Part 1

PAIMENPOIKA ALPPIMAILLA

Kirj.

JOHANNA SPYRI

Suomennos

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1912.

SISÄLLYS:

1. Monnin on hyvä olla. 2. Monnin elämä vuorilla. 3. Vierailu. 4. Monni ei enää voi laulaa. 5. Monni laulaa taas.

Ensimäinen luku.

Monnin on hyvä olla.

Kun on jättänyt maantien, joka kulkee ylös pitkin Prättigaun pitkää laaksoa, saa vielä aikamatkan nousta jyrkännettä tullakseen Fiderisin kylpylaitokselle. Niin vaivaloisesti läähättäen ponnistavat silloin hevoset vuorta ylöspäin, että matkustaja mieluummin nousee ajopeleistä ja kiipeää jalan vihreälle kukkulalle.

Pitkähkön nousun perästä saavutaan ensin Fideris-nimiseen kylään, joka sijaitsee hymyilevällä, vihreällä kunnaalla, ja sieltä kulkee tie edelleen vuoristoon aina siksi, kunnes kylpylaitoksen yksinäinen rakennus tulee näkyviin, joka puolelta kallioisten kukkulain ympäröimänä. Siellä ylhäällä kasvaa enää vain kuusia, jotka peittävät ympäröiviä kukkuloita ja kallioita, ja koko seutu näyttäisi jokseenkin synkältä, ellei kaikkialla pilkistäisi matalasta nurmiruohosta hienoja, loistavanvärisiä vuoristokukkia.

Eräänä valoisana kesäiltana astui kylpylaitoksesta ulos kaksi naista. He lähtivät kulkemaan kapeata polkua, joka talon lähellä alkaa kohota ja pian nousee hyvin jyrkästi korkeahuippuista vuorta kohden. He pysähtyivät ensimäiselle kielekkeelle ja katselivat ympärilleen, sillä he olivat juuri vastikään tulleet kylpylaitokseen.

"Hauskaa täällä ylhäällä ei juuri ole, täti", sanoi nyt nuorempi naisista antaen katseensa liukua yltympäri. "Pelkkiä kallioita ja kuusimetsiä ja taaskin vuori ja kuusia sen rinteillä. Jos meidän pitää jäädä tänne kuudeksi viikoksi, niin tahtoisinpa, että ympärillämme olisi jotain hauskempaakin nähtävänä."

"Hauskuuteen ei ainakaan kuulune, että hukkaat täällä ylhäällä hohtokiviristisi, Paula", vastasi täti solmien punaista samettinauhaa, jossa säihkyvä risti riippui. "Jo kolmannen kerran tulomme jälkeen sidon nauhan. En tiedä, onko vika sinussa vai nauhassa, mutta sen tiedän, että surisit sen hukkumista."

"Ei, ei", huusi Paula vilkkaasti, "risti ei saa hukkua, ei millään ehdolla, onhan se isoäidin muisto ja suurin aarteeni."

Paula tarttui itse vielä nauhaan ja sitoi kolme, neljä solmua lisää, jotta se kestäisi. Yhtäkkiä hän heristi korviaan: "Kuule, kuule, täti, mutta nyt tuleekin jotain todella hauskaa."

Ylhäältä korkeudesta kajahti iloinen laulu, välillä kuului aina pitkä, kaikuva joikaus, sitten taas laulettiin. Naiset katsahtivat ylös, mutta eivät saattaneet huomata yhtään elävää olentoa. Polku kulki suurissa mutkissa, milloin korkeitten pensasten, milloin ulkonevien kallionkielekkeiden välitse, niin että alhaaltapäin saattoi nähdä vain lyhyviä osia siitä. Mutta nyt syntyi äkkiä elämää polulla, ylhäällä ja alhaalla, kaikkialla, mistä kapea tie oli näkyvässä, ja yhä lähempää ja kovemmin kuului laulu.

