Part 5

Oli sekin nurjaa, kun raitis ilmakin joutui siihen luokkaan, josta ei vähävaraisille liiennyt. Mitäpä ylellisyystavaroista, jos jäivätkin pienen etuoikeutetun luokan osaksi! Mutta kun raitis ilma, tarpeellinen lämpö ja ravinto, — niin suorastaan kaikki välttämättömät elintarpeet olivat kalliilla rahalla hankittavat, rahanhankinta-tilaisuudet olivat miltei saavuttamattomissa, sehän se oli katkeraa.

Kuului siltä kuin äiti olisi liikahtanut. Eikö hän siis nukkunutkaan? Valvoi ehkä ja ajatteli samaa kuin Saimakin?

— Äiti!

— Joko sinä taas valvot, lapsi kulta?

— Entä sinä, äiti? Sinun tarvitsisi paremminkin nukkua kuin minun. — Viluttaako sinua? — Saima on jo vuoteen vieressä. Hän on vetäissyt vähän vaatteita päälleen ja levittää nyt oman peitteensä äidille suojaksi. — Kas noin, sinä minun rakas kääröni! Makaa nyt hiljaa siksi kun saan puita uuniin ja huone vähän ehtii lämmetä!

— Aina sinä jaksat! — Äiti hymyili surunvoittoisesti.

— Jaksat! — Saima tulee keittiöstä sylissään kantamus kuusihalkoja, joita hän rupeaa latomaan uuniin. — Jos olisi ihmisellä työtä yöt päivät, silloin voisi puhua jaksamisesta, mutta kun ei saa tehdä mitään, ei kerrassaan mitään!

— Työttömyys on usein raskaampi taakka kuin työ.

— Niin totisesti! — Saima nielaisee vastauksensa kuulumattomaksi. Sitte rupeaa hän innokkaasti selittämään, että ehkäpä tästä pian annetaan työtä yllin kyllin. Hän aikoo tänään lähteä kaupunkiin saamaan lopullista vastausta siitä konttoripaikasta, josta jo monta kertaa on ollut puhetta. Eiköpä se lopultakin tule hänen osakseen? Ovat niin kauan odotuksellakin kiusanneet, että eivätköhän nyt sitä antane.

Äiti ei vastaa. Pitkä ja kiduttava odotus ei aina tiedä hyvää lopputulosta. Sellainen on ainakin hänen kokemuksensa ollut. Mutta mitäpä hän sitä ilmoittelemaan! Tulee se tieto aikanaan, jos kerran tullakseen on.

Hän huokasee raskaasti. — Mitähän varten vanhojen ja raihnaistenkin täytyi elää? Heidän päivätyönsä oli jo päättynyt. Pois olisivat joutaneet! Helpompaa olisi silloin elämä nuorille. Vanha vaalittava oli nuoren elämässä kuin liika lasti laivassa.

— Kas vaan, johan sinä olet pukeissa, ihasteli Saima keittiön ovelta. — Minullakin on jo aamiainen pöydässä. Syödään sitte, niin pääsen lähtemään.

Entistä horjahtavampaa oli äidin astunta hänen tullessaan ruokapöytään. Saima huomasi sen ja nieli itkua. Mistäpä äidille muuten olisikaan karttunut voimia. Laihaa ja voimatonta oli ruoka. Ja maitokin minkälaista! Sinistä, ihan harmaan sinistä, eikä toivoa paremmasta, ennenkuin sitte jos — —

— Juo, juo, äiti kulta! Harmaansininen on hieno väri, eikö olekin?

Hän oli jo saavuttanut jonkinmoisen taituruuden leikinlaskussa, silloin kun sydän oli kipeimmillään.

— Kermaista saan sitte, kun sinä saat sen paikan, pisti äiti iloisesti jatkoksi.

Niin, kermaista sitte! Sen konttoripaikan tuloillahan he jo kauan olivat ruokaansa höystäneet. Ja niillä he olivat lämmitelleet kylmästä kangistuvia jäseniään. Mutta jos toivo pettäisi?

