävänäni oli suorittaa kotitarkastus hanen huvilassaan. Koko talo joutui mullin mallin. Marga, joka asui kahden palvelijattarensa kanssa, pelästyi niin kovin, että minä sain tunnonvaivoja, kun olin häntä häirinnyt; Rengin äiti ja vaimo riensivät paikalle tukka pörrössä kuin raivottarilla, koira ei enää ollut hillittävissä, vaan alkoi haukkua, kuin pannen vastalauseen kaikkea tätä joutavaa hälihää vastaan.
"'Hyvä', sanoin Margalle,'"minun on käsketty tarkastaa huvilanne kuistikkoa, sillä näyttää siltä, kuin joku teidän tietämättänne olisi piiloittanut sinne sotakieltotavaraa.'
"Hän ei vastustellut. Hän antoi minulle kuistikon avaimen ja käski rengin saattaa minut sinne. Sanoin, että hänenkin läsnäolonsa oli tarkastusta toimeenpantaessa välttämätön, ja hän tuli mukaan. Tietysti ei sieltä löytynyt mitään, mutta panin merkille, että kuistikosta johti ullakolle pieni ovi, jonka pyysin Margaa avaamaan. Hän lähetti rengin noutamaan avainta. Kun olimme kahdenkesken, heittäydyin hänen eteensä ja pyysin anteeksi. Te itse olette se sotakieltotavara, jota etsin. Olen keksinyt tämän juonen saadakseni tavata teidät, kun se ei muuten käynyt päinsä.
"Ensin Marga väistyi säikähtyneenä, mutta purskahti sitten äänekkääseen nauruun ja sänoi hieman murtaen: 'Olettepa te perin hassu!'
"Mutta kun sitten keskellä päivää tulin häntä tervehtimään, hän ei ainoastaan ottanut minua vastaan, vaan lähetti päällepäätteeksi palvelijattaren asialle, niin että saatoimme olla kahden ja puhella häiritsemättä."
* * * * *
Marga nousi seuraavana päivänä aamun sarastaessa. Ja tuntui, kuin auringon nousu olisi kirkastanut talon, joka ilman häntä piili pilvissä.
Kun opettaja siistinä ja tukka huolellisesti kammattuna astui keittiöön, Marga oli jo siivonnut huoneet, käynyt renkituvassa, puhutellut lehmiä, varsaa ja tammaa, kanoja ja ankkoja, koiraa, puita ja kukkia.
Nyt hän jo puhutteli keittiön astioita. Ei ollut mitään niin vähäpätöistä, johon ei hänen elämis- ja liikkumisilonsa olisi kohdistunut.
Opettajalta ei jäänyt huomaamatta, että emäntä lakkaamatta lausui Ornellalle moitteen sanoja. Ja tämä vastaanotti ne ääneti ja liikkumatonna kuin kuvapatsas.
Marga muutoin rauhoittui pian ja alkoi nauraa ja puhua pikkutytön kanssa, ikäänkuin hän olisi ollut aikuinen, ja hänenkin, apen kanssa, kuin olisi tahtonut häntä kaikkien elämänsä tarjoamien arvojen todistajaksi.
— Näettehän, Antonio on jo lähtenyt kotoa edes nauttimatta kulausta vettä. Hän on jo mennyt hoitamaan asioitamme, kun toinen vielä venyisi vuoteessaan herrasmiehen tavoin. Kaikki käy hyvin perheessä, jossa noustaan varhain ja jossa jokainen täyttää velvollisuutensa.
Tarjotessaan kahvia ja maitoa ja leikellessään tarjottimella edellisestä illasta säästyneitä leipäpalasia hän kysyi pienokaiselta:
— Oletko rukoillut aamurukouksesi? Oletko rukoillut isoisänkin puolesta?
— Saattepa nähdä, isoisä, että tuosta tytöstä tulee oikea nainen, että hän itse saa nauttia onnesta ja — jakaa sitä muillekin. Hän saa opiskella latinaakin, jos Jumala niin suo, mutta hän ei silti laiminlyö talon askareita. Vanhempien ja teidänkin antama hyvä esimerkki on varmasti häntä hyödyttävä. Ja kuinka kaunis tuo tyttö on, ja kuinka kiltti. Hänen vertaistaan ei ole maailmassa. Mutta mitä teetkään, Ola, sinä häijy lapsi? Sinä katkeroitat koko elämäni tässä maailmassa.
Ja ellei opettajan läsnäolo olisi suojellut tyttöä, äiti olisi antanut Olalle aika korvapuustin. Sillä käyttäen hyväkseen äidin innostusta uhkuvaa ylistelyä tämä veitikka oli kumartunut ja kaatanut osan maidonsekaisesta kahvistaan koiran selkään. Eläin oli jäänyt kotiin, kun isännän ei tarvinnut mennä satamaa kauemmaksi, jossa purettiin kalalastia veneistä. Mutta näytti siltä kuin se olisi jäänyt kotiin vasiten tutustuakseen lähemmin vieraaseen ja häärinyt hänen ympärillään nuuskien ja tutkien häntä tarkoin ja tehden itsensäkin tuttavaksi. Opettaja taas öli liikutettu huomatessaan tämän melkein inhimillisen kiintymyksen tarpeen ja heitteli sille leipäpaloja, jotka eläin punaisella kielellään sieppasi ilmasta. Silloin sen selässä oleva musta täplä kiilsi kuin sametti, ja koko eläin värisi ilosta ja kiitollisuudesta.
