Part 6

Gondooli on luistanut korkean kaaren alatse. Se on _Ponte di Rialto_ eli Rialto silta. Kohta kuuluu gondolieerin iloinen ääni:

— Ecco, signorina, _Palazzo Cà d'oro_! (Tässä, neiti, on Kultapalatsi!)

Matkustaja säpsähtää ilosta ja pyytää gondolieeriä pysähdyttämään aluksen hetkeksi, sillä nyt hänen edessään on Venetsian ihanin yksityinen rakennus, jonka kuvaa hän on kotimaassaan ihastuneena katsellut.

Kuluneet ovat kultakoristukset, joista talo on saanut nimensä, tummentuneet ovat tuon pienen talon sirot pylväät, sillä Kultapalatsi rakennettiin jo v. 1430 tienoilla, mutta rappiotilassaankin tämä Venetsian palatsirakennuksen mestariteos on suloinen, aivan kuin vanha kaunotar, joka on säilyttänyt sydämensä puhtauden ja sielun ikuisen nuoruuden.

Tuskin missään Venetsian palatsissa on goottilainen tyyli niin puhdas, pylväät niin sirot ja ruusustot niin keveän hienot kuin Kultapalatsissa. Alakerroksessakin ovat pylväät solakat kuin arabialaisessa linnassa.

Kultapalatsia kauan ihailtuamme soutelemme vielä vähän aikaa kanavalla ja sitten käännymme takaisin Rialto siltaa kohden. Nyt vasta huomaamme, kuinka mahtavan kaunis tämä Venetsian vanhin silta on. Rialto sillan ainoa holvikaari on 27 metrin pituinen ja sen tukeeksi on kanavaan upotettu 21 tuhatta paalua. Venetsialaiset muinoin pelkäsivät, että perustus pettäisi ja sillan mahtava kaari romahtaisi alas. Silloin kerrotaan erään arkkitehdin kuolinvuoteellaan antaneen sen neuvon, että sillan kumpaiseenkin päähän rakennettaisiin rihkamapuoteja painoksi. Tämän neuvon venetsialaiset huomasivat niin käytännölliseksi, että rakensivat sillan reunat täyteen tuollaisia puoteja, joten Rialto sillan molemmilla reunoilla nyt on korkea seinä lyijykattoisista kauppakojuista.

Jätimme gondoolimatkan sikseen ja päätimme kiivetä Rialto sillalle. Siellä oli aika markkinat. Nuo avonaiset pikku puodit olivat täpösen täynnä kangasta, valmista vaatetta, helyjä, helmiä, lasitavaroita, leikkikaluja ja kaikellaista, mitä vaatimaton ostaja vaan itselleen saattaa toivoa. Eikä olleet tavarat hinnalla pilatut: hattuja sai 25 pennillä, esiliinoja 50:llä ja siistejä puseroita markalla. Jos kaksi markkaa maksoi, niin sait oikein herraspuseron. Vilkkaat kauppiaat, miehet ja naiset, vikkelästi hääräsivät puotiensa edustalla ja koettivat kaikilla keinoin houkutella ostajia luokseen. Olivatpa levittäneet tavaroita pitkin siltaakin, niin että ohikulkijan oli pakko niihin katsoa, ettei olisi tullut jaloillaan sotkeneeksi rikki siroja esineitä.

— Kuinka kummassa täältä hevosella pääsee? mutisee muukalainen itsekseen raivaten itselleen tietä kangaspakkojen, peilien ja lasiastioiden välitse.

Mutta venetsialainen nauraa hänelle kohteliaasti, sanoo huomaavansa, että matkustaja on ensimmäistä päivää Venetsiassa, koska ei vielä tiedä, että tässä kaupungissa ei käytetä hevosia!

Niin, totta tosiaan, eihän Venetsiassa hevosia ole — ei ainoatakaan hevosta koko kaupungissa! Jos tahdot hevosta nähdä, niin sinun täytyy mennä Lidoon.