Saima painoi käden povelleen kuin estääkseen sen liian rajua tykytystä.

— Anteeksi, äiti, nyt minä nousen! — Hän työnsi hätäisesti tuolin syrjään, haki päällysvaatteensa ja pukeutui. Sitte otti hän pöydältä valmiiksi kokoonkäärityt puhtaaksikirjoituksensa. Puoleksi avatun laatikon kohdalle pysähtyi hän hetkeksi epäröiden.

— Minun _täytyy_... siltä varalta, että...

Hän kaivaa esille huolellisesti piiloon peitetyn paketin, evästää äitiä monilla varoituksilla ja sydämellisillä kehoituksilla lepäämiseen; sitte painuu ovi kiinni hänen jälkeensä.

Kohta portilla puskee pohjoinen vihaisesti vastaan, mutta hän ei huomaa sitä. Hän ajattelee yhtä ainoata asiaa: tuota kauan toivottua, pian ehkä saatavissa olevaa paikkaa.

Kuinka pohjattoman rikas hän silloin onkaan, jos saa 75 markkaa kuussa! Seitsemänkymmentäviisi markkaa sen vähäisen lisäksi, mitä heillä nyt on ja jolla on täytynyt elää!

Vähän hän tosin on ansainnut puhtaaksikirjoituksella, joka silloin pakostakin jäisi pois. Mutta mitäpä se merkitsi? Kolmekymmentä penniä arkilta silloin tällöin, — satunnaista tuloa, johon ei voinut luottaa. Olipahan vain ollut sen verran, että sen avulla joskus oli saanut pahimman puutteen torjutuksi. Mutta 75 markkaa kuussa tiettyä tuloa!

Hän rupeaa taas niinkuin usein ennenkin sijoittelemaan rikkauksiaan.

Kaikkein ensimäiseksi tilaa hän maitoa meijeristä, hyvää, kermaista maitoa. Sitä juottaa hän äidille jok'ikinen aamu, keitettynä silloin kun on kylmä. Jos äiti vastustaa, nauraa hän vain ja sanoo: juo, juo, minä maksan, minulla on varaa.

Hän ihan jo tuntee, miten hyvää tuo lämmin maito tekee äidin laihassa, lämpöä puuttuvassa ruumiissa.

Sitte hän myöskin ostaa sylen koivuhalkoja, kauniita, valkeakylkisiä ja kuivia puita, parasta lajia. Niitä poltellaan aina pahimpina pakkaspäivinä.

Ja entä sitte ne kengät, ne, joita hän on katsellut viime talvesta asti, ne, joilla on päälliset huovasta ja sisäpuolella lammasnahkaa! Ne maksavat kokonaista kymmenen markkaa. Kymmenen pois seitsemästäkymmenestäviidestä? — Siitä tulee tuntuva lovi! Mutta sittekin hän ostaa ne äidille. Ja he saavat kerrankin viettää huoletonta ja onnellista joulua yhdessä, äiti ja hän.

Tokkohan äidillä oikeastaan koskaan ennen on ollut oikein iloista joulua? Äidillä on ollut niin paljon ja raskasta kannettavaa elämässään. Ja tuollaisina suurina juhlina johtuu se aina erityisesti mieleen.

Ensimäinen suuri suru oli tullut Saiman ollessa koulu-ijässä. Hänelle ei silloin oikein kerrottukaan asiasta, mutta hän tiesi, että vanhin veli oli syynä suruun. Asia oli hyvin, hyvin ikävä. Kun isä sytytti kuusenkynttilöitä, purskahti äiti yhtäkkiä haikeaan itkuun, ja isä kääntyi pois päin eikä sanonut sanaakaan. — Saima sitä vastoin juoksi suoraa päätä äidin luo kiihkeästi tiedustellen syytä äidin suruun. Mutta vastausta ei annettu. Äiti vain painoi häntä rintaansa vastaan ja hän kuuli äidin sanovan hiljaa kuin itsekseen: kunpa vielä olisin pieni, elämäntuskaa tuntematon lapsi.

