Part 5

— Nuo ovat henkisiä tuskia, sanoi hän; ne voivat kyllä olla julmia, mutta ne ovat verrattain harvinaisia. Enemmän huolta herättää minussa kansanomaisemmat vaivat, ruumiin kärsimykset ja epämuodostukset, rakkauden tuskat ja rahapula, jotka juuri tekevät etsiskelymme niin turhaksi ja tukalaksi.

— Sitäpaitsi, huomautti Pyhä-Sylvanus, nuo molemmat herrat pakoittamalla pakoittavat uskonkappaleensa itselleen onnettomuutta tuottaviksi. Jos Korkea-Kaulus kysyisi neuvoa joltakulta kunnon jesuiitta-isältä, rauhoittuisi hän piankin, ja Vuori-Äyrään taaskin pitäisi tietää, että ihminen voi olla jumalankieltäjä kirkkaan rauhallisena niinkuin Lucretius, tai suloisesti siitä nauttien niinkuin André Chénier. Muistelkoon hän Homeroksen säettä: "kuollut on Patroklos, mies itseäs arvokkaampi", ja valmistukoon kevein mielin eräänä päivänä astumaan sinne, missä häntä jo odottavat suuret opettajansa ja mestarinsa, antiikin filosofit, renessansin humoristit, nykyaikaiset tiedemiehet ja niin monet muut häntä itseään arvokkaammat. "Kuolla täytyy Helenan ja Pariksenkin", laulaa François Villon. "Me olemme kaikki kuolevaisia", kuten Cicero sanoo. "Me kuolemme kaikki", sanoo myös se nainen, jonka viisautta Raamattu ylistää toisessa Kuninkaiden kirjassa.

9. LUKU.

Onni olla rakastettu.

He lähtivät päivälliselle kuninkaalliseen puistoon, komeaan kävelypaikkaan, joka kuningas Kristofferin pääkaupungissa suunnilleen vastaa sitä, mitä Boulognen metsä merkitsee Parisille, Cambre Brysselille, Hyde-Park Lontoolle, Thiergarten Berlinille, Prater Wienille, Prado Madridille, Cascines Firenzelle ja Pincio Roomalle. Istuen ulkosalla keskellä päivällisvieraiden loisteliasta parvea seurasivat he katseillaan noita suuria, kukin ja töyhdöin koristeltuja hattuja, jotka kuten harhailevat huvimajat, kuten lemmenherhiläisten hempeät piilopirtit, kuten pyyteitä kokoavat kyyhkyslakat, liikkuivat heidän ympärillään.

— Luulenpa, sanoi Nelilehti, että etsimämme esine löytyy juuri täältä. Minullekin on sattunut aina joskus niinkuin muillekin, että minua on rakastettu: se on onnea se, Pyhä-Sylvanus, ja vieläkin epäilen vahvasti, että eiköhän se sittenkin vain liene ihmisten ainoa onni; ja vaikkakin minä poloinen rakossani raahaan kuormaa, jossa on enemmän kiviä kuin sorarattailla kivilouhimosta ulos työnnettäessä, niin on päiviä, jolloin voin olla rakastunut kuin kahdenkymmenen vuotias nuorukainen.

— Minä, vastasi Pyhä-Sylvanus, minä olen naisvihaaja. Minä en voi antaa naisille anteeksi sitä, että he ovat samaa sukupuolta kuin rouva Pyhä-Sylvanus. He ovat kyllä kaikki, minä tiedän sen, vähemmän tyhmiä, vähemmän ilkeitä ja vähemmän rumia, mutta sekin on jo liikaa, että heillä on mitään yhteistä hänen kanssaan.

— Jättäkää tuo puheenaihe, Pyhä-Sylvanus. Sanonpa teille, että se mitä etsimme on varmasti täällä ja että meidän ei tarvitse muuta kuin ojentaa kätemme saadaksemme sen kiinni.

