Part 1
PAITA
Kirj.
Anatole France
43. ranskalaisesta painoksesta suomentanut
L. Onerva
Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1915.
SISÄLLYS:
1. Kuningas Kristoffer, hänen hallituksensa, tapansa ja sairautensa. 2. Tohtori Rodrigon parannuskeino. 3. Herrat Nelilehti ja Pyhä-Sylvanus etsivät onnellista miestä kuninkaan palatsista. 4. Hieronymus. 5. Kuninkaallinen kirjasto. 6. Volmarin herttua. 7. Rikkauden suhde onneen. 8. Pääkaupungin salongit. 9. Onni olla rakastettu. 10. Onko onni siinä, että olemassaolon-tunto lakkaa. 11. Sigismundus Dux. 12. Onko pahekin avu. 13. Kirkkoherra Puolikinnas. 14. Onnellinen ihminen.
Anatole France
Anatole France (synt. 1844) on nykyisen Ranskan huomatuimpia nimiä henkisen elämän alalla — kaunokirjailijana suuri tyylimestari ja ajattelijana terävä elämänkysymysten seuloja. Hänen kirjallisen työskentelynsä johtavana aatteena on inhimillisen tiedon ja sivistyskehityksen kiitellyn oivallisuuden epäily, ja onpa hän toiselta puolen myös asettunut sille kannalle, että tietämättömyys onkin sekä onnen että olemassaolon ehto: nykyaikainen sivistys on hänen mielestään vain oppinutta raakalaisuutta, yksinkertainen iloitseminen kauneudesta ja luonnollinen sydämenhyvyys ovat todellisempaa kuin tieteily ja tietämyskyky. Näitä filosofisia käsityksiään hän vasiten esittää v. 1894 ilmestyneessä "Le jardin d'Epicure" teoksessaan, mutta ne ilmenevät hänen tuotannossaan kauttaaltaankin eivätkä vähimmin tässä pikku suomennoksessa, satunovellissa, joka kuuluu v. 1909 ilmestyneeseen kokoelmaan nimeltä "Les sept femmes de Barbe-Bleue? (”Siniparran, seitsemän- vaimoa").
Tietämättömyyden kaunopuheinen puolustaja on itse mitä monipuolisimmin sivistynyt lukumies, joten hän teoksissaan kykenee eloisasti asettumaan eri sivistys- ja aikakausiin, eläytymään niiden henkeen, esittäessään ihmiskuntaa kaikilta mahdollisilta näkökannoilta. France ei ole välittänyt tarkoin harkittujen romaanien luomisesta, vaan pikemmin yhdistelee mieleensä juolahtaneita eri aiheita, pidellen niitä kiehtovan taiteellisesti ja leikittelevällä mielikuvituksella. Hänen runsaanlaisesta tuotannostaan on vain muuan varhainen romaani tähän asti ilmestynyt suomeksi, ja tarpeelliselta on tuntunut esitellä hänet tällaisessa huokeahintaisessa sarjassa, jonka ohjelmana on edustaa laajalle pohjalle suunniteltua valikoimaa maailmankirjallisuudesta. Soveliaimmalta on näyttänyt tällöin satunovelli, jonka alkuperäinen muoto on yltyleiseen tunnettu; lukijalla on sitä parempi tilaisuus tarkkailla, millä tavoin ranskalaisen kulttuurin edustaja — kulttuurin arvoa halventaessaankin — laajentaa tällaista vanhaa aatetarinaa ja käyttää sitä omien opetustensa välineenä. Siinä myös ilmenee selkeästi kansallisluonne, jonka piirteistä kevytmielisyys on varmaan liiaksikin pistänyt ulkomaalaisen silmään, vaikka se useinkin merkitsee vain suorapuheisuutta asioista, jotka muualla eivät vaiteliaisuudella tule olemattomiksi.
1. LUKU.
Kuningas Kristoffer, hänen hallituksensa, tapansa ja sairautensa.
