Part 1

PAKENEVIEN PARISSA

Kertomuksia

Kirj.

MARJA SALMELA

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1914.

SISÄLLYS:

Lapset Elena Edwardownan tarina Leipää Appi-isä Yksi lukemattomien joukosta

"Sodan merkeissä elämme". "Pakolaisten parissa kuljimme", näin sanovat nykyään ihmiset toisilleen.

Miksi?

Siksi että suuri maailmansota syttyi ja sen alkulähteiltä haarautui vuolas virta, joka kuljetti satoja, tuhansia pakenevia maahan ja maasta eteenpäin kohden lopullista päämäärää.

Mutta kuuluneeko pakenevien parissa kulkeminen ainoastaan sodan aikoihin? Eikö se ole meille jokapäiväinen kokemus? Emmekö oikeastaan aina kulje "pakenevien parissa"?

Paljon on paettavaa elämässä. Mikä pakenee kohtalonsa kovuutta, mikä tuntonsa tuomioita. Muistojaan pakenevat monet.

Mitä me muuten pakenemmekin, emmekö me kaikki ole noita vieraan maan vaivoja tuntevia, jotka vaarojen ja vaivojen kautta kiiruhtavat kotimaata kohden, puuttuvaisuudesta kohti puuttumatonta, vajavaisuudesta kohti täydellisyyttä?

Lapset.

Marfa sitoo kokoon lyhteitä suurella pellolla. Hänen ympärillään on paljon ihmisiä ja liikettä. Kaikki ovat työntouhussa. Toiset tekevät sitä kilvan ja kiireisesti, toiset nauravat ja puhelevat työn lomassa.

Marfa ei kuule eikä kuuntele mitään. Hän ei edes osaa kieltäkään niin paljon, että ymmärtäisi, kun puhutaan nopeaan ja monet puhuvat yht'aikaa.

Hän ajattelee sitä, että hänen nyt pitäisi tuntea koti-ikävää. Nämä vieraat vainiot, oudot ihmiset ja kieli, joka käsittämättömänä kohisee korvissa, niiden pitäisi nostattaa hänen silmäinsä eteen oman maan laajat lakeudet, pellot, joilla kotikylän väki, tuttua vanhuksista lapsiin saakka, työssä ahertaa ja jossa nauru, laulu ja leikki soi omalla äidinkielellä.

Mutta Marfa ei kaipaa. Tuntuu vain siltä kuin ehkä tuntuu ruumiissa, josta jokin osa on leikattu pois. On kuin sitä olematonta kolottaisi siksi, ettei sitä ole siinä, mihin se kuului, vaan tyhjyys on sijalla.

Samanlaista on Marfan koti-ikävä. Hänkin tuntee tyhjyyttä, joka tuottaa hiljaista jomottavaa kipua.

Mutta eihän hän voi kaivata. Hänellä ei ole muuta kuin yksi ainoa ajatus, yksi ainoa päämäärä elämässä: lapset. Lasten tähden on hän tullut tänne. Lasten hyväksi hän on tehnyt ja tekee hyvällä menestyksellä työtä näillä vierailla vainioilla. Kuinka hän silloin voisi ikävöidä?

Ihmiset nauravat ja puhelevat. Koneet jyskyttävät. Hevosia kehoitetaan huudoilla eteenpäin. Vilkas, kirjava elämä kohisee Marfan ympärillä. Mutta hän on etäällä ja eristettynä kaikesta kuin yksinäinen kulkija ohikiitävän virran varrella.

Hän ei ajattele työtään. Se käy häneltä konemaisesti. Hän ei ajattele lapsiaankaan. Hän tietää missä ne ovat ja että heillä nyt on hyvä olla. Hän on yksin entisyytensä kanssa.

