Part 2

— Sire, lääkärit, jotka puhuvat taudeista niinkuin sokeat väreistä, sanovat että teitä vaivaa neurastenia eli hermojen heikkous. Mutta täten todettuaan tautinne eivät he siitä huolimatta kykene sitä parantamaan, sillä elimellistä kudosta ei voida uudistaa muilla keinoin kuin niillä, joita luonto on käyttänyt niitä rakentaessaan. Mitkä ovat siis luonnon keinot ja menettelytavat? Luonnolla ei ole kättä eikä erikoista työkalua; se on hienon hieno, se on henkevä; kaikkein valtavimpiinkin rakennelmiinsa se käyttää äärettömän pieniä ainesosia, atoomia, protyylia. Näkymättömästä sumusta se luo kallioita, metalleja, kasveja, eläimiä, ihmisiä. Millä tavoin? Vetovoiman, painolain, erittyväisyyden, läpitunkevaisuuden, liukenevaisuuden, imeytyväisyyden, hiushuokoisuuden, sisäisen sukulaisuuden ja myötämielisyyden avulla. Yksin hiekkajyvänkin luo se samoin kuin se on luonut Linnunradan: avaruuksien sopusointuisuus vallitsee niin toisessa kuin toisessakin; molemmat ovat ne olemassa ainoastaan niitä muodostavien ainesosien liikkeen vaikutuksesta, mitkä ainesosat juuri ovat niiden soiva, rakastava ja ainaisessa liikkeessä oleva sielu. Ei ole mitään rakenteellista eroa taivaan tähtien ja noiden pölyhiukkasten välillä, jotka tuossa tanssivat edessämme huoneeseen tunkeutuvassa auringonsäteessä, ja pienin noista pölyhiukkasista on yhtä ihana kuin Sirius, sillä kaikissa luomakunnan olioissa tapahtuu tuo sama äärettömän pieni, muotoa antava ja elämää ylläpitävä ihme. Siten työskentelee luonto. Tuosta näkymättömästä, huomaamattomasta ja punnitsemattomasta se on kehittänyt koko tämän avaran, aistein havaittavan maailman, jota meidän henkemme nyt arvioi ja punnitsee, ja se, mistä se on meidät itsemme tehnyt, on mitättömämpää kuin hengähdys. Toimikaamme siis samoin kuin se tuon punnitsemattoman, näkymättömän ja huomaamattoman avulla, käyttäen hyväksemme samaa myötämielisyyden vetovoimaa ja hienon hienoa läpitunkevaisuutta. Siinä asian ydin. Miten sovelluttaa sitä kyseessä olevaan tapaukseen? Miten elvyttää jälleen loppuun kuluneet hermot, kas siinä seikka, joka meidän vielä on saatava selville.

Ja ensinnäkin, mitä ovat hermot? Jos kysymme niiden määritelmää keltä hyvänsä vähäpätöisimmältäkin fysiologilta, jopa vaikka esimerkiksi joltakin Aasinleualta tai Tinaharkolta, saamme heti vastauksen. Mitä ovat hermot? Lankoja, säikeitä, jotka lähtevät aivoista ja selkäytimestä ja jakautuvat ruumiin kaikkiin osiin, välittäen niihin tajunnan kiihoituksia ja pannen liikkeelle toimintaa välittäviä jäseniä. Hermot ovat siis aistimusta ja liikuntoa. Tämä riittääkin jo meille valaisemaan niiden sisäisen kokoonpanon, niiden oleellisimman olemuksen: annettakoon sille sitten mikä nimi hyvänsä, niin on se samaa, jota me aistimusten piirissä nimitämme iloksi ja siveellisyyden piirissä onneksi. Missä vain on ilon ja onnen atoomeja, siellä on myös hermojen uudistumisainetta. Ja kun minä sanon ilon atoomi, tarkoitan sillä todellakin erästä aineellista oliota, erästä määrättyä elinainetta, tuntevaa kappaletta, joka voi ilmetä kaikissa neljässä tilassa: kiinteässä, juoksevassa, kaasumaisessa ja säteilevässä, kappaletta, jonka atoomipainon voi määrätä. Ilo ja suru, joiden vaikutukset ovat tuttuja ihmisille, eläimille ja kasveille aina aikojen alusta, ovat todellisia elinaineita: ne ovat ainetta, koska ne ovat henkeä ja koska luonto kaikissa kolmessa ilmestymismuodossaan, liikkeenä, aineena ja älynä, on yhtä. Tarvitsee siis vain hankkia riittävä määrä ilon atoomeja ja istuttaa ne elimistöön ihohuokoisuuden ja hengityksen avulla. Sentähden määrään teidät pitämään onnellisen miehen paitaa.