Kissa sitävastoin ei suvainnut lähestyä. Se halusi voimakasta herrasväen ruokaa ja loikoi mukavassa asennossa tuolilla, häntä ja käpälät kokoon vedettyinä odöttaen kuin pieni tiikerinjuovainen marmorisfinksi Ornellan paluuta ostoksilta.
Opettaja piti paljon tällaisista pienistä kotoisista tuokiokuvista, ja hän tunsi olevansa raamatullisen ilmakehän ympäröimänä, jossa hengitti helpommin.
Margan levoton hahmo, yllään haalistunut ja huolimaton puku, joka ei silti rumentanut kauniin joustavan vartalon hienoutta, hopeanvalkeita vilkkaita kasvoja ympäröivät järjestämättömät hiukset, pistivät vastakohtana silmään tuosta ympäristösta. Ja opettaja tunsi, että naisen ilmaisema ilo oli hieman samanlaista kuin hänen sanansakin: välkkyvä harso, jota hän liehutti toisten edessä pettääkseen heitä ja pettääkseen itseäänkin.
Kun Ornella palasi ostoksiltaan ja pöytä peittyi paperipusseihin ja vihanneksiin, jotka vielä olivat kosteita, kun kahvikuppi kaatui ja kissa kavahti pystyyn, itsepäisesti hakien lihaa, Marga vähän hermostui. Hän tuuppasi syrjään Olan, joka niinikään kaiveli pusseja, saaden riisiryynejä ja jauhoja valumaan esiin, ja alkoi torua Ornellaa.
Silloin opettaja ehdotti, että hän, tyttö ja koira lähtisivät kävelylle, ja tämä ehdotus otettiin kiitollisesti vastaan.
Ja niin he kävelivät kaikki kolme pieninä ja yksinäisinä aava rannikko ja meren sinitaso edessään.
Alastoman rannikon edessä, joka vielä on vapaana ihmisjalan jäljistä, leviää niittyjä, joita peittää heinä ja pienet keltaiset ja punasinervät kukat, jotka näyttävät lasista tehdyiltä. Kaikki on hohtavan kirkasta kuin lasi ja kimmeltää kuin jalokivet: taivas, vesi, näkinkengät, hietakin, joita aalto väistyy ja josta aurinko heijastuu kuin kuvastimesta. Ennen kaikkea vetää opettajan ja Olan katseita puoleensa iso hohtava kolmio, joka on levitetty niityn ruohikkoon. Purjekangas, jonka vanha merimaalari on sivellyt safranivärillä ja jota hän nyt maalailee tunnontarkasti puristaen värejä ympärillä nojallaan olevista putkista ja silloin tällöin poistuen matkan päähän paremmin arvostellakseen taulun vaikutusta.
Sen yläpäässä näkyy aurinko punaisena lähetellen pitkiä harvoja säteitään, jommoiselta se näyttää noustessaan merestä. Alempana keltainen juova erottaa kankaan yläpuolen alaosasta, ja vaikka taulun värit kauttaaltaan ovat kirkkaita, saa sen vaikutuksen, että epämääräinen kaista, joka muistuttaa hiekkarantaa, erottaa tämän yksinkertaisilta viivoiltaan suurpiirteisen maiseman kahteen osaan. Ylhäällä säteilee auringon ääretön loisto, alhaalla, missä safrani vaihtuu savenväriksi, vallitsee maankamara, joka ottaa elämänsä tuolta valolta.
Kankaan heleään yläliepeeseen maalari lopuksi kuvaa kukon, Jolle hän antaa granaattiomenan värin. Ja tämäkin vertauskuva saa ajattelemaan toivoa ja rakkautta uhkuvaa uutta päivää.
Ja opettaja tuntee sydämessään taikauskoista iloa; onhan kaikella hänen mielestään nyttemmin vertauskuvallinen ja satumainen merkitys.
* * * * *
Hän ja hänen kaksi kävelytoveriansa jäivät siihen hetkeksi katselemaan. Birba, koirakin, jonka näytti olevan vaikea käsittää maalauksen merkitystä, juoksenteli sen ympärillä älyttömyydessään haukkuen kukkoa, ikäänkuin olisi pelännyt, että se ilmielävänä kopsahtaisi alas tuuliviirin huipusta, jopa se haukkua nalkutteli itse viiriäkin. Lopulta sen huomio kääntyi paikalle saapuvaan pieneen koiraan. Molemmat juoksivat toisiaan vastaan, pyörivät nuuskien toinen toisensa ympärillä, hyppivät vuoroteilen ylös ja alkoivat toisiaan puraisten kieriskellä pehmeässä ruohikossa pelmuten ja leikitellen kuin lapset, jotka jo kauan ovat tunteneet toisensa:
— Ihmiset päinvastoin, opettaja sanoi, yrittäen päästä puheisiin maalaajan kanssa, kohdatessaan toisensa ensi kertaa, pitävät toisiaan vihollisina.