Kun Wanja Iwanowitsch kosi häntä, oli hän kotikylänsä iloisin tyttö. Kodissa ei tosin ollut paljon varoja. Isä kierteli reppurina, eikä perheen asema muutenkaan ollut huomattava. Mutta isän hankkimat varat torjuivat puutteen, ja äidin tupa oli mieluinen kokouspaikka kyläläisille. Lisäksi ilmoitti isän antama, ikkunalaudan ja seinän väliin pistetty tinakehyksinen peili Marfalle, että hän oli nuori ja kaunis. Naapurit lisäsivät siihen, että hän oli kylän sukkelasuisin ja hauskin tyttö. Oliko ihme, jos hänen iloinen luontonsa kävi vieläkin iloisemmaksi?

Marfa ei ollut iloinen ainoastaan silloin tällöin. Hän oli iloinen aina. Hän ei nauranut ainoastaan suullaan. Hänen silmänsä nauroivat myöskin. Koko hänen olentonsa säteili iloa ja elämänhalua.

Marfan nauravat silmät kiinnittivät ensimäiseksi Wanjan huomiota häneen, — ehkä sentähden, että Wanja itse oli harvasanainen haaveilija, joka ei välittänyt toisten nuorten seurasta, ennenkuin ruvettuaan hakemaan Marfaa joukosta.

Wanjan isä oli räätäli. Poika istui jo pienenä uteliaana katselijana isän työpöydällä. Sitä myöten kuin varttui ikää ja ymmärrystä, sitä myöten oppi hän hoitamaan yhä enemmän huomattua osaa itse toiminnassa.

Räätälin ammatista kai johtui, että Wanja jo nuorena rupesi kulkemaan kumarassa ja katsomaan enemmän alas kuin ylöspäin, enemmän arkisen harmaaseen työhön kuin iloisiin ohikulkeviin.

Wanja oli yhtä kellahtavan kalpea kuin Marfa oli punaposkinen. Hänen harvasanaisuutensa oli yhtä huomattavaa kuin Marfan iloinen lavertelu, hänen hymynsä yhtä harvinaista kuin Marfan nauru oli tavallista.

Oman luonteensa harmauteen kaipasi Wanja väriä ja rikkautta. Sentähden ikävöi hän Marfan nauravia silmiä aina kun ei nähnyt niitä, ilostui nähdessään ja ikävöi taas erottuaan niistä.

Hän epäröi kuitenkin kauan ennenkuin kosi. Hänen luonteensa harmaus pani vastaan. Elämä oli raskasta jokaiselle, vähävaraiselle varsinkin, — sitä raskaampaa kuta useammasta oli huolehdittava.

Mitäpä hänenlaisellaan miehellä oli tarjottavana vaimolleen? Paras oli pysyä yksin. Ei silloin ainakaan ollut vetämässä muita onnettomuuteen.

Mutta Marfan nauravat silmät ja hänen iloisuutta säteilevä olentonsa viskasivat kaikki Wanjan päätökset nurin.

Wanja kosi. Ja kun vilja oli korjattu ja kaikki sekä kiireellisimmät että enin tuottavat syystyöt tehty, toi hän Marfan kotiinsa.

Marfa oli tähän asti luullut, ettei Wanja ensinkään välittänyt minkäänmoisista huvituksista. Mutta nyt huomasi hän erehtyneensä. Wanjallakin oli huvituksensa, vaikka ne olivatkin toista laatua kuin muiden nuorten.

Lukeminen oli Wanjan suuri intohimo. Jos hän kauppiaalta sattui saamaan kappaleen vanhaa sanomalehteä käärepaperiksi, pistettiin se kohta talteen ja säästettiin sunnuntaiksi, jolloin oli aikaa lukemiseen. Jos sattui räätälin luona kävijöiltä jäämään jotain painomusteella tuhrattua taloon, kohta sekin korjattiin. Ja minkä Wanja kerran oli lukenut, sen hän myöskin muisti. Se oli omaisuutta, jota ei kukaan voinut häneltä riistää. Marfa huoahti kesken työtään. Varmaan oli hän ollut kyläkuntansa onnellisin vaimo. Kaikkien ihmeeksi ja monen ivaksi oli Wanja ehdottoman raitis mies. Tupakastakaan hän ei välittänyt. Kerran hän oli yrittänyt ja silloin ruvennut voimaan pahoin. Sentähden ei hän enää yrittänyt. Eikä hänellä olisi ollut rahaakaan sellaiseen. Kaikki, mikä ei mennyt välttämättömiin elintarpeisiin, oli käytettävä kirjoihin.