Ja viitaten erääseen hyvin kauniiseen mieheen, joka istui yksinään pienen pöydän ääressä, hän jatkoi:

‒ Tehän tunnette Jaakko Purjetuulen. Hän miellyttää naisia, hän miellyttää kaikkia naisia. Kas siinä on onni, tai sitten en ymmärrä siitä asiasta yhtään mitään!

Pyhä-Sylvanus tahtoi myöskin tulla vakuutetuksi tästä. He pyysivät Jaakko Purjetuulen kanssaan päivällisille ja siinä syödessään juttelivat tuttavallisesti hänen kanssaan. Lukemattomia kertoja he, pitkiä kiertoteitä ja äkillisiä yllätyksiä tehden, häikäilemättömästi ja verhotusti, vihjauksin ja aivan suoraan asiaan käsiksi käyden yrittivät päästä selville hänen onnestaan, tulematta silti sen viisaammiksi tämän kumppanuksensa suhteen, jonka siro sanontatapa ja viehättävät kasvot eivät ilmaisseet iloa eivätkä surua. Jaakko Purjetuuli puheli mielellään, vaikutti avomieliseltä ja luonnolliselta, kertoipa hän lisäksi joitakin salaisuuksiaankin, mutta ne vain yhä enemmän pimittivät hänen syvimmän salaisuutensa ja tekivät sen yhä saavuttamattomammaksi. Varmaa oli, että hän sai paljon rakkautta osaksensa; oliko hän siitä onnellinen vai onneton? Kun oli päästy päivällisessä hedelmiin asti, luopuivat kuninkaan molemmat inkvisiittorit turhasta tutkistelemisestaan. Viitsimättä enää terästää aseitaan he puhelivat nyt vain jotakin sanoakseen ja haastoivat itsestään: Pyhä-Sylvanus vaimostaan ja Nelilehti pitkiä valituksia peruskivestään, jolta kohdaltaan hän muuten muistuttaa Montaignea. Kerrottiin jos jonkinlaisia tarinoita likööriä maisteltaessa: siinä kuultiin juttu rouva Kalliskivestä, joka pakeni eräästä yksityisasunnosta leipurinsälliksi puettuna, vaatekoppa päälaella; uusi kasku kenraali Säyseästä ja rouva paroonitar Bildermannista; samoin toinen ministeri Visiiristä ja rouva Cereksestä, jotka Antoniuksen ja Kleopatran tavoin sulattivat kokonaisen valtakunnan suuteloihin, ja vielä useita muita, muinaiselta ja nykyajalta. Jaakko Purjetuuli kertoi erään itämaisen sadun.

— Nuori bagdadilainen kauppias, — kertoi hän, — tunsi itsensä eräänä aamuna vuoteessaan lepäillessään kovin lemmensairaaksi ja toivotteli suureen ääneen huutaen itselleen sellaista onnea, että kaikki naiset rakastaisivat häntä. Haltia, joka heti kuuli hänen sanansa, ilmestyi hänelle ja sanoi: "Toivomuksesi on täytetty. Tästä päivästä lähtien olet kaikkien naisten rakastama." Heti hyppäsi nuori kauppias iloissaan vuoteestaan ja uskoen käyvänsä kohti loppumattomia ja vaihtelevia huvituksia hän laskeutui alas kadulle. Tuskin oli hän kävellyt paria askelta ennenkuin muuan pahan näköinen vanha akka, joka siivilöitsi viiniä kellarissaan, syttyi hänet nähdessään kiihkeään rakkaudenliekkiin ja alkoi heittää hänelle lentomuiskuja kellarinaukosta. Hän käänsi inhoten päänsä toisaalle, mutta eukko veti hänet jalasta maanalaiseen koloonsa, jossa hän piti nuorukaista vankinaan kokonaista kaksikymmentä vuotta. Jaakko Purjetuuli oli juuri lopettanut satunsa, kun hovimestari tuli ilmoittamaan hänelle, että häntä odotettiin. Hän nousi ja synkin ilmein, pää kumarassa, hän ohjasi askeleensa puutarhan portille, missä häntä eräitten vaunujen nurkassa odotti jotenkin karkean näköinen olento.