— Mitä! huudahti kuningas, te tahdotte, että käyttäisin onnellisen miehen paitaa!

— Niin, aivan ihoa vasten, sire, jotta teidän kuivettunut nahkanne imisi itseensä niitä onnen ainesosia, joita tuon onnellisen miehen hikirauhaset ovat uhonneet eristyskanaviaan myöten hänen onnentäydestä kudoksestaan. Sillä tiedättehän, miten iho toimii: se hengittää sisään ja ulos, välittäen lakkaamatonta aineenvaihdosta ympäristössään.

— Ja tuo on siis se parannuskeino, jonka minulle määräätte, herra Rodrigo?

— Sire, sen tehokkaampaa ei voi yleensä määrätä. Lääkeluetteloissa ei ole mitään, jota voisi vaikutuksiensa puolesta siihen edes verrata. Tuntematta luontoa, ja kykenemättä sitä mitenkään jäljentämään, meidän pillerinpyörittäjämme osaavat tehtaissaan valmistaa ainoastaan pienen määrän lääkkeitä, jotka aina ovat vaarallisia ja vain harvoin tehokkaita. Siispä ne lääkkeet, joita me emme osaa tehdä, ovat otettavat luonnosta valmiina, niinkuin esimerkiksi iilimadot, vuori-ilmasto, meri-ilma, kuumat luonnonlähteet, tamman maito, villikissan nahka ja onnellisesta miehestä uhonneet ruumiinnesteet... Ettekö siis tiedä, että raaka peruna, jos sitä pitää taskussaan, ottaa pois reumaattisen säryn? Te halveksitte luonnollista parannuskeinoa; teillä pitää olla keinotekoiset ja kemialliset rohdokset; teillä pitää olla tipat ja jauheet: teillä on mahtanut siis olla niistä paljon apua, noista tipoistanne ja jauheistanne?

Kuningas pyyteli anteeksi ja lupasi totella.

Tohtori Rodrigo, joka jo oli ovella poislähdössä, käännähti ympäri.

— Antakaa vähän lämmittää sitä, sanoi hän, ennenkuin panette sen päällenne.

3. LUKU.

Herrat Nelilehti ja Pyhä-Sylvanus etsivät onnellista miestä kuninkaan palatsista.

Tahtoen mitä pikimmiten saada ylleen parannusta tuottavan paidan, Kristoffer V kutsutti luokseen Nelilehden, ylimäisen tallimestarinsa, ja Pyhä-Sylvanuksen, yksityisasiainsa sihteerin, sekä antoi heille tehtäväksi hankkia se hänelle mahdollisimman lyhyessä ajassa.

Sovittiin siitä, että he pitäisivät täydellisesti salassa etsiskelyjensä esineen. Oli nimittäin pelättävää, että jos yleisö saisi tietää, minkälaatuista parannuskeinoa kuningas tarvitsee, suuret joukot onnettomia ja etenkin juuri kaikkein onnettomimmat, kaikkein eniten kurjuuden raskauttamat, tarjoisivat paitaansa palkinnon toivossa. Pelättiin myös, että anarkistit voisivat lähettää myrkytettyjä paitoja.