Kumpikin piti tapansa senkin jälkeen, kun he olivat menneet yhteen. Marfa kävi kylän huvipaikoissa, kun vain jouti, ja nauroi miehelleen, joka kyyrötti kirjan ääressä kohta kun laski neulan kädestään.

Mutta ahne oli Marfa silti kuulemaan, mitä Wanja milloinkin oli lukenut. Ja kuultu painui mieleen. Wanja moitti kylän huvituksia tyhjänpäiväiseksi ajan tuhlaukseksi, mutta nauroi Marfan jutuille ja kuvauksille, kun tämä kotiin tultuaan lateli niitä miehelleen silmät nauravina ja poskissa kuopat.

Ensimäinen pelkoon vivahtava tunne hiipi Marfan mieleen silloin, kun hän huomasi, että luettu rupesi kypsyttämään jonkinlaista hedelmää Wanjassa. Wanja ei enää ollut vain hiljainen haaveilija. Hän oli ahminut ja keräillyt tietoja kuin mehiläinen ravintoa. Hän oli sulatellut ja muodostellut sitä sisimmässään, kunnes oli tullut sille asteelle, että saattoi eroittaa sen itsestään, asettaa sen kuin oman olemuksensa ulkopuolelle ja sitte arvostella. Silloin hän huomasi, että oli saanut laadituksi itselleen selvän ja johdonmukaisen kuvan siitä minkälaista elämän piti olla. Hänen ei tarvinnut kirjoista oppia, että se itse asiassa oli aivan toisenlaista.

Näihin aikoihin yhtyi Wanja ensi kertaa niihin, jotka julistivat uusia, ennen kuulumattomia oppeja sekä kirkosta että yhteiskunnasta. Hän ymmärsi, että he puhuivat juuri sitä, mikä hiljaisuudessa oli kytenyt ja kypsynyt hänen omassa sisimmässään. Hän uskoi kuten hekin, ettei kannattanut laidoista korjailla astiaa, jonka pohja on puhki. Hiljaisesta, haaveilevasta kyläräätälistä oli tullut täysverinen yhteiskunnallisen uudistuksen mies. Haaveilijana pysyi hän kuitenkin. Hän oli siksi kauan kulkenut kumarassa, sanoi hän, että tiesi mitä kumarassa kulkeminen merkitsi. Hän oli siksi kauan tuijottanut olevien olojen harmauteen, että hän tarkoin tunsi sen. Ja hän oli selvillä siitä, että harmauteen tuijottaminen ja kumarassa kulku oli tuleva hänen vertaistensa osaksi, kunnes koittaisi uusi parempi päivä, se päivä, jonka tulosta hän haaveili, ei itsensä, mutta ihmiskunnan ja lastensa tähden.

Marfan iloinen luonne oli yleensä huolellisesti osannut kiertää eteen asettuvia ristiriitoja. Mutta näihin aikoihin nyt tuli eräs eteen, joka ei ollut kierrettävissä eikä kiellettävissä.

Wanjaa katsottiin karsaasti monelta taholta. Se oli ilmeistä. Kylän vanhin oli monesti sanonut, että jollei Wanja tule järkiinsä, perii hukka sekä hänet että hänen perheensä. Ja pappi, isä-Sergei, murahteli kuin vihainen koira aina nähdessään Wanjan. Ja kuitenkin oli Wanja paras mies kyläkunnassa, ehkäpä koko maailmassa. Hän oli raitis, paljon lukenut ja ahkera. Ja kuinka hellä isäkin hän oli! Sitä ei voinut ajatellakaan ennenkuin näki. Kun lapset sairastivat, valvoi hän heidän luonaan, voiteli yskäiset rinnat rasvalla ja tärpätillä, pani kääreitä ja koetti kaikkia hyväksi kuulemiaan keinoja.

Marfa ei tuntenut ainoatakaan isää, joka piti lapsistaan niin hyvää huolta kuin Wanja. Ja kuitenkin riitti hänen hyvyytensä muillekin kuin oman perheen jäsenille. Olipa vaikka viimeinen leipä pöydällä eikä rahasta tietoa, sittekin taitettiin leipä nälkäiselle ohikulkevalle. Kaikkien piti auttaa toisiaan ja tehdä hyvää. Sitä teroitti Wanja sekä lapsille että naapureille.

Yleensä ei Wanja usein puhunut omista mielipiteistään. Välistä vain neuvoi ja oikaisi hiljaisella tavallaan, usein kuitenkin teoilla enemmän kuin sanoilla. Mutta Wanjan ajatukset olivat vähitellen syöpyneet Marfaankin. Hän oli kuunnellut ja märehtinyt niitä ja tullut vakuutetuksi siitä, että ne enimmäkseen olivat oikeat. Sitäpaitsi oli hän vakuutettu siitä, että mies, joka eli niinkuin hänen Wanjansa, ei voinut olla väärässä.

Miksi Wanja kaikesta huolimatta oli huonoissa väleissä johtomiesten kanssa, se oli Marfalle käsittämätöntä.

Kylän huvitukset jäivät vähitellen Marfalta syrjään. Koti ja lapset sitoivat häntä. Ja Wanjakin sitoi yhä enemmän ja enemmän, sitoi hyvyydellään, hiljaisella, itsepintaisen uutteralla eteenpäin pyrinnällään, ja niillä tulisilla puheilla, joihin hän välistä kotonaan puhkesi ja jotka aina koskivat sitä uutta parempaa päivää, joka oli tuleva lasten osaksi.

Mitä onnellisemmaksi Marfa tunsi itsensä, sitä enemmän hän rupesi pelkäämään. Pahat unet ja aavistukset ahdistivat häntä. Hän vavahti aina, kun oven-avauksesta kuuli vieraan olevan tulossa.

Ja kuitenkin, kun isku tuli, tuli se odottamatta.

Wanja oli mennyt lähikaupunkiin kokouksiin. Siellä oli eräs, jolla oli "puhuttavaa" ja tilaisuutta täytyi käyttää hyväkseen. Marfan olisi tehnyt mieli mukaan, mutta hänen äitinsä oli vasta kuollut, eikä hän voinut jättää lapsia. Hän ei itsekään ollut niin ketterä jaloistaan kuin tavallisesti. Hän odotti neljännen lapsensa syntymistä.

Kun Wanjaa ei määräpäivänä kuulunut kotiin, kävi Marfa levottomaksi. Joka kuluvalta päivältä kasvoi hänen huolensa. Wanja oli totuttanut naapureita siihen, että he määräpäivänä saivat heille luvatut työt. Nyt tulivat ihmiset kysymään vaatteitaan, eikä Marfa tiennyt miten selviytyä, vaikka itse teki, minkä lapsilta kerkesi.

Odotettuaan turhaan kaksi viikkoa, jätti Marfa lapset naapurien huostaan ja läksi lähikaupunkiin. Sieltä jatkoi hän matkaansa eteenpäin kuvernementin pääkaupunkiin.

Kuukausi oli kulunut umpeen, kun hän turhien ponnistelujen jälkeen oli valmis kääntymään kotiin. Silloin syntyi lapsi. "Tuskan maailmaan tuomana", oli hänellä tapana sanoa.

Kun hän palasi kotikyläänsä, hoiperteli hän eteenpäin kuin varjo. Käsivarret tuskin kykenivät lasta kannattamaan. Kodin kynnykselle hän pyörtyi.

Tainnoksista herätessään kuuli hän naapurivaimojen supattavan tuvan nurkassa. Vuoteen vieressä itkivät lapset.

Hän koetti ajatella. Käsi tapaili lasten päitä kuin koetellakseen olivatko kaikki siinä.

Vihdoin selkeni muisti. Hän kohottautui istualleen, nousi siitä lattialle ja sieppasi lapset syliinsä.

— Äiti! äiti! äiti!

He puristautuivat kaikki kilvan, nauraen ja itkien, niin lähelle häntä kuin mahdollista.

Muutamat vaimoista rupesivat itkemään. Eräs koetti häätää lapset äidin sylistä.

— Ei, sanoi Marfa päättävästi. — Antakaa lasten olla! Minä olen tehnyt minkä olen voinut. Nyt ei voi tehdä muuta kuin pitää huolta lapsista ja odottaa.

Siihen keskittyi senjälkeen koko hänen elämänsä. Hän ei poistunut kotoa muuta kuin työansiolle lähtiessään. Hänestä oli tullut yhtä kotirakas ihminen kuin Wanja oli ollut. Sunnuntaisin, jos hän jouti, luki hän Wanjan kirjoja. Työtä tehdessään ajatteli hän kuten Wanja sitä uutta parempaa päivää, jonka perijiksi hän tahtoi kasvattaa lapsensa.

Kun odotusta oli kestänyt kaksi vuotta, alkoi Marfan mieli painua. Hän ei enää jaksanut nauraa, ei edes lapsille iloksi. Usein hän myöskin kesken töittensä painui syviin ja raskaisiin ajatuksiin.

Näihin aikoihin alkoi rajan yli siirtyminen houkutella häntä. Hän sai ensi sysäyksen siihen vanhalta Iwana reppurilta, isä-vainajan toverilta, joka kylmänä talvi-iltana poikkesi hänen tupaansa.

Iwana toi tullessaan pitkä-aikaista iloa lapsille ja Marfalle vielä pitempi-aikaista ajattelemista.

Kaikki lapset saivat makeisia ukolta. Mascha sai korean rintaneulan, Tanja kuvan neitsyt Maariasta Kristuslapsen kanssa ja Jegor suupelin. Marfalle toi ukko terveisiä rajan toiselta puolen, saksalaisesta kylästä, jonne eräs Marfan ikätovereista oli joutunut naimisiin.

— Lähtisit sinne sinäkin, ehdotti ukko. — Marja Antonownalla on hyvä mies, pieni kauppaliike ja monta käskettävää. Siellä saisit työtä paremmin kuin täällä sekä itsellesi että lapsille.

Ne sanat eivät antaneet Marfalle rauhaa, ei yöllä eikä päivällä. Unessakin kuljettivat ne hänen eteensä kuvia rajantakaisesta hyvyydestä. Hän kuroitti unessa kätensä, tavoitteli ja tapaili, koskaan tavoittamatta, ja heräsi siihen, että pimeässä harasi sormillaan seinää pitkin.

Enin ajatteli hän sitä, että lapset ehkä siten pääsisivät paremmille päiville. Siellä, rajan toisella puolella, voisi hän kasvattaa ja kouluuttaa heitä Wanjan mielen mukaan. Siellä koittaisi heille se uusi päivä, josta Wanja oli unelmoinut. Täällä ei sitä kannattanut odottaa, ei hänen eikä muiden. Täällä lasten täytyi kulkea samoja latuja, joita isät ja esi-isät olivat kulkeneet. Ja ne olivat raskaat astua, sen hän tiesi.

Joulunpyhinä kirjoitti Marfa Marja Antonownalle. Vastaus tuli pian ja kevät-töitä tehdessä kulki hän jo näillä vieraanmaan vierailla vainioilla.

Marja Antonowna oli järjestänyt kaikki parhaimman mukaan. Jegorille oli hän hankkinut paikan erään vihanneskauppiaan luona, joka tarvitsi pientä apuria ja samalla tahtoi perehdyttää lapsiaan venäjänkieleen. Mascha oli toimitettu lasten toveriksi toiseen samanlaiseen paikkaan. Tanja, jonka äidin ollessa työmailla piti hoitaa pikku Pamelaa, sai lapsi matkassaan olla Marja Antonownan luona ja siellä tehdä pikku palveluksia.

Jos näin jatkuisi, voisivat he hyvinkin ansaita leipänsä. Ei olisi niin vaikeatakaan sitte, kun perehtyisivät kieleen. Ja pian se kävisi. Wanjan opinhalu oli syöpynyt veriin sekä hänelle että lapsille.