— Hän kertoi oman tarinansa, sanoi Pyhä-Sylvanus. Tuo nuori bagdadilainen kauppias on hän itse.

Nelilehti löi otsaansa:

— Olihan minulle tosiaan kerrottu, että hän oli lohikäärmeen vartioima; olin aivan unohtanut sen!

He palasivat palatsiin verrattain myöhään ilman muuta paitaa kuin omansa ja tapasivat silloin kuninkaan ja rouva Kananheimon itkemässä kuumia kyyneleitä erästä Mozartin sonaattia kuunnellessaan.

Seurustelu kuninkaan kanssa oli tehnyt rouva Kananheimon raskasmieliseksi, ja hän hautoi päässään synkkiä mietteitä ja mielettömiä kauhunkuvia. Hän luuli olevansa vainottu, hirvittävien salahankkeiden uhri; hän eli ainaisessa myrkytyksen pelossa ja pakoitti kamarineitonsa maistamaan kaikkia hänelle tarjottuja ruokia. Hän pelkäsi kuolemaa, mutta tunsi houkutusta itsemurhaan. Tämän naisen mieliala vielä pahensi kuninkaankin tilaa, ja he viettivät yhdessä ikäviä hetkiä.

— Maalarit, sanoi Kristoffer V, ovat kamalia valheen levittäjiä. He varustavat liikuttavalla kauneudella itkevät naiset, ja esittävät meille jonkun Andromaken, Artemiksen, Magdalenan tai Helenan aivan suloisina kyynelhelyissään. Minulla on sievä muotokuva Adrienne Lecouvreuristä Cornelian osassa, jossa hän kyynelillään kostuttaa Pompeijin raunioita: hän on ihana. Mutta heti kun rouva Kananheimo rupeaa itkemään, vääntyvät hänen kasvonsa rumasti, ja hänen nenänsä alkaa punottaa: hän on silloin pelottavan ruma.

Tämä onneton ruhtinas, joka kulutti kaiken aikansa vain tuon terveyttä-tuottavan paidan odotuksessa, soimasi ankarasti Nelilehteä ja Pyhä-Sylvanusta heidän huolimattomuudestaan, kykenemättömyydestään ja huonosta menestyksestään, luottaen kenties siihen, että näistä kolmesta syytöksestä ainakin joku osuisi oikeaan:

— Te annatte minun ilman muuta kuolla, niinkuin tekevät lääkärini Aasinleuka ja Tinaharkko. Mutta mitä heihin tulee, niin se kuuluu heidän ammattiinsa. Odotin toista teiltä; luotin älyynne ja ystävyyteenne. Huomaan, että olen erehtynyt. Palata tyhjin toimin! Ettette toki häpeä! Oliko teidän tehtävänne muka niin vaikea? Onko siis niin vaivaloista löytää onnellisen miehen paitaa? Jos ette edes kykene tällaista asiaa toimittamaan, niin mihin sitten oikein kykenette? Ainoastaan itse voi palvella itseään hyvin. Tämä pitää paikkansa yksityisihmisten suhteen ja vielä enemmän kuninkaihin nähden. Lähden aivan paikalla etsimään tuota paitaa, jota te ette kykene löytämään.

Ja heittäen yltään yömyssynsä ja kotipukunsa pyysi hän vaatteitaan.

Nelilehti ja Pyhä-Sylvanus koettivat pidättää häntä.

— Sire, se olisi hyvin varomatonta, muistakaa sairauttanne!

— Sire, kello on jo lyönyt kaksitoista.

— Luuletteko te siis, sanoi kuningas, että onnelliset ihmiset nukkuvat niinkuin kanat? Eikö ole enää mitään huvittelupaikkoja minun pääkaupungissani? Eikö ole enää mitään yökahviloita? Poliisipäällikköni on antanut sulkea kaikki epäilyttävät ilopaikat; mutta totta kai ne siitä huolimatta toimivat? Mutta eihän minun edes ole tarvis mennä mihinkään huoneustoihin. Minä löydän kyllä sen, mitä tarvitsen, kadulta ja penkeiltä.