Veljistä oli sitte tullut paljonkin surua. Nyt oli heistä kaksi kuollut, kolmas oli Amerikassa, teillä tietymättömillä.

Isän kuoltua oli vanhin sisar, jolla oli hyvätuloinen paikka, ollut perheen tukena, mutta kolme vuotta takaperin oli hän äkkiä kuollut sydänhalvaukseen, ja siitä asti oli Saima ollut sairastavan äidin ainoana apuna.

Se paikka, se paikka, kunhan hän saisi sen! Silloin voisi hän paremmin kuin tähän asti pitää huolta äidistä.

Saima oli jo kaupungin portilla. Hän joudutti askeleitaan. Pyyhkäistessään kenkäkaupan ikkunan ohi pysähtyi hän hetkeksi ihailemaan äidille himoittua lahjaa. — Ihan varmaan ostaa hän sen! Hän vaikka syö itse vähemmin sinä kuukautena ja säästää siten ne rahat. Kyllä hän jaksaa. Hän on nuori. Mutta äiti on vanha ja vanhoja täytyy saada pitää hyvänä.

Pitkin harppauksin Saima nousee kiviportaita Latva & Kuuselan liikkeen toimistoon. Päättävästi painaa hän ovikelloa. "Nyt, nyt", takoo sydän.

Liikkeen johtaja käännähtää hämmästyneen näköisenä ja hiukan hermostuneesti tuolillaan Saiman avatessa ovea.

— Aa, neiti Särkkä! Teillä on asiaa?

— Niin, minä tulin... Se paikka...

— Paikka? — Jaa, tosiaankin! Minä olin jo aivan unohtanut sen. — Hän pyyhkäisee partaansa. — Se asia ratkaistiin jo pari viikkoa takaperin. Me teimme hiukan muutoksia konttoripuolella, joten emme nyt tarvitsekaan lisäväkeä.

Ei lisää, ei tarpeen, ei mahdollisuutta ansaita! Siniseksi kuorittua maitoa, jäädyttävän kylmää huoneessa, äidille ei lämpimiä kenkiä, ei iloista joulua!

Tietääköhän hän, joka tuon tuomion julisti, mitä kaikkea siihen sisältyy.

Saiman päätä huimaa. Sitte rupeaa niin kummasti puuduttamaan. Hän on kadulla ja kulkee eteenpäin ihmisvilinässä. Hän ymmärtää, ettei hänen kokemuksensa ole kovinkaan erikoista tai harvinaista laatua. Hän on vain yksi niistä lukemattomista, joille taistelu olemassaolosta on ylivoimaista ja toivotonta, yksi niistä, joiden askeleet epätoivo on tehnyt väsyneiksi, laahustaviksi, ja joiden selkä toivottomuuden koukistamana ennen aikojaan on kumaraan painunut.

Kannattiko tällaista suurta, yleistä hätää edes väistääkään?

Hän kulkee katua pitkin umpimähkään, eteensä katsomatta. Silloin muistaa hän yhtäkkiä puhtaaksikirjoituksensa.

Olisivat nekin vielä jääneet viemättä, silloin hän ei olisi saanut niitäkään rahoja eikä ehkä työtäkään vastaisuudessa. Ja sitte se asia! Nythän se oli pakostakin toimitettava!

Palvelija avaa kumartaen Saimalle oven kauppaneuvoksen huoneeseen. Se on suuri ja valoisa. Saima on nähnyt sen monesti, mutta nyt karkaa hänen katseensa nälkäisenä kuin tulenliekki paikasta toiseen. Kaikki, mikä ennen oli jäänyt huomaamatta, pistää nyt hänen silmiinsä vastustamattomalla voimalla ja terävästi kuin äkillinen valonheijastus pimeässä: lattiata ylt'yleensä peittävä pehmeä matto, nahalla päällystetty tuoli, jonka selusta mukavasti lasketaan alaspäin noja-asentoon, ja pehmeyttään hyllähtelevä sohva koruompeluksineen.