Kristoffer V ei ollut mikään huono kuningas. Hän noudatti tarkalleen eduskunnallisen hallitusmuodon säädöksiä eikä milloinkaan vastustanut valtiopäiväin tahtoa. Tämä alistuminen ei tuntunut hänestä lainkaan raskaalta, sillä hän oli tullut huomaamaan, että jos onkin useita keinoja päästä valtaan, niin ei ole enempää kuin yksi pysyttäidä vallassa tai käyttää valtaansa — ja että kaikki hänen ministerinsä, mitä alkuperää he sitten olivatkin, ja mitä periaatteita, aatoksia ja mielipiteitä he kannattivatkin, kuitenkin hallitsivat samalla tavalla: muutamista puhtaasti muodollisista pikku eroavaisuuksista huolimatta he turvallisen tarkoin toistivat edeltäjäinsä menetelmiä. Sentähden hän empimättä hyväksyikin johtoon kaikki eduskunnan ehdokkaat, antaen kuitenkin etusijan vallankumouksellisille, koska nämä yleensä olivat kiivaimpia virkavaltansa toimeenpanijoita.
Omasta puolestaan hän parhaiten harrasti ulkoasioita. Hän teki usein valtiollisia matkoja, söi ja metsästi toisten kuningas-serkkujensa kanssa sekä kehui olevansa paras ulkoasiain ministeri, mitä suinkin saattoi ajatella. Sisäasioissa hän kunnostausi niin hyvin kuin huonot ajat sallivat. Kansa ei häntä erittäin suuresti rakastanut tai kunnioittanut, mikä seikka takasi hänelle sen kallisarvoisen edun, ettei hän koskaan tuottanut pettymyksiäkään. Ollen osaton kansan innostuksesta ei häntä myöskään uhannut epäsuosio, joka aina varmasti odottaa jokaista yleisön mielikkiä.
Hänen valtakuntansa oli rikas. Teollisuus ja kauppa kukoistivat siellä, mutta eivät kuitenkaan siinä määrin, että se olisi naapurivaltioissa herättänyt rauhattomuutta. Etenkin raha-asiat olivat oivallisella kannalla. Valtion luotto näytti järkähtämättömältä; rahamiehet puhuivat siitä innostuneina ja hartain mielin, silmät täynnä jalon mielisuosion kyyneleitä. Myöskin kuningas Kristoffer niitti osan tästä kunniasta.
Talonpojat panivat huonon vuodentulon hänen syykseen; mutta osittainenkin kato oli harvinainen tapaus. Maaperän hedelmällisyys ja raatajain kärsivällisyys saivat aikaan, että maassa oli runsaasti hedelmiä, viljaa, viiniä ja karjaa. Tehtaiden työmiehet peloittivat jatkuvilla ja tuimilla hyökkäyksillään porvareita, jotka vetosivat kuninkaaseen, jotta hän suojaisi heitä yhteiskunnallista vallankumousta vastaan; työmiehet eivät puolestaan voineet syöstä häntä valtaistuimelta, sillä he olivat heikompana puolena, eivätkä he sitä erittäin halunneetkaan, kun eivät voineet nähdä, mitä hyötyä heillä olisi tästä valtiokeikauksesta. Hän ei helpottanut eikä lisännyt heidän taakkaansa, jotta he muuttumatta koskaan vaaraksi pysyivät aina uhkauksena.
Tämä ruhtinas saattoi myös luottaa sotajoukkoon: siinä vallitsi hyvä henki. Sotaväessä vallitsee aina hyvä henki, kaikkiin toimenpiteisiin ja varokeinoihin on ryhdytty, jotta se siinä säilyisi; se on valtion ensimäinen välttämättömyys. Sillä jos se kadottaisi sen, olisi hallituskin tuossa tuokiossa kumottu. Kuningas Kristoffer suojasi uskontoa. Totta puhuen ei hän ollut mikään harras uskovainen, ja jotta hän ei ajattelisi vastoin uskonkappaleita piti hän varmuuden vuoksi hyödyllisempänä olla tutustumatta ainoaankaan niistä. Hän kuunteli säännöllisesti messua kappelissaan sekä jakeli runsaasti armon- ja suosionosoituksia piispoilleen; näiden joukossa oli kolme tai neljä kiihkokatolilaista, jotka eivät tehneet muuta kuin sättivät ja solvasivat häntä. Virkamiehistön orjailu ja halpamaisuus herättivät hänessä voittamatonta vastenmielisyyttä. Hän ei voinut ymmärtää, miten hänen alamaisensa saattoivat sietää niin väärää oikeutta; mutta nämä virkamiehet korvasivat häpeällisen heikkoutensa voimakkaiden suhteen heltymättömällä kovuudellaan heikkoja kohtaan. Heidän ankaruutensa oli täten yhteisten etujen valvomista ja erittäin kunnioitusta herättävää.
