Part 2
Opettaja kumartui paremmin nähdäkseen. Nojatuolissa oli istuvassa asennossa vaatenukke, sininen hame yllä. Silmät, vaaleat hiukset, nenä ja suu oli maalattu kankaalle, mutta ne näyttivät todellisilta. Isoisästä tuntui siltä, kuin toiselta puolen hiukan koholla oleva huuli olisi ivallisesti liikkunut ja kuin koko nukessa olisi ollut jotakin elävää ja veitikkamaista.
— Pelästyitkö? Ola kysyi pilkallisesti. Sitten hän ehätti rauhoittamaan: ..
— Se on nukke niinkuin tämäkin.
Äidillisen huolellisesti lapsi laski oman nukkensa tuon toisen viereen ja pakotti nuo molemmat salaperäiset olennot suutelemaan toisiaan. Ja kaikki tämä huvitti häntä niin suuresti, että nauru, joka kauan aikaa oli ollut suuhun sulkeutuneena, remahti esiin hampaiden lomista kuin lähteensuoni, joka murtaa kallionkin. Silloin isoisä heräsi tästä puoleksi pakollisesta lumouksesta, joka sai heidät harhailemaan varkaiden tavoin talossa, joka kuitenkin oli Olan koti. Ja hänestä melkein tuntui, kuin tyttö ja molemmat nuket olisivat ilkkuneet häntä.
— Tämä talo on sinun, hän virkkoi lujasti; ja toivokaamme, että se tuottaa sinulle iloa, kun kasvat isoksi.
Sitteh hän äkkiä avasi kuistikon puoleisen ikkunaluukun, ja meri täytti huoneen sinellään, ja punaiset purjeet hehkuivat kuin tuli taivaanrannalla.
* * * * *
Illan suussa malariaa poteva nainen tunsi kuumeensa katoavan. Oli kuin kesäyön virkistäva viileys olisi laskeutunut hänen ylleen ja hiki, joka kostutti hänen polttavaa ihoansa, tuntui kasteelta. Hiuksetkin, jotka kuumeen kestäessä olivat painaneet häntä kuin musta, palava taakka, tuntuivat kevyemmiltä ja haihtuivat pilvien tavoin, jotka tuuli karkoittaa ja hajoittaa.
Todellisuustuntu toi mukanaan elämänilon tunteen. Ne kaksi päivää, jotka nyt seuraisivat, ennenkuin uusi kuumeenkouristus alkoi, tuntuivat hänestä kahdelta vuodelta, ja hän kuvitteli niitä tavattoman pitkäksi toipumisajaksi. Kaikki oli uutta ja helppoa. Hänen pikku tyttönsäkin, joka vaistosi hetken onnellisuuden ja käyttäen sitä hyväkseen tanssi ympäri huonetta, näytti hänestä kauniimmalta ja terveemmältä.
Hänen mieleensä muistui, että appi oli tullut heille asumaan, ja tämäkin ilahdutti häntä. Vihdoinkin hän oli löytänyt ihmisen, jolle saattoi avata sydämensä.
— Missä isoisä on? hän kysyi tytöltä.
— Hän istuu tuolla polttamassa piippua.
— Hänkin! Äiti huokasi tietäen kokemuksesta, että piippu, sekä vanhoilla, että nuorillakin miehillä, on naisten vaarallinen kilpailija.
— Mutta hän ei koputa tuhkaa sinne tänne ja lautasille kuin isä. Hän ravistaa sen paperitötteröön ja sanoo, että sillä on hyvä tappaa muurahaisia.
— Pyydä häntä olemaan hyvä ja tulemaan tänne. Ja sinä voit mennä keittiöön katsomaan, ettei ketään käy siellä sillä aikaa kuin Ornella on poissa.
Tämä oli tytöstä ylen hauskaa. Ollessaan yksin keittiössä hän leipoi pienen kakun tai paistoi perunan kuumassa tuhassa välittämättä muusta maailmasta.