Täällä oli kaikkea sitä, josta hivenkin voisi tehdä hyvää äidin vanhalle, väsyneelle ruumiille, mutta jota työttömän on mahdoton hankkia.

— Sepä mainiota, että vihdoinkin tulitte. Ennätin jo ruveta kaipaamaan papereitani.

— Tulin viipyneeksi. — Saima huomaa oman äänensä kolean soinnuttomuuden.

— Tjaa, tjaa, sattuuhan odottamattomia esteitä. Te näytättekin väsyneeltä. Hyvä, että joululupa on tulossa. Kaiketi te aijotte levätä?

— Kaiketi.

— Minä en ainakaan aijo rasittaa teitä työllä, en pitkiin aikoihin. — Mutta nythän minun pitää maksaa. Tietäisitte neiti, miten lukemattomat isot ja pienet karhut ahdistavat meikäläistä miestä, etenkin näin juhlien alla. — Mitenkä se nyt olikaan? Viisi arkkia, vähän päälle. Mutta sehän annetaan kaupantekijäisiksi näin joulun kynnyksellä — eikö niin? Viisi arkkia ä 30 penniä, siis 1:50, olkaa hyvä, neiti. Ja hauskaa joulua!

Kauppaneuvos pudisti kättä, tyytyväisenä omaan suureen ystävällisyyteensä.

Ovella muistaa Saima pakettinsa. Hän kääntyy takaisin.

— Herra kauppaneuvos, minulla olisi pyyntö teille. — Sanat syntyvät vaivalla. — Pyyntö, jota en esittäisi, ellei hätä minua pakottaisi siihen.

Kauppaneuvoksen kasvot synkistyvät. Saima ymmärtää, että hän pelkää avunpyyntöä.

— Minun täytyy ansaita, ja ansio on nykyään kovin tiukalla.

— Sen tietää valitettavasti jokainen. — Kauppaneuvos epäröi yhä mille kannalle asettua. Tämä kuulostaa avunpyynnöltä, eikä hän nyt mitenkään... Mutta jos koskisikin muuta, olisi turha ilmaista, ettei...

— Te olette vaikutusvaltainen mies, herra kauppaneuvos. Teillä on paljon tuttavia sanomalehtimiespiireissäkin.

Päivä pääsi paistamaan herra kauppaneuvoksen kasvoille. Niin, niin, niinhän se oli. Kun sitä oli ennättänyt tehdä jotain tässä elämässä, niin tiesivät muutkin, mihin sitä pystyi.

Hän siirsi tyytyväisenä syrjään pienen hopeatarjottimen, jolla nähtävästi hänen aamupäiväkahvinsa oli tuotu tänne työhuoneeseen, sitte keikautti hän kirjoitustuolinsa enemmän Saimaan päin ja katsoi kelloaan.

— Oikeastaan on minulla kova kiire, mutta kun auttaminen on kysymyksessä, täytyy olla valmis uhraamaan vähän aikaakin. — Olkaa hyvä, puhukaa vapaasti asianne.

— Olen kauan hakenut työtä, — jos jonkinlaista. Hiukan olen saanut, mutta siitä on ansiota liian vähän...

— Mutta neiti, — kauppaneuvos ei voi olla keskeyttämättä, — oletteko pyrkinyt kotiopettajattareksi? Tai rouvan apulaiseksi? Kun on nuori kuten te, ja kun lisäksi on tuollaiset kauniit kasvot...

Saima ei huomaa sanoja tai ei tahdo huomata. Hänkin keskeyttää.

— Herra kauppaneuvos, minulla on vanha ja kivuloinen äiti.

— Ai, ai, — ai, ai, se oli hullumpaa. — Hän näpäyttää sormiaan. — Vanhoja ei pitäisi olla muuta kuin varakkaissa kodeissa. Eikä sielläkään liiemmästi, ei liiemmästi. Se on minun kokemukseni.

Veri syöksähtää Saiman kasvoille.

— Suurinkin rikkaus olisi minulle sulaa köyhyyttä ilman... Hän ei saa lausetta lopetetuksi.

