Part 4

Petter herää juhlatuulella. Hän kolistelee alas navetan ullakolta, hakee käsirattaat talon nurkalta ja työntää ne puutarhan portille, jossa tavarat tavallisesti kuormitaan rattaille.

Puutarhassa ei näy ketään. Se on Petteristä outoa. Mutta ehkäpä isäntä on tavattavissa huoneessaan. Siellä sopii nyt pyytää niitä saatavina olevia kahtakymmentä markkaakin.

Petterille tulee kiire. Hänestä tuntuu siltä kuin joka askel veisi häntä yhä lähemmä kaikkea sitä, mitä hän vasta näki unissaan.

Paitahihasillaan tulee Schmidtmeyer itse vastaan talonsa kynnyksellä.

— Petter, tänään sinä et lähdekään tavanmukaiselle kiertomatkallesi. Pitempi tulee nyt tehtäväksi.

Petter tuijottaa sanattomana isäntäänsä. Mitä tämä merkitsee? Sanotaanko hänet irti monivuotisen, vähäpalkkaisen raatamisen jälkeen? Viskataanko hän nurkkaan kuin vanha kulunut vaateriekale, jota ei enää tarvita?

Ensi hetkenä tuntuu siltä, kuin olisi hän saanut iskun vasten silmiä, iskun sellaisen, että päätä huimaa. Sitte herää hänessä voitonriemuinen ja ylpeä ajatus. Tämä ei enää merkitse mitään. Rahat on koottuna. Johtokunnan jäsen ajaa hänen asiaansa. Uupuvat markat saa hän vaikka kiven kolosta. Ei mikään saa häntä enää säikkymään. Voitto on hänen.

— Petter, isäntä puhelee, — sinulla on vielä vähän saamista. Tuossa on! — Hän viskaa setelit pöytään. — Ota ja ala lähteä. Sota on ovella.

Petter tuijottaa yhä isäntään. Hän ei ymmärrä hituistakaan kaikesta tästä. Jos toiset käyvät sotaa, niin käykööt! Mitä se häneen kuuluu? Hän menee ukkokotiin ja siellä on rauhallista.

Vai voisikohan sota ulottua sinnekin asti?

Ensikertaa vavahuttaa omituinen pelontunne Petterin mieltä.

Mitä jos koko se kaunis tulevaisuuskoti, jota hän pala palalta on rakentanut itselleen, luhistuisi vielä viime hetkessä?

— Mitä sinä siinä mulkoilet? Ota rahasi tai otan minä ne. Ja pois maasta...!

— Minne? saa Petter vihdoin kysäistyksi.

— Kotiisi, Venäjälle, etkö ymmärrä! Eikö Saksa tarpeeksi kauan ole sinua elättänyt?

Pala palalta selvenee totuus Petterille, selvenee kovana, murtavana todellisuutena. Hän ei enää osaa ajatella eikä tahtoa mitään. Hän ei ole tietoinen muusta kuin siitä, että hän on joutunut tappiolle taistelussaan juuri silloin, kun voitto hymyilevän kauniina kangasti hänen silmäinsä edessä. Hän on lyöty niin kokonaan ja perinpohjin, ettei hän enää koskaan siitä nouse eikä yritäkään nousta.

Puutuneena, tylsänä antaa Petter ihmisvirran kuljettaa itseään eteenpäin. Kokoonlyyhistyneenä istuu hän junavaununnurkassa toisten sinne tunkemana. Hän hoippuu kuin humaltunut lautalle, jonne muut menevät. Väkitungoksessa ei häntä kukaan huomaa. Hän tuntee omituista pahoinvointia, sellaista, joka muistuttaa hänelle tuttua tunnetta: nälkää. Silloin hän aina ummistaa silmänsä ja koettaa nukkua.

Näin on hän matkustanut läpi koko Ruotsin Malmöstä Luulajaan asti. Ollaan jo Suomen puolella, kun Petterin vierustoverit rupeavat arvelemaan, että vanhus ei varmaankaan ole syönyt mitään pitkiin aikoihin.

