Part 2

Yönsä Marfa viettää taivasalla lähellä rantaa. Mutta toisena päivänä tullaan häätämään häntä pois. Silloin huitoo hän käsiään ja huutaa. Hän mainitsee: "Schiff" ja "Kinder".

Itse hän ei käsitä miten, mutta hänelle käy selväksi, että laiva ei tule enää. Se laiva, joka toi hänet, oli viimeinen ja lapset — jäivät.

Tahdottomana antaa hän kuljettaa itseään junaan. Hän ei tiedä, minne häntä viedään, eikä välitäkään siitä. Lapsi käsivarrellaan jää hän seisomaan vaunun oven edustalle.

Hän ei tiedä miten kauan hän onkaan siinä seisonut. Koko ajan on häntä likistetty, tungettu ja survottu. Lapsi sylissä itkee haikean lohduttomasti...

Äkkiä tuntuu kova sysäys. Äiti Pamela käsivarrellaan horjahtaa — — —

Muut matkustavaiset hätääntyvät samassa. Nainen lapsineen on suistunut junan alle.

Koetetaan päästä hätäjarruun käsiksi, mutta ennenkuin juna saadaan pysäytetyksi ollaan jo matkan päässä.

Vahtituvalta on tapaturma myöskin huomattu. Sieltä kiiruhdetaan apuun.

Kaksi ruumista makaa raiteilla. Lapsessa ei ole mitään huomattavaa vammaa, ainoastaan pieni mustelma ohimon kohdalla. Äidin pää on murskautunut, mutta käsivarret puristavat lujasti lasta.

Elena Edwardownan tarina.

Hän on nuori vielä, mutta tukka on aivan harmaa. Karheana ja kiharaisena ympäröi se kuin hopeinen sädekehä hienohipiäisiä, rypyttömiä kasvoja. Kasvot ovat nuorekkaat ja harvinaisen kauniit, mutta niissä näkyy hävityksen jälkiä. Katse on milloin eloton ja jäykistynyt, milloin hermostuneen levoton. Ainoastaan silloin tällöin, kun sairaalla on parempia aikoja, käy katsekin selväksi ja tyyneksi, vieläpä tutkivan harkitsevaksi.

Kaikki säälivät Sergius Michailowitsch Petroffia. Ja hän säälii itsekin itseään. Hän oli kerran maailman onnellisimpia ihmisiä. Hänellä oli kolme lasta, poika ja kaksi pientä tyttöä, kauniita, lahjakkaita lapsia kaikki, ja sitte kaunis, älykäs ja ihastuttava vaimo. Mutta sitte tuli se kauhea sota — —

Sergius Michailowitschin toivo herää aina kun Elenalle tulee parempi aika. Kerran, kun sitä kesti kolme viikkoa, oli hän varma Elenan täydellisestä parantumisesta. Mutta silloinkin petti toivo.

Nyt ei Sergius Michailowitsch enää tahdo toivoa. Hän työntää epäilykset kilpenä eteensä kohta kun toivo pyrkii lähestymään. Hän on siksi monta kertaa pettynyt, ettei hän enää tahdo maistaa pettyneen toivon kipuja. Siksi hän aina epäilee.

Nytkin, kun Elena avaa oven ja äänettömästi, melkein kuin varjo solahtaa huoneeseen, katsoo Sergius häneen epäilevänä.

— Minulla olisi pyyntö sinulle. — Elena puhuu hiljaa. Hänen katseensa on selvä, mutta surullinen ja verhottu. Se pysähtyy vain hetkeksi Sergiukseen, sitte taas tähtäytyäkseen kauaksi jonnekin tuntemattomaan etäisyyteen.

— Etkö käy istumaan? — Sergius puhuu hyväilevästi kuin sairaalle lapselle. Samalla siirtää hän mukavan tuolin Elenan taakse.

Elena istuutuu, mutta täperästi, tuolin äärimmäiselle laidalle, kuin pian päästäkseen siitä lähtemään. Sitte luo hän vakavan, miettivän katseen mieheensä. Näyttää siltä kuin kokoaisi hän ajatuksensa saadakseen sanottavansa sanotuksi niin selvään ja lyhyesti kuin mahdollista.

