Part 6

Mutta Pyhä-Sylvanus vastusti ankarasti kirjastonhoitajan mielipidettä.

— Älkää sitten puhuko mitään paheista, sanoi hän tälle, koska teillä kerran ei niitä ole. Te ette tiedä siitä asiasta mitään. Minulla on paheita, minulla, minulla on niitä useampiakin, ja minä vakuutan teille, että minulla on niistä enemmän harmia kuin tyydytystä. Ei mikään ole niin kiusallista kuin joku pahe. Sitä heittelehtii sinne tänne, hehkuttaa mielikuvituksensa ja kuluttaa voimansa voidakseen tyydyttää himonsa, ja heti kun se on tyydytetty, tuntee sitä kohtaan ääretöntä inhoa...

— Te ette puhuisi noin, hyvä herra, väitti Tuliaivo, jos teillä olisi kauniita paheita, jaloja, ylpeitä, ruhtinaallisia, pilvenkorkuisia ja todellakin hyveellisiä paheita. Mutta teillä ei ole muuta kuin häpeällisiä, pelokkaita ja naurettavia paheita. Te ette ole, herraseni, mikään suuri jumalien halveksija.

Pyhä-Sylvanus oli ensin vähän loukkaantunut tällaisesta puheesta, mutta kirjastonhoitaja todisti hänelle, ettei hänen sanoissaan piillyt minkäänlaista solvausta. Pyhä-Sylvanus uskoi sen mielellään ja puki ajatuksensa lopuksi seuraavaan viisauslauselmaan:

— Valitettavasti on hyve samoin kuin pahe, pahe samoin kuin hyve, ponnistusta, orjuutta, taistelua, vaivaa, työtä ja rasitusta: sentähden olemmekin kaikki onnettomia.

Mutta puheenjohtaja Nelilehti valitti, että hänen päänsä oli aivan halkeamaisillaan.

— Hyvät herrat, sanoi hän, älkäämme siis enää viisastelko. Emmehän me ole sitä varten luotuja.

Ja hän lopetti istunnon.

Tämän onnen valiokunnan kanssa kävi samoin kuin kaikkien valiokuntain on eduskunnassa ja eduskuntien ulkopuolella käynyt kaikkina aikoina ja kaikissa maissa: se ei päässyt minkäänlaisiin tuloksiin, ja pidettyään istuntoja viisi vuotta se hajaantui, tuottamatta toiminnallaan mitään hyötyä.

Kuningas ei voinut paremmin. Tuo Merehisen kaltainen neurastenia pukeutui kerrassaan kukistaakseen hänet mitä erilaisimpiin ja hirvittävimpiin muotoihin. Hän valitti nyt, että kaikki hänen elimensä olivat ruvenneet vaeltamaan ja liikkuivat lakkaamatta hänen ruumiissaan kulkeutuen mitä tavattomimpiin paikkoihin, munuaiset nieluun, sydän pohkeeseen, suolet nenään, maksa kurkkuun, aivot vatsaan.

— Te ette voi kuvitella, lisäsi hän, kuinka nämä aistimukset ovat tuskallisia ja kuinka ne hämmentävät ajatuksia.

— Sire, käsitän tuon sitäkin paremmin, vastasi Nelilehti, kun minullekin nuoruudessani useasti sattui sellaista, että vatsaan menneet ainekset nousivat päähäni, ja sekös vasta sekoitti minun ajatukseni tavalla, jota on mahdoton kuvailla. Minun matematiikkaopintoni kärsivät siitä suuresti.

Mitä enemmän Kristoffer kärsi, sitä kiihkeämmin vaati hän tuota paitaa, joka oli hänelle määrätty.

13. LUKU.

Kirkkoherra Puolikinnas.

— Minä alan jälleen uskoa, sanoi Pyhä-Sylvanus Nelilehdelle, että jos emme ole mitään löytäneet, niin on syy siinä, että olemme nurinkurisesti etsineet. Minä uskon hyveeseen ja minä uskon onneen. Ne ovat eroittamattomat. Ne ovat harvinaisia; ne ovat piilossa. Me löydämme ne mataloista majoista sydänmailta. Jos kallistatte korvaanne minun mielipiteilleni, niin etsimme niitä tästälähin etenkin noilta karuilta vuoriseuduilta, jotka ovat meidän Savoijamme ja Tyrolimme.

Kaksi viikkoa myöhemmin he olivat tutkineet kuusikymmentä vuorikylää tapaamatta yhtään onnellista. He näkivät näissä kyläpahasissa kaikki samat kurjuudenmuodot, jotka rehoittavat kaupungeissakin, mutta täällä tekivät ihmisten raakuus ja tietämättömyys ne vieläkin tuntuvammiksi. Nälkä ja rakkaus, nämä luonnon molemmat vitsaukset, kurittivat siellä ihmisparkoja ankarammin ja ja kiivaammin. He näkivät saitoja isäntiä, mustasukkaisia aviomiehiä, valheellisia vaimoja, palvelijattaria, jotka myrkyttivät, ja renkejä, jotka murhasivat, sukurutsaisia isiä, lapsia, jotka kumosivat taikinapytyn pankolla nukkuvan isoisänsä päähän. Näillä talonpojilla ei ollut muuta huvitusta kuin humala; heidän ilonsakin oli raakaa, heidän leikkinsä julmaa. Heidän juhlansa päättyivät verisiin tappeluihin.

Mitä enemmän he tarkastelivat heidän elämäänsä, sitä enemmän tulivat Nelilehti ja Pyhä-Sylvanus vakuutetuiksi siitä, että noiden ihmisten tavat eivät mitenkään voineet ollakaan sen parempia tai puhtaampia. He käsittivät, että saita maa teki heidät saidoiksi, että kova elämä kovetti heidät niin muiden kuin omienkin tuskien suhteen, että jos he olivat mustasukkaisia, omanvoitonpyyteisiä, kavaloita, valheellisia, joka hetki valmiit pettämään toisiansa, niin oli tämä kaikki vain luonnollinen seuraus heidän puutteestaan ja kurjuudestaan.

— Kuinka, tuumaili Pyhä-Sylvanus itsekseen, olen hetkeäkään voinut luulla, että onni asuu olkikaton alla? Se ei voi olla muuta kuin klassillisten opintojen vaikutusta. Vergilius sanoo maanviljelyshoidollisessa _Georgica_-runoelmassaan, että kaikki maanviljelijät olisivat onnellisia, jos he vain tuntisivat oman onnensa. Hän siis myöntää, että he eivät tiedä siitä mitään. Itse teossa olikin asianlaita sellainen, että hän kirjoitti Augustuksen käskystä, sillä tuo erinomaisen viisas hallitusmies pelkäsi, että Roomasta loppuisi leipä, ja koetti sentähden kansoittaa maaseutuja. Vergilius tietysti tiesi niinkuin kaikki muutkin, että talonpojan elämä on vaivanalainen. Hesiodos on antanut siitä hirvittävän kuvan.

— Yksi seikka on myös varma, sanoi Nelilehti, nimittäin se, että joka paikassa on maalaispoikien ja -tyttöjen suurin mielihalu päästä kaupunkiin rahatöihin. Rannikkomailla tytöt uneksivat sardiinitehtaista. Kivihiili-alueilla nuoret talonpojat eivät pyydä parempaa kuin saada laskeutua kaivokseen.

* * * * *

Oli kuitenkin yksi mies näillä vuorilla, jonka muoto kaikkien noiden huolestuneiden otsien ja nyreiden kasvojen keskellä paistoi vaivatonta hymyä. Hän ei osannut muokata maata eikä paimentaa eläimiä; hän ei osannut mitään siitä, mitä ihmiset tavallisesti osaavat, hän puheli asioita, joissa ei ollut mitään järkeä, ja lauleskeli pitkin päivää jotakin pikku sävelmää, jota hän ei koskaan laulanut loppuun. Kaikki ihastutti häntä. Hän oli aina kuin taivaassa. Hänen nuttunsa oli kursittu kokoon kaiken värisistä ja omituisesti yhteenliitetyistä kankaanpalasista. Lapset juoksivat pilkaten hänen kintereillään, mutta kun hänen luultiin tuovan onnea mukanaan, ei hänelle tehty pahaa, ja hänelle annettiin se vähä, mitä hän tarvitsi. Tämä mies oli Piki-Pietari, sielultaan pikkulapseksi jäänyt. Hän söi töllien ovilla pikku koirien kanssa ja nukkui kehdossa.

Huomatessaan, että hän oli onnellinen ja arvellen, ettei häntä tietystikään tällä seudulla ilman syviä syitä pidetty onnentuojana — lähti Pyhä-Sylvanus vihdoin pitkien arvelujen jälkeen vetämään paitaa hänen yltään. Hän tapasi hänet polvillaan maassa, kyynelien vallassa, kirkon esikäytävässä. Piki-Pietari oli juuri saanut kuulla Jesuksen Kristuksen kuolemasta, miten hänet oli ihmisten tähden ristiinnaulittu.

Palattuaan takaisin kylään, jonka vouti samalla oli kapakanomistaja, nuo molemmat kuninkaan lähettiläät ottivat pienen naukun hänen kanssaan ja kyselivät, eikö hän sattumalta ehkä tuntenut onnellista ihmistä.

— Arvoisat herrat, vastasi hän, menkää tuohon kylään, jonka valkoisten talojen näette heloittavan tuolla vuoren rinteellä laakson toisella puolella, ja menkää kirkkoherra Puolikintaan puheille; hän ottaa teidät hyvin vastaan, ja silloin näette edessänne onnellisen ihmisen, joka myös ansaitsee onnensa. Tuon matkan te suoritatte kahdessa tunnissa.

Kylävouti tarjosi heille vuokrattaviksi omat hevosensa. He lähtivät heti aamiaisen jälkeen.

Eräs nuori mies, joka ratsasti heidän jäljessään paremmalla hevosella, tavoitti heidät ensimäisessä ylämäessä. Hänellä oli avomieliset kasvojen piirteet, ja hän oli terveen ja iloisen näköinen. He ryhtyivät puheisiin hänen kanssaan.

Kuultuaan, että he olivat menossa kirkkoherra Puolikintaan luo, virkahti nuorukainen:

— Viekää hänelle paljon terveisiä. Minä itse menen vielä vähän ylemmäksi Urpukummulle asti, jossa asun kauniiden laitumien keskellä. Sinne kiirehdin.

Hän kertoi heille, että hän oli nainut naisista suloisimman ja parhaimman, joka oli lahjoittanut hänelle kaksi lasta, kaunista kuin aurinko, tytön ja pojan.

— Minä tulen kaupungista, jatkoi hän iloisella äänellä, ja olen ostanut sieltä hyvin kauniita valmiiksi leikattuja pukukankaita muotilehtineen ja malleineen, joista näkee, miltä ne tulevat näyttämään valmiina. Liisi (se on vaimoni nimi) ei tiedä mitään tästä lahjasta, jonka hänelle tuon. Annan hänelle kääryt avaamattomina; onpa tosiaan hauskaa katsella, miten hänen somat sormensa kuumeisen kärsimättömästi irroittelevat sidelankoja. Hän tulee hyvin tyytyväiseksi; hänen ihastuneet silmänsä suuntautuvat minuun raikkaasta riemusta loistavina; ja hän rientää syliini. Me olemme onnellisia, Liisini ja minä. Neljä vuotta olemme jo olleet naimisissa ja me rakastamme toisiamme päivä päivältä yhä enemmän. Meillä on koko tämän seudun lihavimmat laidunmaat. Meidän palvelijamme ovat myöskin onnellisia; he ovat yhtä hyviä niittämään kuin tanssimaan. Teidän pitää tulla meitä tervehtimään jonakin sunnuntaina, hyvät herrat; saatte maistaa meidän kotitekoista valkoviiniämme ja nähdä, miten maan sorjimmat tytöt ja komeimmat pojat tanssivat, miten poika riuhtaisee tuosta viereltänne tanssitettavansa ja lennättää hänet ilmaan kuin höyhenen vain. Meidän talomme on noin puolen tunnin matkan päässä täältä. Käännytään ensin oikeaan noiden kahden kallionkielen välistä, jotka näette tuolla viidenkymmenen askeleen päässä edessänne ja joita nimitetään Kauriinjaloiksi; sitten mennään erään virran poikki vievän puusillan yli, jolloin tullaan pieneen mäntymetsään, joka suojelee meitä pohjoistuulta vastaan. Vähemmän kuin puolen tunnin kuluttua olen jo pikku perheeni helmassa, jossa silloin on oleva neljä hyvin tyytyväistä ihmistä, sen takaan.

— Täytyy pyytää hänen paitaansa, kuiskasi Nelilehti Pyhä-Sylvanukselle; otaksun että se on ainakin yhtä arvokas kuin kirkkoherra Puolikintaan.

— Samaa minäkin luulen, vastasi Pyhä-Sylvanus.

Juuri sillä hetkellä, jolloin he vaihtoivat keskenään näitä sanoja, syöksähti eräs ratsastaja näkyviin Kauriinjalkojen välistä ja pysähtyi synkkänä ja mykkänä matkustajien eteen.

Tunnettuaan hänet erääksi omista lampuodeistaan, kysyi nuori isäntä:

— Mitä on tapahtunut, Ulrik?

Ulrik ei vastannut.

— Onnettomuusko? Puhu!

— Herra, teidän puolisonne, joka kärsimättömästi odotti teitä tulevaksi, tahtoi lähteä teitä vastaan. Puusilta katkesi, ja hän hukkui virtaan molempine lapsineen.

Jättäen nuoren vuoristolaisen mielettömän tuskan valtaan he jatkoivat matkaansa kirkkoherra Puolikintaan luo, ja pappilaan tultuaan heidät ohjattiin erääseen suojaan, jota kirkkoherra käytti yhtaikaa sekä vastaanottohuoneena että kirjastona. Kuusihyllyillä oli noin tuhatkunta teosta ja valkeaksi kalkituilla seinillä vanhanaikaisia Claude Lorrainin ja Poussinin maisemien mukaan tehtyjä piirroksia; kaikki siellä ilmaisi sivistystä ja henkisen työn tottumusta, jollaista ei tavallisesti tapaa maalaispappiloissa. Kirkkoherra Puolikinnas oli keski-ikäinen mies, älykkään ja hyvän näköinen.

Kahdelle vieraalleen, jotka olivat tahtovinaan asettua näille seuduille asumaan, hän kehui laakson ilmastoa, viljavuutta ja kauneutta. Hän tarjosi heille valkoista leipää, hedelmiä, juustoa ja maitoa. Sitten hän vei heidät vihannestarhaansa, joka oli mainion hyvin hoidettu ja kukoistava; säleistöt levittivät auringon paahtamalle seinälle oksiaan mittausopillisen säännöllisesti; hedelmäpuiden kuontalot kohosivat kaikkialla täyteläisinä ja täsmällisinä ja yhtä etäällä toisistaan.

— Eikö teidän koskaan ole ikävä täällä, herra rovasti? kysyi Nelilehti.

— Aika tuntuu minusta lyhyeltä kirjastoni ja puutarhani kesken jaettuna, vastasi pappi. Niin rauhallinen ja tyyni kuin elämäni onkin, ei se silti ole vähemmän toimelias ja työteliäs. Hoidan jumalanpalvelukset, käyn sairaiden ja tarvitsevaisten luona ja ripitän seurakuntalaisiani. Noilla kunnon luontokappaleilla ei tosiaan ole paljon syntejä omallatunnollaan, voinko sitä pahotella! Mutta he kertovat ne pitkästi. Vähän aikaa on minun myös varattava saarnojen ja katkismusopetuksen valmistamiseen: etenkin katkismusopetus tuottaa minulle paljon päänvaivaa, vaikka olen jo sitä tointa harjoittanut enemmän kuin kaksikymmentä vuotta. On niin vakava asia puhua lapsille: he uskovat kaikki mitä heille sanotaan. Sitten on minulla myöskin määrätyt virkistyshetkeni. Teen kävelyretkiä; ne ovat aina samoja ja sentään sanomattoman vaihtelevia. Maisema nimittäin vaihtelee vuodenaikojen, päivien, tuntien ja minuuttien mukaan; se on aina erilainen, aina uusi. Rumana vuodenaikana kuluvat pitkät illat miellyttävästi muutamien vanhojen ystävien, apteekkarin, veronkantajan ja rauhantuomarin seurassa. Me soittelemme. Morina, palvelijattareni, on erinomainen paistamaan kastanjoita, niillä me kestitsemme itseämme. Onko mitään sen parempaa kuin kastanjat ja siihen lasi valkoista viiniä!

— Herra rovasti, — sanoi Nelilehti kunnon miehelle, — me kuljemme kuninkaan asioissa. Me tulemme pyytämään teiltä erästä lausuntoa, joka on äärettömän tärkeä sekä isänmaalle että koko maailmalle. On kysymys hallitsijan terveydestä ja ehkäpä hänen hengestäänkin. Sentähden pyydämme teitä suomaan anteeksi kysymyksemme, niin kummalliselta ja epähienolta kuin se teistä saattaakin tuntua, ja vastaamaan siihen aivan suoraan ja väistelemättä. Herra rovasti, oletteko onnellinen?

Kirkkoherra Puolikinnas tarttui Nelilehden käteen, puristi sitä ja äänsi tuskin kuuluvasti:

— Minun elämäni on pelkkää kidutusta. Elän ainaisessa valheessa. Minä en usko.

Ja pari kyyneltä tipahti hänen silmistään.

14. LUKU.

Onnellinen ihminen.

Harhailtuaan turhaan kokonaisen vuoden valtakunnan eri osissa lähtivät Nelilehti ja Pyhä-Sylvanus vihdoin Simasalon linnaan, jonne kuningas oli antanut viedä itsensä saadakseen nauttia metsän raikkaudesta. He tapasivat hänet tiedottomassa tilassa. Hovi oli kovin levoton hänestä.

Tässä Simasalon linnassa, joka ei ollut muuta kuin pienoinen metsästyspaviljonki, ei asunut ketään vieraita. Yksityisasiain sihteeri ja ylimäinen tallimestari olivat hankkineet itselleen asunnon kylästä ja joka päivä astelivat he metsän halki hallitsijansa luo. Tällä matkalla kohtasivat he usein pienen miehen, joka asui metsässä onton plataanipuun koverruksessa. Hänen nimensä oli Muski, ja hän ei ollut suinkaan kaunis litteine naamoineen, esiinpistävine poskipäineen ja leveine nenineen, jossa sieramet ammottivat leveän ympyriäisinä. Mutta hänen nelitahkoiset hampaansa, jotka vähän väliä punaisten huulten takaa paljastuivat iloiseen irvistykseen, antoivat jonkunlaista loistoa ja eloisuutta hänen metsäläiselle ulkomuodolleen. Kuinka hän oli tullut vallanneeksi asunnokseen tuon suuren onton plataanin, sitä ei kukaan tiennyt, mutta sinne hän vain oli laatinut itselleen siistin huoneen ja varustanut sen kaikilla välttämättömillä tarvekaluilla. Totta puhuen hän tarvitsi sangen vähän. Hän sai toimeentulonsa metsästä ja lammikosta ja eli pulskasti. Hänelle annettiin anteeksi hänen epäsäännöllinen asemansa sentähden että hän toimitti pieniä palveluksia ja osasi huvittaa. Kun linnan naiset ajoivat vaunuissaan metsässä, tarjosi hän heille pajuvasuista, jotka hän itse oli punonut, hunajakakkuja, metsämansikoita tai kitkeriä ja sokeroituja linnunkirsikolta. Hän oli aina valmis tulemaan hartiavoimineen hätään, jos kuorma oli tarttunut liejuun, ja auttamaan heiniä korjuuseen, jos sade uhkasi. Väsymättä hän silloin punnersi ja ahersi enemmän kuin muut. Hänen voimansa ja nopeutensa oli aivan harvinaista. Hän katkaisi käsillään suden leukaluun, juoksi jäniksen kiinni ja kiipesi puihin niinkuin kissa. Lapsien huviksi hän laitteli kaislapillejä, pieniä tuulimyllyjä ja suihkulähteitä.

Nelilehti ja Pyhä-Sylvanus kuulivat kylässä usein sanottavan: "Onnellinen niinkuin Muski." Tämä lauseparsi jäi heidän mieleensä, ja eräänä päivänä, kun he kulkivat tuon suuren plataanipuun alitse, näkivät he Muskin leikkimässä pikku koiranpennun kanssa yhtä tyytyväisen näköisenä kuin koirakin. Heidän päähänsä pälkähti kysäistä oliko hän ehkä onnellinen.

Muski ei osannut vastata siihen mitään, sentähden ettei hän ollut koskaan tullut ajatelleeksi onnea. He selvittivät hänelle yleisin piirtein ja hyvin yksinkertaisesti, mitä sillä tarkoitettiin. Ja mietittyään hetkisen vastasi hän, että hänellä oli täydellinen onni. Tämän vastauksen kuullessaan huudahti Pyhä-Sylvanus rajusti:

— Muski, me annamme sinulle kaiken, mitä vain voit toivoa, kultaa, palatsin, uudet saappaat, kaiken mitä vain tahdot; anna meille paitasi!

Hänen hyväntahtoiset kasvonsa ilmaisivat silloin — ei pahoittelua eikä pettymystä, jota hän oli kykenemätön tuntemaan, vaan suurta hämmästystä. Hän teki kieltävän eleen, merkiten sillä, ettei hän voinut antaa sitä, mitä häneltä pyydettiin. Hänellä ei ollut mitään paitaa.