Marfasta tuntuu yht'äkkiä siltä kuin seisoisi Wanja hänen edessään. Hän hymyilee kaunista hymyään, jota näytettiin vain joskus hänen tullessaan hyvin iloiseksi, ja sanoo: Oikein teit, Marfa, kun tulit tänne lasten kanssa!

Marfan työinto tuntuu monistuvan. Hän ei enää elä entisyydessä. Hän ajattelee lapsia ja heidän tulevaisuuttaan. Hän uskoo varmasti, ettei hän koskaan saa surun päiviä heistä. He ovat kaikki niin terveitä, kauniita, ja hyviä lapsia. Ja näyttäähän nyt tulevaisuuskin valkenevan.

Tokkohan Jumala olisi suonut lastenkaan menestyä näin hyvin, jos Wanja olisi ollut ihan väärässä. Mutta täytyipä kotona Wenäjällä yksin vastustajienkin tunnustaa, ettei niin hyviä lapsia ollut koko kotikylässä. Heillä oli isän opinhalua ja äidin iloisuutta, ja sitte tuota Wanjan tahtoa tehdä kaikille hyvää, joka teki heidät niin kohteliaiksi lapsiksi, että vieraidenkin täytyi pitää heistä.

Eivätkö sellaiset lapset menestyisi maailmassa? Ja kun ensin yksi menestyisi, auttaisi hän toisia, kunnes kaikki menestyisivät. Siihen olivat he pienestä asti oppineet.

Marfa herää yht'äkkiä ajatuksistaan. Hän huomaa miehen, joka hätäisesti ja ankara ilme kasvoillaan kiiruhtaa häntä kohti.

Hän ei tiedä miksi, mutta hän tuntee kangistuvansa pelosta.

Mies on nyt kohdalla. Hän pysähtyy Marfan eteen.

— Työ siihen paikkaan! hän komentaa. Sota on julistettu. Venäläiset pois maasta! Sota!

Lyhde heltiää Marfan kädestä ja huulet toistavat tuon vasta kuullun, vieraskielisen sanan.

Sota! Hänellä on vähän tietoja siitä, mitä tuo sana merkitsee historian lehdillä. Mutta että se nyt koskee häntä ja hänen aikalaisiaan, se on hänestä käsittämätöntä.

— Sota, hän toistaa vielä kerran, ja nyt nostaa tuo sana hänen eteensä välkkyviä aseita, järeitä tykkejä ja tulen tuisketta.

— Lapset, lapset! hän kirkaisee ja lähtee juoksemaan.

Hengästyneenä hän saapuu Marja Antonownan kotiin. Pihalla leikkivät Tanja, Pamela ja Marjan lapset. Hän huutaa omiaan nimeltä ja puristaa heitä rintaansa vastaan.

Marja Antonowna ilmestyy samassa portaille. Hänkin on hyvin kalpea.

— Marfa, sinun täytyy lähteä, sanoo hän.

Mieheni kertoi, ettei ketään enää lasketa rajan yli. Teidän täytyy kiertää.

— Enkö minä enää saa palata lasteni kanssa sinne, mistä tulin?

— Sinne, mistä tulit, mutta ei samoja teitä.

— Lapset, lapset! — Marfa ei enää ajattele muuta. Tie on hänelle yhdentekevä, kunhan hän saa kaikki lapset mukaansa.

Tanja pannaan sananviejäksi Maschalle ja Jegorille. Äiti rupeaa kokoilemaan tavaroitaan. Marja Antonowna tulee auttamaan. Hänellä on pari leipää ja isohko voikimpale, mitkä hän pistää Marfan käteen.

— Ota! Se voi olla hyvinkin tarpeen. Mutta älä näytä.

Marfa ei ymmärrä miksi ei saisi näyttää. Vasta matkan varrella se selviää hänelle. Marjan mies on saksalainen ja he kulkevat vieraan vihollismaan läpi.

Seteliraha, minkä Marja hyvästijättäessään on pistänyt hänen käteensä, polttaa kuin olisi se varkain otettu.