Hän on kuin kaukaa tullut, kauaksi kulkeva, joka vain hetkeksi on pysähtynyt saadakseen sanoa toiselle jotain hyvin tärkeää. Ja tahtoessaan tätä, punnitsee hän mielessään voiko hän sen tehdä, ja onko tuolla miehellä, joka istuu tuossa hänen edessään nahkaisessa nojatuolissaan, edellytyksiä ymmärtää häntä.

— Sinä aijoit sanoa jotain? — Sergius tahtoo auttaa häntä tolalle.

— Niin, minulla olisi jotain sinulle annettavaa. — Sinä tiedät, että minä välistä voin ajatella aivan selvään. Sellaisina aikoina olen koettanut päästä perille kaikesta: sinusta, itsestäni ja yhteiselämästämme sellaisena kuin se on ollut.

Sergius luo pikaisen, tutkivan katseen vaimoonsa. Tietääköhän hän ensinkään mitä puhuu?

Elena ei huomaa katsetta. Hän jatkaa. — Minä olen koettanut asettaa meidät ja muut, asiat ja tapahtumat aivan oman itseni ulkopuolelle. Sitte olen koettanut niitä tarkastaa ja arvostella ihan kuin minulle jotain ventovierasta ja minuun kuulumatonta. — — Tästä olen kirjoittanut kertomuksen muodossa. Se oli minulle helpompaa siten.

Hän vetää esille pienen, sirosti kokoonkäärityn käsikirjoituksen. Samassa huomaa hän miehensä katseen ja hän ymmärtää, mitä se tarkoittaa.

— Älä ole huolissasi. Kyllä minä tiedän, mitä sanon. Minä tiedän, etten enää voi olla mitään sinulle. — Kun olisin voinut, ei minulla vielä ollut sitä hyvää tahtoa, jota nyt.

— Älä ajattele niin paljon, Elena! Ehkä silloin piankin voit vahvistua ja tulla terveeksi.

— Ei, ei. — Hän pudistaa päätään, nousee ja rupeaa hätäisesti astumaan edestakaisin huoneessa kuin torjuakseen luotaan kaikki sellaiset ajatukset. Hän tietää, ettei hän voi parantua. Hänen aivoissaan on kipeitä, tuskan sinne uurtamia vakoja. Kun ajatukset tapansa mukaan luiskahtavat niihin niinkuin rattaanpyörä valmiiksi uurrettuun uomaansa, silloin rupeaa taas särkemään. Silloin yllättää hänet ensin suuri tuska, sitte taas suuri tylsyys.

— En minä parane, hän sanoo kuiskaamalla. — Kun minä kirjoitin, tiesin mitä tein. Ja nyt tiedän, mitä sanon. Mutta se suuri tuska tulee taas, sama, jota tunsin, kun pidin Aljoschaa sylissäni, pidin, enkä voinut laskea irti ennenkuin väkipakolla väänsivät hänet käsistäni.

— Älä puhu, älä puhu! — Tuskan hiki nousee Sergiuksen otsalle ja käsi puristautuu nyrkkiin.

Se onneton, kirottu sota, miten paljon se häneltä riisti!

— Minä en ollut hyvä vaimo, Elena jatkaa. — Heräsin myöhään velvollisuuksieni tuntoon. Ja kun heräsin, oli se myöhäistä. — Hän vaikenee taas hetkeksi ja jatkaa sitte: — Ehkä kertomukseni on sinusta kummallinen, kuka ties armotonkin. Ehkä kysyt, miksi en sinua säästänyt. _Minun_ kannaltani katsoen on se sovitusuhrini, — ainoa minkä voin tuoda sinulle — tunnustukseni. — Sergius, minä tahtoisin olla hyvä sinulle! Sinä olet Aljoschan isä.

Elenan käsi hapuilee hetken ilmassa kuin tapaillen jotain hyväiltävää. Sitte menee hän ikkunan luo ja pysähtyy siihen. — Ehkä olisin saanut ja voinut antaa enemmän, jollet olisi tyytynyt niin vähään. — Hän sanoo sen hyvin hiljaa. — Koetit joskus neuvoa mutta olit kaikesta huolimatta ihastunut leikkivään lapseesi.

— Olin, olen ja olen ijäti oleva, kunhan koetat tulla terveeksi. — Sergius tarttuu hänen molempiin käsiinsä ja peittää ne intohimoisilla suuteloilla.

Elena ei näytä sitä huomaavan. Hän seuraa omaa ajatusjuoksuaan. — Vain korkea päämäärä kykenee kannustamaan eteenpäin, — hän sanoo, kumartuu miehensä puoleen, kuiskaa hiljaisen: "Anna anteeksi" ja poistuu huoneesta yhtä äänettömästi kuin tulikin.

Sergius istuu yksin paperikäärö kädessään.

Uskaltaneeko hän avata?

Onko hän tässä löytävä sairaan mielen kuvitteluja vai ehkä todellisuutta, jota hän ei ole valmistunut katsomaan silmästä silmään?

Hän kääntää kansilehden vihkosen toiselle puolelle ja alkaa lukea.

* * * * *

Elena Edwardowna pysyi naimisiinkin jouduttuaan sinä mitä oli ollut tyttönä: yhtä iloisena, yhtä vallattomana, yhtä kauniina ja yhtä seuraa rakastavana. Hän ei pukunsakaan suhteen jättäytynyt huolimattomaksi kuten monet, ei edes lasten ollessa pieniä. Hän nousi myöhään, käytti runsaasti aikaa pukeutumiseensa ja antoi palvelijoiden pitää huolta sekä kodista että lapsista.

Sergius Michailowitsch oli ollut ylpeä kauniista ja kaikkien suosimasta morsiamestaan. Nyt ylpeili hän siitä, että Elena kymmenvuotisen avioliiton jälkeen oli yhtä nuorekas ja viehättävä kuin ennen morsiamena.

Tästä huolimatta ei Sergius voinut salata itseltään, että hän olisi ollut tyytyväinen, jos hänen vaimonsa eräissä suhteissa olisi ollut toisenlainen kuin se nuori kaunotar, johon hän kohta ensi näkemältä oli silmittömästi rakastunut.

Avioliittonsa ensi aikoina oli Sergius usein ollut aivan suunniltaan mustasukkaisuudesta. Hän sai mielestään yhtenään aihetta siihen. Missä ikinä he vain näyttäytyivät — yksityisissä perheissä tai julkisessa seuraelämässä — näki hän, jos vain miesväkeä oli joukossa, Elenan ihailevan ja palvovan parven ympäröimänä. Elena singautti heille sukkeluuksiaan, hymyili viehkeintä hymyänsä ja katsoi veikeästi kulmainsa alta.

Sergius Michailowitsch riehui ja raivosi. Hän luuli usein melkein pelästyttäneensä Elenan hengiltä. Mutta tämä nauroikin vain, ei luvannut edes parannusta, selitti päinvastoin, että kyllä Sergius vielä siihen tottuu. Jokaisen täytyy saada noudattaa luontoaan. Ja hän, Elena, on sellainen, ettei hän viihdy yksin eikä aina saman kanssa.

Ei siksi, että hän vähääkään välittäisi muista miehistä kuin omasta jörökistään, mutta siksi, että vilkas ja kirjava seura-elämä on hänelle samaa kuin vesi kalalle: elinehto.

Ja Sergius tottui, — vastoin omaa, vahvaa, päinvastaiseen suuntaan käyvää vakaumustaan. Hän tottui siksi että hän huomasi Elenan sanat todeksi. Elena ei koskaan antanut entistä erikoisempaa aihetta mustasukkaisuuteen. Johdonmukaisesti ja peittelemättä osoitti hän ihastustaan seura-elämään. Yhtä avomielisesti nautti hän hänelle seurapiireissä taatusta valta-asemasta. Hän vastaanotti ihailijoittensa suitsutusta kuin hemmoteltu lapsi, joka milloin ihastuu saamistaan leluista, milloin viskaa ne antajille vasten silmiä.

Sergius Michailowitsch oppi vähitellen ihailemaan tätäkin, — sitte nimittäin kun hän lopultakin oli tullut vakuutetuksi siitä, että Elenalla oli varma "noli me tangere-kanta".

Ennen oli Sergius usein vimmastuneena lähtenyt huvitilaisuuksista kesken kotiin, raivonnut siellä ensin yksin ja sitte Elenalle. Nyt sitä vastoin saattoi hän pitkät ajat seisoa ovenpielessä ihastellen katsoen Elenan leikkiä.

Oli tuokin taitoa, ajatteli hän huvitettuna itsekseen. Oikein sirkusmestaruutta seurustelutaidossa!

Elenalla oli kissan poikasen suloa ja joustavuutta, eikä yksin liikkeissään. Koko hänen seurustelussaan, hänen ilmeissään, hänen sanoissaan ja ajatuksissaan oli jotain välitöntä ja odottamatonta, joka ihastutti ja kietoi. Hän veti kaikkia puoleensa, ei kukaan päässyt erikoisasemaan. Kaikille oli hänellä ihastuttava hymy ja luokse kutsuva käytös. Mutta jokainen sai tuntea rajansa.

Tämä oli ihastuttavaa Sergiuksesta. Hän oli tyytyväinen asemaansa aviomiehenä. Hän oli nainut hemmotellun lapsen, varakkaan kodin ainoan tyttären, joka oli oppinut saamaan, mitä ikinä halusi. Hän oli hyvillään siitä, että tuo rikasväriseksi luotu perhonen ei hänen luonaan ollut kadottanut mitään siipiensä loistosta.

Tästä kaikesta huolimatta hän välistä kaipasi jotain. Hän kaipasi äitiä lapsilleen.

Hän oli itse suorapiirteinen, mutkaton luonne. Ammatiltaan oli hän lakimies ja asianajaja. Työ oli hänen elämänsä keskus. Koti ja seuraelämä olivat olemassa vain virkistys- ja lepohetkiä varten. — Hän ei yleensä ymmärtänyt, että ihminen saattoi kokonaan antautua muulle kuin työlleen. Ja että äitinä olo oli naisen elämän ydin ja sisällys, siitä oli hän vahvasti vakuutettu. Sen tähden hän ei voinut ymmärtää, ettei Elena tullut äidiksi, vaikka hänellä jo oli kolme lasta.

Silloin tällöin koetti Sergius puhua Elenalle tästä. Mutta hän teki sen takaperoisesti ja kömpelösti. Jo ennen kuin hän oli sanottavansa sanonut, tunsi hän epäonnistuneensa. Sentähden hän mielellään kohta kääntyi selin Elenaan. Pääsihän siten edes näkemästä Elenan viattoman veitikkamaista naamaa hänen kysyessään, mitä Sergius oikeastaan tarkoitti. Pitikö Elenan aina istua lastenkamarissa, vaikka siellä oli hoitajia ja hyssyttäjiä jos kuinka paljon? Tai tahtoiko Sergius ehkä opettaa Elenaa rakastamaan lapsiaan?

Eiköhän se asia onnistunut paraiten, kun kukin teki sitä omalla tavallaan? Eivät kai lakipykälät pystyneet luomaan yleismallia äidinrakkaudelle? — Hän tahtoi olla uskollinen itselleen, rakastaa omia lapsiaan omalla tavallaan. Siihen kai hänellä oli oikeus?

Hetken kuluttua näki Sergius Elenan tanssivan ja hyppivän lasten kanssa. Ilosta kirkuen kapusivat he kilvan äidin syliin saadakseen osaa ahneesti halutuista hyväilyistä.

Sergius meni rauhoittuneena huoneeseensa. Mielipaha oli vaihtunut mielihyvään. Kuvasta, jota hän vasta oli katsellut, olisi miten vaativa aviomies hyvänsä voinut ylpeillä.

Päästyään tälle asteelle oli Sergius valmis antautumaan työlleen. Ja hän teki sen niin kokonaan ja täydellisesti, ettei hän huomannut muutosta, joka vähitellen tapahtui hänen kodissaan.

Se sai alkunsa sinä purevana pakkaspäivänä, jolloin Elena palasi kotiin aamupäiväkutsuilta Maria Iwanownan luota.

Etehisessä hän viskasi suopeliviittansa odottavalle palvelijalle ja kiiruhti sitte omaan huoneeseensa peilin eteen. Täällä hän pysähtyi luoden tutkistelevan, melkein ankaran katseen kuvaansa.

Hänelle oli tänään tapahtunut jotain outoa, ennen kuulumatonta. Hän oli ollut kutsuissa, joissa oli jäänyt syrjään ja huomaamattomaksi sillä välin, kun toinen kiinnitti kaikkien huomion itseensä. Ja tuo toinen oli vielä päälle päätteeksi mies, mies, joka tuskin suvaitsi nähdä Elenaa.

Elenan kiiltokärkinen kenkä polkaisi kiivaasti maata. Katse kysyi taas peilin mieltä.

Puku oli nuhteeton ja hieno, joskaan ei hänen kaikkein kauneimpiaan, kampaus hyvinkin pukevaa. Niissä ei siis vikaa.

Hän viskasi puuhkan läheiselle tuolille, irroitti päähineensä ja ojentihe sitte suoraksi lempipaikalleen, sinisenharmaalla silkillä päällystetylle leposohvalle. Hän tahtoi miettiä.

"Eugen Konstantinowitsch, Eugen Konstantinowitsch", niin he kaikki kilvan olivat hokeneet. Eikä kenelläkään näyttänyt olevan silmiä eikä korvia muille kuin tuolle Eugen Konstantinowitschille.

Kauniit silmät hänellä oli, syvät tumman siniset! Ja sellainen korkea ajattelijan otsa! Kuuli sen hänen puheestaankin, ettei hän ollut mikään sisällyksetön mies. Mutta juuri siksi harmitti, kun ei tuollainen mies suvainnut ensinkään huomata häntä, Elenaa, jonka sanoille muilla oli tapana taputtaa käsiään.

Hyvästijättäessään oli Elena luonut häneen kaikkein kauneimman katseensa. Mutta sekin oli ollut tuhlattua hyvyyttä. Sen oli hän huomannut kaikesta. Eugen Konstantinowitschin katse oli vain sipaisemalla pyyhkäissyt hänen ohitsensa.

Muuten näkyikin Konstantinowitsch enemmän kiinnittävän huomiota siihen, mistä puhuttiin kuin siihen, mitä hän näki. Sen oli Elena pannut merkille.

Tähän asti olivat Elenan ajatukset liidelleet asiasta toiseen yhtä kepeästi kuin kesäperhoset kukasta kukkaan. Tästä puoleen ne itsepintaisen johdonmukaisesti kohdistuivat yhteen ainoaan ja tarkoin määrättyyn kohtaan: päivälliskutsuihin, joissa Elena tiesi yhtyvänsä Eugen Konstantinowitschiin. Siellä Elena tahtoi päästä selville siitä, eikö Eugen Konstantinowitsch ollut mies niinkuin muutkin, eikö hänellä ollut silmiä nähdäkseen, korvia kuullakseen.

Elena huolehti kutsuihin aijotun puvun jokaisesta yksityisseikasta kuin rynnäkköön johtava päällikkö joukkonsa järjestyksestä.

Kampaajatar vakuutti, että tukanlaittotapa, jota hän nyt oli käyttänyt, oli "taivaallisen" kaunista ja Sergius pysähtyi hymähtäen kynnykselle nähdessään vaimonsa.

Elena läksi kutsuihin voitonvarmana, joskin jännitettynä. Hän palasi vaiteliaana ja ajattelevana. Hän oli ensi kertaa eläissään tavannut miehen, jossa huomasi sisältöä ja syvyyttä enemmän kuin kenessäkään muussa, miehen, joka ehkä juuri siitä syystä piti häntä liian tyhjänä ja mitättömänä. Hän oli vaa'alla punnittu ja havaittu liian köykäiseksi.

Elena oli valtaistuimeltaan kukistettu, nöyryytetty nainen. Hän oli suuttunut. Hän kapinoi ja oikkuili, kärsi itse ja pani muita kärsimään. Hän koetti uskotella itselleen, että hän sairasti loukattua ylpeyttä, mutta sisimmässään tunsi hän syiden olevan syvemmällä.

Ärtyisyydestään ja jokapäiväisistä pikkuharmeista huolimatta tunsi Elena, että hänen elämäänsä oli tullut entistä enemmän sisältöä. Hän oli päässyt näkemään sellaista, jota ei ennen ollut nähnyt, kokemaan jotain ennen kokematonta. Hän tiesi rikastuneensa. — Mutta samalla tunsi hän, että hän nyt oli kulkemassa kohden jotain suurta ja raskasta.

Ja minkä hän aavisti tulevaksi, se tuli.

Eräänä iltana, kun Sergiuksella oli kiireellisiä töitä, laittautui Elena Anna Paulownan luo iltaa viettämään. Jo etehisessä huomasi hän Eugen Konstantinowitschin päällysvaatteet ja lähestyessään huonetta, missä vieraat istuivat, kuuli hän naisen äänen, josta kohta arvasi, että se oli Konstantinowitschin äidin ääni.

Elena näki nyt ensi kertaa tuon hienon, vanhan naisen, jonka läheisestä ystävyyssuhteesta poikaan hän viime aikoina oli kuullut paljon puhuttavan. Illan kuluessa kääntyi puhe äidinrakkauteen. "Se on itsekkäisyyttä, sulaa itsekkäisyyttä", lennätti Elena tulemaan kuin uhalla.

Hieno, vanha nainen sohvannurkassa liikahti hieman.

— Se on aivan totta, hän sanoi luoden pitkän, tutkivan, mutta samalla ystävällisen katseen Elenaan. — Siinä on kovin paljon itsekkäisyyttä. — Minua vain ihmetyttää, että te jo nuorena olette tullut siihen kokemukseen. Te olette päässyt pintaa paljoa syvemmälle.

Miten Elenan poskia poltti! Syytöksenä esiin viskattu sana palautettiin kiitoksella ja tunnustuksella.

Ja Eugen Konstantinowitschin syvä katse siirtyi äidistä Elenaan ja Elenasta äitiin. Vihdoin hän sanoi matalan sointuvalla äänellään: — Minulla on aivan vastakkainen kokemus. Sentähden saan ja täytyy minun panna vastalauseeni.

Elena muisti alppijärven piiloon peittynyttä pintaa nähdessään katseen, minkä Eugen pitkien silmäripsien alta lähetti hänelle.

— Hyvä ja paha ovat usein peloittavan lähellä toisiaan. — Äiti jatkoi puhetta. — Ei sitä hyvää, jolla ei vaaransa, ei pahaa, josta ei hyvä voi oraalle nousta.

— Ja kuitenkin ovat ne vastakkaista alkujuurta, niin lähellä toisiaan kuin ovatkin. — Äidin ja pojan katseet sulivat sisäistä ymmärtämystä osoittavina toisiinsa.

Elena teki lähtöä varemmin kuin oli aikonutkaan. Viskautuessaan ajurin rekeen tunsi hän vapisevansa kuin haavanlehti. Eugen oli saattanut häntä etehiseen, oli auttanut turkit hänen päälleen ja katsellut niin sydämellisen lämpimästi kuin ei koskaan ennen. Hän oli tänään ollut kuin muuttunut mies suhteessaan Elenaan. Äidin läheisyyskö sen vaikutti vaiko mahdollisesti se, minkä hän etehisessä ilmoitti: että he nyt tapasivat viime kerran.