Nopeasti pukeuduttuaan Kristoffer V harppasi rouva Kananheimon yli, joka kiemurteli maassa kouristuskohtauksessa, syöksyi alas portaita ja riensi juoksujalkaa puutarhan läpi. Nelilehti ja Pyhä-Sylvanus seurasivat häntä matkan päästä, ällistyneinä, puhumattomina.

10. LUKU.

Onko onni siinä, että olemassaolon-tunto lakkaa?

Tultuaan suurelle valtatielle, jota kuninkaallisen puiston puolelta vanhat jalavat varjostivat, hän huomasi nuoren, kauniin miehen, joka nojaten puun runkoon, keveä ilon ilme kasvoillaan, katseli ylös tähtiä kohti, jotka säihkyvillä ja salaperäisillä merkeillään viitoittivat taivaan ääretöntä lakeutta. Vieno tuulen henki leyhytteli hänen kiharaista tukkaansa, ja taivaallisen kirkkauden heijastus hohti hänen katseestaan.

— Minä olen löytänyt oikean, ajatteli kuningas.

Hän lähestyi tätä hymyilevää ja kaunista nuorukaista, joka hieman säpsähti hänet nähdessään.

— Olen pahoillani, herraseni, sanoi ruhtinas, että häiritsen teidän haaveiluanne. Mutta kysymys, jonka aion teille tehdä, on minulle suorastaan elämänkysymys. Älkää kieltäytykö vastaamasta henkilölle, joka kenties kykenee hyvin palkitsemaan teidät ja joka ei suinkaan tahdo olla kiittämätön. Hyvä herra, oletteko onnellinen?

— Olen.

— Eikö mitään puutu onnestanne?

— Ei mitään. Tosin ei aina ole näin ollut laitani. Minäkin olen, kuten kaikki ihmiset, tuntenut elämäntuskaa, ja kenties olen tuntenut sen kipeämmin kuin monet muut. Se ei johtunut minun erikoisesta asemastani, ei myöskään tilapäisistä olosuhteista, vaan siitä alkusyystä, joka on yhteistä kaikille ihmisille ja kaikille luoduille; minä olen ollut suuressa ahdistuksessa: nyt se on kokonaan poissa. Nautin täydellistä rauhaa, suloista iloa; kaikki on minussa pelkkää tyytyväisyyttä, tyyntä kirkkautta, syvää sopusointua, yli-inhimillinen riemu täyttää koko olemukseni. Te näette minut, hyvä herra, elämäni kauneimmassa kohdassa, ja koskapa sallima on saattanut teidät tielleni, otan teidät onneni todistajaksi. Vihdoinkin olen vapaa, vapaa pelosta ja kauhusta, jotka tavallisesti ahdistavat ihmisiä, vapaa kunnianhimoisista pyyteistä, jotka heitä jäytävät, ja turhista toiveista, jotka heitä pettävät. Olen yläpuolella onnen heittelyjen ja ulkopuolella ihmissuvun kahden näkymättömän vihollisen, ajan ja paikan vaikutusvallan. Voin uhmata kohtaloa. Omistan ehdottoman onnen ja olen yhtä jumaluuden kanssa. Ja tämä onnellinen tila on omaa työtäni; siitä saan kiittää erästä äsken tekemääni päätöstä, joka on niin viisas, hyvä, kaunis, hyveellinen ja tehokas, että siinä pysyessään jumaloituu.

Minä aivan uin ilossa, minä olen ihanassa päihtymistilassa. Minä sanon täysin tietoisena ja tämän haltioittavan, innostavan ja hurmaavan käsitteen täydellisimmässä ja korkeimmassa merkityksessä: "En tunne enää itseäni."

Hän veti esiin kellonsa.

— Hetki on tullut. Hyvästi!

— Vielä sana, herraseni. Te voitte pelastaa minut. Minä...

