Part 7

Hiljaisuuden vallitessa kuulin säveleitä kauempaa. Sieltäkin nousi raketteja, sielläkin oli kirjavia lyhtyjä. Nyt huomasimme, että laulajat ja soittajat ovat asettuneet eri ryhmiin vähän matkan päähän toisistaan, joten koko Canale grande on kilometrin pituudelta yhtenä ainoana suurena konserttisalina.

Hetkisen kuluttua laulu alkoi uudestaan. Väristys kävi läpi sielun. Ne olivat noita iloisia, onnellisia Italian säveleitä, jotka omituisella keveällä sulollaan lumoavat mielen. Niitä kuunnellessa kotoinen raskasmielisyys katoaa, suomalainenkin unohtaa hetkeksi sen "Sydämeni laulun", jossa puhutaan "Tuonen suuresta tuvasta ja hienosta hiekkakehdosta"... Etelän säveleet nostavat, hurmaavat, kantavat kehdon kauas keskelle laakerilehtoja, joissa hehkuva aurinko paistaa ja lapsi huolettomana tavoittelee varjoisan oranssipuun kypsiä hedelmiä... Nyt kajahti "Santa Lucia"!

"Sul mare luccica l'astro d'argento, placida è l'onda, prospeio è il vento. Venite all'agile barchetta mia. Santa Lucia!"

(Suomeksi: Merellä loistaa hopeatähti, tyyni on aalto, suotuisa on tuuli. Tulkaa kevyeeseen veneeseeni. Pyhä Lucia!)

Sovittu tunti oli loppuun kulunut. Teimme lähtömerkin. Gondolieeri pani aluksen liikkeelle. Äänettömästi, nopeasti hajosivat ympäriltämme tiheään sulloutuneet gondoolit, aivan kuin toisiinsa kietoutuneet käärmeet, jotka hiljaa soluvat kukin omalle suunnalleen. Poistuessamme seurasi meitä vielä kauan "Santa Lucian" keveät säveleet...

Kotiin palattuamme ei meillä ollut halua tuntikausiin mennä levolle. Avasimme ikkunan, menimme pienelle parvekkeelle ja istuimme siellä kauan hiljaa, äänettömässä hurmauksessa. Kaunis oli Markuksen tori valon tulviessa torilta ja kuun silloin tällöin pilkistäessä pilvien välistä, mutta se kauneus ei ollut mitään tääniltaisen kauneuden rinnalla. Nyt oli koko ilma täynnä kuun hohtavaa hopeaa, nyt meri kultana kimmelsi, nyt San Marcon kupoolit ikäänkuin kirkastettuina loistivat ja Dogien palatsi sen takana haaveellisen salaperäisenä kertoi kummia tarinoita Venetsian muinaisesta loistosta ja "lyijykamarien" kauhuista...

* * * * *

Kun vihdoin raketit lakkasivat räiskymästä ja lyhdyt vähitellen sammuivat Markuksen torilla, suljimme mekin ikkunamme ja otimme lamppuun valkean. Silloin huomasimme, että päivällä oli tullut kirje kotoa.

Kirje tiesi, että Suomessa oli vielä 20 asteen pakkanen ja paljon lunta ja vinhat vihurit... että ihmisten kasvot olivat vainovuosien suruista synkeät... ja että vanhat ihmiset olivat ennustaneet pitkällistä ja kylmää kevättä...

Mitkä vastakohdat! Kotona Suomessa tuima talvi vielä keskellä huhtikuuta... Venetsiassa kukkainen kevät ja lempeät tuulet...

Tuolla kotona synkkä suru ja raskasmielinen epäluulo kansalaisten kesken... täällä etelässä keveä laulu ja huoleton mieli.

Tuntui melkein siltä, kuin me pohjolan lapset olisimme tehneet syntiä antautuessamme huolettoman ilon valtaan etelässä, silloin kuin kotona isät, äidit, veljet ja sisaret kärsivät kylmää...