— Ymmärrän, ymmärrän! "Nicht so hitzig", neitiseni!

— Olen vapaahetkinäni vähän kirjoitellut, vain omaksi huvikseni, en ansaitakseni. Sitä en koskaan ajatellut enkä olisi uskaltanutkaan, mutta nyt täytyy —. Jos tämä voisi kelvata johonkin sanomalehteen? Itse en uskaltaisi tarjota tätä, eikä kai kukaan silloin viitsisi asiaa ajatellakaan. Mutta jos te...

Hän laskee pakettinsa pöydälle.

— Ahaa, vai tällainen teidän asianne olikin! — Kauppaneuvos irroittaa paperit kääröstä ja rupeaa selailemaan lehtiä.

Saima tuntee vapisevansa. On kuin olisi hänen sisimpänsä siinä pengottavana. Ja penkomassa on mies, jonka huone on lämmin ja valoisa, ja joka juo kahvinsa hopeiselta tarjottimelta sillä aikaa, kun äiti ja muut,— joiden ei pitäisi elää, kun ei ole varaa...

— Hyvästi, sanoo hän hätäisesti. — Minä tulen joskus perimään vastausta. — Ja ennenkuin kauppaneuvos on ennättänyt tointua hämmästyksestään, on Saima jo kadonnut huoneesta.

Hitaasti astuu hän kotiin päin. Kohdalle tultuaan jatkaa hän matkaansa, kääntyy sitte takaisin kotiportille ja sieltä uudelleen pois päin. Kotioven salpana on pelko, sydäntäkouristava pelko, ettei äiti jaksa kestää tätä iskua. Eihän hän paljon ole puhunut tuosta paikasta eikä näyttänyt uskovan sen saantiin, mutta jos sittekin on odottanut ehkä hartaammin kuin konsanaan Saima.

Ja vaikka äiti sen vielä jaksaisi kestääkin, oli se sittekin niin armottoman lohdutonta, kun eivät olot ottaneet valjetakseen. Nyt oli apu tarpeen. Nyt tulisi se aikanaan. Nyt ei sitä annettu. Jos sitte kerran päästäisiin myötämäkeen, ei ehkä enää olisi häntä, jonka voimat vastamäessä olivat ennenaikojaan loppuun kuluneet.

Hämärsi jo kun Saima avasi kodin oven. Keittiö oli tyhjä. Pimeässä huoneessa ei hän voinut nähdä mitään.

— Äiti, missä sinä olet?

— Täällä. Minä lepäilen vähän.

— Oletko sairas?

— En, en. Muuten vaan rupesin tähän, kun ei ollut mitään tekemistä ja kun tässä on lämpöisempikin.

Se vihlasi kuin veitsen terä. He tunsivat sen kumpikin ja puhe katkesi siihen. Toinen ei rohjennut kertoa, toinen ei kysyä.

Vasta jouluaaton edellisenä iltana se vihdoin purkautui. Sininen maito, nurkka, joka oli niin hatara, että siihen Saiman rääsytukoista huolimatta kerääntyi jäätä ja lunta, ja ne kengät, ne lämpimät, ostamattomat joululahjakengät, kävivät Saimalle viimein ylivoimaisiksi. Yöt oli hän itkenyt, päivät vaiennut. Nyt puhkesi hän viimein nauruun.

Hän nauroi pahaa, ilkkuvaa naurua sille lämpimälle ja mukavalle huoneelle, jossa hänelle hauskaa joulua toivotettiin samalla kun tingittiin vähän pois hänen vaivalla ansaituista penneistään. Hän nauroi ja ivasi niitä, jotka joivat herkkujaan hopeisilta tarjottimilta, samalla kun valittivat köyhien vanhusten olemassa-oloa.

Äiti koetti rauhoittaa, mutta silloin suuttui Saima. Oli äitikin sellainen raukkamainen nahjus! Olisi kai osaansa tyytynyt, vaikka olisi kuollut nälkään!