Kristoffer V oli huomannut, ettei hänen teoillaan ollut sanottavaa vaikutusta asiain menoon tai että niillä oli vallan päinvastainen vaikutus kuin hän oli odottanut. Sentähden hän toimikin mahdollisimman vähän. Julkiset ritarimerkit ja arvonylennykset olivat hänen parhaat hallitusvälineensä. Hän jakoi niitä etenkin vastustajilleen, jotka olivat siitä yhtaikaa nöyryytettyjä ja tyytyväisiä.
Kuningatar oli lahjoittanut hänelle kolme poikaa. Hän oli ruma, häijy, saita ja tyhmä, mutta kansa, joka tiesi kuninkaan laiminlyövän ja pettävän häntä, ylisti ja kunnioitti häntä kaikin tavoin. Tunnusteltuaan monenlaisia ja kaikkiin yhteiskuntaluokkiin kuuluvia naisia oli kuningas lopulta valinnut mielitietykseen rouva Kananheimon, jota hän kunnioitti säännöllisillä käynneillään. Naisissa hän oli aina rakastanut uutuuden viehätystä; mutta uusi nainen ei ollut enää mikään uutuus hänelle, ja vaihtelun yksitoikkoisuus kävi hänelle raskaaksi. Kiusaannuksissaan hän aina palautui rouva Kananheimon luo, ja tuo sama "ennen nähty", joka oli hänestä sietämätöntä, kun hän tapasi sen ensi kertaa näkemissään naisissa, kävi sentään jotenkuten laatuun, kun se kuului vanhalle ystävättärelle. Siitä huolimatta tämä ikävystytti häntä vahvasti ja jatkuvasti. Väliin, kun hän oli aivan suunniltaan tästä alituisesta tuhmansekaisesta samankaltaisuudesta, koetti hän saada vaihtelua aikaan valepukujen avulla ja puetti hänet tyrolittareksi, andalusialaiseksi, kapusinimunkiksi, rakuunakapteeniksi, nunnaksi, saattamatta silti hetkeksikään unohtaa kyllästymistään häneen.
Hänen pääasiallisena harrastuksenaan oli metsästys, tuo kaikkien kuninkaiden ja ruhtinaallisten sukuperintö, jonka he ovat saaneet lahjaksi alkuihmiseltä — muinaisajan välttämättömyys, joka vähitellen on muuttunut huvitukseksi; — väsyttävä toimitus, josta ylhäiset ovat tehneet itselleen ilon. Kaikki ilo on ihmisellä vaivan takana. Kristoffer V metsästi kuusi kertaa viikossa.
Eräänä päivänä ollessaan metsällä sanoi hän herra Nelilehdelle, ylimäiselle tallimestarille:
— Mikä surkeus onkaan hirvenjahti!
— Sire, — vastasi tallimestari, — tulette olemaan hyvin tyytyväinen voidessanne levätä ajon jälkeen.
— Nelilehti, — huokasi kuningas, — olen aina huvitteleinut juuri siten, että ensin olen väsyttänyt itseni ja sitten levännyt. Mutta nyt en keksi enää mitään hupia enempää toisesta kuin toisestakaan. Kaikki hommailu tuntuu minusta tyhjältä kuin laiskuus, ja lepo väsyttää minua niinkuin vaivaloinen aherrus.
Näin siis Kristoffer V kymmenen hallitusvuoden jälkeen, jotka olivat kuluneet ilman vallankumouksia ja ilman sotia ja joiden aikana hän alamaistensa keskuudessa oli saavuttanut taitavan valtiomiehen maineen ja saanut määräämisvallan kuninkaiden parissa, ei löytänyt enää mitään iloa eikä nautintoa maailmasta. Synkkään alakuloisuuteen vajonneena hän puhui useasti tähän tapaan:
— Minulla on lakkaamatta mustat lasit silmieni edessä, ja kylkirustojeni alla tunnen raskaan kivimöhkäleen, jonka päällä istuu suru.
Hänellä ei ollut ruokahalua eikä unenlahjaa.