"Katso, katso, täti, tuolla! Täällä! Katso tuolla! Katso tuolla!" huusi Paula suuresti ihastuksissaan, ja ennenkuin täti ennätti katsahtaakaan, tuli kolme, neljä vuohta hypellen alas, ja yhä enemmän ja enemmän niitä ilmestyi, kullakin oli pieni kello kaulassa, niin että kilinää kuului joka taholta. Joukon keskellä tuli vuohipaimen juoksujalkaa ja lauloi juuri parhaillaan laulunsa loppuun:

"Ja talvellakin laulan, Ei itkeä saa, Kun armahin kevät Taas pian palajaa."

Sitten kajahutti hän tavattoman joikauksen ja seisoi yhtäkkiä laumoineen aivan naisten edessä, sillä avojaloillaan hyppeli hän aivan yhtä ketterästi ja hiljaa kuin pikku elukkansakin.

"Hyvää iltaa!" sanoi hän iloisesti katsellen molempia vastaantulijoita ja aikoi jatkaa matkaansa. Mutta iloinen vuohipaimen miellytti naisia. "Varro vähän", sanoi Paula, "oletko sinä Fiderisin vuohipaimen? Ovatko vuohesi tuolta alhaalta kylästä?"

"Ovat tietysti!" kuului vastaus.

"Menetkö sinä niitten kanssa joka päivä tuonne ylös?"

"Menen."

"Vai niin, ja mikä nimesi sitten on?"

"Monni on nimeni."

"Laulappas minullekin se laulu, jonka juuri lauloit. Kuulimme vasta yhden säkeistön."

"Se on liian pitkä", selitti Monni, "vuohille tulee liian myöhä, niitten pitää päästä kotiin." Hän oikaisi hattukuluansa, sinkautti piiskaansa ilmassa ja huusi vuohille, jotka ja kaikkialla olivat ruvenneet jyrsimään: "Hoi, kotiin, hoi!"

"Mutta laulathan minulle joskus toiste, Monni, eikö niin?" huusi Paula hänen jälkeensä.

"Vaikka vain, kyllä sen teen -- ja nyt hyvää yötä!" huusi hän vastaukseksi lähtien laukkaamaan vuohien kera. Vähän päästä pysähtyi koko lauma alhaalla takapihalla muutamia askeleita kylpylaitoksesta, sillä tänne tuli Monnin jättää taloon kuuluvat vuohet, kaunis valkea sekä musta soman vuonansa kanssa. Monni kohteli viimemainittua mitä suurimmalla huolella, sillä se oli hento elukka, ja Monni rakasti sitä yli kaikkien muitten. Se olikin niin kiintynyt häneen, että se juoksi kaiket päivät hänen perässään. Nytkin hän veti sen hellästi puoleensa ja pani sen navettaansa; sitten sanoi hän: "Kas niin, pikku Maggi, nuku nyt hyvin, olet väsynyt, eikö niin? Sinne ylös on aika pitkä matka, ja sinä olet niin pieni vielä. Pane nyt vain heti maata, kas niin, oikein hyviin olkiin." Kun hän oli sitten peittänyt pikku Maggin, lähti hän kiireesti edelleen laumoineen ensin kylpylaitoksen edustalla olevaa kunnasta ylös ja sitten tietä alas kylää kohden. Täällä otti hän pienen torvensa esille ja puhalsi niin kovasti, että ääni jymisi alas laakson pohjaan asti. Kaikista hajallaan olevista asumuksista tulivat nyt lapset juoksujalkaa, jokainen hyökkäsi vuohensa luo, jonka hän jo etäältä tunsi, ja läheisistä taloista tuli sieltä täältä nainen, tarttui vuoheensa köydestä tai sarvesta, ja lyhyessä ajassa oli koko lauma hajoitettu ja joka elukka viety paikalleen. Lopuksi seisoi Monni vielä yksin oman, ruskean vuohensa kanssa ja sen kera hän nyt meni pientä majaa kohden vuorenrinteessä, missä isoäiti häntä jo odotti ovella.

"Onko kaikki käynyt hyvin, Monni?" kysyi hän ystävällisesti, vei sitten Ruunikin navettaan ja alkoi heti lypsää sitä. Isoäiti oli vielä roteva nainen, huolehti kaikesta tuvassa ja navetassa ja piti kaikkialla hyvää järjestystä yllä. Monni seisoi navetan ovella ja katseli iso-äitiä. Kun lypsy oli lopussa, meni tämä mökkiin ja sanoi: "Tule Monni, sinun on varmaankin nälkä."

Hän olikin jo kattanut pöydän valmiiksi, Monni sai vain istua syömään. Isoäiti istuutui hänen viereensä, ja vaikka pöydällä ei ollut muuta kuin vati täynnä maissipuuroa keitettynä Ruunikin maitoon, niin söi Monni kumminkin hyvällä ruokahalulla. Samalla kertoi hän isoäidille, mitä päivän kuluessa oli tapahtunut. Lopetettuaan ateriansa vetäytyi hän vuoteelleen, sillä aamun sarastaessa oli hänen taas lähdettävä lauman kanssa laitumelle.

Täten oli Monni viettänyt jo kaksi kesää. Näin kauan hän oli jo ollut vuohipaimenena ja oli jo niin tottunut tähän elämään ja kiintynyt elukkoihinsa, ettei hän voinut kuvitellakaan mitään muuta. Monni oli asunut isoäitinsä kanssa niin kauvan kuin hän saattoi muistaa. Hänen äitinsä oli kuollut hänen vielä ollessaan aivan pieni, hänen isänsä lähti pian sen jälkeen sotapalvelukseen Neapeliin ansaitakseen jotakin, kuten hän sanoi, sillä hän arveli sen käyvän siellä pikemmin.

Hänen vaimonsa äiti oli myös köyhä, mutta hän otti heti tyttärensä hyljätyn poikasen, pikku Salomonin, luokseen ja jakoi hänen kanssaan, mitä hänellä oli. Hänen kodillaan olikin siunausta, eikä hänen vielä koskaan ollut tarvinnut kärsiä puutetta.

Vanhasta kunnon Liisasta pitivät kaikki kyläläiset paljon, ja kun kaksi vuotta sitten oli nimitettävä uusi vuohipaimen, silloin äänestivät kaikki yksimielisesti Monnia, sillä jokainen soi mielellään työteliäälle Liisalle, että Monnikin nyt voisi jotakin ansaita. Hurskas isoäiti ei antanut Monnin lähteä ainoanakaan aamuna muistuttamatta hänelle: "Älä unohda, Monni, kuinka lähellä hyvää Jumalaa olet siellä ylhäällä, ja muista, että hän näkee ja kuulee kaikki, etkä sinä voi mitään kätkeä hänen silmiltään. Mutta älä myöskään unohda, että hän on lähellä sinua auttamassakin. Sen tähden ei sinun koskaan tarvitse pelätä, ja jollet siellä ylhäällä voi huutaa ketään ihmistä apuun, niin huuda vain hyvää Jumalaa hädässä, hän kuulee sinua kohta ja tulee avuksesi."

Siten lähti Monni alun pitäen täynnä luottamusta yksinäisille kukkuloille ja korkeimmille kallioille eikä milloinkaan hituistakaan pelännyt eikä kauhistunut, sillä hän ajatteli aina:

"Jota ylemmäs kuljen, sitä lähempänä hyvää Jumalaa olen ja sitä turvallisempi kaiken suhteen, mikä minua voi kohdata." Niin ei Monnilla ollut surua eikä huolta ja hän saattoi iloita kaikesta, mitä hän koki aamusta iltaan, eikä ollut kumma, että hän alituisesti vihelsi, lauloi ja remusi, sillä hänen täytyi purkaa suurta iloisuuttaan.

Toinen luku.

Monnin elämä vuorilla.

Seuraavana aamuna heräsi Paula aikaisemmin kuin koskaan ennen, äänekäs laulu oli herättänyt hänet unesta. "Siinä vuohipaimen varmaankin jo menee", sanoi hän, hypähti vuoteestaan ja juoksi akkunaan.

Aivan oikein, Monni seisoi siinä raikkain punaisin poskin ja oli juuri hakenut vanhan vuohen ja vuonan navetasta. Nyt heilautti hän ruoskaansa ilmassa, vuohet hyppelivät ja keikkuivat hänen ympärillään, ja samassa koko lauma lähti eteenpäin, ja yhtäkkiä korotti Monni taas äänensä ja lauloi, niin että vuoret kaikuivat:

"Tuoll' ylhäällä kuusissa Kuoro lintujen soi, Jos hetkisen satoikin, Säteen taas päivä soi."

"Tänään pitää hänen kerrankin laulaa minulle koko laulunsa", sanoi Paula, sillä nyt oli Monni jo kadonnut näkyvistä, eikä hän enää voinut erottaa hänen etäistä lauluaan.

Taivaalla leijailivat vielä rusottavat aamupilvet, ja raitis aamutuuli suhisi Monnin korvissa hänen noustessaan vuorille. Se olikin juuri hänen mieleensä. Hän laulaa helähytteli mielihyvästä ensimäiseltä kallionkielekkeeltä niin kovasti alas laaksoon, että moni nukkuja alhaalla kylpylaitoksessa hämmästyneenä avasi silmänsä, mutta sulki ne taas kohta, sillä ääni oli tuttu ja ilmoitti, että saattoi nukkua vielä hetkisen, sillä vuohipaimen tuli aina niin varhain. Sillävälin kiipesi Monni vuohineen tunnin ajan ylemmäs ja ylemmäs, aina korkeille kallioille asti.

Monnin ympärillä oli tullut yhä kauniimpaa, kuta ylemmäksi hän ehti. Aika ajoin silmäili hän ympärilleen ja katsahti kirkkaalle taivaalle, joka kävi yhä sinisemmäksi, sitten alkoi hän taas laulaa täyttä kurkkua, sitä kovemmin ja iloisemmin, jota ylemmäs hän tuli:

"Tuoll' ylhäällä kuusissa Hyvät herkkuni lie Jos hetkisen satoikin, Säteen taas päivä soi.

Ja aurinko ja tähdet Sekä kuutamo yön, Ne iloksemme antoi Hellä Isämme syön.

Punakukkia kevät Sekä keltaisia tuo, Sinitaivaskin kaunis Ilon yltäisen suo.

Kesän runsahat marjat Kuoro lintujen soi, Punaposkiset, mustat, Ne varrelta vien.

Ja kun valkeena lehto On pähkinöitään, Syö vuoheni ruohon Sinne itsekin jään.

Ja talvellakin laulan, Ei itkeä saa, Kun armahin kevät Taas pian palajaa."

Nyt saavuttiin huipulle, mihin hän tavallisesti pysähtyi ja missä hän nyt aikoi viipyä koko päivän. Siinä oli pieni, vihreä ylätasanko, jossa oli niin ulkoneva kieleke, että siltä saattoi nähdä etäälle yltympäri, kauas laaksoon. Tämän kielekkeen nimi oli Kalliosaarnastuoli, ja siellä saattoi Monni usein oleskella tuntikausia ja katsella ympärilleen ja vihellellä itsekseen elukoitten hauskasti etsiskellessä ruohoa hänen ympäriltään.

Heti kun Monni oli päässyt perille, otti hän pienen eväspussinsa selästään, pani sen maankoloon, jonka hän itse oli sitä varten kaivanut, astui sitten Kalliosaarnastuolille ja heittäytyi maahan kerrankin oikein nauttiakseen.

Taivas oli nyt käynyt tummansiniseksi, ylhäällä olivat korkeat vuoret pilviä piirtävine huippuineen ja suurine jääkenttineen tulleet näkyviin, ja alhaalla hohti kaukaa vihreä laakso aamuvalossa. Monni loikoi maassa, katseli ympärilleen, lauloi ja vihelteli. Vuorituuli vilvoitti hänen lämpöisiä kasvojaan, ja jos hän lakkasi viheltämästä, livertelivät linnut hänen yläpuolellaan sitäkin iloisemmin ja lensivät kohden sinitaivasta.

Monnista tuntui sanomattoman hyvältä. Silloin tällöin tuli pikku Maggi hänen luokseen ja hieroi hiukan päätään Monnin olkapäihin kuten se aina pelkästä hellyydestä teki, sitten määki se lempeästi, meni Monnin toiselle puolelle ja hieroi taas päätään hänen olkaansa. Toisistakin vuohista tuli milloin toinen, milloin toinen katsomaan paimenta ja jokaisella oli oma tapansa tervehtiessään.

Ruunikki, hänen oma vuohensa tuli hyvin huolekkaan näköisenä ja tarkasti, oliko kaikki järjestyksessä. Se seisoi sitten hänen vieressään ja katseli häntä, kunnes hän sanoi: "Niin, niin Ruunikki, kaikki on hyvin, menehän vain takaisin syömään." Pieni valkea vuohi ja Pääsky, joka oli saanut nimensä siitä, että se oli niin laiha ja ketterä ja hyökkäsi joka paikkaan kuin pääskyset pesiinsä, ryntäsivät aina yhdessä Monnin kimppuun sellaisella voimalla, että ne varmaankin olisivat kaataneet hänet kumoon, ellei hän jo ennestään olisi ollut pitkänään, ja kohta sen jälkeen ryntäsivät ne taas pois.

Kiiltävä Mustikki, kylpylaitoksen isännän vuohi, pikku Maggin emä oli hieman ylpeä, se tuli vain noin parin askeleen päähän, katseli pää pystyssä Monnia -- se ei näet tahtonut olla liian tuttavallinen -- ja meni sitten taas tiehensä. Mutta suuri Sulttaani, pukki, näyttäytyi aina vain kerran, puski silloin tieltään kaikki, jotka hän tapasi Monnin läheisyydessä, ja määki muutamia kertoja niin merkitsevästi kuin olisi hänellä annettavina tietoja lauman tilasta, jonka johtajaksi hän tunsi itsensä.

Ainoastaan pikku Maggi ei milloinkaan antanut tunkea itseään suojelijansa luota. Jos pukki tuli ja tahtoi puskea sen syrjään, niin se ryömi niin syvälle Monnin kainaloon tai pään alle, ettei suuri Sulttaani ensinkään enää hätyyttänyt sitä, eikä pikku vuona siten Monnin turvissa hituistakaan pelännyt Sulttaania, vaikka se muuten värisi, kun tämä vain tuli sen läheisyyteen.

Niin oli aurinkoinen aamu kulunut, Monni oli jo murkinoinut ja seisoi nyt miettiväisenä nojaten sauvaansa, jota hän täällä ylhäällä usein tarvitsi, sillä se oli hänelle ylöspäin ja alaspäin kapuamiseen varsin mukava. Hän ajatteli, nousisiko hän jollekin toiselle puolelle vuorta, sillä korkeammalle ylös ei hän tänä iltapäivänä halunnut mennä vuohien kanssa, kysymys oli vain siitä, mille puolelle. Hän päätti mennä vasemmalle, sillä siihen suuntaan päästiin kolmelle Louhikäärmekalliolle, joiden ympärillä kasvoi niin hienoa ruohoa, että se oli todellista juhlaruokaa vuohille.

Polku oli jyrkkä ja ylhäällä kallioseinämällä oli vaarallisia paikkoja, mutta hän tiesi hyvän tien, ja olivathan vuohet ymmärtäväisiä eivätkä helposti eksyneet. Hän lähti nousemaan mäkeä, ja iloisesti kiipesivät kaikki hänen vuohensa mukana milloin hänen edellään, milloin hänen perässään, pikku Maggi ihan hänen läheisyydessään, välistä hän pitelikin siitä ja veti sitä mukanaan, kun tuli peräti jyrkkä kohta. Kaikki kävi kumminkin aivan hyvin, ja nyt olivat he ylhäällä. Korkealle hypellen riensivät vuohet kohta vihreitä pensaita kohden, sillä he kyllä tunsivat oivallisen rehun, jota he jo usein olivat täällä nakertaneet.

"Siivosti, siivosti vain!" muistutti Monni, "älkääkä tyrkkikö toisianne jyrkissä kohdissa, silmänräpäyksessähän joku voisi pudota ja taittaa jalkansa. Pääsky! Pääsky! Mikä sinun päähäsi on pälkähtänyt?" huusi hän samassa sangen kiihtyneenä ylös kallioita kohden, sillä ketterä vuohi oli kiivennyt ylös korkeille Louhikäärmekiville, seisoi nyt yhden kiven äärimmäisellä reunalla ja katseli häntä sieltä varsin nenäkkäästi. Hän kiipesi kiireesti ylös, sillä vain yksi ainoa askel olisi tarvittu, ja Pääsky olisi suistunut kuiluun. Monni oli sangen nopsa, muutamassa hetkessä oli hän kivellä, tarttui nopealla otteella pääskyn jalkaan ja veti sen takaisin. "Tule nyt minun kanssani, sinä ymmärtämätön elukka", torui Monni, veti Pääskyn mukanansa alas toisten luo ja piteli sitä vielä hetkisen, kunnes se oli oikein päässyt syömisen alkuun erään pensaan vieressä eikä enää ajatellut karkaamista.

"Missä on pikku Maggi?" huudahti Monni äkkiä nähdessään Mustikin seisovan yksin erään jyrkänteen reunalla syömättä ja katsellen rauhallisesti ympärilleen. Pieni vuona oli aina joko Monnin vieressä tai juoksenteli se emänsä perässä.

"Missä vuonasi on, Mustikki?" huusi Monni kauhistuneena ja juoksi vuohen luo. Mustikki oli merkillisen näköinen, ei syönyt, vaan seisoi yhä samalla paikalla ja heristi niin epäluuloisesti korviaan. Monni asettui ihan sen viereen ja katseli ylös ja alas, Nyt kuuli hän hiljaista, valittavaa määkinää, se oli pikku Maggin ääni ja se tuli alhaaltapäin surkeana ja apua pyytävänä. Monni heittäytyi maahan ja kurottautui katsomaan. Tuolla alhaalla liikkui jotakin, nyt näki hän selvästi pikku Maggin riippuvan syvällä eräällä kalliosta ulkonevalla puunoksalla. Se uikutti säälittävästi; se oli pudonnut.

Onneksi oli oksa kannattanut sitä, muuten olisi se syöksynyt kuiluun ja surkeasti musertunut kuoliaaksi. Mutta vieläkin oli suistumisen vaara suuri, ellei se saattaisi pysyttäytyä oksan varassa. "Pidä kiinni, pikku Maggi, pidä kiinni oksasta! Katso, minä kyllä tulen sinua noutamaan!" Mutta miten päästä sinne? Kallioseinämä oli niin jyrkkä tästä kohden, Monni huomasi kyliä, ettei hän mitenkään voinut siitä laskeutua. Mutta pikku vuohi mahtoi siellä alhaalla olla suunnilleen Sadekallion, ulkonevan kielekkeen kohdalla, jonka alle niin hyvin pääsi sateen suojaan. Siellä viettivät paimenpojat aina sadepäivät, siksi kutsuttiinkin paikkaa vanhoista ajoista asti Sadekallioksi, Monni ajatteli että hän sieltäpäin voisi kiivetä kallion poikki ja palata vuonan kanssa.

Kiireesti vihelsi hän lauman kokoon ja laskeutui sen kanssa alaspäin, kunnes hän saapui sille kohdalle, mistä pääsi Sadekalliolle. Siihen jätti hän vuohet laitumelle ja meni kalliota kohden. Täältä hän kohta näkikin vielä melkoisen paljon yläpuolellaan oksan ja sillä riippuvan vuohen. Hän huomasi kyllä, ettei ollut helppoa kiivetä kalliota ylös ja takaisin pikku Maggi selässä, mutta muulla tavoin ei elukkaa voitu pelastaa. Hän ajatteli myös kohta, että hyvä Jumala varmaankin auttaisi häntä, sittenhän hän ei voisi epäonnistua. Kätensä ristien katsahti hän taivasta kohden ja rukoili: "Hyvä Jumala, auta minua, että saan pikku Maggin pelastetuksi!." Nyt luotti hän täydelleen siihen, että kaikki kävisi hyvin, ja kiipesi ravakasti kalliota, kunnes saapui ylös oksan luo. Siellä tarrautui hän lujasti kiinni molemmilla jaloillaan, nosti vapisevan, uikuttavan elukan hartioilleen ja kiipesi nyt hyvin varovasti alas. Kun hän taas seisoi varmalla nurmipohjalla ja näki kauhistuneen pikku vuohen pelastettuna, oli hän niin iloinen, että hän huudahti ylös taivasta päin: "Tuhannen kiitosta, hyvä Jumala, että niin hyvin meitä autoit! Voi kuinka iloisia me molemmat olemme siitä!" Sitten istahti hän vielä hetkiseksi maahan ja silitteli vuonaa, jonka hennot jäsenet yhä vielä värisivät, ja lohdutti sitä.

Koska pian sen jälkeen oli aika lähteä pois, nosti Monni vuonan vielä kerran harteilleen ja sanoi huolestuneena: "Tule, pikku Maggi raukka, sinähän vieläkin vapiset, tänään sinä et jaksa kävellä kotiin, minun täytyy kantaa sinut --", ja niin kantoi hän elukkaa, joka kiinteästi nojasi häneen, koko matkan alas.

Paula seisoi nyt viimeisellä kunnaalla kylpylaitoksen edessä ja odotti vuohipaimenta. Hänen tätinsäkin oli seurannut häntä. Kun nyt Monni lähestyi taakkoineen, halusi Paula tietää, oliko vuona kipeä, ja osoitti suurta myötätuntoa. Kun Monni sen näki, istahti hän kohta maahan Paulan eteen ja kertoi hänelle tämänpäiväisen kokemuksensa Maggin kanssa.

Paula osoitti sangen suurta mielenkiintoa asialle ja silitteli pelastettua elukkaa, joka nyt rauhallisena makasi Monnin polvilla ja oli varsin soma valkoisine jalkoineen ja kauniine mustine pikku turkkineen selässä. Se antoi ihan mielellään silitellä itseään.

"Nyt laulat minulle vielä laulusi, kun siinä juuri niin mukavasti istut", sanoi Paula. Monni oli niin iloisella mielellä, että hän kernaasti ja täydestä povesta viritti ja lauloi koko laulunsa loppuun asti.

Se miellytti Paulaa erinomaisesti ja hän sanoi, että Monnin piti laulaa se vielä toistekin hänelle. Sitten lähti koko seurue yhdessä alas kylpyhuoneelle. Täällä laskettiin vuona leposijalleen, Monni jätti hyvästi ja Paula meni takaisin huoneeseensa puhellaksensa täällä vielä kauvan tädille vuohipaimenesta, jonka iloiseen aamulauluun hän taas toivoi heräävänsä.

Kolmas luku.

Vierailu.

Niin oli kulunut useampia päiviä, toinen oli ollut yhtä aurinkoinen ja kirkas kuin toinenkin, sillä oli erittäin kaunis kesä, ja taivas pysyi sinisenä ja pilvettömänä aamusta iltaan.

Joka aamu oli vuohipaimen heleästi laulaen kulkenut kylpyhuoneen ohi, joka ilta palannut laulaen takaisin, ja kaikki kylpyvieraat olivat niin tottuneet tuohon iloiseen lauluun, ettei kukaan olisi tahtonut olla sitä ilman.

Ennen kaikkia piti kumminkin Monnin ilomielisyydestä Paula, joka melkein joka ilta meni häntä vastaan ryhtyäkseen hänen kanssaan keskusteluun.

Eräänä päivänpaisteisena aamuna oli Monni taas saapunut ylös Kalliosaarnastuoliin ja oli juuri heittäytymäisillään pitkäkseen, kun hän muuttikin mielensä. "Ei, eteenpäin, vuohiseni! Teidänhän täytyi viime kerralla jättää pureksimatta kaikki hyvät lehdet, koska meidän täytyi mennä pikku Maggia hakemaan, nyt lähdetään vielä kerran ylös, saatte nakertaa siellä pensaat putipuhtaiksi!" Ja iloissaan hyppivät kaikki vuohet hänen jälessään, sillä he huomasivat, että nyt mentiin ylös oivien pensasten luo Louhikäärmekiville. Mutta tällä kertaa pitikin Monni pikku Maggia koko ajan kainalossaan, nyhti sille itse hyviä lehtisiä kallioilta ja syötti niitä sille kädestään. Se lienee varsin suuresti miellyttänyt vuonaa, se hieroi vähä väliä tyytyväisenä pientä päätään Monnin olkaa vasten ja määki iloisesti. Niin oli koko aamu kulunut, ja Monni havaitsi vasta, kun nälkä rupesi vaivaamaan, että oli tullut myöhä. Oman ruokansa oli hän jättänyt pieneen koppaan alas, koska hän oli aikonut palata sinne päivälliseksi.

"Kas niin, nyt te olette jo saaneet paljon hyvää, enkä minä vielä mitään", sanoi hän vuohilleen, "nyt minunkin pitää saada jotakin, ja sieltä alhaalta te löydätte vielä yllin kyllin, tulkaahan". Samassa hän vihelsi äänekkäästi, ja koko lauma lähti liikkeelle poispäin, vilkkaimmat aina edellä ja kaikkien etunenässä ketterä Pääsky, jolle tänään oli tapahtuva jotakin odottamatonta. Se hyppeli alas kiveltä kivelle, monen kallion repeämän yli, mutta yhtäkkiä se ei päässytkään etemmäksi, ihan sen edessä seisoi yhtäkkiä vuorikauris ja katseli sitä uteliaasti. Sellaista ei Pääskylle vielä koskaan ollut tapahtunut! Se seisoi, katseli vierasta kysyvästi ja odotti, että se menisi pois hänen tieltään ja sallisi hänen kauniisti hypätä kallionlohkareelle kuten hän oli aikonut. Mutta kauris ei hiiskahtanutkaan, katseli vain julkeasti Pääskyä. Siten seisoivat molemmat toistensa edessä yhä uppiniskaisempina, ja seisoisivat siinä vielä tänä hetkenä, ellei iso Sulttaani olisi sillä välin saapunut paikalle. Se oivalsi heti asiaintilan, astui varsin maltillisesti Pääskyn ohi ja puski vuorikauriin yhtäkkiä niin kauvas ja niin voimakkaasti syrjään, että sen täytyi tehdä rohkea hyppäys välttääkseen luisumasta alas kalliolta. Mutta Pääsky käveli riemuiten tietänsä eteenpäin ja Sulttaani asteli tyytyväisenä ja ylväänä sen perässä, sillä se tunsi itsensä laumaansa kuuluvien vuohien turvalliseksi suojelijaksi. Sillävälin olivat Monni ylhäältäpäin ja eräs toinen poika alhaaltapäin saapuneet läheiselle kentälle ja hekin katselivat hämmästyneinä toisiaan. Mutta he tunsivat hyvin toisensa ja ensi hämmästyksen mentyä ohi tervehtivät he toisiaan ystävällisesti. Vieras oli Yrjö, kotoisin Kyblisistä. Hän oli jo puolen aamupäivää turhaan hakenut Monnia ja nyt tapasi hänet täällä ylhäällä, jossa hän ei ensinkään ollut tiennyt hänen olevan.

"En luullut sinun kulkevan näin ylös vuohinesi", sanoi Yrjö,