— Ei kukaan voi pelastua muutoin kuin ottamalla esimerkkiä minusta. Teidän täytyy jättää minut nyt. Hyvästi!

Ja sankarillisin askelin ja nuorekkain ryhdin loittoni tuntematon tien viereiseen metsään. Kristoffer, joka ei tahtonut noin vain luopua löydöstään, seurasi häntä... Hän oli tuskin ehtinyt ryteikön laitaan, kun hän kuuli pyssyn laukauksen; hän kiiruhti eteenpäin, taivutti oksia syrjään ja näki onnellisen nuorukaisen makaavan ruohikossa, ohimo luodin lävistämänä ja puristaen vielä revolveria oikeassa kädessään.

Tämän nähdessään kuningas pyörtyi. Nelilehti ja Pyhä-Sylvanus riensivät hänen luokseen, auttoivat häntä palautumaan tajuihinsa ja kantoivat hänet palatsiin.

Kristoffer antoi ottaa selvää tästä nuorukaisesta, joka näin hänen silmiensä edessä oli löytänyt epätoivoisen onnen. Hän sai kuulla, että hän oli erään ylhäisen ja rikkaan perheen perillinen, yhtä älykäs kuin kauniskin ja koko elämänsä ollut kohtalon suosima.

11. LUKU.

Sigismundus Dux.

Seuraavana päivänä Nelilehti ja Pyhä-Sylvanus jälleen ollessaan paidan etsinnässä ja laskeutuessaan alas pitkin Perustuslakien katua tapasivat kreivitär Cecilian, joka juuri astui ulos eräästä musiikkikaupasta. He saattoivat hänet hänen vaunuihinsa.

— Herra Nelilehti, teitä ei näkynyt eilen professori Häränselän leikkausopillisessa näytännössä, eikä myöskään teitä, herra Pyhä-Sylvanus. Teitte kovin väärin, kun ette tulleet, se oli hyvin mielenkiintoista. Professori Häränselkä oli kutsunut sinne koko hienon maailman, yhtä lukuisan kuin valitunkin joukon kello 5:n leikkaukseensa, joka oli aivan ihana munasarjatapaus. Siellä oli kukkia, hienoja pukuja, musiikkia; jäätelöäkin tarjoiltiin. Professori esiintyi tässä tilaisuudessa erinomaisen ylhäisesti ja sirosti. Hän antoi myös ottaa kuvalaattoja eläviäkuvia varten.

Nelilehti ei erittäin hämmästynyt tästä kuvauksesta. Hän tiesi, että professori Häränselkä toimitti leikkauksensa huvitusten ja ja ylellisyyden ympäröimänä; hän olisi mennyt pyytämään häneltä paitaa, ellei hän muutamia päiviä sitten olisi nähnyt tätä kuuluisaa kirurgia vallan lohduttomana sentähden ettei hän ollut saanut leikata päivän suurimpia kuuluisuuksia Saksan keisaria, joka oli antanut professori Hilmacherin poistaa itsestään jonkun visvarakon, ja ihmenäyttelyn kääpiönaista, joka nieltyään noin satasen naulaa ei tahtonut antaa avata vatsaansa, vaan joi itsepintaisesti risiiniöljyä.

Pyhä-Sylvanus, joka oli pysähtynyt musiikkikaupan näyteikkunan eteen, tarkasteli Sigismundus Duxin rintakuvaa ja huudahti sitten äkkiä suureen ääneen:

— Mutta tuossahan on juuri se, jota etsimme! Tuossa on onnellinen mies!