— Tulkaa ulos, sanovat he hänelle eräällä asemalla. — Täällä annetaan ruokaa ilmaiseksi.

Petter seuraa heitä ajattelematta, näkemättä ja kuulematta. Mutta tultuaan ulos vaunusta on kuin hänen silmänsä yht'äkkiä revähtäisivät auki. Hän näkee leipää, leipää minne hän katsookin. Voileipä on voileivän vieressä pitkässä, loppumattomassa jonossa.

— Tässä on, syökää! Niitä annetaan ilmaiseksi. — Mies ojentaa Petterille voileivän ja Petter tarttuu siihen, haukkaa, nielasee, ottaa sitte toisen, kolmannen, ja kohta neljännen...

Ihmiset katsovat ihmeissään häneen. Toiset nauravat, toisille tulee vedet silmiin. — Tuo ei ole nähnyt ruokaa pitkiin aikoihin, sanoo eräs ohikulkeva.

Petter ei näe eikä kuule mitään. Hän vain syö. Pää tutisee, kädet vapisevat ja pitkä aaltoileva parta nytkähtelee.

Hän syö, syö kuin vihollistansa.

* * * * *

Pari tuntia myöhemmin kannetaan vanhus paareilla pois junasta.

— Taisi nälkiintyneenä syödä liian paljon, sanoo eräs matkustaja. — Nyt vievät sairaalaan.

— Ohhoh, vanhaa miestä, jatkaa siihen toinen. Jaksaneeko enää toipua?

Petter makaa liikahtamatta paareilla. Hän ei enää jaksa ajatella mitään. Leipä on vielä kerran ja viimeisen nujertanut hänet voimattomaksi siinä kovassa taistelussa, jota hän pitkin elämäänsä on käynyt.

Appi-isä.

Prefekti Hilmer työnsi kiinni salalaatikon, jossa säilytti tärkeimpiä, virka-asioita koskevia papereitaan, lukitsi sen ja pisti avaimen taskuunsa. Sitte siirsi hän paikoilleen laudakon, joka kokonaan kätki virkahuoneen seinään sovitetun laatikon. Sen tehtyään haki hän hattunsa ja keppinsä naulasta huoneen nurkassa ja loi vielä viimeksi tutkivan silmäyksen pitkin huonetta ikäänkuin muistutellakseen oliko mahdollisesti unohtanut jotain.

Tultuaan tyydyttävään vakuutukseen siitä, että kaikki oli kunnossa, painoi hän sähkökellon nappulaa. Miltei samassa hetkessä, jolloin käsi kosketti kelloa, avautui ovi, ja salapoliisi Seller, prefektin lähin käskyläinen ja uskottu mies, astui huoneeseen.

— Seller, te tiedätte, että olen ottanut viikon loman itselleni. Tahtoisin rauhassa olla perheeni keskuudessa.

Seller kumarsi.

— Toivon, ettei mikään tule Teitä häiritsemään, herra prefekti. Ja uskallanko lisätä: toivon voivani kertoa hyviä uutisia Teidän palatessanne.

— Luulette, että teillä silloin on huijarimme satimessa. Kunpa vain jäljet eivät pettäisi nyt kuten tähän asti! Toden totta en haluaisi lomaa ennenkuin tämä asia on selvillä, elleivät perheolot nyt juuri vaatisi kotonaoloani. Tyttäreni täyttää muutaman päivän perästä kahdeksantoista vuotta. Aijomme viettää sitä päivää tavallista suurempana juhlana. Ja muutkin asianhaarat vaativat minua muistamaan, että olen perheenisä enkä vain virkamies.

— Te voitte täydellisesti luottaa minuun, herra prefekti.

— Sen tiedän. Muuten en voisikaan nyt juuri riistäytyä irti. — Jos sattuisi jotain erikoista, saan tietysti tietoa siitä. Kotini ovet avautuvat minä hetkenä ja minä aikana hyvänsä teille. Sen tiedätte.