Vielä vahvasti haisten tupakalle isoisä astui yksin talon emännän huoneeseen, ja kun potilas kysyi häneltä, oliko hänen ollut ikävä ja oliko tyttö häirinnyt häntä, vanhus vastasi vakuuttavasti:
— Tämä on ollut elämäni kauneimpia päiviä.
— Jos ensimmäinen päivä on ollut hyvä, niin seuraavat ovat vielä parempia, nainen huomautti sydämellisesti.
— Istukaahan tuohon hetkeksi, jollei se teistä ole ikävää. Nyt voin jo koko hyvin. Huomenna ei minussa enää ole yhtään kuumetta, ja silloin huolehdin itse kaikesta. Ornella on kykenevä ja huolellinen, mutta talon emäntä on sentään emäntä.
Opettaja istuutui ison vuoteen ääreen, joka vihreine peitteineen lehtipuiden himmentämän pienen ikkunan levittämässä valaistuksessa oli kuin niitty hämärän laskeutuessa.
Monta seikkaa hän olisi tahtonut kysyä ottopoikansa vaimolta ja oli mielissään siitä, että miniä omasta aloitteestaan tahtoi puhua hänen kanssaan. Mutta naisen matala ja silti räikeä ääni, joka kajahti ontolta, herätti hänessä oudon tunteen.
Hänen vartalonsakin näytti omituiselta sen levätessä peitteen alla jonka hän oli vetänyt kaulaan asti ja jonka alta tuskin erotti ruumiin muotoja; ja hänen kalpeat mustien hiuksien reunustamat kasvonsa olivat niin syvällä pielukseen hautautuneina, että ne näyttivät siihen maalatuilta.
— Olen niin iloinen, että viihdytte täällä, sairas virkkoi katsomatta puhuteltavaansa. Jo kauan olemme tahtoneet saada teidät tänne luoksemme. Tuskin kuluu päivääkään mieheni puhumatta teistä hellästi ja kiitollisena. Ja yhä hän katuu teille tuottamiaan ikävyyksiä.
— Mitä ikävyyksiä?
— Eikö se mielestänne merkitse mitään, ettei hän noudattanut tahtoanne eikä opiskellut ja suorittanut tutkintoa? Hän sensijaan yritti kaikenlaisia ammatteja, vaikka lahjoillaan kenties olisi voinut päästä jos kuinka pitkälle. On totta, että siinä tapauksessa ehkä emme olisi kohdanneet toisiamme, nainen virkkoi hiljentäen vieläkin ääntään, eikä tyttöämme olisi maailmassa. Enkä enää käsitä, miten voisin elää ilman tuota kaunista lastamme. Ja kun mieheni valittaa ja katuu, ettei ole noudattanut teidän neuvojanne, sanon sen hänelle. Silloin hän katselee lasta eikä puhu mitään. Mutta hänen silmänsä alkavat loistaa, ikäänkuin häntä alkaisi itkettää.
— Muutoin olemme onnellisia näin, hän jatkoi kovemmalla äänellä, ehkä liiankin onnellisia. Tämä minua melkein peloittaa: Antonio on hyvä, iloinen ja hellä. Hänellä on vain yksi vika: hän tupakoi liiaksi. Hänellä on piippu hampaissa koko päivän, ja missä hän on liikkunut, ei saa muuta tehdä kuin koota tuhkaa ja sammuneita tulitikkuja. Mutta hyvällä perheenemännällä on useita velvollisuuksia. Jospa ei olisi sen raskaampia! Ja saahan hän kärsiä tästä taudistani, josta johtuu, että olen päivän pystyssä ja kolme päivää vuoteessa; myönnän saaneeni tämän taudin siitä, että olin liiaksi rakastunut ensimmäiseen mieheeni. Tiedätte kai, että Adelmo parkani oli kauppalaivan kapteeni ja omisti useita kalastusveneitä? Heti, kun olimme menneet naimisiin, tahdoin seurata häntä kaikkialle, siitäkin syystä, että olin kovin mustasukkainen. Matkustin sentähden hänen kanssaan Porto Corvoon asti, jonka koko ympäristö on malarian saastuttama. Mutta mustasukkaisuuteni ei välittänyt mistään muusta vaarasta kuin siitä,että siihen olisi ollut aihetta. Adelmo sanoi minulle: "Tuo on syntiä, ja Jumala rankaisee sinua siitä". Ja Jumala onkin rangaissut minua. Niinä päivinä, jolloin makaan kuumeessa, minusta tuntuu kuin hän vielä eläisi ja sanoisi: "Näetkö, jos nyt tahtoisin pettää sinua jonkun toisen naisen kanssa, et enää voisi juosta jäljessäni!" Ja silloin kärsin siitä suuresti, sillä kuvittelen, että hän todella pettää minua.
— Oliko hän nuori kuollessaan? — opettaja kysyi vuorostaan, ottopoikansa puolesta hiukan mustasukkaisena tuolle omituiselle kilpailijalle.
— Ei hän ollut erittäin nuori, mutta näytti nuoremmalta kuin todella oli. Mutta älkäämme enää puhuko siitä — onhan siitä jo kulunut niin pitkä aika! nainen mutisi sulkien silmänsä ikäänkuin päästäkseen näkemästä menneisyyttä, tai ehkä pikemminkin peittääkseen intohimoisen rakkautensa, joka vielä kyti hänen povessaan.
— Muutaman vuoden aikana kuumekohtaukset näyttivät kadonneen, mutta viime kesänä ne taas alkoivat vaivata. Niin, tahdon saada sanotuksi, että poikanne on kiltti ja kärsivällinen ja koettaa kaikkialta hommata lääkkeitä saadakseen paranemaan minut, ja lukuunottamatta ylenmääräistä tupakoimistaan hänellä ei ole paheita. Silloin tällöin hän mielellään juo lasillisen tai pari viiniä, — mutta kukapa tässä ei joskus pitäisi lasista hyvää viiniä.
— Minä esimerkiksi en; olen ehdottomasti raitis.
Puoleksi avoimin silmin nainen katsoi häneen osaa ottaen ja veitikkamaisesti.
— Minä en ole koskaan nähnyt miestä, joka ei olisi juonut viiniä, enkä monta naistakaan. Täällä meidän kaikkien täytyy tehdä työtä, eikä meillä ole teattereita eikä muita huvituksia. Elämä on ankaraa, ja ainoa lohdutus on lasi hyvää viiniä.
— Mutta onhan teillä hyvät tulot.
— Aivan niin, kun raadamme otsamme hiessä. Maakamara on kitsas, meri epäluotettava, ja maatyöläiset ja kalastajat ovat keskenään yhdessä juonessa kiskoakseen itselleen niin suuren voiton kuin suinkin. Adelmo parka tunsi tämän väen tyystin, ja sentähden hänen onnistui pitää se aisoissa; varsinkin "meren roistot", niin kuin hänen oli tapana sanoa. Hän oli pienestä pitäen matkustellut, käynyt Intiassa ja Austraaliassa asti, ja hän sanoi, että merisatamat ovat kuin maito- ja viiniastiat, jotka vetävät puoleensa enimmin tartuttavia kärpäsiä. Antonio sitävastoin, hän jatkoi sen lyhyen vaitiolon jälkeen, joka aina erotti vainajan muiston elossa olevasta, ikäänkuin aukko olisi syntynyt hänen ajatuksiinsa niiden irtautuessa menneisyydestä — Antonio on suvaitsevampi, Hänkin on harhaillut ympäri maailmaa, mutta ihmisiä hän ei ole oppinut tuntemaan rahtuakaan. Hän on kuljeksinut kuin poika, joka karkaa kotoaan vieden rahoja mukanansa ja joka vain huvittelee. Aviomme ensi aikoina kaikki petkuttivat häntä tai oikeammin meitä, sillä silloin minäkin olin hyvin kokematon. Myöhemmin olemme viisastuneet maksettuamme runsaat oppirahat. Antonio lisäksi kernaasti huvitteli, tanssi kaiket yöt, joskus päivisinkin. Enhän ole hänelle mustasukkainen; mutta totta puhuakseni minulla on ollut katkeria hetkiä naisten tähden.
Opettaja nauraa hihitti hiljaa. Antoniolla muka ei ollut pahoja tapoja: viini, tupakka ja rakastelu olivat seikkoja, joista maailmanmiehen ei tarvitse pidättäytyä!
— Huomattuaan, että asiat kääntyivät huonolle tolalle, hän tuli järkiinsä ja kiristi ohjia. Mutta se minun täytyy tunnustaa, että hän vaikeimpinakin hetkinä aina kohteli minua kunnioittaen ja nöyrästi. Kun mies tunnustaa harha-askeleensa ja lupaa parantaa tapansa, mitä voikaan tehdä? Niin, ehkä ummistaa toisen silmänsä, jollei hän pidä sanaansa, varsinkin jos on olemassa joku, jolta tulee salata inhimilliset heikkoudet.
— Puhut kuin pyhimys, opettaja huudahti. Entä nyt...?
— Nyt, nainen keskeytti katuen, että oli tullut sanoneeksi liikaa, nyt kaikki käy hyvin. Antonio valvoo maatöitä ja pitää kalastajia tiukalla. Tänäänkin hän lähti Porto Corvoon kuultuaan, että meidän veneidemme kalastajat siellä piilottavat varastettuja kaloja.
— Montako venettä teillä on?
— Nyt niitä on neljä. Adelmo paralla oli kuusi, kuin hevoslauma. Onhan meillä hyvät tulot, mutta kulut ja verot ovat myös suuret. Tämä koskee huvilaammekin. Merellä on suden hampaat.
— Ja asutte täällä! opettaja huomautti katsellen ympärilleen pienessä synkässä pohjakerroksen huoneessa. Mutta nainen ei näyttänyt edes käsittävän, että perhe voisi osankaan vuodesta asua talon kauniissa huoneissa. Onhan täälläkin hyvä. Ei tarvitse kiiveskellä portaita.
— Ennenkuin tämä huvila rakennettiin, asuimme Adelmo paran kanssa pienessä huoneessa maalla.
— Ja silloin olitte onnellisempia?
— No... eipä niinkään. Olimme nuoria ja vastustuskykyisempiä.
— Mutta olethan yhä vielä nuori, opettaja sanoi katsellen sivulta naisen puhtaita piirteitä, jotka hopeanhohteisina pistivät esiin tuuheasta mustasta tukasta. Ja tämä hymyili ikäänkuin korostaakseen hänen sanojaan ja paljasti virheettömät hampaansa. Mutta siihen hymyyn sekaantui katkeruutta.
— Olen Antoniota viittätoista vuotta vanhempi... enkä siis enää nuori.
Hän herkesi hymyilemästä ja peitti hampaansa, niinkuin piilotetaan koriste, jota hätäiseltä on näytetty. Silloin opettaja kumartui hänen puoleensa kädet ristissä ja sanoi hiljaa:
— Eikä pikku tyttö ollut vielä siihen aikaan tullut maailmaan.
Molemmat olivat ääneti kuin vaipuneina rukoukseen.
Ja tytön henki liiteli huoneessa ja levitti uskonnollista salaperäisyyttä tähän synkkään suojaan, jossa esineet hukkuivat hämyyn ja ikkuna tummeni.
Epämääräisesti opettaja vaistosi, että nainen kätki sen onnen pinnan alle, jota hän tavoitteli ja johon ehkä uskoikin, kärsimystä, joka ei kadonnut kuumeen mukana. Ja nainenkin tajusi tuon hänen aavistuksensa ja molemmat tahtoivat avata sydämensä toisilleen, mutta eivät voineet.
Pikku tytön henki kutoi heidän ympärilleen kimmeltävämmän ja hauraamman verkon kuin hämähäkki pensaaseen. Se yhdisti heitä, mutta samalla se esti heitä lausumasta sanaakaan, joka olisi turmellut pienokaisen työn. Hänen tähtensä täytyi vaieta. Hänen tähtensä ei ilmakehää saanut häiritä pieninkään henkäys.
— Tämä on kenties pelkkä harhaluulo, opettaja ajatteli, mutta tiesi myös, että harhaluulo on ihmishengen veri.
Ja kun äänettömyys alko i tuntua ahdistavalta ja sanat olivat purkautumaisillaan esille vastustamattoman luonnonvoiman tavoin, kuuluivat ulkoa pikku tytön sormet rummuttavan ikkunaa, ikäänkuin hän olisi tahtonut tulla apuun rikkomaan äänettömyyden. Hänen punainen hameensa loi hohdettaan harmaisiin varjoihin, ja hänen hymynsä pudisti taas hereille elämän nukahtaneet voimat.
Oli jo pimeä, eikä isäntä ollut vielä palannut kotiin. Isoisä ja Ola istuivat keittiön oven suussa häntä odottamassa, ja Ornella, joka oli vienyt sairaalle ruokaa, hääri hellan ääressä paistinpannun kimpussa.
Opettaja kääntyi tämäntästä katsomaan Ornellaa melkein vastoin tahtoaan, katse tutkivana kuin pikku tytöllä tämän tähystellessä esineitä ja henkilöitä, joita ei vielä tunne. Tuon nuoren naisen, jonka muodot jo olivat täyteläiset kuin kolmikymmenvuotiaalla, vaaleat palmikot, hiukan karheat kuin tähkäpäät, ja käärityt sekä tiukkaan kiedotut ison pään ympäri, jonka valkeassa ihossa näkyi jokunen pisama, ja jonka pulleat käsivarret päättyivät isoja kukkia muistuttaviin käsiin — tuon naisen luuli opettaja jo ennen nähneensä, mutta missä, milloin? Sitä hän ei muistanut. Eikä tuo nainen miellyttänyt häntä, vaikka hän pani merkille, että tämä oli tavattoman hiljainen ja tyoteliäs ja kokonaan antautunut talousaskareisiin. Tuo hänen vaiteliaisuutensakin, johon ruumiillista hyvinvointia ilmaiseva lievä huohotus loi hiukkasen eloisuutta, hänen vartalonsa luja täyteläisyys ja hänestä uhoava kuin metsän eläimen haju vaikutti, että hän opettajasta tuntui kesytetyltä pedolta.
Ornella hääri ruoanlaittopuuhissaan koskaan kumartumatta lähemmäksi matalaa hellaa ja näytti ylhäältä katselevan halveksien kaikkea, mitä käsin kosketteli. Joka kerran kun Ola yritti lähestyä häntä, hän tuuppasi lapsen raa'asti luotaan oikean käden pivolla. Ola turvautui siis isoisäänsä. Ja siinä he molemmat istuivat oven pielessä vaieten, kuin olisivat jo vuosikausia tunteneet toisensa ja kuin olisivat sanoneet toisilleen kaiken sanottavansa.
Ulkona oli leuto ilta, lehtikujan suojassa oli pimeää ja kauempana harmaata, jonne pilkoitti työväen rakennuksesta valojuova. Sieltäpäin lemusi lannanhajua, joka sekoittui puutarhan sulotuoksuihin.
Ornellan herjettyä paistamasta alkoi kuulua meren kaukainen kumea ja yksitoikkoinen kohina, jonka lomiin sirkka jo kutoi kevyttä sirinäänsä. Äkkiä pihan hiljaisuutta häiritsi tuulenpuuskan kaltainen ääni. Kuuli selvästi piiskan läimäysten keskeltä tiukujen kilinää. Sitten kuului nuorelle kajahtava ääni, joka huusi:
— Hoi! Hoi!
Tytön silmät täyttyivät valoisalla ilolla.
— Se on isä! hän huudahti nousten varpailleen kuin nähdäkseen hänet jo kaukaa. Sitten hän kovin toimessaan asettui isoisän viereen ja kuiskasi hänen korvaansa:
— Tehdään hänelle pieni kepponen! Mennään oven taakse piiloon ja pelästytetään häntä, kun hän tulee sisään. Isoisä suostui, ja siinä he nyt molemmat hymyilivät oven takana Olan painaessa kättään huulilleen pidättääkseen nauruaan.
Mutta koira, joka tuli sisään ennen isäntäänsä, oli vähällä turmella koko pilan. Läähättäen ja häntä pystyssä se hyppeli keittiössä iloisena, mutta samalla epäluuloisena, ja laukattuaan ympäri huonetta kuin pieni valkoinen mustasatulainen hevonen se alkoi haukkua nalkuttaa tuntematonta miestä. Mutta huomatessaan Olan viittaavan vaikenemaan se jäi seisomaan epävarmana, pää ja häntä koholla katsellen kohtausta silmillään, jotka olivat ilmehikkäät kuin ihmisellä.
Ornellakin suvaitsi ottaa osaa pilaan.
— Ola ei ole kotona, hän lähti kävelylle isoisänsä kanssa, joka saapui tänä aamuna, hän sanoi päätään kääntämättä Antonion astuessa huoneeseen. Ja tottuneena tällaiseen leikkisään petkutukseen Antonio oli uskovinaan.
— Kas vain niitä veitikoita, kun vielä lähtivät kävelylle. Ja minä kun toin pienen linnun sille tyttöheilakalle! Nyt päästän sen taas lentoon.
Silloin tyttö ei voinut hillitä malttamattomuuttaan, vaan tuuppasi ovea ja huusi:
— Olemme tässä! Olemme tässä!
Ja molemmat miehet syleilivät toisiaan hiljaa painaen tyttöä väliinä.
* * * * *
Vasta jäljestäpäin tulivat sanat, Antonio meni ensin tervehtimään vaimoaan. Sitten hän käski Ornellan kattaa pöydän ja nouti kellarista kaksi isoa viinipulloa, jotka olivat niin pölyisiä, etta näyttivät jostakin muinaisajan kaupungin raunioista esiin kaivetuilta. Sitten hän kehoitti isää istuutumaan pöydän ääreen ja taputti häntä olalle, aivan kuin olisi tahtonut sanoa:
— Vihdoinkin! Vihdoinkin minulla on tilaisuus antaa teille jotakin.
Nyt tuli keittiöön Tigrino, kulkukissa, jolla oli sinisenharmaat silmät ja joka kävellessään näytti venyvän ja kutistuvan kokoon turkkinsa harmaankeltaisten ja ruskeiden juovien liikkuessa. Ja ihmeteltävän sopuisina kissa ja koira asettuivat vierekkäin istumaan pöydän alle. Pöytä oli katettu aivan kuin juhlaan. Ornella oli arvaten Antonion tarkoituksen levittänyt pöydälle vastasilitetyn hienon liinan, kantanut siihen eheät lautaset ja lasiasettimet veitselle, haarukalle ja lusikalle.
Hän hinasi sitten lampun ylemmäksi, jotta se ylhäältä loisi kaikkeen pehmeämmän valon.
Ja hän sijoitti Olan niin, ettei hän häiritsisi miehiä, ja kuiskasi tälle, että hänelle tarjottaisiin kaikkea ja että hän olisi paikallaan ääneti.
Ola oli vaiti, mutta pani merkille tämän tavattoman komeuden eikä herjennyt katselemasta isäänsä, jossa niinikään näytti olevan jotakin erikoista. Olihan hän paremmalla tuulella kuin muina päivinä, kauniimpi ja ystävällisempi, mutta myös kerskailevampi. Ja ympärillä oli juhlantuntua, aivan kuin vieraiden käydessä, ja vaikka tytön täytyi istua hiljaa ja ääneti, hänellä oli hauskempi kuin muilla, kun sai kuulla niin paljon uutta ja nähdä uusia kasvoja. Tyttö säpsähti, kun isä sanoi, täytettyään isoisän lautasen punaisilla ja valkoisilla liikkiönpaloilla:
— No, kerrohan nyt!
Nyt isoisänkin kasvoihin tuli toinen ilme: olihan hän mies, joka saapui kaukaisilta mailta ja joka puhui poikansa kanssa toisella tavalla kuin Olan kanssa.
Ornellakin oli vallan toisenlainen kuin niinä iltoina, joina äiti makasi vuoteessa. Hänellä oli nyt yllään valkoinen esiliina, ja tarjoillessaan aterian aikana hän kumartui samoin kuin kylpylaitoksen ravintolan tarjoilijat. Haaveellinen sädekehä ympäröi pöytää, ja Ola oli mielestään kuin katselija teatterissa, jossa todellisuus näyttämöllä käännetään ylösalaisin ja silti liikuttaa sydäntä enemmän kuin todellisuus.
Isoisä puhui, aika ajoin pysähdyttäen hitaan pureskelunsa, ääni kumeana ja melkein karheana. Eihän siinä kosketeltu tärkeitä tapahtumia, mutta mainittiin asioita, joita ei vielä koskaan aikäisemmin oltu kuultu. Ja isän huudahdukset ja keskeytykset, jotka osoittivat, että jutut yhtä paljon huvittivat häntä kuin Olaa, loivat niihin vilkkaampaa väritystä.
Sitten isäkin alkoi kertoa. Olivathan hänenkin tarinansa pelkkiä tuttuja seikkoja, mutta hänen kertominaan ne tuntuivat uusilta sentähden, että niissä esiintyi yksityiskohtia ja lisähavaintoja jotka eivät olleet ennestään tunnettuja. Pari kolme kertaa Olan teki mieli korjata, mutta hän ei uskaltanut.
Opettaja sitten taas kuunteli ja katseli poikaansa, kuin olisi nähnyt hänet ensi kerran. Ja sama erottavan etäisyyden tunne, joka oli täyttänyt hänen mielensä hänen seisoessaan yksin pääteasemalla, palasi jälleen. Mutta uudelleen tytön läsnäolo täytti tämän masentavan tyhjyyden.
— Sinusta on tullut iso ja roteva, isoisä sanoi, katsellessaan nuoren miehen ranteita ja voimakasta päätä. — Sinusta on tullut aika mies.
Ja hän tuntui viivähtävän tätä viime sanaa lausuessaan äänessä surun vivahdus siitä, että hän ei itse ollut, niinkuin oli toivonut, saanut tehdä nuorukaisesta miestä, vaan että sen oli tehnyt itse elämä kohtalokkaine voimineen.
Poika oivalsi hänen ajatuksensa ja alkoi lausuilla osaksi vilpittömän tunteen, osaksi vereensä sekaantuvan hyvän viinin vaikutuksesta, luoden hyvän näyttelijän tavoin katseen vastakkaisella seinällä riippuvaan peiliin:
— Kaikesta saan kiittää teitä. En unhota yhtään mitään. Se varallisuus, josta nyt nautin, johtuu kokonaan teidän hyvistä neuvoistanne ja antamastanne esimerkistä. Seisoessani joskus syvän kuilun partaalla olen oitis ajatellut teitä, ja minusta on tuntunut, kuin joku salainen voima olisi vetänyt minut takaisin. Ja tuo hurskas nainen, jokä paraikaa lepää tuskanvuoteellaan, kuinka monta kertaa hän onkaan kuullut minun unissa mainitsevan teidän nimeänne! Ja tämä suloinen lapsi voisi kertoa, että olen puhunut hänelle ennemmin teistä kuin Jumalasta. Eikö se ole totta, Ola?
Ola purskahti nauruun. Se oli tyytyväisyyden naurua, kun isä niin juhlallisesti vetosi häneen, mutta se saattoi myös olla ilkkumista. Tämä näytti olevan Ornellan käsitys, hän kun näpsäytti tyttöä päähän korjatessaan lautasia pöydästä, osoittamatta muutoin vähintäkään mielenkiintoa miesten keskusteluun.