Rintakuva, joka oli hyvin näköinen, esitti säännöllisesti ja ylväästi muovailtuina tuollaisia sopusointuisia ja täyteläisiä kasvoja, jotka muistuttavat maapalloa. Tuo suuri säveltäjä, vaikkakin hän jo oli kalju ja vanha, näytti siinä yhtä herttaiselta kuin komealta. Hänen päälakensa kaartui kauniina kuin kirkon holvi, mutta hänen hieman suuri nenänsä sensijaan piti kiinni tyvestään aivan maallisella, vantteralla halukkuudella ja tukevalla otteella; tasaisen leukaparran sisältä pistivät näkyviin lihalliset huulet ja aistillisuutta ja Bakkuksen palvelusta todistava suu. Niin, juuri tuollainen oli se nero, joka sävelsi kaikkein pyhimmät oratoriot ja kaikkien intohimoisimman ja aistillisimman teatterimusiikin. — Kuinka, jatkoi Pyhä-Sylvanus, emme ennen ole tulleet ajatelleeksi Sigismundus Duxia, joka niin täysin siemauksin nauttii tavattomasta maineestaan, — joka on kylliksi taitava käyttääkseen kaikki sen suomat edut hyväkseen ja juuri tarpeeksi hullu säästyäkseen korkean aseman aiheuttamista ikävyyksistä ja pakollisista velvollisuuksista, — Sigismundusta, joka on henkevin ja aistillisin kaikista neroista, onnellinen kuin jumala ja rauhallinen kuin eläin — joka lukemattomissa rakkausseikkailuissaan näyttää yhdistävän mitä hienoimman herkkätuntoisuuden mitä raaimpaan kyynillisyyteen!

— Hänellä on rikas luonnonlaatu, — myönsi Nelilehti. Hänen paitansa ei voi tehdä muuta kuin hyvää Hänen Majesteetilleen. Menkäämme pyytämään sitä.

Heidät johdettiin suojamaan, joka oli avara ja kaikuva kuin joku konserttikahvila. Kolmiaskelmaiselle korokkeelle sijoitetut urut peittivät osan seinästä lukemattomilla pilleillään. Puettuna upeaan myssyyn ja kirjailtuun viittaan Sigismundus Dux sepitteli uusia sävelmiä, ja hänen sormiensa kosketuksesta syntyi sointuja, jotka saivat sielut läikähtämään ja sydämet sulamaan. Noilla kolmella purppuraverhoisella askelmalla virui hänen jalkojensa juuressa joukko naisia, komeita, suloisia, pitkiä, hentoja, käärmemäisiä, pyöreitä, hempeän pehmeitä ja valtavan uhkeita, mutta kaikki yhtä kiihkeitä ja lempeensä hiutuvia, kaikki rakkautensa ja pyyteensä kaunistamia. Suojama oli täynnä ihmisvilinää, siinä nuoria amerikattaria, israelilaisia rahamiehiä, valtiomiehiä, tanssijattaria, laulajattaria, katolilaisia pappeja, protestanttisia, budhalaisia; siinä mustia ruhtinaita, pianonvirittäjiä, sanomalehtimiehiä, lyyrillisiä runoilijoita, impressarioita, valokuvaajia, miehiä naisen ja naisia miehen puvussa. He kaikki muodostivat vain yhden ainoan suuren, sekavan, tunkeilevan, yhteensulautuvan ihailijajoukon, jonka yläpuolella pylväiden, kynttiläjalkain ja kattokruunujen korkeudessa vyöryi tuo joka hetki uusi ja notkeakuvioinen hartausmusiikki. Koko tämä ääretön kansa oli haltioitumisen huumaama; tämän tilaisuuden nimenä oli "intiimi matinea".

Urut vaikenivat. Kokonainen pilvi naisia pimitti siinä silmänräpäyksessä mestarin, joka hetkittäin pilkahti siitä puoleksi näkyviin niinkuin kirkas tähti vaipuakseen sitten heti jälleen takaisin. Hän oli lempeä, mairitteleva, liukas ja viettelevä. Hän oli erittäin herttainen, ei sentään narrimaisempi kuin oli tarvis, suuri niinkuin maailma ja pikkuinen kuin lemmenjumala; hymyillen hän näytteli harmaan partansa keskestä pikkulapsen hampaitaan, jaellen kaikille helppotajuista ja sievää imartelua, joka ihastutti kuulijaansa; mutta sanoja oli mahdoton pitää mielessään, niin hennon ohuita ne olivat, joten siis koko niiden tenho jäi salaperäisyyden varjoon. Hän oli yhtä ystävällinen ja hyvä miehillekin, ja nähdessään Pyhä-Sylvanuksen syleili hän tätä kolmasti vakuuttaen pitäneensä häntä aina rakkaassa ja lämpöisessä muistossa. Kuninkaan sihteeri otti heti vaarin tilaisuudesta: hän pyysi saada puhua hänen kanssaan pari sanaa kahden kesken kuninkaan puolesta, ja esitettyään hänelle pääpiirteissään sen tärkeän tehtävän, joka hänelle oli uskottu, sanoi hän:

— Mestari, antakaa minulle pai...

Hän keskeytti lauseensa nähdessään Sigismundus Duxin piirteiden äkkiä pahasti vääristyvän.

Joku posetiivi oli ulkona kadulla alkanut jauhaa _Keltaisten narsissien polkkaa_. Ja heti sen ensimäiset säveleet kuultuaan oli suuri mies kalvennut. Tämä vuodenajan lempisävel oli erään köyhän Pukki-nimisen nurkkatanssi-viuluniekan tekemä, joka muuten oli aivan tuntematon ja kurjissa oloissa elävä. Ja tuo jo neljäkymmentä vuotta kunnian ja rakkauden kruunaamana ollut mestari ei voinut sallia sitä, että vähänkään ylistystä lankesi Pukki-raukan osalle; hän tunsi sen sietämättömäksi omakohtaiseksi loukkaukseksi. Itse Jumalakin on kateellinen ja suree ihmisten kiittämättömyyttä. Sigismundus Dux ei voinut kuulla _Keltaisten narsissien polkkaa_ tulematta sairaaksi. Hän jätti yhtäkkiä Pyhä-Sylvanuksen, ihailijajoukkonsa ja lempeen hiutuvain naistensa komean lauman sekä kiiruhti pesukammioonsa oksentamaan ulos myrtyneen sappensa.

— Hän on surkuteltava, — huokasi Pyhä-Sylvanus.

Ja vetäen Nelilehteä mukanaan takin liepeestä hän astui ulos onnettoman sävelniekan talosta.

12. LUKU.

Onko pahekin avu.

Neljätoista pitkää kuukautta he kulkivat aamusta iltaan ja illasta aamuun nuuskien kaupunkia ja sen ympäristöä, tehden huomioita, tarkastellen ja kysellen turhaan. Kuninkaan voimat heikkenivät päivä päivältä, ja hän oli jo saanut käsitystä sellaisen etsiskelyn vaikeuksista; hän antoi sisäministerilleen käskyn asettaa ylimääräinen valiokunta, jonka tehtävänä olisi herrojen Nelilehden, Tuliaivon, Pyhä-Sylvanuksen ja Jääpohjan johdolla täysin valtuutettuna salaisesti hankkia tietoja valtakunnan onnellisista ihmisistä. Poliisipäällikkö luovutti ministerin huomautuksesta kaikkein taitavimmat kätyrinsä valiokuntalaisten käytettäviksi ja pian etsittiin pääkaupungissa onnellisia yhtä vimmatusti ja kiihkoisasti kuin muissa maissa pahantekijöitä ja anarkisteja. Jos vain jotakuta henkilöä epäiltiin onnelliseksi, niin heti hänet annettiin ilmi ja ruvettiin häntä vakoilemaan ja pyydystämään. Kaksi poliisia oli asetettu kaikkien onnelliseksi epäiltyjen ihmisten ikkunain alle, missä he suurissa rautasaappaissaan marssivat edestakaisin hetkeksikään vartiopaikaltaan väistymättä. Jos joku maailmanmies tilasi itselleen aition Oopperassa, pantiin hän heti valvonnan alle. Jos jonkun hevosystävän hevonen oli voittanut kilpa-ajoissa, pidettiin häntä silmällä. Kaikkien rakkauskohtauksiin vuokrattavien talojen toimistohuoneessa oli myös poliisiviraston asiamies, joka teki muistiinpanoja tulijoista. Ja hra poliisipäällikön huomautuksen johdosta, että hyve tekee ihmisen onnelliseksi, annettiin ilmi myös kaikki hyväntekeväiset henkilöt, turvalaitosten perustajat, jalomieliset lahjoittajat, hyljätyt ja uskolliset aviovaimot, uhrautuvaisuudestaan tunnetut kansalaiset, sankarit ja marttyyrit, ja kaikki alistettiin yksityiskohtaisiin tutkisteluihin.