Ja sydämen valtasi kiihkeä kodin kaipaus. Jos vielä pääsisi kotiin, niin kaksinkertaisella uskollisuudella ja rakkaudella palkitsisi Suomi-äidille sen, että on päässyt vähäksi aikaa Italiaan, kerran saanut gondoolissa keinua ja kuunnella laulua kanavalla.

Silloin selvisi sydämelle se, ettei tahtoisi vaihtaa kylmää ja köyhää kotimaatansa loistavaan Venetsiaan. Venetsiassa eletään vanhoilla säästöillä, huolettomasti kulutetaan rikkaiden esi-isien suurta perintöä, jota ajan hammas armottomasti jäytää. Mutta kotona Suomessa on kaikki nuorta... kaski on vasta kaadettu, touko vasta vihottaa. Hallaa on Suomen soissa ja hallaa ihmisten sydämissä... mutta siellä nuori ihminen tuntee itsensä tarpeelliseksi, ja elämän onni, mitä se muuta on, kuin tieto siitä, että on tarpeellinen...

Ja sen, joka ei sammuta sydämestänsä rakkautta, ei tarvitse pelätä, että talven valta on ikuinen. Pitkänkin talven ja kylmänkin kevään jälkeen kerran tulee kesä, ja vielä pitää paikkansa "Maamme"-laulajan profeetallinen ennustus:

"Viel' lempemme saa hehkullaan Sun toivos, riemus nousemaan, Ja kerran laulus, synnyinmaa korkeemman kaiun saa!"

IX. VÄHÄN VENETSIAN TAITEEN HISTORIAA

Sen joka ei ole omin silmin nähnyt suurten taiteilijain alkuperäisiä teoksia, on mahdoton saada oikeata käsitystä niiden vaikutuksesta, sillä mitkään jäljennökset eivät pysty antamaan niistä oikeata kuvaa. Luonnollista on, että kirjailijan on mahdoton sanoin kuvata tällaisen taiteen voimaa ja väriloistoa. Nuoren lukijakunnan huviksi saakoot tässä sijansa vain muutamat historialliset tiedot Venetsian vanhemman taiteen tunnetuimmista mestareista.

Myöhään on Venetsiassa syntynyt omintakeinen taide. Jo 13. vuosisadalla oli Italian mannermaalla suuria taiteilijoita, jotka pyrkivät vapautumaan keskiaikaisen taiteen kahleista, ja 1400-luvulla saa alkunsa ihana ja vapaa renessansityyli. Mutta Venetsian San Marcoa kaunistivat kauan vielä Konstantinopolin mestarit bysantilaisen jäykillä mosaikeilla. Keskiaikais-bysantilainen tyyli hallitsi Venetsian taidetta monta vuosisataa, ja se esiintyy siellä 15. vuosisataan saakka.

Sen jälkeen alkoivat italialaiset mestarit mannermaalta vaeltaa Venetsiaan, ja nämä tekivät renessansityylin tutuksi saarivaltakunnassa. Veronasta esim. kutsuttiin _Vittore Pisano_ ja Umbriasta _Gentile da Fabriano_, molemmat 1400-luvun suurimpia mestareita. Kuuluisimmat kuvanveistäjät Venetsiassa, Andrea Verrocchio (1435—88) ja Jacopo Tatti eli Sansovino (1486—1570) olivat molemmat Firentsestä. Mutta vielä merkillisemmältä kuuluu se, että renessansiajan mainioimmat maalarinerot Venetsiassa, Giorgione, Tizian, Paolo Veronese ja Palma Vecchio, ovat mannermaalla syntyneitä. Ja kuitenkin on yksimielinen arvostelu venetsialaisista, että taidelahja on heillä ikäänkuin synnynnäisenä ominaisuutena. Mutta syynä siihen, että vieraat taiteilijat niin kauan pitivät valtaa Venetsiassa, lienee se, että saarivaltakunnan kauppiasruhtinailla oli runsaasti rahaa, jonka avulla voivat koota joukoittain vieraita taiteilijoita suorittamaan suuria tilauksia San Marcossa ja Dogien palatsissa. Monet noista mannermaalta muuttaneista miehistä jäivät Venetsiaan asumaan, loivat teoksia, joita katsellessaan ihmiskunta vieläkin vaipuu syvän hartauden valtaan, ja lepäävät nyt Venetsian kirkoissa.

_Andrea Verrocchlo_, suuren Lionardo da Vincin opettaja, oli syntynyt Firentsessä 1435. Hän oli etevä kultaseppä, musiikin harrastaja, vieläpä maalarikin, mutta ennen muuta kuvanveistäjä. Hän loi veistokuvia kullasta, hopeasta, pronssista, marmorista, terracottasta, vieläpä puustakin. Verrocchion teoksissa ilmenee voimakas miehuus. Hänen veistokuvistaan on kuuluisin _Bartolonimeo Colleonin_ mahtava ratsastajakuva, joka on San Giovanni e Paolo kirkon edustalla. Colleoni oli noita condottierien nimellä tunnettuja palkkasoturijoukkojen päällikköjä, jotka keskiajan loppupuolella olivat Italian pikkuvaltioitten turvana sekä kauhuna. Colleonille oli tasavalta antanut niin suuren vallan että hän itse kuolinvuoteellaan varotti hallitusta vastedes korottamasta ketään yksityistä henkilöä niin mahtavaan asemaan. Kuollessaan Colleoni testamenttasi valtiolle 100 tuhatta kultatukaattia sillä ehdolla, että hänen muistomerkkinsä pystytettäisiin Markuksen torille!

Pelätyn kenraalin kuvaa luomaan kutsuttiin Verrocchio varta vasten Firentsestä. Patsaan paikaksi ei toki määrätty Markuksen toria, vaan eräs pienempi tori yllämainitun San Giovanni e Paolo kirkon kauniin fasaadin edessä. Kuuluisa taiteilija kuoli Colleonin kuvaa valaessaan 1488, mutta eräs hänen oppilaansa valmisti teoksen mestarin luonnoksen mukaan.

Colleonin patsaasta on vuosisatain kuluessa paljon kirjoitettu, ja vielä tänäkin päivänä sitä taiteentuntijat suuresti ihailevat. Väkivaltaisessa voimassaan on se ikäänkuin nyrkkivallan ajan vertauskuva. "Colleoni istuu mahtavana satulassaan, ratsastaen rajusti kuin sadun kuningas. Ihmisistä hän ei piittaa; hän ratsastaa seikkailuihin yli kattojen ja kanavien, ja jalusta, jolla hän seisoo, on kaita ja korkea, kirkon katon tasalla. Siinä ei ole hevoselle tilaa. Yksi askel vaan, niin hevonen ja ratsastaja olisivat syvyydessä — jos edessämme olisi hevonen todellisuuden maailmasta. Mutta satukuninkaat ratsastavat ilmassa yhtä varmasti kuin maan pinnalla". Näin kuvaa eräs taiteen tuntija Colleonin patsaan rohkeaa kauneutta.

Venetsian rakennustaiteeseen loi ihanan leiman _Jacopo Tatti_, joka opettajansa mukaan otti _Sansovinon_ nimen. Hän syntyi Firentsessä v. 1486 ja kuoli Venetsiassa 84 vuoden ikäisenä. Jacopo Sansovino eli nuoruutensa päivinä useita vuosia Roomassa, juuri siihen aikaan, jolloin Bramante rakensi Pietarinkirkkoa ja Rafael sekä Michelangelo freskomaalauksilla kaunistivat Vatikaania. Täynnä luomisintoa ja innostusta täysrenessansin aatteisiin saapui Sansovino Venetsiaan v. 1527. Siellä hänen voimansa kehittyi täyteen kukoistukseensa. Roomasta saamiensa esikuvien pohjalla hän kehitti omintakeisen tyylin, jonka tunnusmerkkinä on erinomaisen kevyt kauneus ja loisto rakennuksen koristelussa. Hänen ihanin rakennuksensa on _Markuksen Kirjastotalo_ Piazzettan varrella. Sen merenpuoleinen fasaadi on vähäläntä, mutta "ollen pontevasti jäsenneltynä alhaalta doorialaisilla, ylhäältä joonialaisilla seinäpylväillä, joiden välissä molemmissa kerroksissa aukenee vapaita kaarisuojamia alhaalla pilarien, ylhäällä sirojen pylväitten päältä, synnyttää se mahtavan vaikutuksen, jonka runsaat veistokuvakoristukset kaarien kairoissa, päätinkivissä ja friiseissä korottavat ylimmilleen, ja jolle katon rintanojaparvekkeet päälle aseteltuine pystykuvineen ja obeliskeineen luopi eloisan päällispäätteen". [W. Lübke, Taiteen historia, suom. K. Forsman.] Monet ajat tämä verraton loistoteos pysyi Venetsian rakennustaiteen mallikelpoisena esikuvana.

Sansovinon muista rakennuksista ovat kuuluisimpia "Zecca" eli rahapaja Canale granden varrella sekä "Loggettaksi" nimitetty korurakennus, joka hautaantui soraan kuuluisan Campanilin sortuessa.

Sansovino oli myöskin mestari kuvanveistäjänä. Hänen aikanansa Michelangelo vaikutti niin voimakkaasti kuvanveistäjiin, että useimmat kokonansa kadottivat omintakeisuutensa, muuttuen valtavan mestarin jäljittelijöiksi, mutta Sansovino, vaikka ihailikin Michelangeloa, pysyi kuitenkin itsenäisenä. Hänen veistoteoksensa huokuvat valoisaa suloisuutta. Sansovinon Loggettaan sijoitetuista kuvista vahingoittuivat monet pahasti hautaantuessaan soraan kesällä 1902, mutta San Marcossa näemme ennen mainitsemamme kauniit pronssista tehdyt kuoriovet henkevine korkokuvineen sekä muita pronssisia korkokuvia ja kuvapatsaita.

Sulouden ohella on Sansovinon teoksissa myöskin miehekästä voimaa. Sitä todistavat Jättiläisportaiden mahtavat "jättiläiset" _Mars ja Neptunus_, joissa useat taiteen tuntijat luulevat huomaavansa Michelangelon "Davidin" vaikutusta. Muita Sansovinon teoksia tavataan Venetsian kirkoissa sekä Italian mannermaan kaupungeissa.

Vähitellen kehittyy Venetsiassa syntyneitten omastakin keskuudesta kuuluisia taiteilijoita. Rikkaassa saarivaltakunnassa olivat taide ja teollisuus läheisessä yhteydessä keskenään, ja taidetta harjoitettiin perheittäin niin että pojat ikäänkuin jatkoivat isän ammattia. Niin on Venetsiassa kahden tahi useamman tekijän yhteistyön tuloksena syntynyt monta taiteen luomaa, joiden tekijää ei varmasti tunneta. Venetsian etevimpiin taiteilijasukuihin kuuluivat ennen mainitut Massegne veljekset, jotka v. 1393 yhdessä muodostivat kauniit kuvapatsaat San Marcon kuoriaidakkeelle. Tunnettuja ovat myöskin _Buon, Rizzi, Lombardi ja Leopardi_ nimiset taiteilijasuvut. Mutta muita kuuluisampi on _Bellinin_ perhe, josta lähti kolme suurta maalaria: isä Jacopo ja pojat Gentile ja Giovanni Bellini.

_Jacopo Bellini_ on ensimmäinen venetsialainen maalari, joka alkaa vapautua vieraasta vaikutuksesta ja löytää venetsialaisille oman alan, käyttäen väriä varsinaisena elonilmauksena. Maailmassa lienee harvoja kaupunkeja, joissa värivaikutukset ovat niin voimakkaat kuin Venetsiassa. Se johtuu Venetsian ihmeellisestä asemasta väririkkaan Adrianmeren sylissä. Laguunikaupungin ilmakangastukset kiinnittivät asukasten mielen jo varhaisina aikoina värien viehätykseen ja kehittivät koko kansassa voimakkaan väriaistin. Taiteilijain silmää hiveli puvut ylhäisen ylimystön ylellisissä juhlissa, ja tämän komeuden kuvaamisessa oli maalareille tyhjentämätön väririkasten aiheitten lähde. Tällä perustuksella Venetsian maalaustaide edistymistään edistyy. Merta vallitsevan Venetsian komeus heijastaa vuosisatoja maalaustaiteen mestariteoksista, mutta samalla nämä teokset esittävät tämän loiston ihannoituna. Venetsialaisen taiteen luomat henkilöt ovat sopusointuisen kauneuden kuvia. Heissä ei huomaa mitään kiihkeän kuohuvaa sisällistä elämää, vaan he, erään taidehistorioitsijan sanoja käyttääksemme, "ikäänkuin nauttivat sorron siteistä vapautetun kauneuden onnesta, aivan kuin Olympon jumalat rauhassa riemuiten onnellisesta olostaan".

Oikea värien mestari oli Jacopo Bellinin nuorempi poika _Giovanni Bellini_. Hän syntyi Venetsiassa 1430, oli isänsä sekä lankonsa Andrea Mantegnan oppilaana, työskenteli koko ikänsä syntymäkaupungissaan, eläen 90 vuoden ikäiseksi. Hänen oppilaitaan olivat Venetsian suurimmat maalarit Palma Vecchio, Giorgione, Sebastiano de Piombo, vieläpä itse Tiziankin. — Koko pitkän elämänsä ijän Giovanni Bellini uutterasti tutki värien käyttämisen salaisuutta ja kehitti värityksen omissa teoksissaan miltei verrattomaan voimaan, kirkkauteen ja lämpöön. Mitä vanhemmaksi hän eli, sitä enemmän hänen voimansa kasvoi, niin että hänen viimeiset maalauksensa jo miltei vetävät vertoja Tizianin teoksille. Giovanni Bellinin parhaat maalaukset ovatkin syntyneet hänen loppuijällään ja todistavat ne voimakasta henkeä ja jaloa luonnetta. Bellinin kuvissa esiintyy jalo arvokkaisuus ja juhlallinen rauha. Hänen madonnankuviansa näkee Venetsian kirkoissa sekä Taideakatemian kokoelmissa Canale granden varrella. Kuuluisimmat ovat alttarikuva "Maria de Frari" kirkon sakastissa, sekä "Madonna valtaistuimella", joka on Akademiassa. Kumpaisenkin madonnan ympärillä on pyhimyksiä sekä soittelevia enkeleitä, joita kaikkien aikojen maalarit ovat ahkerasti kopioineet. Viimeksi mainitusta teoksesta on sanottu, että se vaikuttaa kuin juhlallinen kirkkovirsi. Bellinin maalaamista muotokuvista on "dogi Loredanin" kuva tunnetuin.

Giovanni Bellinin ajoista on öljymaalaus ollut venetsialaisen taiteen erikois-alana. Laguunikaupungin kosteassa ilmanalassa ei voitu käyttää freskomaalausta, jolla renessansiajan suuret mestarit mannermaalla koristelivat historiallisten rakennusten seiniä. Jos Venetsiassa tahdottiin saada aikaan seinämaalausta, silloin oli seinä verhottava vaatteella tahi puulla, ja kuvat täytyi maalata öljyvärillä. Sen johdosta syntyivät nuo kymmenien neliömetrien kokoiset öljymaalaukset, jotka vielä tänäkin päivänä kuuluvat venetsialaisen taiteen ihmeihin. Siinä tarjoutui maalareille sopiva tilaisuus saarivaltakunnan loistavat! elämän kuvailemiseen. Tällaiseen tehtävään antautui ensimmäisten joukossa Giovanni Bellinin vanhempi veli _Gentile Bellini_, joka oli saanut ristimänimensä isänsä opettajan Gentile da Fabrianon mukaan. Hän syntyi v. 1429 ja kuoli 1507, eläen siis hänkin korkeaan ikään, kuten monet Venetsian suuret taiteilijat. Gentile Bellini ei maalannut hartauskuvia, hän loi laatukuvallisia historiamaalauksia pyhimystarujen mukaan. Aiheena on aina joku juhlakulkue tahi pyhimyksen tekemä ihme, joka antaa mestarille aihetta kuvata Venetsian historiallista elämää. Hänen tauluissaan on suuri joukko henkilöitä, jotka ovat uskollisia kuvia 15. vuosisadan venetsialaisista. Kuuluisin on "Pyhän Markuksen saarna Aleksandriassa", jota nykyänsä säilytetään Milanossa. Mutta Venetsian Taideakatemiassakin on valtavan suuria maalauksia juhlakuluista Markuksen torilla sekä pyhäinjäännösten tekemistä ihmeistä, joissa näemme hänen aikansa Venetsian kanavineen ja ylhäisine ylimyksineen.

Gentile Bellinille uskoi tasavalta tärkeitä tehtäviä. V. 1474 hän sai toimekseen Dogien palatsin suuren neuvoston salin maalauksien parantamisen, mutta 5 vuoden kuluttua työ keskeytyi sen johdosta, että Turkin sulttaani pyysi Venetsiasta etevää maalaria ja Gentile lähetettiin valtion kustannuksella Konstantinopoliin. Siellä hän maalasi sulttaanin sekä useitten muiden turkkilaisten hallitusherrain kuvat ja palasi vuoden kuluttua ritarin arvoon korotettuna kotiinsa, koottuansa kultaa ja kunniaa sekä suuren joukon itämaisia aiheita. Venetsiaan palattuaan hän veljensä Giovannin kanssa yhdessä valmisti Dogien palatsin maalaukset.

Korkealle olivat Bellini veljekset kohottaneet kotikaupunkinsa taiteen, mutta heidän jälkeensä Venetsian maalaustaiteen voima vielä vahvistuu kohoten 1500-luvulla korkeimpaan täydellisyyteen. Silloin vaikuttavat Giovanni Bellinin etevimmät oppilaat, Venetsian maalaustaiteen kolme suurinta neroa, Giorgione, Palma Vecchio ja Tizian.

He ovat saman ajan lapsia, ja kaikki kolme kotoisin alppiseudusta. Giorgionen ja Palma Vecchion kotikylät ovat Po-laaksoon haarautuvien Alppien juurella, ja Tizian on syntynyt friaulisilla alpeilla, joiden ääriviivat kirkkaalla ilmalla voi nähdä Venetsiasta. Ihanien kotiseutujen muisto kangastaakin kauniina näiden mestarien teoksissa heidän luomisaikansa loppuun asti.

Ensiksi mainittu näistä kolmesta mestarista, _Giorgione_, on tullut tienraivaajaksi maisemamaalauksen alalla, samaten kuin Gentile Bellini oli laatumaalauksen kehittäjä. Bellini veljekset olivat jo asettaneet maisemia henkilöittensä taustaksi, mutta Giorgione katselee maisemaa semmoisenaan, runollisen hengen kirkastamana. Tämä nuori taiteilija, joka oli saanut opettajaltaan värin syvän hehkun ja luonteen kuvaamisen voiman, "kehitti kumpaakin tuimaksi, miltei demoonilliselta tuntuvaksi tuleksi".

Giorgionen kuuluisimpia kuvia on "Tähtien tutkijat": kolme miestä keskellä verrattoman ihanasti maalattua maisemaa. Kuvan sopusointuiset muodot ja salaperäinen tunnelma vaikuttavat syvästi katselijaan. Yhtä kuuluisa on "Giorgionen perhe", jota säilytetään Venetsiassa. Kauniin maiseman edustalla on puolialaston nainen lapsi sylissä, ja vähän matkan päässä seisoo nuori mies sauva kädessä, aivan kuin vartiana. — Että Giorgione oli myös etevä muotokuvamaalari, sitä todistaa m.m. eräs Firentsessä oleva kuva "Soittajaiset". Näemme erään hengellisen herran klaveerin ääressä ja hänen vieressään erään toisen, joka soittaa viulua. Toisella puolella seisoo nuorukainen muhkea sulkahattu päässä. Henkilöt ovat täynnä elämää ja sen laatuisia, että niiden kasvonpiirteitä ei pian unohda, jos kerran on kuvan nähnyt.

Giorgione ei elänyt korkeaan ikään, kuten Venetsian muut suurimmat mestarit Sisällinen tuli häntä kulutti, ja nautinnot, joiden houkutuksia hän ei voinut vastustaa, lyhensivät hänen elämäänsä. V. 1511 Giorgione 34 vuoden ikäisenä laskettiin hautaan. Hänen kuolemastaan kulkee kaksi kertomusta: toinen tietää hänen kuolleen surusta kuullessaan, että nainen, jota hän rakasti, oli ollut hänelle uskoton, toinen taas väittää Giorgionen saaneen ruton naisen suudelmasta. — Taidehistorioitsijat ovat sitä mieltä, että Giorgionen neronlahjat olivat yhtä rikkaat kuin Tizianin; ainoastaan liian aikainen kuolema esti häntä tulemasta tämän onnellisemman aikalaisensa vertaiseksi.

_Palma Vecchio_ syntyi 1480 ja kuoli hänkin parhaassa ijässään, v. 1528. Hänen teoksissaan esiintyy vieno väritys ja lempeä mieliala. Hän on maalannut "pyhiä perheitä", joista huokuu vastaan hiljainen onni. Palma Vecchion tunnetuimpia kuvia on "Marian ilmestys", jota säilytetään Hampurissa. Venetsian S. Maria Formosan kirkossa on 7-osainen alttarikuva, keskellä seisoo Pyhä Barbara juhlallisen sankarillisena ryhdiltään.

Nyt muutamia tietoja venetsialaisen taiteen päämestarista _Tizian Vecellistä_ eli Tizianista, jolla nimellä hän tunnetaan kaikkien sivistyskansojen keskuudessa.

Ennen jo mainitsimme, että Tizian syntyi v. 1477 Pohjois-Italiassa friaulisilla alpeilla. Hänen kotikylänsä Pieve di Cadore on korkealla romanttisen ihanassa laaksossa jyrkkien kallioitten keskellä. Tizianin vanhemmat olivat arvossa pidettyä cadorelaista sukua. Poika oli kymmenennellä ikävuodellaan, kun hän lähetettiin sukulaisten luo Venetsiaan. Nämä panivat hänet erään varsin vaatimattoman mosaikkityöntekijän oppiin, mutta tämä huomasi pojan taiteilijalahjat ja kehotti sukulaisia lähettämään hänet Gentile Bellinin luokse. Jonkun aikaa Tizian opiskelikin Gentilen johdolla, mutta siirtyi pian Giovannin oppilaaksi. Giovanni Bellini onkin ollut Tizianin ainoa opettaja sanan syvimmässä merkityksessä. Häneltä Venetsian suurin mestari sai syvimmät, pysyväisimmät vaikutukset, ja samalla häneen vaikutti herättävästi ja kiihottavasti ennen mainitsemamme Giorgione, joka oli samaan aikaan Bellinin oppilaana. Tizian on verrattain vähän tutkinut muitten mestarien teoksia. Eipä hän ole edes antiikista taidettakaan tutkinut yhtä paljon kuin muut hänen aikalaisensa renessansin mestarit, mutta siitä huolimatta hänen omat neronluomansa muistuttavat muinaiskreikkalaisen taiteen jaloimpia teoksia paljon enemmän kuin kenenkään muun kristityn taiteilijan. Tämä johtuu siitä, että hän ihanteellisessa taiteessa kuvasi täydellistä, ihanuuteen, vapauteen ja onneen syntynyttä ihmisyyttä.

Tizianista sanoo eräs saksalainen taiteen tuntija: "Jumalallinen piirre hänessä on se, että hän näkee ihmisissä ja esineissä sen sopusoinnun, joka heidän olentoonsa alkuperäisesti ja synnynnäisenä lahjana kuuluu, ja joka piilee niissä, vaikka sorrettuna ja tiedottomana. Mitä todellisuudessa oli rappeutunutta, hajanaista, rajoitettua, sen hän esittää eheänä, autuaana ja vapaana. Tällainen elämän kirkastaminen on yleensäkin taiteen tarkoitus, mutta kukaan taiteilija ei suorita sitä niin rauhallisesti, niin vaatimattomasti, niin luonnollisesti kuin Tizian". (Jak. Burckhardt.)

Tizian oli itsekin täydellisen kauneuden ja voimakkaan miehuuden perikuva. Komea vartalo, voimakkaat säännölliset kasvonpiirteet ja suuret tuliset silmät. Hänen kasvonsa ilmaisivat kestävyyttä, viisautta ja terävää arvostelukykyä. Koko hänen olennostansa huokui ruumiin ja hengen terveys, raikas elämän ilo, täydellinen sopusointu ja rauha. Hän eli lähes sata vuotta onnellista, ahkeraa ja voimallista elämää, ja kuoli sadannella ikävuodellaan v. 1576 ruttoon, joka siihen aikaan pelottavalla voimalla raivosi Venetsiassa.

Tizian ei ole niitä neroja, jotka äkkiä kehittyvät ja varhaisella ijällä kiinnittävät itseensä maailman huomion. Hän tekee ahkerasti työtä ja kehittyy hitaasti, mutta varmasti. Jos Tizian olisi kuollut Giorgionen ijässä, ei hän olisi saavuttanut nykyistä suurta mainettaan. Giorgionen kuoleman jälkeen hän vasta alkaa herättää huomiota, ja silloin hän on siinä ijässä, jossa Rafael kuoli.

Tizianin nuoruudessa on 20 vuotta kestävä ajanjakso, josta meillä on varsin vähän tietoja. Hän harjoittelee maalausta Venetsiassa, oleskelee myös mannermaan kaupungeissa. Todennäköistä on, että suuri aika valtavine tapauksineen vaikuttaa häneen herättävästi. Silloinhan on renessansi uhkeimmillaan Firentsessä ja Roomassa. Julius II nousee paavin istuimelle, Bramante rakentaa Pietarinkirkkoa, Rafael kaunistaa Vatikaania seinämaalauksilla, Michelangelo luo "Pietàn" ja "Davidin" sekä alkaa suunnitella kuuluisia freskokuvia Sikstiniläisen kappelin kattoon, ja Lionardo da Vinci on parhaassa voimassa. Roomassa, Firentsessä, Milanossa, Ferrarassa ja Urbinossa on loistavia hoveja, joissa kiihkeästi harrastetaan taidetta, ja Venetsia itse on valtansa kukkulalla. Vilkas liike yhdistää taiteen keskuspaikat keskinäiseen vuorovaikutukseen, joten Venetsian nuoret nerot ovat selvillä siitä, millä asteella sivistyselämän kehitys on mannermaalla.