— Minä en voi syödä enää mitään, — sanoi hän usein herra Nelilehdelle muhkeiden kulta- ja hopeakulhojensa edessä. — Kuitenkaan en, ikävä kyllä, osaa erityisesti kaivata pöydän iloja, sillä en ole koskaan saanut nauttia niistä; sitä iloa ei kuninkaalle suoda koskaan! Minulla on huonoin ruoka koko valtakunnassani. Ainoastaan yhteinen kansa syö hyvin; rikkailla on kokit, jotka varastavat ja myrkyttävät heitä. Suurimmat kokit ovat ne, jotka varastavat ja myrkyttävät kaikkein eniten, ja minulla on Europan etevämmät keittiötaiturit. Kuitenkin olen minäkin oikeastaan luonnostani herkkusuu ja olisin niinkuin joku toinenkin mielelläni syönyt makupaloja, jos vain asemani olisi antanut myöten.
Hän valitteli ristiluitaan säjöilevän ja vatsaansa painostelevan, tunsi yleistä heikkoutta, kärsien hengenahdistusta ja sydämentykytystä. Aika ajoin myös veri nousi ilkeästi päähän.
— Minä tunnen, — sanoi hän, — lakkaamatta jonkunlaista epämääräistä herkeämättömän tasaista kipua, johon kyllä tottuu, mutta jota silloin tällöin vihlovan tuskan salamat halkovat. Siitä johtuu voimattomuuteni ja levottomuuteni.
Hänen päätään alkoi usein huimata; hän sai pyörrytys- ja kouristuskohtauksia, hermosäryn ja puistatuksen puuskia sekä niin kovia pistoksia molempiin kylkiin, ettei hän voinut hengittää.
Kuninkaan molemmat henkilääkärit tohtori Tinaharkko ja professori Aasinleuka totesivat hänen potevan neurasteniaa.
— Epäselvästi kehittynyt taudinpesä! sanoi tohtori Tinaharkko. — Riittämättömästi rajoittunut sairaustapaus, ja siksi melkein tavoittamaton...
Professori Aasinleuka keskeytti:
— Eikö totta, Tinaharkko, tässä meillä on edessämme oikea patologinen Proteus, joka Merehisen tavoin vaihtaa muotoaan lakkaamatta lääkärin sitä lähennellessä, pukeutuen mitä omituisimpiin ja kauhistuttavimpiin hahmoihin, milloin vatsahaavan korppikotkaksi, milloin munuaistulehduksen myrkylliseksi käärmeeksi, — äkkiä se nostaa näkyviin keltataudin kelmeät kasvot, väliin taas keuhkotaudin punoittavat poskipäät tai vääntelee kuristushimoisia sormiaan niin, että voisi luulla sillä olevan rasvasydämen. Lyhyesti sanoen, se kummittelee kaikkien ihmisruumiin kuolintautien aaveena, kunnes se vihdoin väistyen lääkinnällisen käsittelyn tieltä tunnustaa itsensä voitetuksi ja pakenee todellisessa hahmossaan: tautien apinana.
Tohtori Tinaharkko oli kaunis, kohtelias, miellyttävä, naisten suosikki, joiden avulla hän ihasteli itseään. Ollen ylhäinen tiedemies ja hienon maailman lääkäri osasi hän erottaa ylimyksellisyyden vieläpä jokaisessa umpisuolessa ja mahalaukussakin ja tehdä tarkan luokkaeron yhteiskunnallisesti eri asemissa olevien kohtujen välillä. Professori Aasinleuka oli pieni, paksu, lyhyt, ruukun muotoinen ja suuri suunsoittaja, mutta muuten mitättömämpi kuin hänen virkaveljensä Tinaharkko. Hänellä oli samat vaatimukset kuin tällä, mutta vaikeampi puolustaa niitä millään. He vihasivat toisiaan; mutta tultuaan huomaamaan, että he taistellessaan toisiaan vastaan tuhoutuisivat molemmat, teeskentelivät he täydellistä yhteisymmärrystä ja ajatusten sopusointua, — toinen oli tuskin ehtinyt ilmaista ajatuksensa ennenkuin toinen jo kiirehti sen omaksumaan. Vaikkakin he molemminpuolisesti halveksivat toistensa kykyä ja älyä, eivät he kuitenkaan pelänneet vaihtaa mielipiteitä, tietäen hyvin, ettei siinä vaihtokaupassa olisi mitään vaaraa, ei häviämisen eikä voittamisen mahdollisuutta, koska oli kysymys ainoastaan lääketieteellisistä mielipiteistä. Alussa ei kuninkaan sairaus tuottanut heille mitään levottomuutta. He luottivat siihen, että sairas itsestään paranisi sillaikaa kun he hoitaisivat häntä ja että tämä onnellinen yhteensattuma luettaisiin heidän ansiokseen. Yhteisestä päätöksestä he suosittivat pidättyvää elämäntapaa ("hermosairaille ei lemmenleikkiä"), vahvistavaa ravintojärjestystä, ruumiinliikuntoa ulkoilmassa, järkevästi sovellettua vesiparannusta. Tinaharkko ehdotti vielä Aasinleuan suostumuksella sulfokarbonaattia ja kloorimetyyliä. Aasinleuka määräsi Tinaharkon myöntymyksellä lisäksi opiumia, Moraalin ja bromin sekaisia liuoksia.