Venetsia on maailman ainoa kaupunki, jossa ei kuule kärryjen tärinää eikä raitiovaunujen kellojen kilkatusta, ja jossa ei jalkamiehen tarvitse juosta polkupyörää pakoon. Ei muita kulkuneuvoja kuin gondoolit, venheet, höyrylaivat ja — ihmisen omat jalat.

Niin — jalat! Sillä kyllä Venetsiassa jalkojakin tarvitaan. Siellä on näet katuja. Kyllähän kanavat ovat tärkeimpiä teitä Venetsiassa, niitä on näet kokonaista 172, niiden joukossa 2 valtakanavaa. Kanavat jakavat kaupungin 71 "saareen", mutta saarien välillä on siltoja — Venetsiassa on kokonaista 150 siltaa, ja kanavien varsilla ja kanavien välillä on katuja, kujia ja käytäviä, kaikkiansa 2,100. Kun oikein tarkoin katselee Venetsian karttaa, niin huomaa, että melkein kaikkiin paikkoihin voipi päästä omilla jaloillaan katuja pitkin.

Me keksimme mielihyväksemme, että Rialto sillalta on mukava tie Markuksen torille. Tutkimme karttaa ja lähdemme taipaleelle. Heti ihastumme Venetsian katuihin. Eivät ne tosin ole Helsingin Aleksanterinkadun levyisiä. Eivät toki! Valtakadut ovat siellä yhtä leveät kuin meidän pienen Porvoon kapeimmat kujat. Mutta hätäkös siellä on ihmisten liikkua, kun ei tarvitse pelätä, että häneltä ajetaan niskat nurin. Ei tarvita liioin katukäytäviä, kun ei ole kärryn pyöräin kuluttamia kuoppia; neliskulmaisilla sileillä kivillä laskettu katu on kuin pöytä. Venetsian kadulla kulkiessansa luulee olevansa teaatterissa tahi oikeammin sanoen katselevansa kaunista kuvataulua, ja johtuu mieleen erään ruotsalaisen maalarin sanat: "Venetsian taulukokoelmissa näkee kuvia, jotka näyttävät eläviltä ja kaupungin kaduilla elävää todellisuutta, jota luulisi kuvaksi."

Kun näkee vilkasten ihmisten kulkevan tietänsä ilman mielenjännitystä ja ilman kiirettä, herää muukalaisen mielessä omituinen rauhan ja turvallisuuden tunne. On kuin olisi sähkön ja höyryn kiihottaman ihmiskunnan keskeltä paennut entisaikojen yhteiskuntaan, päässyt hiljaisuuden salaperäiseen, pyhitettyyn kaupunkiin.

Mutta eipä Venetsian kaduilla kuitenkaan kuoleman hiljaisuus vallitse. Kaupungissa tehdään ahkerasti työtä: viilat vinkuu, ompelukoneet raksuttaa katuvierillä, ja vähä väliä kuuluu jostain pajasta vasaran kalke. Pysähdymme pajan edustalle, jonka seinät ovat aivan avoinna kadulle. Katselemme, kuinka mustat sepät hiki otsassa valmistavat rautakaluja ja kauniita kupariastioita. Heillä on niin kiire etteivät ennätä edes meihin katsahtaakaan. Pajan seinustalla istuu parvi nuoria tyttöjä pujottelemassa helmiä nauhoihin. Noita ahkeria työntekijöitä katsellessamme ymmärsimme, että Venetsiassa on muitakin ihmisiä, kuin nuo rantatorilla lojuvat laiskurit, joita aamupäivällä olimme harmistuneina katselleet. Tuolla ahkerien ihmisten keskellä tuntui kodikkaalta ja turvalliselta. Vakuutimme toisillemme, että Venetsia ei lainkaan enää tuntunut pelottavalta.