— Älkäämme liioitelko, opettaja virkkoi, äänessään lievä ivansävy, joka joskus kuulosti hänen puheestaan hänen tietämättään. Olisinhan voinut tehdä enemmän sinun hyväksesi, mutta ikavä kyllä olin heikko, ikäänkuin olisin ollut todellinen isä. Mutta kun kohtalo on ollut sinulle suopea, niin kiittäkäämme Herraa, Onni suosii meitä.
Hänkin kääntyi tyttöön päin ja nyökäytti päätään, Tyttö kuunteli silmät säteillen, mutta ei nauranut tällä kertaa, sillä hän ei ollut oikein ymmärtänyt, mutta vastasi päätään sirosti kallistaen isoisän päännyökkäykseen.
Ja vanhus joi uudelleen, kohottaen lasia häntä kohti.
* * * * *
Jäätyään kahdenkesken miehet puhelivat vapaammin polttaen piippua. Heidän piippunsakin ilmaisivat heidän erilaisia luonteitaan. Opettajan piippu oli lyhyt, yhdestä ainoasta kappaleesta, varsi oli mustunut aikojen kuluessa ja pesä vanhanaikainen, Antonion piippu taas oli pitkä ja imuke koristettu hopeaheloin. Heidän tapansa polttaa piippua oli niinikään erilainen; edellinen imi sitä hellittämättä ja hekumallisesti kuin lapsi äitinsä rintoja, jälkimmäinen poltteli rajusti joka hetki ottaen piipun hampaista ja syljeksien siekailematta ympärilleen.
— Olenko todella tyytyväinen? Totta kai olen tyytyväinen! hän huudahti innokkaasti, ja hänen äänenpainonsa kuulosti vilpittömältä. Tietysti olisin vieläkin tyytyväisempi, jollei vaimollani, Margalla, olisi tuota tautia. Meidän kesken sanoen, luulen samoin kuin lääkärikin, että tuo tauti johtuu etupäässä hermoista ja että se aikaa myöten paranee, jos hän suostuu vaihtamaan ilmanalaa. Mutta siinä kohden hän on kovin itsepäinen. Hän ei koskaan liiku ulkoisalla eikä pidä vieraista.
Entä miten hän siis suhtautuu minuun?
— No mutta te — sehän on vallan toista. Hän on odottanut teitä kuin Messiasta. Hän on jo pitkät ajat odottanut teitä. Ja luulen, että juuri teidän täälläolonne tekee hänelle hyvää.
— Niin, olen pannut merkille jotakin omituista vaimosi silmissä ja äänessä. Hän puhuu esimerkiksi hyvin omituisella tavalla vainajasta, ensimmäisestä miehestäan.
Antonio laski rajusti piipun pöydälle ja nauroi, Mutta hänen naurussaan öli ontto ja teennäinen kaiku.
— Siinä nyt ollaan! Hänen päähänpiintymänänsä on ajatella tuota erinomaista Adelmoaan kuin sankaria ja pyhimystä. Luulenpa, että hän tekee tuon saattaakseen minut mustasukkaiseksi. Tuota Adelmoa en tuntenut, mutta olen kuullut hänestä yhtä ja toista! Hän oli vaimoaan vanhempi, ja hänen valokuvassaan, jota vaimoni säilyttää kuin pyhäinjäännöstä, näkee rumat, tavattoman pitkät kasvot ja ahneet silmät syvällä kuopissaan. Huhuillaan lisäksi, että hän sodan loppuvuosina osoitti suurta myötätuntoa vihollisia kohtaan ja oli laivoineen yhteydessä heidän kanssaan.
— Puhutpa sangen rumasti, poikaseni, vanhus sanoi hyväntahtoisesti. Ja näyttää siltä, kuin vaimosi olisi todenteolla onnistunut tehdä sinut mustasukkaiseksi.