Hitaan hitaasti nousi Elena kotinsa portaita. Etehisessä näki hän raollaan olevasta ovesta miehensä työhuoneeseen. Sähkölamppu pöydällä loi varjostimen takaa vihertävää valoa huoneeseen. Sergius istuu kumartuneena kirjoituspöydän ääressä. Kynä rapsahteli hiljaa ja tasaisesti.

Elena tunsi pistoksen sisimmässään. Ei sinne, ei mistään hinnasta. Hän ei voinut.

Muutaman minuutin kuluttua raottaa hän lastenkamarin ovea. Tanja Iwanowna, lastenhoitaja, kuorsailee kuuluvasti nurkassaan. Ovenpuoleisella seinänvierustalla nukkuvat pikkutytöt.

Elena lähestyy tyttöjään. Mascha nukkuu käsi leuan alla, suu viehättävässä hymyssä. Näyttää siltä kuin näkisi hän kaunista unta. Pikku Tamara makaa aivan mykkyrässä, kasvot painettuina vuoteeseen ja ruumis osaksi koholla, ihan kuin olisi hän ollut polvillaan ja siihen nukahtanut.

Äiti korjaa asentoja ja peittelee. Yhtäkkiä tuntee hän, että hänen katsettaan väkipakolla vetää huoneen vastaiselle puolelle.

— Aljoscha, hän sanoo melkein nuhtelevasti. Hän näkee puoli pimeässä kaksi intohimoisesti ikävöivää silmää. Ne kutsuvat häntä. "Aljoscha", toistaa hän ja painuu polvilleen vuoteen viereen.

Samassa tuntee hän pojan käsivarret kaulallaan lujassa, kiihkeässä puristuksessa.

— Si-nä tulit kui-ten-kin.— Lapsi änkytti liikutuksesta.

— Oletko odottanut minua? — Elena saa sen vaivoin sanotuksi.

— Minä odotan sinua aina, aina, kun olet poissa. — Taas pitkä intohimoinen puristus.

— Rakas pikku poikani!

— Ei kukaan ole niin kaunis, ei kukaan ole niin hyvä kuin sinä äiti! Äiti, äiti, minä rakastan sinua _niin_.

He painuvat toistensa syliin ja itkevät. Toinen itkee ilosta. Äiti on tullut hänen luokseen niinkuin ei koskaan ennen. Hän tuntee sen.

Toinen, mitä hän itkee? Itkeekö hän äitiyden rikkautta vaiko toisen, ennen aavistamattoman tunteen raskautta? Itkeekö ehkä sitä, ettei lapsen lailla saa antaa valtaa sydämensä ikävöiville vaatimuksille?

Vasta kun Aljoscha pitkien hellien hyväilyjen jälkeen on vaipunut uneen, jättää äiti hänet, itse alkaakseen unetonta yötä.

— Kyllä te vielä opitte tuntemaan äidin rakkautta suurena elämän siunauksena. — Niin oli Eugen Konstantinowitsch sanonut. Ja lämmin katse oli seurannut sanoja. Mutta se katse oli kirkas ja intohimoton. Se ei pyytänyt. Se siunasi.

— Me lähdemme parin päivän perästä Ranskaan. Kaiketi jäämmekin sinne. Ilmanala siellä sopii äidilleni.

Miksi ilmotti hän tätä Elenalle etehisessä auttaessaan hänen päälleen? Olisiko hän aavistanut —? Tai olisikohan hän itse kaikesta huolimatta —?

Ei, ei! Se oli yhdentekevää! Heidän tiensä erosivat nyt joka tapauksessa ainiaaksi.

— Äidinrakkaus, — antava rakkaus, — elämän suurin siunaus! Siihen oli Eugen viitannut. Se oli hänen jäähyväislahjansa.

* * * * *

Tanja Iwanowna, entinen imettäjä, nykyisin lastenhoitaja, kysyy seuraavina päivinä itseltään, onko hänellä syytä tulla mustasukkaiseksi emännälleen. Ennen ei tämä liiaksi ole muistanut lastenkamaria. Nyt näyttää hän aikovan asettua asumaan sinne.