Nuo molemmat aatelisherrat luulivat voivansa saada käsiinsä tohtori Rodrigon lääkkeen tarvitsematta mennä palatsia ulommas, ja sentähden he asettuivat erään pienen pyörö-ikkunan ääreen, josta saattoi nähdä ohikulkevat hovimiehet. Kaikki ne, jotka tulivat heidän näkyviinsä, olivat pitkänaamaisia ja happamen näköisiä, heidän vaivansa oli selvästi kirjoitettu heidän otsalleen, heitä kulutti hivuttava kurkoitus johonkin virkaan, johonkin arvoluokkaan, johonkin etuoikeuteen tai ritarimerkkiin. Mutta laskeuduttuaan suureen hovihuoneustoon Nelilehti ja Pyhä-Sylvanus näkivät hra Lehdonrauhan, joka nukkui eräässä nojatuolissa suu auki korviin asti, sieramet levällään, posket punaisina ja loistavina kuin kaksi aurinkoa, rinta sopusointuisessa aaltoilussa, vatsa yhtä poljennollisena ja rauhallisena, kasvot naurussa, uhoten iloa aina pääkopan säteilevästä kupukatosta harittavien jalkojen varpaisiin asti, jotka mukavasti ojenteleivat keveissä puolikengissään.

Tämän nähtyään sanoi Nelilehti:

— Älkäämme enää etsikö tämän enempää. Kun hän herää, pyydämme häneltä hänen paitansa.

Tuossa tuokiossa nukkuja heräsikin, hieroi silmiään, venytteli jäseniään ja katseli surkean näköisenä ympärilleen. Hänen suupielensä venähtivät alas, hänen poskensa painuivat lyttyyn; hänen silmäluomensa jäivät surullisesti riipuksiin niinkuin vaaterievut köyhien ikkunoissa; hänen rinnastaan tunkeutui valittava huokaus, ja koko hänen olentonsa ilmaisi ikävystymistä, kaihoa ja pettymystä.

Huomattuaan yksityisasiaan sihteerin ja ensimäisen tallimestarin, hän sanoi:

— Ah, hyvät herrat, näin juuri niin kaunista unta. Uneksuin, että kuningas korotti Lehdonrauhan maat markiisikunnaksi. Voi, se oli ainoastaan unelma ja minä tiedän liiankin hyvin, että kuninkaan tarkoitusperät ovat aivan päinvastaiset.

— Mennään eteenpäin, sanoi Pyhä-Sylvanus. On myöhä, emmekä saa hukata aikaa.

He kohtasivat käytävässä erään valtakunnan päärin, joka hämmästytti maailmaa luonteensa lujuudella ja henkensä syvyydellä. Yksinpä hänen vihollisensakin myönsivät hänen epäitsekkyytensä, suoruutensa ja rohkeutensa. Tiedettiin, että hän paraillaan kirjoitti muistelmiaan ja jokainen mielisteli häntä, päästäkseen siellä kunniakkaalle paikalle jälkimaailman silmissä.

— Hän on ehkä onnellinen, sanoi Pyhä-Sylvanus.

— Kysykäämme sitä häneltä, sanoi Nelilehti.

He lähestyivät häntä, vaihtoivat hänen kanssaan muutamia sanoja ja sitten johtaen keskustelun onneen, tekivät tuon kysymyksen, joka oli heidän sydämellään.

— Rikkaus ja kunnia eivät liikuta minua, vastasi hän, — ja minun sydämeni on vapaa yksinpä kaikkein laillisimmista ja luonnollisimmista hellyyssuhteista, kuten perhesiteistä ja ystävyyden iloista. En tunne kiintymystä muuhun kuin yhteishyvän asioihin ja se on kaikkein onnettomin intohimo, kaikkein hankalin rakkaus.