Tämä valvonta painoi koko kaupunkia, mutta kukaan ei voinut aavistaa sen syytä. Nelilehti ja Pyhä-Sylvanus eivät olleet kenellekään uskoneet etsivänsä onnen paitaa, peläten, kuten jo edellä olemme kertoneet, että kunnianhimoiset tai rahanahneet henkilöt, teeskennellen omaavansa täydellisen onnen, saattaisivat luovuttaa kuninkaalle muka onneatuottavana aivan kurjuuden, murheen ja huolen saastuttaman alusvaatteen. Poliisin tavattomat toimenpiteet herättivät levottomuutta ylhäisemmissä säätyluokissa, ja koko kaupunki näytti olevan jonkun verran kuohuksissa. Useat hyvin arvossapidetyt naiset joutuivat huonoon huutoon, ja monenlaisia häväistysjuttuja syntyi.

Uusi valiokunta kokoontui joka aamu kuninkaallisessa kirjastossa hra Nelilehden toimiessa esimiehenä ja herrojen Poran ja Makiaviinin suosiollisesti avustaessa, jotka viimeksimainitut olivat molemmat ylimääräisiä valtioneuvoksia. Joka istunnossa tarkastivat he keskimäärin noin viisitoistasataa asiakirjaa. Neljä kuukautta kestäneen istuntoajan jälkeen eivät he vieläkään olleet päässeet onnellisen miehen jäljille.

Kun puheenjohtaja Nelilehti sitä valitteli, huudahti hra Makiaviini:

— Valitettavasti tuottavat paheet ihmisille kärsimyksiä, ja kaikilla ihmisillä on paheita.

— Ei minulla, huokasi hra Tuliaivo, ja minä olen siitä aivan epätoivoissani. Paheeton elämä on pitkästyttävää, painostavaa ja surullista. Pahe on ainoa huvi, mitä ihmisellä voi olla maailmassa; pahe on olemassaolon ainoa väritys, se on sielun suola, hengen kipinä. Mitä sanonkaan, pahe on ainoa omaperäinen, ainoa luova voima ihmisessä; se on luonnon pyrkimystä nousta uusine rakennelmineen luontoa vastaan, inhimillisen vallan voittoa eläimellisestä vallasta, inhimillisen luomistyön kunnioimista tuntemattoman luomistyön vastapainoksi, tietoisen maailman kehittymistä itsetiedottoman kaikkeuden sijaan; pahe on ihmisen ainoa omaisuus, johon hänellä on yksinoikeus, hänen todellinen isäinperintönsä, hänen oikea avunsa, sanan syvimmässä merkityksessä, koska sana avu on samaa juurta kuin auttaa.

Olen koettanut antautua paheelle; en ole voinut: siihen tarvitaan neroutta, siihen tarvitaan rikkaita luonnonlahjoja. Teeskennelty pahe ei ole mikään pahe.

— No tuopa kummalta kuulostaa, sanoi Nelilehti; mitä te sitten oikeastaan nimitätte paheeksi?

— Minä nimitän paheeksi tavaksimuuttunutta taipumusta sellaiseen, jota suurin osa ihmisiä pitää luonnottomana ja pahana; tarkoitan sillä yksilöllistä moraalia, yksilöllistä voimaa, yksilöllistä hyvettä, kauneutta, valtaa ja neroa.

— Olkoon menneeksi, sanoi neuvosherra Pora, voihan sen selittää tuollakin lailla.