Mutta samassa huomasimme, että olimmekin innoissamme kulkeneet harhaan. Oli ollut katuja ja katujen päässä pieniä avonaisia toreja, keskellä joku kaivo tahi kuvapatsas. Olimme sivuuttaneet _S. Giacomon_, Venetsian vanhimman kirkon, joka kuuluu rakennetun puolitoista tuhatta vuotta takaperin, sekä San Salvatoren, jossa on Tizianin kuuluisa "Marian ilmestys". Vähä väliä olimme kulkeneet pientä siroa siltaa jonkun kapean kanavan poikki, mutta vihdoin olimme eksyneet kapeaan kosteaan solaan, joka oli puolipimeä ja pelottavan likainen.

Ja senkin varrella asui ihmisiä! Näkihän talojen särkyneissä tomuisissa ikkunoissa työväen lasten kalpeita kasvoja.

Henkeä ahdisti. Ihmisten lasten täytyy kasvaa, kehittyä, tehdä työtä ikuisessa kosteudessa, köyhyydessä ja hämärässä. Ja keskellä kaupunkia, jossa marmoripalatseja on sadoittain ja jossa jalokivisormuksia on viskelty mereen!

Me hengitimme helpommin, kun olimme löytäneet ulos likaisesta solasta, mutta sen jälkeen emme enää suuttuneina puhuneet "Venetsian laiskureista". Ehkäpä nuo laiskurit lienevätkin varjossa kasvaneita lapsia, jotka aikaihmisinä tahtovat täysin siemauksin juoda päivänpaistetta siellä, missä aurinko paistaa täydeltä terältä.

Onhan hyvä, että Venetsia on rakentanut Markuksen torille ja Canale granden rannoille yltäkyllin leveitä marmoriportaita, joilla köyhtyneen kuningattaren rääsyiset lapset saavat mukavasti nukkua ja nähdä unta siitä kauneuden kuningaskunnasta, jonka perillisiksi he ovat syntyneet!

Näistä asioista puhellessamme huomasimme joutuneemme kadulle, jolla oli tavattoman vilkas liike ja joka tuntui tutulta. Se oli Merceria, Venetsian suurin kauppakatu, joka kulkee "maailmankello-tornin" alatse ja avautuu siinä Markuksen torille. Näimme kyyhkysparven lehahtavan lentoon, ja samassa oli Markuksen tori edessämme. Juoksujalassa riensimme asuntoomme tornin neljänteen kerrokseen, jossa iloinen illallisseura kertoi juuri palanneensa Lidosta ja söi hyvällä ruokahalulla tomaattikastekkeella maustettua makaroonia.

Englantilaiset, saksalaiset ja amerikkalaiset kilvan kuvailivat meren majesteettia, ja me suunvuoron saatuamme silloin tällöin pistimme joukkoon ihastuksen sanan Venetsian katuelämän kuvaisasta kauneudesta.

VII. LIDO JA CHIOGGIA

Lido, Lido! Oi, miksette käyneet Lidossa? Niin huudahti vanha saksalainen neiti, kuultuansa, että me olimme tyytyneet katselemaan Lidoa Giardini pubblicin rannalta emmekä käyttäneet ensimmäistä iltapäivää tehdäksemme sinne laivamatkaa.

Tuo muureilla vahvistettu hiekkasärkkä, joka Venetsiaa suojelee aaltojen hävittäviltä voimilta, tuo kapea viheriäinen vyöhyt Adrianmeren suuressa sylissä, — sehän on venetsialaisten virvoittavin huvipaikka ja kaikkein muukalaisten lempipaikka. Suuret runoilijat ovat Lidon hotelleissa lepäilleet luoden kuolemattomia nerontuotteita, ja kauneuden ihailijat kaikista maista ovat tämän maailman ihmeellisimmän hiekkasärkän näkötorneista ihmetelleet meren majesteettia. Venetsia on täältä katsellen kuin "muinaisroomalainen viiniastia, viheriäinen smaragdi kaulan kapeimmalla kohdalla". Tämä viheriä kohta on Giardini pubblici.