Kumartaen vastasi Seller esimiehensä hymyilyyn, avasi virastohuoneen oven ja vastasi jäähyväisiin toistamalla tavanmukaisen: "näkemiin". Sitte kääntyi kukin taholleen. Seller palasi työhönsä, prefekti laskeutui virastonsa portaita alas kadulle.

Häntä ei tänään, kuten tavallisesti, haluttanut ajaa kotiin. Hän tahtoi rauhassa saada selvitellä ajatuksiaan eikä hänestä mikään ollut niin hyvä apukeino siihen kuin kävely yksinäisyydessä, vapaana kaikesta hätyyttävästä kiireestä.

Ensimäisessä kadunkulmauksessa hän siitä syystä käänsi selkänsä kaupungin keskustalle ja astui hetken kuluttua eteenpäin siimekästä, huvilakaupunkiin johtavaa bulevardia pitkin.

Hän astui hitaasti ja ajatuksiinsa vaipuneena. Hän oli viime aikoina tullut kokemaan jotain näihin asti hänelle vallan tuntematonta. Ne kaksi eri maailmaa, joissa hän vuoroin eli ja jotka rikastuttivat hänen elämäänsä erilaisuudellaan, pitäen sekä häntä että toisiaan tasapainossa, olivat nyt ensikertaa joutuneet toinen toisensa tielle. Virasto ja koti eivät ennen olleet tehneet haittaa toisilleen. Päinvastoin. Suuren erilaisuutensa kautta olivat ne lisänneet sekä omaa että toinen toisensa arvoa. Tyhjyys olisi ollut tuntuva, ellei niitä kumpaakin olisi ollut olemassa juuri sellaisina kuin olivat.

Prefekti Hilmer pyyhkäisi miettivänä partaansa. Hänen täytyi myöntää, että hän yleensä oli maailman onnellisimpia ihmisiä. Joka aamu, kun hän — tapansa mukaan ensin otettuaan virkistävän kylvyn — astui kotinsa suureen, valoisaan ruokasaliin, valtasi hyväntuntemus hänet jo ensi näkemällä. Häikäisevän valkea, aina puhdas liina peitti pöydän.

Hunaja ja marjahillo kristallikuvuissaan, höyryävä kahvi ja paistavat, tavallisesti itse talon emännän leipomat vehnäpyörylät lisäsivät sekä hyväntuntemusta että ruokahalua. — Kun Anselma sitte vielä kiepsahti isän polvelle ja äiti asettui viereen, äiti, joka nauroi ja laverteli kuin iloinen lapsi ja jolla vielä oli jälellä nuoruutensa ihastuttavat hymykuopat, oliko ihme, jos prefekti Hilmer tunsi olevansa onnellinen perheenisä?

Mutta hän nautti yhtä paljon, kun hän pari tuntia myöhemmin saapui virastoonsa keskikaupungilla.

Hän oli toistakymmentä vuotta ollut suurkaupungin poliisiviraston rikosasiain johtomiehenä ja koko tänä aikana oli työ ollut hänelle ei ainoastaan toimeentulon vaan myöskin nautinnon lähteenä. Hän rakasti niitä kirjavia ihmiskohtaloita ja niitä sotkeuksista selvitettäviä vyyhtejä, joita työ hänen eteensä asetti. Kun hän aamuisin avatessaan virastonsa oven näki pöydälle kerääntyneen kasan tärkeitä papereita ja vastaanotti ilmoituksia monista odottavista, joilla ehkä oli jännittäviä ja tärkeitä tiedonantoja, sai hyväntuntemus hänet taaskin valtoihinsa. Katse jännittyi. Käsi tarttui papereihin, ajatus asioihin. Ja työtä höysti nautintoa tuottava työnilo.

Prefekti Hilmer siveli taaskin partaansa. "Mallikelpoinen virkamies", "erinomainen, onnellinen ja herttainen perheenisä", sellaisiin arvosteluihin oli hän tottunut. Eikä ne hänestä väärään osuneetkaan. Hän tiesi itsekin, että hän sekä virassaan että kodissaan oli hyvin paikkansa täyttävä, onnellinen ja tyydytystä tunteva mies.