Maalaaja kohotti välinpitämättömästi sinisiä silmiään häiriytyneenä muukalaisen tungettelevasta uteliaisuudesta ja työnsi syrjään tytön, joka tuli liian lähelle kangasta. Silloin tyttö koetti yhtyä koirien leikkiin, mutta isoisä vei hänet lempeästi pakottaen pois. Birba ei toistuneista kehoituksista huolimatta tahtonut jättää uutta ystäväänsä, ennenkuin tämä kyllästyi sen seuraan.
Merenranta oli aivan tyhjänä ihmisistä. Ola koetti vetää isoisää vasemmalle aallonmurtajaan päin, joka näytti maata ja merta yhdistävältä sillalta ja josta erosi mustia ihmiskuvioita, sinimeri taustana. Mutta isoisä tunsi vetovoimaa oikealle, suureen hiljaisuuteen ja aavaan yksinäisyyteen, sinne, missä hiekkarannan viivat hukkuvat siniautereisiin, jotka häipyvät etäisiin taivaanrannan vuoriin.
— Onko sinun kotisi tuolla kaukana? Ola kysyi ja opettaja säpsähti ja puristi tytön pientä lämmintä kättä, sillä lapsi oli hiipaissut hänen omaa ajatustaan.
— Ei se ole minun kotini — se on hyvin kaukana, ja ajattelin juuri sitä.
— Onko sinun kotiseudullasi merta?
— Ei ole. Siellä on vuoria, katsohan, jotka ovat kuin nuo sotamiesten hiekasta rakentamat vallit, mutta paljoa isompia ja korkeampia ja niillä kasvaa puita ja pensaita.
— Onko siellä ihmissusiakin? tyttö kysyi hiukan säikkyneenä kaikesta tuosta oudosta suuruudesta.
— Ei toki, lemmikkini! Ihmissusia ei ole ollenkaan olemassa.
Tyttö väittää vastaan, ei tahdo, että voimakkaat perinnäisuskomukset häneltä riistetään, ja pysähtyy äkisti.
— Ehei, ihmissusia _on_ olemassa! Kuulin niiden ulvovan yölla, kun kaikki on hiljaista: huu, huu!
Ola puraisee hiukan isoisän kättä korostaakseen väitettään.
— Hyi, kuinka kamalaa! vanhus sanoo ollen säikähtyvinään ja hellittää tytön käden puhaltaen omaansa. Pois, pois, ihmissusi!
Tällakin kertaa tytön nauru tuntui hänestä säteilevämmältä kuin meri ja kukkivat niityt. Ja hän melkein pelkäsi tätä onnenhetkeä, vaikka käänsi päänsä sivulle salatakseen, että hänkin nauroi.
— Nyt taas leikimme, tyttö sanoi jälleen tarttuen hänen käteensä.
Ja he leikittelivät kuin äskeiset koirat rannalla, kuin kalaparvi matalikolla, kuin pienet punasinervät perhot, jotka siivillään hipoivat aaltoja.
Kun Ola lopulta kävi vallattomaksi ja todella puri isoisää käteen, vanhus nousi ja sanoi ankarasti:
— Hauska leikki ei saa jatkua liian pitkään. Jos sitä kestää kauan, se käy ikäväksi.
* * * * *
Sitten he lahtivät katsomaan pursien paluuta kalasta, ne tulivat rantaan kaksittain, kuin aviopuolisot hauskalta kävelyltä. Ne soluivat arvokkaasti kanavaan, ja niiden tultua satamaan yksi kalastajista kiipesi notkeana kuin apina sillan kaiteelle ja tarrautui kiinni sillan laitaan, josta käden käänteessa keikahti sillalle. Toveri heitti hänelle touvin, jonka hän köytti hyökysillan kiveen kiinnitettyyn rautarenkaaseen. Ja pursi kellui siinä kuin vangittu nöyrä siivekäs eläin, huojuen hiljaa, kunnes pysähtyi tyynellä vedenkalvolla, joka selvästi heijasti sen kuvan.
Toinen toisensa perästä ne järjestyivät pitkin aallonmurtajan laitaa purjeet välkkyen ilmassa ja vedessä. Eräät niistä olivat ihan kuin tatuoituja, niin täynnä paikkoja, jotka pistivät silmiin purjekankaasta. Ja ympärille levisi juhlatunnelma, kuin kulkue olisi liikkunut ohi kultakangas-lippuineen ja hopeasauvoineen.