Lidon ihailijoista on lordi Byron kuuluisin. Venetsiassa ollessaan tämä rauhaton runoilijaylimys vietti pitkät ajat Lidossa. Usein, kun yö oli pimeä ja myrskyn sävel valitti palatsien pylväistöissä, solui yksinäinen gondooli Pal. Mocenigon edustalta Canale grandea pitkin Lidoon päin, ja Byron, joka oli intohimoinen uimari, heittäytyi Lidon rannalta mereen.

Tällaisella retkellä oli uhkarohkea uimari kerran menettämäisillään henkensä, mutta köyhän naisen intohimoinen rakkaus hänet pelasti.

Kevytmielinen ylimys, joka ei koskaan voinut vastustaa kauniiden silmien lumousvoimaa, oli ottanut luoksensa Mocenigo-palatsiin Margaritha Cogni nimisen venetsialaisen työmiehenvaimon, jonka terve voima ja kukoistava kauneus häntä viehätti. Lordi alussa tuhlasi hänelle aarteitaan sekä hellyyttään, mutta tapansa mukaan kyllästyi häneen pian hakien huvitusta hienostuneemmassa seurassa. Mutta Margaritha seurasi herransa askeleita koiran uskollisuudella, istuen yökaudet palatsin portailla Byronia odotellen. Eräänä yönä kuunteli Margaritha tuskissaan myrskyn riehuntaa, ja kun ei odotettua kuulunut kotiin, arvasi rakastava nainen hänen tapansa mukaan menneen Lidoon uimaan. Hän pyysi gondolieereja soutamaan ulapalle, mutta nämä eivät uskaltaneet antautua myrskyn valtaan. Margaritha itki, uhkasi ja rukoili, kunnes sai kaksi miestä lähtemään vaaralliselle retkelle. Itse Margaritha ensimmäisenä hyppäsi veneeseen, ja oman henkensä alttiiksi pannen pakotti miehiä ohjaamaan aluksen sinne, missä aavisti Byronin olevan. Lordi oli uinut liian kauas rannasta ja oli vajoamaisillaan syvyyteen juuri sinä hetkenä, kuin gondooli lähestyi ja Margaritha sai uupuneen uimarin alukseen.

Siinä palanen petetyn naissydämen uskollisuuden historiaa, josta hemmoteltu kevytmielinen runoilija oli ennenkin saanut monta liikuttavaa todistusta!

Tämä tarina kerrotaan jokaiselle Lidoon matkustavalle muukalaiselle, ja samalla hänelle näytetään ryhmä suuria sypressejä, jotka brittiläinen runoilija on omin käsin istuttanut.

Laivamatka Lidoon on ihana. Siellä saa oikean kuvan laguuneista, näkee joukon Venetsiaa ympäröiviä saaria kirkkoineen ja luostareineen sekä lujat linnoitukset, jotka suojelevat Venetsiaa meren puolelta.

Lidossa saa ajaa raitiovaunussa, istua ulkoravintolojen mukavissa nojatuoleissa tahi rannalla kävellen hengittää Adrianmeren kevyttä suolaista ilmaa. Lapset poimivat meren huuhtelemasta rannasta simpukankuoria, meritähtiä ja monen moisia Ahtolan antimia.

Kalastajavenheet valkoisine purjeineen leijailevat merellä aivan kuin kalalokkien kiiltävät parvet. Mutta valkoisten purjeiden joukossa näkee tuon tuostakin punaisen ja ruskean keltaisia. Ne ovat chioggialaisten kalastajain purjeita, jotka aina helposti tunnetaan toisten joukosta.