Mutta yhtä hyvin kuin hän viihtyi näissä kahdessa eri maailmassaan, yhtä tarkasti oli hän näihin asti osannut pitää ne erillään toisistaan. Kun hän avasi oven virastoonsa, jätti hän puolison ja isän ulkopuolelle. Kun hän tahtoi nauttia omaistensa piirissä, hääti hän virkamiehen kauaksi.

Ainoastaan joskus, jos virastossa sattui erityisen jännittäviä asioita, tahtoivat ajatukset kodinkin piiristä käydä selviteltävään pulmaan käsiksi, mutta pieninkin tyytymättömyyden ilmaus talon naisten puolelta sai aina perheenisän muistamaan velvollisuuksiaan.

Näin oli sekä virka että koti tähän asti saanut osansa ilman että siitä kärsi toinen enemmän kuin toinenkaan. Mutta nyt olivat ne yht'äkkiä kiusallisella tavalla kiertyneet toistensa tielle.

Asia oli saanut alkunsa sinä päivänä, jolloin prefekti Hilmer ensi kertaa sai käsiinsä tuon nuoren, mutta rohkean huijarin valokuvan. Sinä päivänä etsintä varsinaisesti alkoi. Ja asia oli sekä tärkeä että vaikea, semminkin kun asianomainen ainoassa saatavana olevassa valokuvassaan oli valepuvussa, jossa hän edellisenä talvena oli esiintynyt Italiassa.

Virkamies seurasi sinä iltana prefekti Hilmeriä kotiin asti. Mutta pitipä Anselman sinä iltana juuri asettua isän polvelle kuiskaamaan hänelle korvaan omia sydänsalaisuuksiaan.

Anselma oli ollut huviretkellä Meissenissä yhdessä hyvän ystävänsä Lilly Reimers'in kanssa. Matkalla he olivat tutustuneet kovin kohteliaaseen ja hauskaan nuoreen herraan. Senjälkeen olivat he "sattumalta" yhtyneet häneen monta kertaa ja herra Hief oli nyt käynyt Lillyn kodissakin. Anselmakin olisi mielellään pyytänyt häntä luokseen, mutta ei ollut uskaltanut ennen — isän tähden. Mutta tänään oli herra Hief saattanut häntä pitkän matkaa ja puhunut sellaista, jota ei koskaan ennen, ja sentähden Anselman suorastaan täytyi pyytää häntä isän ja äidin puheille.

Monien pyytämisten perästä oli hän vihdoinkin luvannut tulla huomenna. Mutta hän oli kovin ujo ja arka, sentähden täytyi isän luvata olla oikein ystävällinen hänelle.

Prefekti Hilmer huokasi. Olisi Anselma vain tietänyt, miten sopimattomaan aikaan hänen rakkausasiansa sattuivat! Mutta tiedusteliko rakkaus sopivinta vastaanotto-aikaa? — Ei tarvinnut ajatella muuta kuin omaa nuoruuttaan. Tenttikiireet olivat hänelläkin pahimmillaan kun Sofie Pormplyn'in hymykuopat ja helisevä nauru tulivat ajatuksia sotkemaan.

Mutta kuluttavia olivat nämä kaksi viime kuukautta olleet: virastossa paljon mieltäjännittävää, tuon huijarin tähden, josta ei selvää saatu, kotona Anselman asiat.

Ensin oli täytynyt suostua salakihlaukseen, nyt ei sekään enää tyydyttänyt. Tyttö oli saanut päähänsä, että kihlaus oli julaistava hänen syntymäpäivänään — ruusujen ollessa kauneimmillaan.

Ensin oli isä pannut jyrkästi vastaan. Mutta jaksoiko sitä ajanpitkään, kun tyttö pyysi ja rukoili?