— Sanoisit edes jotain, suuttuisit, olisit suunniltasi niinkuin minä, silloin ehkä helpottaisi. Mutta kun sinä aina vaan kärsit, kärsit, käy kuorma minulle sietämättömäksi.

Saima ei ollut nukkunut viikkoon, mutta sinä iltana nukkui hän itkuunsa ja mielenliikutukseensa.

Ensi kertaa ei hän viime työkseen peittänyt äitiä ja saanut osakseen äidin tavanmukaisia iltahyväilyjä.

Aamuyöstä hän heräsi. Hän oli nähtävästi nukkunut vaatteet päällään ja äiti oli peittänyt hänet. Hän rupesi muistuttelemaan itselleen edellistä iltaa. Kurkkuun nousi henkeä salpaava pala. Sydäntä kirveli kirpeän kipeästi.

Eikö köyhyys itsessään ollut tarpeeksi raskas taakka? Vieläkö sen piti kasvaa ja monistua sen kautta, että se synnytti katkeraa mieltä ja kovia, haavoittavia sanoja.

Tai siitäkö katkeruus johtui, ettei hän ottanut surua vastaan oikealla tavalla, ei niinkuin äiti?

Kuinka hän oli saattanut sanoa sellaista kuin sanoi äidille, juuri hänelle, jota hän käsin oli tahtonut kantaa läpi kaiken raskaan ja kovan? Vai olikohan hän juuri siksi suuttunut, että hän rakasti niin paljon ja kärsi niin pohjattomasti.

Äidin vuoteelta kuului samassa hiljaista valitusta.

— Oma äiti-kultani! — Saima kumartuu äidin puoleen.

— Tästä minä en enää nouse. Minä tunnen sen.

Hymy sammuu Saiman huulilta. Hyväilyyn kohonnut käsi painuu puutuneena. — Mitä voin tehdä, kysyy hän. Ja hän säikähtää oman äänensä koleutta.

* * * * *

Ne kengät, ne kengät, ne kauniit joululahjakengät, niitä ei enää tarvittu. —

* * * * *

Tammikuun viimepäivinä, pitkän piilossaolon jälkeen, rupesi päivä yht'äkkiä paistamaan kevättä ennustavan iloisesti. Suurin osa kodin irtaimistoa oli jo silloin panttilaitoksella ja kylmilleen jätetyssä huoneessa makasi kuollut laudoilla.

Saima asui keittiössä. Hänen täytyi olla lähellä äitiä ja jakaa kaikki hänen kanssaan niinkauan kuin mahdollista.

Ja hän sai paljon jaettavaa.

Lähettäjän kultaisilla alkukirjaimilla kaunistetulla, muodikkaalla paperilla kauppaneuvos ilmotti hänelle, että käsikirjoitus tuli julaistavaksi, ei sanomalehdessä, vaan eri kirjana. Hyvä palkkio oli myöskin tiedossa. Kauppaneuvos onnitteli tämän johdosta, kauniisti ja monisanaisesti lupautuen uraansa alkavan suojelijaksi. Hän oli aina koettanut auttaa nuoria, eteenpäin pyrkiviä ihmisiä. Sen neiti Särkkä kyllä tiesi.

Saima näkee yhtäkkiä edessään kuvan nuoresta tytöstä, joka jännityksestä vavisten repäisee auki tämän kirjeen, ahmii sen sisällön ja kiiruhtaa sitte viereiseen huoneeseen, jossa viskautuu polvilleen, painaa päänsä äidin syliin ja toistaa riemu joka äänen väreessä: Äiti, äiti, nyt se tuli, nyt minä voin pitää Sinua hyvänä.

Mutta tuo kuva onkin vain haihtuva harhanäky, kuva siitä, mikä olisi _voinut_ tapahtua, jos...

Itse teossa nousee hän, kääntää välinpitämättömänä kirjeen kokoon ja astuu hitain askelin kuolleen luo. Hänen katseensa on yhtä eloton kuin kuolleen käsi on kylmä.

— Äiti, hän sanoo hiljaa ja kuiskaamalla, — se tuli nyt — mutta tuli liian myöhään.