Marja oli kuitenkin hyvästijättäessään ottanut kaulasta, suudellut kaikkia lapsia ja itkenyt kovin. Hän oli siis sama kuin ennenkin, vaikka sota on syttynyt. Se ajatus helpoittaa rahankin suhteen.

Marfa ei tiedä, mitä hän oikeastaan ajattelee pitkin matkaa. Hän on kuin puutunut. Ainoa selvä ajatus on huoli lapsista.

Kerran, eräällä rautatie-asemalla he jo joutuivat pois äidin luota. He väistivät vanhempia ihmisiä ja sitte eroitti tungos heidät Pamelaa käsivarrellaan kantavasta äidistä.

Juuri ennen junan lähtöä sai äiti vihdoinkin lapset käsiinsä ja sai kiskaistuksi vaunun astimille.

Kuinka hän torui ja riiteli, riiteli ja itki!

Nyt jälestäpäin tulee hänelle oikein paha mieli siitä. Jegorilla oli aivan tullut vedet silmiin. Hän on niin helläluontoinen poika ja hän on tietoinen siitä, että hänen pitäisi pitää huolta tytöistä.

Äiti tahtoisi sivellä pojan päätä. Mutta hän ei voi. Hänellä on Pamela käsivarrellaan, ja ahdinko neljännen luokan vaunussa, missä hän seisoo, on niin suuri, että hänen on mahdoton liikahtaa. Kyynärpäällään saa hän kuitenkin vähän kosketetuksi poikaan. Tämä katsoo äitiin ja äiti hymyilee. Toinen on saanut, toinen on antanut anteeksi. He tuntevat sen.

Äiti nojaa raskaasti vaunun seinään. Hän on niin väsynyt, että tuskin pystyssä pysyy, mutta lasten tähden _täytyy_.

Miten äärettömän kauan tätä matkaa jo on kestänyt! Ja milloin loppuneekaan? Yhtenään on pysähdyttävä! Yhtenään toimitetaan tarkastuksia. Junat ovat täpötäydet. Heitä ei oteta mukaan. Taivasalla on nukuttava. Sitte tullaan hätistelemään pois. Työnnetään, potkitaan, lyödään. — Ruokaa ei ole mahdollista saada senjälkeen kuin Marja Antonownan eväät ovat loppuneet.

Lapset itkevät nälissään. Marfa koettaa lohduttaa heitä sillä, että he saavat ruokaa, kun tullaan siihen maahan, missä ei käydä sotaa. Mutta hän tuntee itse olevansa liian väsynyt odottaakseen tai toivoakseen mitään. Hän muistaa niitä valoisia ajatuksia, joita hän ajatteli lastensa puolesta. Hän ajattelee sitä "uutta parempaa päivää", josta Wanja puhui. Ja hän syyttää itseään katkerasti siitä, että hän on kuljettanut lapsensa pois kotoa vieraan viholliskansan jalkoihin.

Hänestä tuntuu siltä, että täältä he eivät pääse koskaan. Ja jos pääsevätkin, niin tällaista on vastaisuudessakin elämä, sekä hänen että lasten: ahtautta, survomista, kovaa kohtelua ja nälkää.

Mutta yht'äkkiä välähtää hänen mielessään ajatus, joka vaikuttaa loppumaisillaan oleviin voimiin kuin puhallus sammuvaan hiillokseen.

Nythän tarvitaan miehiä maan puolustukseen. Nyt löytyy varmaan moni jäljettömiin kadonnut. Miksei löytyisi hänen Wanjansakin?

Hän tulee yht'äkkiä varmasti vakuutetuksi siitä, että koko tämä sota on syttynyt sitä varten, että hän saisi Wanjansa takaisin. Nyt heitä ahdistellaan. Heitä hätistellään, heitä karkoitetaan. Mutta kaikki tapahtuu siksi, että he olisivat kotona omassa tuvassa, kun Wanja tulee.

Ja kuinka hän ihastuu, kun näkee lapset! Tämäkö on Jegor, minun oma poikani? Ja Mascha on vieläkin pitempi! Hän on kuin äidin kuva!