Olen ollut vallassa; silloin kieltäydyin ylläpitämästä valtion varoilla ja sotamiestemme verellä niitä retkikuntia, joita merirosvot ja kauppiaat olivat järjestäneet rikastuttaakseen itseään ja hävittääkseen valtiota; en luovuttanut laivastoa enkä sotajoukkoa hankitsijoiden saaliiksi, ja silloin jouduin kaikkien näiden veijarien vihoihin, jotka panettelivat ja soimasivat minua tyhmän väkijoukon säestäminä siitä, että olin pettänyt isänmaani kunnian pyhimmät edut. Näitä suurryöväreitä vastaan ei kukaan minua puolustanut. Nähtyäni kuinka typerä ja halpamainen kansan tuntemustapa on, olen ruvennut kaipaamaan itsevaltiutta. Kuninkaan heikkous tekee minut vallan epätoivoiseksi; suurien pienuus on minulle tuiki tuskallinen näky; ministerien kyvyttömyys, vilpillisyys, kansanedustajien tietämättömyys, alhaisuus ja itsensä kauppaaminen saattavat minut vuoroin tylsän välinpitämättömyyden, vuoroin raivon valtaan. Lievittääkseni jollakin niitä tuskia, joissa päivisin kidun, kirjoitan öisin ja puran siten esille sen sapen, jota alituisesti saan niellä.

Nelilehti ja Pyhä-Sylvanus heilauttivat hattuaan jalolle paarille ja lähtivät eteenpäin. Ehdittyään muutaman askeleen käytävässä joutuivat he vastakkain muutaman aivan pienen miehen kanssa, joka nähtävästi oli kyttyräselkäinen, sillä hänen selkänsä kohosi esiin pään yläpuolelta, kun hän keikailevalla ja mielistelevällä tavalla keinutteli ruumistaan.

— On turhaa, sanoi Nelilehti, kääntyä tuon puoleen.

— Kukapa tietää, äännähti Pyhä-Sylvanus.

— Uskokaa minua: minä tunnen hänet, jatkoi tallimestari, — minä olen hänen uskottunsa. Hän on tyytyväinen itseensä ja joka suhteessa mieltynyt omaan olemukseensa, ja hänellä on siihen syynsä. Tämä pieni kyttyräselkä on naisten lemmikki. Hovinaiset ja kaupungin naiset, näyttelijättäret, porvarisnaiset, ilotytöt, niin keikailevat ja tekopyhät kuin uskovaisetkin, ylpeimmätkin ja kauneimmatkin, kaikki ovat hänen jalkojensa juuressa. Heitä tyydyttääkseen hän hukkaa terveytensä ja elämänsä, hän on käynyt synkkämieliseksi, onnenkantajan virka alkaa käydä hänelle raskaaksi.

Aurinko oli jo mailleen painumassa ja kuultuaan, ettei kuningas tänään ollenkaan näyttäytyisi, lähtivät viimeisetkin hovimiehet pois, jättäen hovihuoneustot autioiksi.

— Antaisin kyllä mielelläni oman paitani, sanoi Nelilehti; voinpa vakuuttaa, että minulla on erittäin onnellinen luonnonlaatu. Minä olen aina tyytyväinen; minä syön ja juon hyvin. Minua kehutaan kukoistavan näköiseksi; minun kasvojani pidetään miellyttävinä. Eikä minulla olekaan kasvojeni suhteen mitään valittamista. Mutta virtsarakkoani sensijaan kuumottaa ja painaa niin että se turmelee minulta elämänilon. Tänä aamuna päästin ilmoille kiven, joka oli suuri kuin kyyhkysen muna. Pelkään, että minun paidastani ei olisi mitään hyötyä kuninkaalle.

— Antaisin minäkin omani, sanoi Pyhä-Sylvanus. Mutta on sitä kiveni minullakin, ja se kivi on vaimoni. Olen naimisissa rumimman ja ilkeimmän luontokappaleen kanssa, mitä koskaan on maailmassa ollut, ja vaikkakin tiedän, että tulevaisuus on Jumalan kädessä, lisään vahvalla vakaumuksella: ilkeimmän ja rumimman kanssa, mitä koskaan tulee maan pinnalla olemaan, sillä sellaisen alkukuvan toistuminen on niin epätodennäköistä, että voi yksinkertaisesti pitää sitä mahdottomana...