Anselmalla oli jo kerran ennen ollut pieni seikkailunsa. Hän oli joutunut kihloihin erään ulkomaalaisen kanssa, joka sitte jätti hänet. Sitä sairasti hän kokonaista puoli vuotta. Nyt vasta oli hän tullut oikein entiselleen. Senkin tähden oli vaikeaa jyrkästi vastustaa hänen pyyntöään. Mutta raskasta oli suostuakin. Molemmat olivat vielä kovin nuoria. Ja sulhanen tuntui aivan yhtä kehittymättömältä kuin Anselmakin.

Siitä asti, jolloin Edgar Hief oli alkanut seurustella perheessä, oli prefekti Hilmer koettanut tutkimalla tutkia tulevan vävypoikansa luonnetta. Mutta tulos oli ollut huononpuoleinen. Hän ei oikeastaan ollut selvillä muusta kuin miehen ulko-asusta. Ja se oli nuhteeton. Puku ja viikset olivat aina huomattavalla huolella hoidetut. Kasvonpiirteet olivat säännölliset, hipiä silmäänpistävän hieno, punainen ja valkoinen.

Edgarin siniset silmät olivat Anselman vakuutusten mukaan kauniit kuin taivas, jonka väriä ne kuvastivat, mutta niiden kauneutta näyteltiin säästävästi muille. Katse oli enimmäkseen joko kiintynyt Anselmaan tai alas luotu. "Ujoudesta", sanoi Anselma.

Prefekti Hilmer huokasi.

Vasta muodostumassa olevasta luonteesta ei tietystikään voinut saada sen selvempää kuvaa kuin lapsesta, joka valokuvattaessa liikahti. Ääriviivoja ei voinut oppia tuntemaan, kun ei varmoja ääriviivoja vielä löytynyt. Tällä oli hän koettanut lohduttaa itseään.

Kodin portti pysäytti samassa prefektin. Punahiekkainen, huvilaan johtava käytävä oli koristellen haravoitu. Käytävän molemmin puolin tuoksuivat upeat runkoruusut ja nurmikentälle sijoitettujen agavien ja araukaarioiden lehdillä kimaltelivat niihin vasta ruiskutetun veden pisarat kirkkaina kuin kastehelmet.

Mutta tänään ei prefekti Hilmer voinut nauttia kotinsa kauneudesta. Hän ei edes jouduttanut askeleitaan, vaikka näki vaimonsa verannan ovella innokkaasti viittaavan häntä tulemaan.

Rouva Hilmerillä oli mielessä kihlajaiskakut ja tulevat kapiot, ihmisten hämmästys ja seurapiirin arvostelu. Hänen täytyi saada kevennellä sydäntään.

Samassa kuin isä astui ovesta sisään, kiepsahti Anselmakin hänen käsipuoleensa. Kihlajaispuku oli vast’ikään tullut ompelijattarelta. Isän täytyi välttämättä tulla sitä katsomaan.

— On teilläkin asioita mielessä!

— Niinkuin sinullakin, isä! Meillä on vain hauskempaa ajateltavaa kuin sinulla.

— Mistäs tiedät, vaikka minä olisin ajatellut jotain hyvinkin hauskaa, — esimerkiksi Edgariasi?

— Oh, isä! — Anselma irroitti korvalehtensä isän nipistyksestä. — Minä pahoin pelkään, että sinä ajattelit sitä nuorta huijaria, josta kerran rupesit Edgarillekin puhumaan.

— Vaikkei sinun herra sulhasesi suvainnut olla huvitettu hänestä, ei edes vaikka kerroin peukalonjäljestä, jonka olemme onnistuneet saamaan.

— Mitäs Edgar sellaisista! — Anselma pyöräytti isää kerran ympäri kuin pyöräyttääkseen ajatuksetkin hyvälle tolalle.

— Niillä on viehätyksensä, suurikin viehätyksensä, vaikket sinä sitä ymmärrä. Mutta Edgar on mies ja hänen pitäisi ymmärtää. — Minusta on varsin kunnioitettavaa, että hän, vaikkei itse ole varakas, koettaa pyrkiä eteenpäin, vaurastua ja oppia. Mutta tarvitaan muutakin kuin hyviä aikeita. Jos näkisin, että hän pystyisi ajattelemaan vähän muutakin kuin sinua ja rakkauttaan, voisin ehkä auttaa häntä eteenpäin omalla alallani.

Anselmalle oli tullut kyyneleet silmiin. Hän ei ymmärtänyt, miksi isä oli niin kovin vaativa Edgarin suhteen. Se oli varmaan syynä siihenkin, että Edgar viime aikoina oli ollut niin vakava, miltei alakuloinen. Käymäänkään ei hän ollut tullut moneen päivään, eikä ollut luvannutkaan tulla ennenkuin kihlajaispäivänä. Vai oli ollut vakava, erityisen vakava! Prefekti tuli oikein iloiseksi. Saattoi olla hyväkin merkki.

Isän katse kiintyi perhosenmuotoiseen nauhakoristeeseen Anselman niskassa, solui siitä paljaalle kaulalle, jota korallinauha ympäröi, ja pyyhkäisi sitte kuin hyväillen tytön nuorekasta vartta.

Tuollainen umpustaan vasta puhjennut kukka oli kai sen arvoinen, että sai vähän arvella, ennenkuin sen vieraan käteen uskoi. _Se_ merkitsi jo paljon, ettei isä ollut ajatellut rahallista puolta, vaan oli valmis antamaan nuorelle ja varattomalle, josta appi-isänä ehkä sitte itse saisi huolehtia.

— Isä, sinä et vastaa? Miksi sinä et ole yhtä hyvä Edgarille kuin minulle? Minkä tähden sinä aina vaadit häntä olemaan muuta kuin hän on? — Anselma puhui, itkun alkua äänessä ja puoleksi hyväillen, puoleksi rankaisemalla takoen isän olkapäätä.

— Hyvä lapsi, enhän minä tiedä minkälainen hän on. — Se purkautui kuin hätähuuto. Ja pitkittyvää keskustelua välttääkseen vetäytyi isä omaan huoneeseensa, jossa hän rupesi astumaan edes takaisin, mittaillen lattiata hitain ja pitkin askelin.

Tulos ajatusten selvittelystä oli, että prefekti Hilmer iltapuolella ajoi tulevan vävypoikansa asuntoon saadakseen rauhassa, vapaana Anselman nuoren miehen mieltä häiritsevästä läsnäolosta puhella Edgar Hiefin kanssa.

Mutta Edgar ei ollutkaan kotona. Tämä tuntui sitä ikävämmältä, kun asianomainen aina oli sattunut olemaan poissa silloin, kun tuleva appi-isä oli häntä tiedustellut.

Missä mahtoi mies oikeastaan olla? Eihän hänellä ollut mitään määrättyä työtä. Ei hän myöskään vielä ollut päässyt säännöllisen opiskelun alkuun, vaikka oli tullut tänne tietojaan kartuttamaan. Rakkaus ja Anselma olivat panneet kaikki hänen aikeensa nurin.

Sitä ihmeellisempää oli, että hän verrattain harvoin saapui kotiin tapaamaan Anselmaa, huolimatta siitä että appi-vanhemmat kumpikin kohta salakihlauksen jälkeen olivat kehoittaneet häntä pitämään Anselman kotia kuin omanaan. Sitenhän he kaikki paremmin pääsisivät tutustumaan toisiinsa.

Mutta Edgar Hief oli harvanlaisesti saapunut appivanhempiensa kotiin. "Siksi että hän oli niin ujo", selitti Anselma.

Prefekti Hilmeriä rupesi harmittamaan. Miksikähän kaikki tällaiset pikkuasiat nyt tuntuivat niin kiusallisilta? Eihän kihlaus ollut samaa kuin naimisiinmeno. Ja joka tapauksessa: mihin oli suostuttu, siihen oli suostuttu.

Turhan tähden hän kai nyt, niinkuin aikaisemminkin, itseään kiusasi. Häntä oli yhteen aikaan vaivannut sekin ajatus, että suuri vähälahjaisuus mahdollisesti oli syynä Edgar Hiefin ujouteen. Päästäkseen selville tästä oli hän kerran ehdottanut, että he yhdessä pelaisivat shakkia. Ja miten kävikään? Ujona ja arkana, katse enimmäkseen alas luotuna istui Edgar Hief paikoillaan ja pelasi, pelasi kerta toisensa jälkeen appi-isänsä häviöön.

Sinä iltana olivat kaikki juhlatuulella, hävinnyt enimmin kaikista.

Yhtä turhia olivat kai muutkin huolet vävypojan suhteen. Ne kirjeetkin, jotka Edgar oli saanut äidiltään ja joita oli tullut näyttäneeksi apelleen, olivat itse asiassa olleet mitä parhain suositus hänelle itselleen.

Kaikkea tätä muistutteli prefekti Hilmer itselleen odotellessaan tulossa olevia kihlajaisia. Hän tuli vähitellen tyynelle ja hyvälle mielelle, laski leikkiä Anselman kanssa, oli huvitettu naisten monista ja tuiki tärkeistä hommista sekä valmisteli hiljaisuudessa kaunista kihlajaispuhetta.

Mutta kun hän juhlapäivän edellisenä iltana kolmannen kerran turhaan etsi Edgar Hiefiä tämän asunnosta, joutui hän uudelleen pois tasapainosta.

Yöllä näki hän pahaa unta. Hän oli matkalla virastoonsa. Silloin juoksee yhtäkkiä Seller läähättäen häntä vastaan. — Herra prefekti, ettekö näe, tuolla hän juoksee. Meidän täytyy saada hänet käsiimme. — Hän ymmärsi kohta, kenestä Seller puhui. Ja hänkin tunsi, että nyt sen täytyy tapahtua, maksoi mitä maksoi. Sentähden hän, ohjaksista huolehtiva prefekti Hilmer, unohti ylhäisen johtaja-asemansa ja läksi juoksemaan kuin toisten käskemä juoksupoika. Hän juoksi kuin henkensä edestä. Ja viimein sai hän kadunkulmauksessa takaa-ajamansa huijarin kiinni. Mutta samassa muutti mies muotoaan. Huijaria ei näkynyt missään. Edgar Hief vain seisoi katse alas luotuna appi-isänsä edessä.

Prefekti Hilmer heräsi tuskanhiki otsallaan. Vasten tapojaan oli hän pitkin aamua hermostunut ja ärtyisä kaikille, yksin Anselmallekin. Vasta sulhasen tultua hän rauhoittui.

Jos Anselmalla aikaisemmin oli ollut syytä puhua Edgarin vakavuudesta, ei siitä nyt ainakaan näkynyt jälkiäkään. Hän oli kuin onnestaan humaltunut. Hän nauroi, laski leikkiä ja näkyi kokonaan unohtaneen entisen ujoutensa.

Nuorten ilo tempasi isänkin mukaansa. Hän ei voinut kylmänä katsella ainokaisensa onnesta säteileviä kasvoja. Puheen, jota hän oli ajatellut, esitti hän lämmöllä ja lennokkaasti.

Oltiin juuri huutamassa innostunutta "eläköötä" nuorten onnelle, kun prefekti äkkiä tunsi omituista, pahoinvointia. Viime päivien jännitys ja sitä seurannut iloinen mielenliikutus oli kai hieman rasittanut.

Kenenkään huomaamatta vetäytyi prefekti huoneeseensa. Täällä painui hän mukavaan englantilaismalliseen lepotuoliinsa, jääden siihen pitkäksi aikaa. Hän havahtui vasta kun ovi avautui.

— Seller! — Hän kavahti pystyyn ja tunsi kalpenevansa.

— Luvallanne ja käskystänne, herra prefekti, tulen "minä hetkenä hyvänsä". Kerrottavani ovat yhtä hauskoja kuin hämmästyttäviä.

— Mi-tä te oike-astaan —?

— Te ette voi hyvin, herra prefekti. Te olette aivan kalpea ja kätenne vapisee.

— Ei, ei! Kertokaa vaan!

— Jos käskette, teen sen pian. — Eilen vihdoinkin pääsin selville kaikesta. Seurasin miestä kunnes hän tuli asuntoonsa, toimitin sitte uskotut vartijat yöksi asunnon ympärille ja käskin aamulla seuraamaan häntä minne ikinä hän lähtisi. Kuvitelkaa itse mielessänne hämmästystäni, kun minulle tuodaan sana, että otus on varmassa satimessa — täällä teidän talossanne!

Seller kavahtaa äkkiä pystyyn. Hän kuulee omituista korahtavaa ääntä ja näkee esimiehensä kalveten painuvan tuolin selustaa vasten.

Saatuaan prefektin makaavaan asentoon rupeaa Seller hautomaan hänen ohimoitaan veteen kastetulla nenäliinallaan.

Salista kuuluu naurua ja iloisia huudahduksia, sitte raikkaat "eläköön Anselma Hilmer", "eläköön Edgar Hief".

Kun prefekti Hilmer hitaasti avaa silmänsä, kumartuu Seller hänen puoleensa. — Herra prefekti, minä lähden nyt. Virkamieskin on ihminen.

— Ei, ei! — Prefekti kohottautuu istualleen. — Oikeus olkoon oikeutta, koski se ketä tahansa! Mutta tapa? — Seller, meidän täytyy ajatella tytärtäni. — Onko se valokuva matkassanne.

Seller kaivaa povitaskujaan ja löytää valokuvan. Kuva kädessään menee prefekti Hilmer salin ovelle ja asettuu siihen vuoroin katsoen kuvaan, vuoroin Edgar Hiefiin, joka, käsi Anselman vyötäisillä, laskee leikkiä ympärillä seisovien kanssa.

Vihdoin saa appi-isä Edgar Hiefin katseen kohoamaan. Hän näkee valokuvan ja huomaa prefektin vertailevan. Hän ymmärtää kaikki.

* * * * *

Prefekti Hilmer vanhenee nopeasti tämän jälkeen. Häntä ei vanhenna ainoastaan suru, vaan sekin, ettei hän enää voi pitää eri toimialojaan erillään toisistaan. Virastossaan ei hän ole yksin virkailija. Hän on puoliso ja isä. Hän on ihminen.

Ne kirjavat, ajatusjännitystä kysyvät asiat, joista hän ennen nautti, kuluttavat häntä nyt. Hän ei voi unohtaa, että asianomainen aina on jonkun äidin poika, jonkun sisar tai veli, ehkäpä ainoalle tyttärelle puolisoksi aiottu vävypoika.

Hän kärsii kaikkien kanssa ja se vanhentaa, se kuluttaa...

Yksi lukemattomien joukosta.

Pakkanen kiihtyi yön kuluessa kiihtymistään, ja aamupuolella rupesi pohjoinen huokumaan kylmyyttään sisään jokaisesta hatarasta huoneen nurkasta.

Ilma oli jäädyttävän kylmää. Saima heräsi vilunväristykseen.

Mitähän kello mahtoi olla? — Varovaisesti raapaisi hän tulta tikkuun pannen käden suojaksi liekin eteen, jottei se paistaisi nukkuvan äidin silmiin.

Vasta puoli seitsemän!! Hän sammutti tulen ja kääräisi peitteen paremmin ympärilleen. Paras oli pysytellä vuoteessa. Öljyä täytyi säästää ja äitikin nukkui vielä. Eihän nyt sitäpaitsi työkään pakottanut nousemaan.

Saima huokasi syvään. Ilma huoneessa tuntui raskaalta. Olisi tehnyt mieli paiskata ovi selkosen selälleen, saada raitista ilmaa huoneen täydeltä ja sitte pistää kaunis, lämmittävä koivuvalkea uuniin. Mutta milläpä sitä tällaisina ahtaina aikoina! Kymmeneen kertaan täytyi penniä sormissaan pyöritellä, ennenkuin uskalsi päättää mihin kohtaan se milloinkin oli pantava.