Isä katsoo ihastellen vuoroin äitiin vuoroin lapsiin. Mutta Marfa kokoo kaikki lapset eteensä ja sanoo: Isä, tässä he ovat kaikki. Minä en ole voinut tehdä heidän hyväkseen kaikkea, mitä olisin tahtonut, mutta minä olen koettanut parastani. Minä olen odottanut sinua ja olen koettanut kasvattaa heitä sitä uutta parempaa päivää varten, josta sinä puhuit.

Marfa on niin eläytynyt mielikuvitelmaansa, että hän unohtaa kaiken muun. Hän ei tunne nälkää eikä väsymystä. Hän ei sure kovia sanojaan Jegorille eikä sitä että Pamelan täytyi nukkua itkien leipää. Hän tietää, että kaikki on unohdettua, sitte kun he ovat kotona Wanjan luona.

Marfa huomaa, että vihdoinkin lähestytään merta. Hänestä tuntuu kuin olisi se kodin kynnys. Väsymys on kuin pois pyyhkäisty. Kiihkeästi puristaa hän Pamelaa rintaansa vasten. Hän muistaa, että tämä on "tuskan maailmaan tuoma lapsi", jota isä ei vielä ole nähnyt.

Kuinka isä ihastuukaan tähän iloiseen, päivänpaisteiseen tyttöönsä!

Juna pysähtyy. Ollaan siis perillä.

— Pysykää lähellä, lapset, hän varoittaa. Sitte kuljettaa ihmisvirta häntä pois junasta, rantaa kohden, lähemmäksi kotimaata ja Wanjaa.

Laivassa tulee Marfalle kova hätä. Hän ei näekään vanhempia lapsiaan.

Hän tunkee voimiensa takaa ympäröivää ihmismuuria, itkee ja rukoilee. Kaikki on turhaa. Ihmiset hänen ympärillään eivät ymmärrä häntä. Tuskassaan ei hän muista ainoatakaan saksan sanaa. Vihdoin saa hän huudetuksi: Kinder, Kinder!

Muuri hänen ympärillään alkaa liikahdella. Hän pääsee vähitellen siirtymään paikasta toiseen. Lapsiaan hän vain ei löydä.

Junavaunutkin ovat jo lautalla. Hän ei pääse niiden toiselle puolelle. Ja siellä kai lapset ovat.

Silloin huomaa hän, että ollaan liukumassa merelle päin.

Hän lyyhistyy kokoon. Pamela rupeaa itkemään. Hän kuulee, mutta ei voi auttaa. Hänen on mahdoton liikuttaa jäseniään. Kaikki käy mustaksi hänen ympärillään. Hän kuulee kolahduksen ja tuntee kipua päässään, sitte hän ei enää tiedä mitään.

Kun hän herää, ympäröi häntä yhä paksu ihmismuuri. Hän ei ymmärrä miksi. Vähitellen rupeaa hän kuitenkin muistamaan. Laiva keinuu ja raittiit tuulet puhaltavat vasten kasvoja. Hän ymmärtää, että vielä ollaan merellä.

Vieras nainen ojentaa hänelle Pamelan. Marfa ymmärtää, että nainen on pitänyt lasta sillä aikaa, kun hän itse on ollut tainnoksissa.

Hän ottaa tyttönsä ja vakuuttaa itselleen, että toiset lapset ovat junan toisella puolella.

Hän nojaa muutamiin tavara-arkkuihin. Hän on niin väsynyt, että jalat tuskin kannattavat. Lasten tähden täytyy hänen koettaa levätä, ettei vastaisuudessa vielä laiminlöisi heitä.

Nyt, nyt tullaan vihdoinkin maihin, siihen maahan, jossa ei sotaa käydä ja jota lapset olivat ikävöineet. — —

* * * * *

Hoippuen, tyttö käsivarrellaan, kulkee Marfa edestakaisin rannalla. Tylsänä, epätoivoisena tuijottaa hän merelle päin. Hänen lapsensa ovat poissa, ovat vieraassa vihollismaassa ilman äitiä.