Mutta useampia kuukausia kului kuninkaan tilan näyttämättä vähääkään parantuvan. Eikä aikaakaan, kun jo kärsimykset kävivät kovemmiksikin.
— Minusta tuntuu, — sanoi Kristoffer V lääkäreilleen makaillessaan eräänä päivänä leposohvallaan, — minusta tuntuu siltä kuin jyrsisi liuta rottia sisälmyksiäni ja kuin vatsassani asuisi joku hirvittävä kääpiö, tuollainen punaiseen hiippaan, mekkoon ja tossuihin piiloutunut vuorentonttu, joka lohkoo sitä pala palalta ja kaivelee sen syvyyksiä.
— Sire, — sanoi tohtori Tinaharkko, — tuo on myötämielistä tuskaa.
— Minusta se on vastenmielistä, — vastasi kuningas.
Professori Aasinleuka tuli selityksineen avuksi.
— Ei Teidän Majesteettinne vatsa eikä myöskään sisälmystö ole sairas, mutta jos ne kuitenkin aiheuttavat teille kärsimyksiä, niin se tapahtuu, sanokaamme vaikka näin, myötätunnosta keskushermostoanne kohtaan, jonka lukemattomat ärtyneet ja hämmentyneet säikeet riipovat joka suuntaan vatsaa ja sisälmyksiä ikäänkuin hehkutetut platinalangat.
— Neurastenia, jatkoi Aasinleuka, kas siinä oikea patologinen Proteus.
Mutta kuningas lähetti heidät molemmat pois.
Kun he olivat menneet, virkahti herra Pyhä-Sylvanus, kuninkaan yksityisasiain sihteeri:
— Sire, kysykää neuvoa tohtori Rodrigolta.
— Niinpä niin, sire, sanoi herra Nelilehti, lähettäkää hakemaan tohtori Rodrigoa. Ei ole enää muuta neuvoa.
Tähän aikaan tohtori Rodrigo herätti huomiota kautta maailman. Hän näkyi melkein yht’aikaa kaikissa maailman paikoissa. Hän otti käynneistään sellaisen maksun, että miljoonamiehetkin tunnustivat hänen arvonsa. Hänen virkaveljensä kautta koko maapallon, mitä he sitten yksityisesti ajattelivatkin hänen taidostaan ja luonteensa laadusta, puhuivat kuitenkin eräänlaisella kunnioituksella miehestä, joka oli äkkiä saanut nostetuksi lääkärinpalkkiot siihen asti kuulumattomaan korkeuteen; monet ylistivätkin hänen menetelmiään, väittäen osaavansa samoja ja käyttävänsä niitä halvemmalla, ja se vain lisäsi hänen maailmanmainettaan. Mutta kun tohtori Rodrigoa huvitti sulkea pois sairashoidostaan kaikki laboratoriotuotteet ja apteekkien valmisteet ja kun hän ei milloinkaan seurannut lääkekirjojen kaavoja, olivat hänen parannuskeinonsa hämmästyttävän outoja ja eriskummallisia.
Vaikka herra Pyhä-Sylvanus ei ollutkaan koskaan itse turvautunut Rodrigon apuun, luotti hän kuitenkin täydellisesti häneen ja uskoi kuin Jumalaan.
Hän pyytämällä pyysi kuningasta kutsuttamaan ihmelääkäriä. Mutta turhaan.
— Minä tyydyn, sanoi Kristoffer V, Tinaharkkoon ja Aasinleukaan, sillä minä tunnen heidät; minä tiedän, että heistä ei ole mihinkään, jota vastoin minulla ei ole aavistustakaan siitä, mihin tämä Rodrigo kykenee.
2. LUKU.
Tohtori Rodrigon parannuskeino.