Sitten luopuen tästä kiusallisesta puheenaineesta hän jatkoi:

— Nelilehti, ystäväni, olemme erehtyneet suunnasta. Onnellista ei tule etsiä hovista eikä tämän maailman mahtavien parista.

— Te puhutte kuin filosofi, tokaisi siihen Nelilehti; te haastelette aivan kuin tuo kerjäläinen Jean-Jacques [tarkoittaa Jean-Jacques Rousseauta]. Te teette siinä itsellenne vääryyttä. Onnellisia ja onnen arvoisia henkilöitä on kyllä yhtä paljon kuninkaan palatsissa ja ylhäisön salongeissa kuin kirjailijakahviloissa ja työväen kapakoissa. Jos emme olekaan tänään sellaista löytäneet näiden seinien sisältä, niin johtuu se siitä, että on myöhäinen hetki ja että meillä ei sattunut olemaan suotuista onnea. Menkäämme tänä iltana kuningattaren pelihuoneeseen ja me onnistumme varmasti paremmin.

— Etsiä onnellista ihmistä pelipöydän ympäriltä! huudahti Pyhä-Sylvanus, se on yhtä turhaa kuin etsiä helminauhaa naurismaasta tai totuutta valtiomiehen huulilta!... Mutta Espanjan lähettiläs pitää tänä yönä juhlat, koko kaupunki on siellä. Menkäämme sinne ja me saamme helposti käsiimme hyvän ja sopivan paidan.

— Minulle on kyllä sattunut joskus, sanoi Nelilehti, että olen pidellyt käsissäni jonkun onnellisen naisen paitaa. Se oli aina erittäin miellyttävää. Mutta meidän onnemme kesti vain lyhyen hetken. Jos puhun teille tästä, niin ei se tapahdu siksi, että tahtoisin sillä kerskua (se ei todellakaan kannata) tai että tahtoisin muistutella mielessäni menneitä iloja, jotka ovat milloin hyvänsä takaisin saatavissa, sillä aivan päinvastoin kuin sananlaskussa sanotaan: jokaisella ikäkaudella on sama ilo. Ei, tarkoitukseni on aivan toinen, se on vakavampi ja hyveellisempi ja suoranaisessa yhteydessä sen ylevän tehtävän kanssa, joka meille molemmille on annettu toimeksi: tahdon esittää teille erään ajatuksen, joka juuri äsken syntyi aivoissani. Ettekö usko, Pyhä-Sylvanus, että määrätessään lääkkeeksi onnellisen miehen paidan, tohtori Rodrigo käytti "mies" sanaa ylimalkaisessa merkityksessä, tarkoittaen sillä sukupuoleen katsomatta koko ihmissukua yleensä, ja siis naisen paitaa yhtä hyvin kuin miehenkin? Minä puolestani olisin taipuvainen näin ajattelemaan, ja jos teidänkin käsityksenne kävisi samaan suuntaan, voisimme laajentaa tutkimuspiiriämme ja lisätä suotuisia edellytyksiä enemmän kuin toisella mokomalla, sillä hienossa ja sivistyneessä yhteiskunnassa, kuten meidän, naiset ovat onnellisempia kuin miehet: me palvelemme enemmän heitä kuin he meitä. Kuulkaahan, Pyhä-Sylvanus, kun työalamme täten tavallaan laajentuu, niin voisimme kenties jakaa sen keskenämme. Siten esimerkiksi, että tästä illasta huomen-aamuun asti minä etsin onnellista naista sillaikaa kun te etsitte onnellista miestä. Myöntäkää, ystäväiseni, että naisen paita on laatuansa verraton. Kerrankin vanhaan aikaan tunnustelin erästä, joka oli niin ohut, että sen saattoi vetää sormuksen läpi: sen kangas oli hienompaa kuin hämähäkin verkko. Ja mitä sanotte, ystäväni, siitä paidasta, jota eräs nainen Ranskan hovissa Marie Antoinetten aikana piti tukkaröyhelönä tanssiaisissa? Luulenpa, että olisimme sangen tervetulleita, jos voisimme herralle kuninkaallemme ojentaa tuollaisen kauniin, hienon hienosta aivinasta valmistetun paidan, välipitseineen, valencienne-reunuksineen, ruusunvärisestä nauhasta solmittuine olkaruusukkeineen, paidan, joka olisi keveämpi kuin hengähdys ja joka tuoksuisi irikselle ja rakkaudelle.