Chioggia on Lidon läheisyydessä. Sen nimi on tuttu jokaiselle, joka on lukenut Venetsian taisteluista genualaisten kanssa. V. 1378—1381 käytiin tarujen ylistämä Chioggiasota. Genuan pyhä Yrjö ja Venetsian pyhä Markus olivat kauan kamppailleet kaupan herruudesta Välimerellä. Viimeinen sota oli verisin. Sen alkaessa Venetsian laivasto voitettiin niin perin pohjin, että vaan kuusi laivaa pelastui, ja laguunit olivat suojatta. Silloin kokoontuivat Venetsian patriisit huolestuneina Dogien palatsin suuren neuvoskunnan kokoussaliin keskustelemaan kaupungin puolustuksesta. Valkopartainen dogi Andrea Contarini johti neuvotteluja. Päätettiin tukkia laguuniväylät, upottaa kiviä laivareitteihin ja poistaa merimerkit. Mutta ennen kuin kaikki oli tehty, oli Genuan laivasto jo ylläköllä valloittanut Chioggian linnan ja purjehtinut sisään laguuneihin. Jos nyt genualaiset olisivat heti hyökänneet Venetsian kimppuun, niin se olisi ollut hukassa. Mutta he alkoivat valloitella laguunien muita linnoituksia, ja siten venetsialaiset saivat ajatusaikaa.

Venetsian neuvoskunta tarjosi genualaisille edullista rauhaa; genualaiset himoitsivat Venetsian perikatoa ja hylkäsivät ehdotuksen. Mutta onnettomuudessa Venetsia näytti voimansa. Käsityöläiset ja ylimykset tarjoutuivat kilvan valtiolle sotamiehiksi, merimiehiksi tai työmiehiksi laivaveistämöihin, ja valtion rahasto täyttyi vapaaehtoisista lahjoista. Aseita jaettiin kansalaisille, gondoolit ja muut veneet Venetsian kanavilla koottiin ja varustettiin sotakuntoisiksi. Laivaveistämössä tehtiin työtä yötä ja päivää. Ylimysten kustannuksella varustettiin vähässä ajassa 34 laivaa. Miehistöä harjoitettiin joka päivä Venetsian kanavilla. Dogi itse, vaikka kävi kahdeksaakymmentä, astui laivaan, luvaten ettei ennen palaisi palatsiinsa, kuin genualaiset olisivat karkoitetut, ja useimmat neuvosherrat seurasivat hänen esimerkkiään.

Kirkkaana kuutamoyönä (jouluk. 13 p. 1379) Venetsian sotalaivasto äkkiä purjehti ulos laguuneista. Genualaiset, joiden laivat olivat talvimajoissa Chioggian sisäpuolella, hämmästyivät. He koettivat kaikin voimin tukkia Chioggian kahta kulkuväylää kivillä ja proomuilla, mutta heidän ponnistuksensa olivat turhat. Saarrettuina Chioggian hiekkasärkkien taakse genualaiset pian menettivät vahvat asemansa laguuneissa. Seitsemän kuukautta he kestivät vimmattua piiritystä, ja heidän täytyi seuraavana keväänä, menetettyänsä 5,000 miestä ja 32 laivaa, antautua voittajan armoille.

Pyhä Markus oli voittanut pyhän Yrjön. Rauhanteossa Genua luovutti kaikki ne alueet, jotka se oli sodan alussa valloittanut Venetsialta. Genua vajosi mitättömyyteen ja Venetsiasta tuli maailmankaupan keskus.

Tämän tarinan sukupolvi toisensa jälkeen kertoo lapsilleen, ja muinaisaikojen sotaisten tekojen synnyttämä itsetunto elää vieläkin siinä pienessä kalastajakaupungissa, joka on syntynyt muinaisen Chioggian linnoituksen paikalle. Chioggian asukasten luonteessa on säilynyt sotainen piirre, jota todistavat kalastajain ja merimiesten rohkeat seikkailut sekä heidän tuimat ja terävät kasvonpiirteensä, jopa nuo räikeän heleät väritkin, joilla he purjeitansa koristelevat.

Lidon hotelleissa, maantiellä ja kävelyteillä näkee kansaa kaikista maista, sillä siellä on m.m. kuuluisa kylpypaikka. Adrianmeren vettä pidetään niin terveellisenä, että jo Rooman keisari Nero antoi kuljettaa sitä suurissa astioissa omiin kylpyaltaihinsa.

Paluumatka Lidosta tehdään tavallisesti auringonlaskun aikana, jolloin päivän kehrä painuu meren syliin ja laguuneilla leikkii hurmaava värien loisto. Venetsia on silloin autereisen hämyharson verhossa ja meri, maa ja taivas sulautuvat yhteen äärettömässä kaukaisuudessa.

VIII. KUUTAMO-ILTA JA KONSERTTI CANALE GRANDELLA

Eräänä iltana huomasimme, että San Marcon kupoolit välkkyivät kirkkaassa kuunvalossa. Me viskasimme nopeasti vaatteet yllemme ja läksimme kaupunkia katsomaan.

Kellotornin porraskäytävä avautuu ennen mainittuun Merceriaan, jota tavallisesti olimme hämärässä kulkeneet. Tämän kapean kadun pää on näet päivälläkin puolipimeä, varsinkin se osa, joka kulkee kellotornin alatse. Mutta nyt iltasella sieltä hohti häikäisevä valo: katulyhdyt olivat tavattoman kirkkaat, jokaisen puodin ikkunassa paloi kymmenittäin monenmuotoisia lamppuja, ja katu oli täpösen täynnä väkeä. Pitkällisen sateen jälkeen oli ensimmäinen kirkas kuutamo-ilta, ja koko hieno maailma oli ostoksia tekemässä.

Tunkeuduimme kansanjoukon läpi katsomaan läheisen korallikaupan ikkunaa. Se oli täynnä punaisia korallihelmiä. Siinä oli suuria, pieniä, pyöreitä, pitkulaisia, oksamaisia, kulmikkaaksi hiottuja helmiä. Toiset helminauhat olivat metrin pituisia, toiset lyhkäisiä, kaiken muotoisia. Helminauhojen väliin oli sijoitettu korallista korvarenkaita, rannerenkaita, sormuksia ja kaikellaisia koristuksia.

Toiset ikkunat olivat täynnä lasihelmiä kaikenvärisiä ja monenmoisia. Suuri väentungos oli mosaikkikaupoissa. Siellä näki rintaneuloja, nappeja, vyön solkia, taulujen kehyksiä, joihin oli pienistä erivärisistä kivistä muodostettu San Marcon, Dogien palatsin, kukkasten ja kyyhkysten kuvia.

Suurta huomiota herättivät myöskin pitsit ja silkkikankaat, mutta varsinkin peilit. Onhan Venetsia ikimuistoisista ajoista asti ollut peilien kuuluisa kotimaa. Siitäpä syystä matkustaja mielellään ostaa Venetsian muistoksi peilin. Eniten haluttuja ovat sellaiset peilit, joiden alareunaan on öljyvärillä maalattu Dogien palatsi tahi joku muu Venetsian loistorakennus.

Matkustaja, jolla on laiha kukkaro ja joka kuitenkin tahtoisi jotain Venetsian muistoksi, joutuu aivan ymmälleen sellaisten kauppojen edustalla, joissa myödään pikkuesineitä. Ostaisiko kirjeenpainimen, jossa on kädensijana Markuksen siivekäs jalopeura? Vai paperiveitsen, joka on gondoolin keulan muotoinen! Ei! Tuolla on kokonainen gondooli mustaa pronssia, ja kokassa gondolieeri airo kädessä. Katsos, kuinka hänen vartalonsa on soma, kun hän kauniisti kumartuu kääntääkseen alustaan, ja kuinka gondoolin keula on sirotekoinen! Sepä olisi kaunis kirjoituspöydän koristus, mutta liian kallis, maksaa monta liraa... on oikea taideteos.

Mutta tässä on pieni hopeinen gondooli filigranityötä. Se on siro ja sievä, rintaneulan muodossa. Sen toki jaksaa köyhäkin omistaa.

— Katso, katso, kuinka kauniita helmiä! huutaa nuori neitonen toverilleen.

Totta tosiaan! Siinä on kauniita helmiä, mutta ne ovatkin jalohelmiä, hohtavia ja suuria. Ne ovat vain rikkaita varten.

Kultaseppien ja jalokivenkauppiasten puodit ovat täynnä hienoja venetsialaisia ylimysrouvia ja neitosia, joiden tukka aaltoilee ja silmät timantteina tuikkivat. Ja joukossa on moni englantilainen lady ja amerikkalainen miss, jotka ymmärtävät tällaisten tavarain arvoa.

Vaatimattomampaa väkeä varten ovat lasikaupat. Venetsia on näet ylen kuulu lasitehtaistaan. Joka kadun kulmassa odottelee joutilaita miehiä, jotka tarjoutuvat opastamaan matkustajaa johonkin suureen lasitehtaaseen. Mutta se joka tuohon koukkuun tarttuu, saapi maksaa lasitavaroistaan tavallista kalliimman hinnan, sillä osa maksusta menee palkkioksi opastajalle. Siitä syystä ymmärtäväiset ihmiset ostavat tavaransa kauppapuodeista, joissa on rikas valikoima pulloja, kukkalaseja, pöytäastioita ja kaikellaista korutavaraa.

Me lähdemme Merceriasta Markuksen torille ja seuraamme virran mukana pitkin Prokuratsioiden arkaadeja. Nämä arkaadit eli kaarikäytävät johtavat ylt'ympäri koko Markuksen torin, niin että sateella ja päivänpaisteellakin saattaa kulkea suojassa ja katsella komeita puoteja. Niitä on täällä lukematon määrä — toinen kauppa toisensa vieressä... koko Markuksen torin ympäristö on täynnä komeita kauppoja.

Eniten meitä miellyttävät taidekaupat ja valokuvain myymälät, joissa on nähtävinä marmori- ja kipsikopioita Venetsian kuuluisien kuvanveistäjien teoksista sekä öljyvärikopioita Tizianin, Paolo Veronesen, Tintoretton, Giovanni Bellinin y.m. suurten mestarien tauluista.

Siellä täällä on komeita kondiittoreja ja kahviloita, joiden edustalla yleisö istuu pienten pöytien ääressä musiikkia kuuntelemassa. Mekin aijomme istahtaa tuolille, tilata itsellemme kupin kahvia ja odottaa konsertin alkamista, mutta silloin saammekin tietää, ettei tänä iltana olekaan musiikkia Markuksen torilla — nyt on konsertti Canale grandella.

Konsertti kanavalla! Sitähän juuri olimme odottaneetkin, sillä Venetsian kuutamo-ilta ja konsertti Canale grandella, nehän ehdottomasti kuuluvat yhteen matkustajan mielikuvituksessa.

Me läksimme kiireesti rantaan ja teimme sopimuksen gondolieerin kanssa. Nyt istuimme oikeaan gondooliin, siroon ja somaan. Ihanalla ilmalla ei tarvittu kuomua, joka Venetsiaan tullessamme oli meiltä riistänyt koko näköalan. Me istuimme mukavasti samettipenkillä, jonka takana oli pehmyt selkänoja. Kuu paistoi kirkkaasti ja Santa Maria della Salutan valkoisen kupoolin taustana oli tumma, tähtinen taivas; Dogien palatsi salaperäisen satulinnan lailla kuvastui välkkyvään veteen.

Etäämpänä kuului säveleitä. Siellä oli sadoittain gondooleja, kaikki ryhmittyneinä suuremman aluksen ympärille, jossa paloi kirjavia lyhtyjä. Kanavan rannalla, palatsien parvekkeilla, ylhäällä ilmassa, kaikkialla kirjavia lyhtyjä — punaisia, sinisiä, vihreitä, keltaisia suloisimmassa värien sopusoinnussa! Ja rannalta, silloilta, gondooleista laskettiin raketteja, jotka paukkuivat, räiskyivät, säihkyivät ja satoivat tähtinä alas kanavan välkkyvään veteen. Joskus palatsien pitkät rivit loistivat punaisina, joskus vaalean vihreinä ja sitten taas kuun hopeisessa hohteessa.

Mikä taika oli tänä iltana palatsien muodon muuttanut? Sateessa ja hämärässä ne olivat näyttäneet likaisilta ja synkiltä, kirkkaan päivän valossa näimme halkeamia ja harmaata sammalta marmorissa, mutta nyt näkyi vaan kauneutta ja lumoavaa loistetta.

Palatsien parvekkeilla istui iloisia ihmisiä. Ohikulkija luuli siellä täällä korkealla parvekkeella huomaavansa jonkun nuoren ihmisen, joka mielitiettynsä kanssa kuunteli soittoa ja kuiskaili onnestaan. Kaikki, sekä ne, jotka parvekkeilla istuivat että ne, jotka gondooleissa keinuivat, näkyivät olevan parhaissa pukimissaan. Gondoolien sametti-istuimilla näimme monta venetsialaista kaunotarta säihkyvässä silkissä ja säteilevissä timanteissa. Ei ole vanhan Venetsian loisto vielä kokonansa mennyt!

Jo alkoivat säveleet uudelleen soida, ensin hiljaa, sitten yhä kovemmin, selvemmin. Jo oli gondoolimme aivan lähellä tuota kirjavilla lyhdyillä koristettua alusta. Siellä olivat konsertin antajat. Näimme noin viisimiehisen soittokunnan mandoliinit, huilut ja viulut kädessä ja soololaulajan, nuoren naisen. Konsertin johtaja seisoi korkealla gondoolin keulassa. Hän oli tulena ja liekkinä, kädet, jalat, pää, kasvot, koko ruumis löi tahtia. Silmät säteilivät, kasvot olivat vuoroin jännityksessä, vuoroin riemun ja innostuksen loisteessa... ja soololaulajatar, hän oli kuin hurmaantunut näyttelijätär. Joskus hän autuaana ailakoi, heti sen jälkeen raivottarena riehui, nosti kätensä korkealle, löi rintaansa, ja säveleet sähkövirtana värähtelivät...

Meistä muukalaisista tuntui, kuin ihminen vain kerran elämässänsä voisi sillä lailla laulaa... yhtenä ainoana suurena hetkenä, jolloin laulaa yhden ainoan kerran ja sitten ei koskaan enää...

Laulu taukosi. Eräs konsertin antajista alkoi lakki kädessä kulkea ihmisjoukossa. Hän harppasi aluksesta toiseen, hyppäsi ketterästi kuin orava meidänkin gondooliimme. — Hän keräsi rahaa. Minä melkein häpesin, kun italialaisten tapaan pudotin kuparikolikon hattuun miehelle, joka nöyränä seisoi kumarruksissaan edessämme.

Sellaisesta musiikista... sellaisille taiteilijoille... kuparikolikko hattuun aivan kuin kerjäläiselle! Ei ole edes tapana antaa kahta kertaa rahaa samana iltana. Jos rahan kerääjä erehdyksessä tulee kaksi kertaa samoilta henkilöiltä pyytämään, niin heidän gondolieerinsä heti tekee hänelle ankaran huomautuksen, ilmoittaen, että he jo ovat osansa antaneet.

Silloin opimme me "köyhän Pohjolan" asujamet ensi kerran huomaamaan, kuinka kallista raha on rikkaassa Italiassa, ja kuinka ankarasti taiteilijoidenkin täytyy tehdä työtä ansaitakseen muutaman kuparikolikon.