Kuningas ei ollut koskaan oikein pitänyt kahdesta henkilääkäristään. Kun hän oli puoli vuotta sairastellut, kävivät he hänelle aivan sietämättömiksi. Heti kun hän vain kaukaakin näki nuo kauniit viikset, jotka seppelöivät tohtori Tinaharkon ikuista ja voitollista hymyä, ja nuo molemmat mustat hiussarvet, jotka olivat liimatut kiinni Aasinleuan päälakeen, kiristeli hän hampaitaan ja käänsi äkäisesti katseensa toisaalle. Eräänä yönä hän heitti ikkunasta ulos kaikki heidän lääkejuomansa, pillerinsä ja jauheensa, jotka täyttivät huoneen ilkeän masentavalla löyhkällä. Hän ei senjälkeen ainoastaan varonut tekemästä kaikkea, mitä he määräsivät, vaan lisäksi ehdoin tahdoin toimi juuri vastoin heidän ohjeitaan. Hän jäi makuulle silloin kun he ehdottivat liikehtimistä, rehki ja rimpuili silloin kun he määräsivät lepoa, söi silloin kun he vaativat häntä noudattamaan ankaraa elantojärjestystä, paastosi silloin, kun he suosittelivat voimakasta ravintoa, ja kaiken lisäksi osoitti hän rouva Kananheimoa kohtaan niin väärentelemättömän nuorekasta lemmenkiihkoa, että tämä ei voinut uskoa edes omien aistiensa todistukseen, vaan luuli näkevänsä unta. Missään tapauksessa hän ei parantunut, mistä seikasta voi päättää, että lääketiede on petollinen taito ja että sen ohjeet, kummin päin niitä sitten seurattaneekin, ovat yhtä turhia. Hän ei tullut niistä huonommaksi, mutta ei myöskään paremmaksi.
Hänen runsaat ja moni-ilmeiset tuskansa eivät luopuneet hänestä. Hän valitteli nyt, että hänen aivoihinsa oli asettunut kokonainen muurahaispesä ja että tämä toimelias ja sotainen yhdyskunta kaiverteli sinne käytäviä, huoneita, varastoaittoja, kuletti sinne muonavaroja ja rakennustarpeita, asetti sinne muniaan miljaardittain, ravitsi siellä pienokaisiaan, toimeenpani piirityksiä, teki ja torjui hyökkäyksiä ja kävi siellä koko ajan ankaraa taistelua. Hän tunsi selvästi, niin hän sanoi, joka kerran kun joku muurahaissoturi terävillä leukaperillään musersi vihollisensa hennon rintakehän.
— Sire, sanoi herra Pyhä-Sylvanus, lähettäkää hakemaan tohtori Rodrigoa. Hän parantaa teidät varmaan.
Mutta kuningas vain nosti olkapäitään, ja muutamana heikkouden ja hajamielisyyden hetkenä hän pyysi takaisin lääkkeensä ja alistui jälleen lääkäriensä hoitoon. Hän ei mennyt enää rouva Kananheimon luo, vaan otti hartaasti salpietarihappoisia ukonhattu-pillereitä, jotka siihen aikaan olivat parhaassa uutuudenvoimassaan ja nuoruudenkukoistuksessaan. Tämä kieltäytyvä elämäntapa ja sairaanhoito tuottivat ennen pitkää sellaisen tukehtumiskohtauksen, että kieli oli revetä hänen suustaan ja silmät kieriä päästä. Hänen vuoteensa asetettiin silloin pystyyn niinkuin seinäkello, ja hänen tukehtumistuskaiset kasvonsa paistoivat siitä esiin niinkuin punainen kellotaulu.
— Sydänhermosto kapinoi valtavasti, sanoi professori Aasinleuka.
— Se on täydessä kuohumistilassa, lisäsi tohtori Tinaharkko.
Herra Pyhä-Sylvanus käytti tilaisuutta hyväkseen uudestaan suosittaakseen tohtori Rodrigoa, mutta kuningas torjui jäntevästi tämän ehdotuksen luotaan huomauttaen, ettei hän tarvinnut enää lisää lääkäreitä.
— Sire, vastasi Pyhä-Sylvanus, tohtori Rodrigo ei ole mikään lääkäri.