Mutta Pyhä-Sylvanus vastusti kaikin voimin tällaista lääkärinmääräyksen tulkintaa.

— Ettekö ole tullut ajatelleeksi, Nelilehti, huudahti hän, että naisen paita tuottaisi kuninkaallemme vain naisen onnea, joka koituisi hänelle kurjuudeksi ja häpeäksi! Enpä rupea tässä tutkistelemaan, onko naisen mahdollisesti helpompi tulla onnelliseksi kuin miehen. Tässä ei ole sen asian aika eikä paikka; parasta on, että lähdemme päivällistä syömään. Fysiologit väittävät, että naisilla on herkempi tunteellisuus kuin meillä, mutta nuo puheet ovat sellaisia perusteettomia ylimalkaisuuksia, jotka menevät päitten yli eivätkä vakuuta ketään. En myöskään tiedä, onko, kuten te näytte luulevan, meidän sivistynyt yhteiskuntamme enemmän omiaan tekemään onnellisiksi naiset kuin miehet. Sen vain olen huomannut, että tässä meidän seurapiirissämme he eivät kasvata lapsiaan, eivät hoida talouttaan, eivät tiedä mitään, eivät tee mitään ja sentään ovat kuolla väsymyksestä; he kuluttavat voimansa loistamiseen, se on kynttilän kohtalo: en juuri tiedä, onko se kadehdittava Mutta kysymys ei ole siitä. Kenties vielä kerran tulee sellainenkin aika, jolloin ei ole enää muuta kuin yksi sukupuoli, tai kenties niitä tulee olemaan kolme tai enemmänkin. Siinä tapauksessa tulee myöskin sukupuolimoraali olemaan rikkaampi, vaihtelevampi ja kaikin puolin runsassisältöisempi. Mutta siihen mennessä saamme tyytyä kahteen sukupuoleen; kummassakin on paljon samaa, naisessa on paljon miestä ja miehessä paljon naista. Siitä huolimatta he ovat myös erilaisia; kummallakin on oma luonteensa, omat tapansa ja lakinsa, omat ilonsa ja vaivansa. Jos te naisellistutatte kuninkaan käsityksen onnesta, niin millä jäätävällä katseella hän vastedes tarkasteleekaan rouva Kananheimoa... Ja kukapa tietää, synkkämielisyyden ja pehmeiden elämäntapojen orjaksi vajonnut kun on, mitä hän vielä tekee, — kentiespä hän panee alttiiksi koko mainehikkaan isänmaamme kunnian. Siihenkö te siis pyritte, Nelilehti?

Luokaa pieni silmäys kuninkaallisen palatsin käytävän seinäverhoihin, joissa on kuvattuna Herkuleen tarina; siitä näette, mitä tapahtui tälle sankarille, joka oli siitä merkillinen, että hänellä oli aivan erikoisen huono onni paita-asioissa; hän pani leikillään Omfaleen paidan ylleen eikä senjälkeen osannut enää muuta kuin kehrätä villaa. Sellaisen kohtalon tahdotte siis varomattomuudellanne valmistaa myös mainehikkaalle hallitsijallemme.

— Oi-oi oi! valitteli ensimäinen tallimestari, otan takaisin sanani, älkäämme puhuko siitä asiasta enää mitään.

4. LUKU.

Hieronymus.

Espanjan lähetystö säteili yön pimeydessä. Valojensa heijastuksella se kultasi pilvenhattaratkin. Lyhtyseppeleet, jotka reunustivat puiston käytäviä, loivat läheisiin lehvistöihin smaragdin loistoa ja kuultavuutta. Bengalitulet punasivat taivaan suurien mustien puiden yläpuolella. Näkymätön orkesteri kaiutteli hekumallisia säveliä vienon virin viedä. Kutsuvieraiden komeat saattueet peittivät nurmimaton, hännystakit heilahtelivat hämärässä; sotilaspukujen nauhat ja ristit välkähtelivät; vaaleat naishahmot liukuivat sirosti ja suloisesti ruoholla, jättäen jälkeensä kukin oman tuoksunsa.

Nelilehti huomasi lähellään kaksi kuuluisaa valtiomiestä, neuvoston presidentin ja hänen edeltäjänsä, jotka keskustelivat yhdessä Onnen kuvapatsaan luona, ja hän oli juuri aikeessa yhtyä heidän seuraansa. Mutta Pyhä-Sylvanus esti häntä siitä.

— He ovat molemmat onnettomia, kuiskasi hän; toista kirvelee vieläkin se, että hän on menettänyt valta-asemansa, ja toinen pelkää joka hetki kadottavansa sen. Tämä heidän kunnianhimonsa on sitäkin surkuteltavampaa, kun he kumpikin ovat paljon vapaampia ja vaikutusvaltaisempia yksityisasemassa kuin valtion johdossa, jossa he pysyvät ainoastaan niin kauan kuin he nöyrästi ja häpeällisesti alistuvat kaikkiin valtiopäivien oikkuihin ja kansan sokeihin intohimoihin sekä pitävät silmällä rahamiesten etuja. Tätä mahtipontista alennustilaansa he siis niin kiihkeästi tavoittelevat. Ah, Nelilehti, parempi on jäädä omiin oloihinsa hevostensa ja koiriensa pariin kuin pyrkiä hallitsemaan ihmisiä!

He lähtivät eteenpäin. Tuskin olivat he ottaneet kahta askelta, kun heidän korviinsa kajahtivat iloiset naurunremahdukset läheisestä lehtimajasta. He astuivat sinne ja näkivät siellä pensaspyökin varjossa lihavan, riettaan näköisen miehen, joka istuen yht’aikaa neljällä tuolilla kuuman-imelällä äänellä kertoili tarinoita lukuisalle kuulijakunnalle. Tämän katseet olivat kiinni hänen antiikkista satyyria muistuttavissa huulissaan ja yli-inhimillisesti pullistuneissa kasvoissaan, jotka olivat ikäänkuin jonkunlaisen päihtymyksen sakan peitossa. Se oli valtakunnan kuuluisin mies ja ainoa todellinen kansan suosikki, Hieronymus. Hän puhui paljon hupaisesti, runsassanaisesi, heitteli ajatuksia ilmaan, punoi kokoon juttuja, joista toiset olivat erinomaisia, toiset vähemmän hyviä, mutta kaikki nauruhermoja kutkuttavia. Hän kertoi muun muassa, että Ateenassa eräänä päivänä tehtiin vallankumous, jolloin kaikki omaisuus jaettiin ja naiset tehtiin yhteisiksi; mutta pianpa rumat ja vanhat alkoivat valittaa, että heitä laiminlyötiin, ja silloin säädettiin heidän hyväkseen sellainen laki, että kaikkien miesten oli käytävä ensin vanhojen ja rumien luona ennenkuin saivat tulla nuorien ja kauniiden luo. Ja hän kuvaili leveällä ilomielisyydellä hullunkurisia rakkaussuhteita, näitä törkeitä syleilyjä ja noiden epätoivon rohkeudella varustettujen nuorukaisten kauhistusta, nähdessään tihrusilmäiset ja vuotavanenäiset rakastajattarensa, joilla nenä ja leuka koukistuivat kuin pähkinäpihdeiksi. Sitten hän kertoili paksuja ja höystettyjä kaskuja Saksan juutalaisista, kirkkoherroista ja talonpojista, lorun toisensa jälkeen, lystikkäitä sutkauksia ja hassutuksia.

Hieronymus oli pelkkää suunnatonta puhujakoneistoa koko ihminen. Kun hän puhui, niin koko hänen olentonsa päästä kantapäähän asti puhui, eikä koskaan vielä ole kukaan puhuja niin täydellisesti hallinnut sanojen leikkiä kuin hän. Hän oli vuorotellen vakava, leikillinen, ylevä, hullunkurinen, käyttäen hyväkseen kaikkia kaunopuheisuuden muotoja, ja tämä sama mies, joka pensaspyökkien varjossa itsensä ja joutilaan kuulijakuntansa iloksi täysverisenä huvinäyttelijänä esitti kaikenlaista hupaista koirankuria, oli juuri edellisenä päivänä eduskunnassa mahtavan äänensä voimalla loihtinut esiin vihan ja ihastuksen myrskyn, pannut ministerit vapisemaan ja kansan johtomiehet tärisemään, ja hänen puheensa kaiku kierteli ja kuohutti mieliä ympäri maata. Ollen taitava hyökkäyksissään ja Iaskevainen korkeimman innostuksensa lennossakin oli hän päässyt vastustuspuolueen johtajaksi, silti joutumatta pahoihin väleihin hallituksen kanssa, ja vaikka hänen varsinainen työmaansa olikin kansan keskuudessa, seurusteli hän samalla myös ylhäisön piirissä. Hänestä sanottiin, että hän oli oikea aikansa mies. Hän oli hetken mies: hänen henkensä sopeutui ajan ja paikan mukaan. Hänen ajatuksensa toimi aina hetken vaatimusten mukaisesti; hänen laaja ja ylimalkainen älynsä vastasi täydelleen kansalaisten ylimalkaista yhteistöä; hänen valtava keskinkertaisuutensa pimitti pois kaikki ympäröivät pienuudet ja suuruudet: ei nähty muuta kuin häntä. Jo yksin hänen terveytensä olisi voinut taata hänen onnensa; se oli lujaa ja jykevää tekoa niinkuin hänen henkensäkin. Ollen suuri juomari, suuri paistetun ja raa'an lihan ihastelija, hän piti itseään alati riemullisen yltäkylläiden tilassa ja rohmaisi itselleen parhaan palan tämän maailman ilosta.

Kuunnellessaan hänen ihmeellisiä tarinoitaan Nelilehti ja Pyhä-Sylvanus nauroivat niinkuin muutkin, ja tuuppien toistaan olkapäällään he salamyhkää vilkuivat hänen paitaansa, jonka Hieronymus auliisti oli valellut viineillä ja kastikkeilla ilomielisen ateriansa aikana.

Ylpeän kansan lähettiläs, joka kaupusteli kuningas Kristofferille itsekästä ystävyyttään, sattui juuri silloin kulkemaan ohi nurmikentällä. Hän lähestyi tätä suurta miestä ja teki hänelle keveän kumarruksen. Heti Hieronymus muuttui; ylhäinen ja lempeä vakavuus, juhlallinen tyyneys levisi hänen kasvoilleen, ja hänen äänensä hilliintyvät soinnut alkoivat heti puhetaidon jaloimmilla hyväilyillä imarrella lähettilään korvia. Koko hänen asenteensa ilmaisi syvää ulkoasiain ymmärrystä, kokousten ja neuvottelujen henkeä: kaikki hänessä, yksin hänen sidottu kaulustimensa, hänen pullistuva paitansa ja elefantinlaajat housunsakin saivat yhtaikaa kuin ihmeen kautta saman valtioviisaan, arvokkaan ja korkealähetystöllisen ulkomuodon.