Tanja rauhottuu kuitenkin pian. Äidin huolenpito näkyy enin kohdistuvan poikaan. Eikä Tanja ole imettänyt Aljoschaa, tyttöjä ainoastaan. Muutos kääntyy siis pikemmin voitoksi kuin tappioksi.

Sergius Michailowitschkin alkaa huomata, että hänen kodissaan on tapahtunut jokin muutos. Elena on harvoin kyläilypuvussa ja kotona on poika miltei aina hänen luonaan.

Sergius on kuin kuormasta päässyt. Aljoschan miettivät, surulliset silmät ovat aina häntä vaivanneet. Ne ovat aivan kuin syyttäneet häntä jostakin. Mutta minkä hän sille on voinut, ettei äiti ennen ole huomannut noiden silmien pyyntöä. Hän, isä, joka hankkii leipää perheelleen, koettaa olla hyvä puoliso ja isä. Eihän hän voi sen enempää.

— Teistä on tullut vankat ystävät, isä huomauttaa kerran hyvämielisenä ja myhähdellen.

— Aljoscha ei ole oikein terve. Minä vien hänet huomenna lääkäriin.

Elena antaa puheelle odottamattoman käänteen. Sitte nousee hän hätäisesti ja asettuu soittamaan.

* * * * *

Seuraavana päivänä suunniteltiin ulkomaanmatkaa talossa. Lääkäri oli sanonut Aljoschan sydäntä heikoksi. Poika oli vietävä vahvistumaan. Silloin vahvistuisi sydänkin.

* * * * *

He ovat nyt Riesengebirgessä, ovat olleet täällä jo monta kuukautta. He ovat muuttaneet ylemmä jota enemmän kesä on edistynyt. Nyt asuvat he korkealla, ihanalla, aurinkoisella rinteellä lähellä Kirche Wangia, mistä koko laakso metsäisine rinteineen, kylineen ja laidunmaineen viehättävän kauniina tarjoutuu kulkijan ihailtavaksi.

Parasta kaikesta täällä on kuitenkin tämä puhdas, kepeä tunturi-ilma. Miten usein onkaan Elena sitä sydämessään siunannut. Se ei vaivaa heikkoa, väsynyttä sydäntä. Se säästää voimaa ja luo voimaa. Se palauttaa punan poskille ja saa silmät säteilemään.

Elena on nähnyt sen Aljoschassa. Ja sittekin hän pelkää. Mitä? Sitä hän ei tiedä itsekään, ellei hän pelkää jotain kovaa, aavistamatonta kohtalon iskua, joka voisi eroittaa heidät, äidin ja pojan toisistaan nyt juuri, kun he ovat päässeet aavistamaan, mitä he toisissaan omistavat ja että heidän on mahdoton elää erotettuina toisistaan.

Äiti ja poika ovat aina yhdessä. Ainoastaan joskus, kun äiti hyvin pyytää, jättää Aljoscha äidin leikkiäkseen ikätoverinsa Friedrichin kanssa.

Vaikka pojat ovat yhdenikäiset, on Friedrich Aljoschaa päätä pitempi. Hän on voimakas, rotevarakenteinen, vaaleatukkainen germaani. Aljoscha on hintelävartaloinen, kellahtavan kalpea iholtaan ja hänen suuret, mustat silmänsä katsovat kypsänkysyvinä ihmisiin.

Elena koettaa parhaansa edistääkseen poikien ystävyyttä. Hän pelkää pikku Aljoschansa kypsää katsetta ja otsaa, jonka takana piilee niin paljon ajatuksia. Pojan henkinen kypsyys ja voimien heikkous kohdistuu syytöksenä häneen, äitiin. Ensin jätti hän lapsensa ikävöimään, itse huvitellessaan. Sitte antoi hän oman suuren surunsa kypsyttää poikaa samalla kuin itseään, — välillisesti joskaan ei suoranaisesti.