— Eikö todellakaan! huudahti Kristoffer V; tuo mitä nyt sanotte, herra Pyhä-Sylvanus, puhuu suuresti hänen edukseen ja virittää minut hänelle koko joukon suosiollisemmaksi. Hän ei siis ole lääkäri. Mikä hän sitten on?
— Suuri viisas, suuri nero, sire, joka on keksinyt säteilevässä tilassa olevan aineen ennenkuulumattomat ominaisuudet ja sovelluttanut niitä lääketieteeseen.
Mutta äänellä, joka ei sietänyt vastaansanomista, kielsi kuningas käskyläissihteeriään puhumasta mitään tuosta puoskarista.
— En koskaan, murisi hän, en koskaan ota vastaan häntä, en koskaan.
Kristoffer V:n kesä kului jotakuinkin mukiinmenevästi. Hän teki pitemmän merimatkan kahdensadan tonnin kantoisella huvijahdilla rouva Kananheimon kanssa, joka sitä tilaisuutta varten oli puettu merenvaahdoksi. Hän antoi jahdissaan aamiaiset eräälle tasavallan presidentille, eräälle kuninkaalle ja eräälle keisarille sekä vahvisti siellä yksissä neuvoin heidän kanssaan maailman rauhan. Hänestä oli ikävää noin päätellä kansojen kohtalosta; mutta löydettyään sensijaan rouva Kananheimon kammiosta erään työläistyttösiä varten kirjoitetun vanhan romaanin, luki hän sen kannesta kanteen niin kiihkeällä mielenkiinnolla, että hän joksikin tunniksi suloisesti unohti koko elämän todellisuuden. Niinpä siis, lukuunottamatta joitakin tavallisen päänsäryn, hermokivun, reumatismin ja elämään kyllästymisen puuskia, hänen tilansa oli verrattain siedettävä. Syksyn tullen hän sai takaisin entiset tuskansa. Hän kärsi sanoin kuvaamattomasti, niinkuin ihminen, jonka ruumis jaloista vyötäisiin asti on jäässä, mutta koko runko liekkien vallassa. Mutta enimmin häntä kuitenkin kidutti ja hirvitti se, että häntä tämän lisäksi ahdistivat eräänlaiset tunnelmat, joita hän ei voinut edes selittää, — epämääräiset kauhuntilat. Toiset niistä, sanoi hän, olivat sellaisia, että ne saivat hiukset nousemaan pystyyn hänen päässään. Verenvähyys uuvutti häntä ja hänen heikkoutensa lisääntyi päivä päivältä, kärsimiskykynsä lainkaan vähenemättä.
— Herra Pyhä-Sylvanus, sanoi hän eräänä aamuna levottoman yön jälkeen, te olette minulle useamman kerran puhunut tohtori Rodrigosta. Antakaa hänen tulla.
Tohtori Rodrigo oli näihin aikoihin nähty Kap-maalla, Melbournessa, Pietarissa. Heti lähetettiin kaapeliviestit ja langattomat sähkösanomat kaikkiin näihin suuntiin. Ei ollut vielä viikkoakaan kulunut, kun jo kuningas alkoi hartaasti tiedustaa tohtori Rodrigoa. Seuraavina päivinä hän kysyi joku minuutti: "Eikö hän jo pian tule?"
Häntä lohdutettiin sillä, että Hänen Majesteettinsa ei ollut suinkaan mikään halveksittava potilas ja että Rodrigo matkusti uskomattoman nopeasti. Mutta mikään ei voinut tyynnyttää sairaan kärsimättömyyttä.
— Hän ei tulekaan, huokaili hän, saattepa nähdä, että hän ei tule.
Genuasta saapui sähkösanoma, jossa ilmoitettiin, että Rodrigo oli tulossa _Preussen_-laivalla. Kolme päivää myöhemmin tuo suurmaailmallinen lääkäri, tehtyään ensin röyhkeän alentuvaisen vieraskäynnin virkaveljiensä Tinaharkon ja Aasinleuan luo, ilmestyi palatsiin.
Hän oli nuorempi ja kauniimpi kuin tohtori Tinaharkko ja hänen ilmeensä oli ylpeämpi ja ylväämpi. Kunnioituksesta luontoa kohtaan, jota hän totteli joka asiassa, hän antoi tukkansa ja partansa vapaasti kasvaa ja muistutti ulkonäöltään noita muinaisajan filosofeja, joita kreikkalaiset ovat veistäneet marmoriin.
Tutkittuaan kuningasta hän sanoi: