Part 2

"Kuljenpa niinkin", vastasi Monni, "mutten aina, tavallisesti olen Kalliosaarnastuolin luona ja sen ympärillä. Miksi tulit sitä tietä ylös?"

"Tahdoin vierailla luonasi", kuului vastaus, "minulla on sinulle kaikellaista kerrottavaa. Minulla on tässä myös kaksi vuohta, ne vien minä kylpylaitoksen isännälle, hän haluaa ostaa yhden sellaisen, ja siiloin ajattelin tulla vielä ylös luoksesi."

"Sinunko vuohiasi ne ovat?" kysyi Monni.

"Niin, meidän ne ovat, ei minulla ole vieraita paimennettavinani, en ole enää vuohipaimen."

Se ihmetytti suuresti Monnia, sillä Yrjö oli samaan aikaan kuin hänkin päässyt Kyblisin vuohipaimeneksi, eikä Monni voinut ymmärtää, että se saattoi noin päättyä, eikä Yrjö edes valittanut.

Sillävälin olivat paimenet ja laumat saapuneet Kalliosaarnastuolille. Monni haki leipää ja viipaleen kuivattua lihaa ja kutsui Yrjön päivälliselle. He istahtivat molemmat Saarnastuolille ja aterioivat hyvällä ruokahalulla, sillä oli tullut hyvin myöhä, ja heillä oli kummallakin erinomainen ruokahalu. Kun nyt kaikki oli syöty ja sitten vielä juotu vähän kutinmaitoa, oikaisihe Yrjö mukavasti pitkin pituuttaan maahan ja nojasi päätään molempiin kyynärpäihinsä, Monni taas jäi istumaan, sillä hän katseli aina mielellään ylhäältä alas syvään laaksoon.

"Mikä sinä sitten nyt olet, Yrjö, kun et enää ole vuohipaimen?" alkoi Monni, "jokin sinun sentään täytyy olla".

"Kyllä minä jokin olenkin", vastasi Yrjö. "Olen munapoika. Joka päivä kuljetan munia kaikkiin ravintoloihin niin kauvas kuin ehdin, tulen tänne ylös kylpylaitoksellekin, eilen kävin jo siellä."

Monni pudisti päätään: "Se ei ole mitään, munapoika en tahtoisi olla, tuhat kertaa mieluummin tahdon olla vuohipaimen, se on paljon ihanampaa."

"Mitä vielä, kuinka niin?"

"Eiväthän munat ole eläviä, niitten kanssahan et voi yhtään sanaa puhua, eivätkä ne juokse perässäsi kuten vuohet, jotka iloitsevat, kun tulet. Ne ovat uskollisia ja ymmärtävät joka sanan, jonka puhut niitten kanssa; sinulla ei ole yhtään iloa muniesi kanssa kuten vuohien kera täällä ylhäällä."

"Niin ja sinä sitten", keskeytti Yrjö hänet, "mitä suuria iloja sinulla sitten on täällä ylhäällä? Nytkin on sinun varmaankin kuusi kertaa täytynyt nousta, sillä aikaa kuin söimme, ainoastaan tuon tyhmän pikku vuohen tähden, jottei se putoisi -- onko se sitten iloa?"

"On, teen sen ihan mielelläni! Eikö niin, pikku Maggi, tule, tule!" Monni hyppäsi pystyyn ja juoksi pikku vuohen jälkeen, sillä se teki varsin varomattomia ilohyppyjä. Kun hän taas oli istumassa, sanoi Yrjö:

"On olemassa toinenkin keino pidättää pieniä vuohia putoamasta kallioilta ilman että aina täytyy juosta niitten perässä kuten sinä teet."

"Mikä keino?" kysyi Monni.

"Pistää kepin lujasti maahan ja sitoo vuohen yhdestä jalasta siihen kiinni, se sätkii kyllä silloin hirveästi, muttei kumminkaan pääse karkuun."

"Ethän tarkoittane, että tekisin jotain sellaista pikku vuohelle!" sanoi Monni ihan närkästyksissään, veti pikku Maggin luokseen ja piteli sitä kuin täytyisi hänen suojella sitä sellaiselta menettelyltä.

"Tuosta ei sinun kauvaa enää tarvitse huolehtia", alkoi Yrjö taas, "se ei enää monesti tule tänne ylös".

"Mitä? Mitä? Mitä sinä sanot, Yrjö!" kiivastui Monni.

"Haa, etkö sinä sitä tiedäkään? Isäntä ei aijo kasvattaa sitä, se on hänen mielestään liian heikko, siitä ei koskaan tule kaunista vuohta. Hän olisi myynyt sen isälleni, muttei hänkään siitä välittänyt. Nyt aikoo isäntä teurastaa sen ensi viikolla ja sitten ostaa hän tuon meidän Kirjokin."

Monni oli aivan kauhusta kalvennut. Ensin ei hän voinut sanoa sanaakaan, mutta nyt puhkesi hän ääneensä valittamaan pikku vuohen kohtaloa:

"Ei, ei, sitä he eivät saa tehdä, pikku Maggi, he eivät saa teurastaa sinua, sitä en voi kestää. Voi, mieluummin tahdon kohta kuolla kanssasi, ei, niin ei voi käydä!"

"Älähän nyt", sanoi Yrjö harmissaan ja nosti Monnia, joka tuskissaan oli heittäytynyt kasvoilleen maahan.

"Nousehan nyt, tiedäthän, että vuohi nyt kerta kaikkiaan kuuluu isännälle, ja että hän saa tehdä sille, mitä hän tahtoo. Älä nyt sitä enää ajattele! Tulehan, minä tiedän vieläkin jotain. Katso! Katso!" Samassa kurotti Yrjö Monnille kättään ja peitti toisella kädellä lujasti esineen, jota Monnin piti ihailla, mutta se säihkyi ihan kummasti hänen kädessään, sillä aurinko paistoi juuri siihen.

"Mikä se on?" kysyi Monni, kun esine taas säkenöi auringon säteen valaisemana.

"Arvaa."

"Sormus?"

"Ei, mutta jotain sen tapaista."

"Kuka sen on sinulle antanut?"

"Antanut? Ei kukaan, olen sen itse löytänyt."

"Mutta sittenhän se ei ole omasi, Yrjö."

"Miksei? En ole sitä keneltäkään ottanut, olin vähältä astua sen päälle jalallani, silloinhan se kumminkin olisi särkynyt, voinhan yhtä hyvän pitää sen."

"Mistä sen löysit?"

"Alhaalta kylpyhuoneen luota eilen illalla."

"Sitten on sen joku talon asukkaista hukannut, sinun pitää ilmoittaa isännälle, ja, ellet sinä sitä tee, teen minä sen tänä iltana".

"Ei, ei, Monni, älä vain sitä tee", sanoi Yrjö nyt pyytäen, "katsos, minä tahdon näyttää sinulle, mikä se on. Minä aijon myydä sen erään ravintolan sisäkölle, mutta hänen täytyy varmasti antaa minulle neljä markkaa. Annan sinullekin yhden tai kaksi, sittenhän ei kukaan tiedä siitä mitään."

"En huoli niistä! En huoli niistä!", keskeytti Monni hänet kiivaasti, "ja hyvä Jumala on kuullut kaikki, mitä olet sanonut".

Yrjö katsahti taivaaseen päin: "Niin kaukana", sanoi hän epäröiden, mutta alkoi kuitenkin kohta puhua hiljemmin.

"Hän kuulee sinut kumminkin", sanoi Monni luottavasti.

Yrjöstä alkoi tuntua hiukan peloittavalta. Kunpa hän vain saisi Monnin puolelleen, muuten oli kaikki hukassa. Hän mietti ja mietti. "Monni", sanoi hän äkkiä, "tahdon luvata sinulle jotain, mikä sinua ilahduttaa, jos olet sanomatta kenellekään löytämästäni korusta. Eihän sinun tarvitse siitä mitään ottaakaan, silloinhan sinulla ei ole sen kanssa mitään tekemistä. Jos sinä siis suostut pyyntööni, niin laitan minä puolestani niin, että isäni kuitenkin vielä ostaa pikku Maggin, ettei sitä teurasteta, tahdotko?"

Monnin sydämessä syntyi kova taistelu. Oli väärin, jos hän auttoi salaamaan löytöä. Yrjö oli avannut kätensä, siinä oli risti. Se oli koristettu monilla kivillä, jotka säihkyivät kaiken värisinä. Monni näki selvästi, ettei se ollut arvoton esine, jota ei kukaan kyselisi, hän tunsi hyvin, että se oli samaa kuin olisi hän itse pitänyt jotain itselleen kuulumatonta, jos hän vaikenisi. Mutta toisella puolen oli pieni, hellä Maggi, joka veitsellä kauhealla tavalla surmattaisiin, ja hän saattoi sen ehkäistä, jos hän tahtoi salata löydön.

Juuri parhaillaan makasi pikku vuohi niin luottavaisesti hänen vieressään kuin olisi se tiennyt, että hän aina auttaisi sitä. Ei, hän ei voinut antaa sen tapahtua, hänen täytyi koettaa pelastaa lemmikkinsä.

"No niin, minä tahdon, Yrjö", sanoi hän, mutta vailla iloisuutta,

"Lyö kättä päälle sitten!" Ja Yrjö tarjosi Monnille kättään, jotta tämä lupaisi tarttumalla siihen, sillä ainoastaan siten oli lupauksella horjumaton voima.

Yrjö oli kovin iloinen siitä, että hän nyt oli varma asiastaan, mutta koska Monni oli käynyt niin hiljaiseksi, ja koska hänellä oli paljon pitempi matka kotiin kuin tällä, huomasi hän parhaaksi lähteä kahden vuohensa kera. Hän jätti hyvästit Monnille ja vihelsi molempia seuralaisiaan, jotka sillä välin olivat liittyneet Monnin laumaan, tosin ei ilman useita puskuja ja muita arveluttavia hyökkäyksiä molempien puolueitten välillä, sillä Fiderisin vuohet eivät vielä olleet kuulleet, että on oltava kohteliaita vieraille, eivätkä Kyblisin vuohet tienneet, ettei vierailulla ollessa saa heti kohta hakea parhaita kasveja eikä työntää muita pois tieltään. Kun Yrjö nyt oli ehtinyt kappaleen vuorta alaspäin, lähti Monnikin laumoineen liikkeelle, mutta hän oli aivan hiljaa eikä laulanut ainoatakaan säveltä eikä viheltänyt ainoatakaan vihellystä koko kotimatkalla.

Neljäs luku.

Monni ei enää voi laulaa.

Monni lähestyi kylpylaitosta seuraavana aamuna aivan yhtä hiljaisena ja masentuneena kuin edellisenä iltana. Hiljaa haki hän isännän vuohet ja nousi edelleen ylöspäin, muttei laulanut säveltäkään, ei ainoatakaan joikausta kaiuttanut ylös ilmaan. Hän kulki allapäin, ja hänen kasvoissaan ilmeni pelkoa, paikka paikoin katseli hän myös arasti ympärilleen, eikö joku tullut hänen perässään ja tahtonut häneltä jotain kysyä.

Monni ei enää ensinkään voinut olla iloinen, hän ei aluksi itsekään tiennyt, miksi. Hän tahtoi iloita siitä, että oli pelastanut pikku Maggin, ja koetti kerran laulaa, mutta siitä ei tullut mitään. Taivas oli tänään pilvien peitossa, ja Monni ajatteli, että, kun aurinko tulisi näkyviin, niin hänenkin olisi parempi olla ja hän saattaisi taas iloita.

Kun hän oli päässyt ylös, alkoi sataa aika vinhasti. Hän pakeni Sadekallion alle, sillä pian valui sade virtanaan.

Vuohetkin tulivat sinne ja asettuivat mikä minnekin kallioitten alle. Ylhäinen Mustikki oli kohta tahtonut suojella kaunista, kiiltävää turkkiaan ja ryöminyt ennen Monniakin kallion alle. Se makasi nyt hänen takanaan ja katseli mukavasta nurkastaan hyvillään rankkasateeseen. Pikku Maggi seisoi suojelijansa edessä kallionkielekkeen alla ja hieroi hellästi pientä päätään hänen polveaan vasten ja katsahti tällöin kummissaan Monniin, sillä hän ei sanonut sanaakaan, siihen ei vuona ollut tottunut. Monnin Ruunikkikin kaapi hänen jalkainsa juuressa ja määki, sillä hän ei ollut vielä koko aamupäivänä sanonut sille mitään. Monni istui miettiväisenä nojaten sauvaansa, jonka hän sateisella säällä aina otti käytäntöön, jottei luiskahtaisi jyrkissä kohdissa, sillä sellaisina päivinä oli hänellä kengät jalassa. Nyt, kun Monni istui tuntikausia Sadekallion alla, oli hänellä hyvää aikaa miettimiseen.

Monni ajatteli, mitä hän oli luvannut Yrjölle, ja hänestä tuntui aivan siltä kuin olisi Yrjö ottanut jotakin ja hän samoin, koskapa Yrjön kumminkin täytyi siitä hyvästä antaa tai tehdä jotakin. Olihan hän siis tehnyt väärin, ja hyvä Jumala oli nyt häntä vastaan, sen hän tunsi sydämessään. Hänelle oli oikein, että oli pimeää ja satoi, ja että hän oli kätkössä kallion alla, sillä hän ei sentään olisi saattanut entiseen tapaansa katsahtaa kohden sinitaivasta, koska hän nyt pelkäsi hyvää Jumalaa, Mutta Monnin täytyi ajatella muitakin asioita: Jos pikku Maggi taas putoisi jyrkältä kalliolta, ja hän aikoisi hakea sen, eikä hyvä Jumala suojelisikaan häntä siinä enää ollenkaan, eikä hän saisi enää rukoilla eikä huutaa häntä, eikä hänellä siten olisi enää mitään turvallisuutta, ja kun hän sitten luiskahtaisi ja putoisi pikku Maggin kanssa teräviä kallioita vasten syvälle alas, ja he molemmat makaisivat ihan revittyinä ja musertuneina alhaalla kuilun pohjalla -- Oi, ei, niin ei sentään saisi käydä, hänen täytyi toimia niin, että hän taas voisi rukoilla ja tulla hyvän Jumalan luo kaikkine sydänsuruineen, silloin saattaisi hän taas olla iloinenkin, sen Monni tunsi. Hän tahtoi viskata pois painon, joka häntä rasitti, hän tahtoi mennä sanomaan kaikki isännälle, -- mutta entä sitten? Silloin ei Yrjö taivuttaisi isäänsä, ja isäntä pistäisi pikku Maggin kuoliaaksi. Voi, ei! Voi, ei! Sitä ei hän voinut kestää, ja hän sanoi: "Ei, en tee sitä, en sano mitään!" Mutta hänen ei ollut siitä hyvä olla, ja paino hänen sydämellään kävi yhä raskaammaksi. Siten kului koko Monnin päivä. Hän palasi illalla kotiin yhtä äänettömänä kuin hän aamulla oli tullut, ja kun Paula seisoi alhaalla kylpyhuoneen luona ja juoksi kiireesti vuohinavettaan kysyen myötätuntoisesti: "Monni, mikä sinua vaivaa? Miksi et enää ensinkään laula?" silloin kääntyi hän arkana poispäin ja sanoi: "En voi", ja mahdollisimman pian lähti hän vuohineen pois.

Paula sanoi ylhäällä tädilleen: "Kunpa vain tietäisin, mikä vuohipaimenen on, hänhän on ihan muuttunut, häntä ei tunne enää ollenkaan -- kunpa hän sentään vielä laulaisi!"

"Tämä kauhea sade mahtaa tehdä pojan niin alakuloiseksi", arveli täti.

"Nyt tulevatkin kaikki ikävyydet yhtaikaa, lähdemmehän kotiin, täti", pyysi Paula, "hauskuus on täällä lopussa. Ensin hukkasin kauniin ristini, eikä sitä enää löydetä, sitten tuli tämä loppumaton sade, eikä nyt edes enää kuulu iloisen vuohipaimenen laulua. Lähdetään pois!"

"Kylpyohjetta on seurattava loppuun asti, ei siinä mikään auta", selitti täti.

Pimeää ja harmaata oli seuraavanakin aamuna, ja sade valui herkeämättä. Monni vietti päivänsä aivan kuin edellisenkin. Hän istui kallion alla, ja hänen ajatuksensa pyörivät rauhattomina samaa rataa, sillä kun hän joskus päätti: "Nyt tahdon mennä tunnustamaan vääryyden, jotta taas saan katsoa ylös hyvän Jumalan puoleen", -- silloin näki hän taas vuonan edessään teurastettavana, kaikki hänen sisässään alkoi taas alusta, niin että hän illalla oli ihan väsynyt ajattelemisesta ja sureksimisesta ja painosta, jota hän kantoi, ja hiipi kotiin rankkasateessa ikäänkuin ei olisi sitä huomannutkaan.

Alhaalla kylpyhuoneen luona seisoi isäntä takaovella ja tiuskasi Monnille: "Tuo ne nyt kerrankin, kyllä ne jo ovat tarpeeksi märkiä! Miksi ryömitkin kuin etana vuorta alas! Ihmettelen, mikä sinua yleensä vaivaa."

Niin epäystävällisesti ei isäntä ennen ollut koskaan kohdellut Monnia, päinvastoin oli hän aina huudellut iloiselle vuohipaimenelle mitä ystävällisimpiä sanoja. Mutta Monnin muuttunut olento ei häntä miellyttänyt, ja sitä paitsi oli hän muutenkin pahalla päällä, sillä Paula-neiti oli valittanut hänelle ristinsä katoamista ja lujasti vakuuttanut, että tuo kallisarvoinen esine oli voinut hukkua vain taloon tai heti oven ulkopuolelle, sillä hän oli sinä päivänä käynyt vain ulkona kuulemassa illalla kotiin palaavan vuohipaimenen laulua. Se seikka, että saatettiin sanoa niin arvokkaan esineen voivan hukkua hänen talossaan ilman että sitä saatiin takaisin, suututti isäntää kovasti. Hän oli edellisenä päivänä koonnut koko palvelijakunnan, kuulustellut ja uhannut ja lopuksi luvannut palkinnon löytäjälle. Koko talo oli kapinassa kadotetun korun vuoksi.

Kun Monni vuohineen kulki talon etusivun ohi, seisoi Paula siellä. Hän oli odottanut Monnia ja tahtoi tietää, eikö tämä vieläkään voisi laulaa eikä olla iloinen. Kun Monni nyt hiipi ohi, huusi Paula:

"Monni! Monni! Oletkohan ollenkaan sama vuohipaimen, joka aamusta iltaan lauloi:

"Sinitaivaskin kaunis Ilon yltäisen suo?"

Monni kuuli kyllä sanat. Hän ei vastannut mitään, mutta ne tekivät häneen syvän vaikutuksen.

Voi, miten toisin olikaan, kun hän kaiken päivää saattoi laulaa, ja kun hänen mielialansa oli aivan samallainen kuin hänen laulunsakin. Voi, jospa taas saattaisi olla niin!

Taaskin kulki Monni huipulleen hiljaisena, ilotonna ja laulutta. Sade oli nyt tauonnut, mutta synkkänä riippui sumu yltympäri vuorilla, ja taivas oli vielä täynnä tummia pilviä. Monni istahti taas kallioitten alle ja taisteli ajatustensa kanssa. Puolipäivän seuduissa alkoi taivas selitä, tuli yhä valoisampaa ja valoisampaa. Monni lähti luolastaan ja katseli ympärilleen. Vuohet hyppelivät iloisesti sinne tänne, pikku vuonakin oli ihan vallaton ilosta auringon taas tullessa näkyviin ja teki mitä rattoisimpia hyppyjä.

Monni seisoi Saarnastuolilla ja näki, kuinka alhaalla laaksossa ja ylhäällä vuorilla kaikki kaunistui ja valkeni. Nyt hajosivat pilvet, ja heleänsininen taivas hohti niin herttaisena ja suloisena. Monnista tuntui kuin katselisi hyvä Jumala häntä vaaleasta sinestä, ja yhtäkkiä tuli hänelle sydämessään ihan selväksi, mitä hänen oli tekeminen, hän ei voinut enää kantaa vääryyttä, hänen täytyi vapautua siitä. Monni tarttui vuonaan, joka juoksenteli hänen vieressään, otti sen käsivarrelleen ja sanoi hellästi: "Voi, pikku Maggi, sinä pikku Maggi raukka! Olen totisesti tehnyt voitavani, mutta se on väärin, eikä sitä saa tehdä. Voi, kun sinun vain ei tarvitsisi kuolla, minä en voi sitä kestää." Ja samassa alkoi Monni itkeä niin, ettei hän enää voinut puhua, ja vuona määki surumielisesti ja ryömi syvälle hänen kainaloonsa kuin olisi se tahtonut kokonaan kätkeytyä hänen turviinsa. Sitten nosti Monni vuonan harteilleen: "Tule, pikku Maggi, minä kannan sinut tänään vielä kerran kotiin, ehkä en voi sinua kohta enää kantaakaan."

Kun joukkue tuli alas kylpyhuoneen luo, seisoi Paula taas odottamassa heitä. Monni pani vuonan Mustikin kanssa navettaan ja sen sijaan, että olisi lähtenyt eteenpäin, tuli hän päärakennukselle ja aikoi mennä neidin ohi sisälle. Tämä pidätti hänet.

"Yhä vielä ilman laulua, Monni? Mihin sinä nyt aijot noin surkean näköisenä?"

"Minun pitää ilmoittaa jotakin", vastasi Monni, nostamatta silmiään.

"Ilmoittaa? Mitä sitten? Enkö minä saa sitä tietää?"

"Minun pitää mennä isännän luo, on löydetty jotakin."

"Löydetty? Mitä sitten? Minä myös olen jotakin kadottanut, kauniin ristin."

"Se se juuri onkin."

"Mitä sinä sanot?" huusi Paula suuresti yllätettynä, "onko se risti, jossa on säihkyviä kiviä?"

"On, aivan niin."

"Missä sinulla on se sitten, Monni? Annahan se minulle, oletko löytänyt sen?"

"En, vaan Kyblisin Yrjö."

Nyt halusi Paula tietää, kuka tämä oli ja missä hän asui. Hän tahtoi heti paikalla lähettää jonkun alas Kyblisiin hakemaan ristiä.

"Minä kyllä vielä menen sinne, ja jos hänellä on se vielä, niin tuon sen", sanoi Monni.

"Jos hänellä on se vielä?" huusi Paula, "miksei hänellä enää olisi sitä? Ja kuinka tiedät sinä sitten kaikesta, Monni? Koska löysi hän sen, ja kuinka olet sinä sitten kuullut siitä?"

Monni katsoi maahan, hän ei uskaltanut sanoa, kuinka kaikki oli tapahtunut ja kuinka hän oli auttanut salaamaan löytöä, kunnes ei enää ollut voinut sietää sitä.

Mutta Paula oli hyvin hyvä Monnille. Hän veti hänet syrjään, istahti puunrungolle hänen viereensä ja sanoi mitä ystävällisimmin: "Tule, kerro minulle kaikki ihan niinkuin on tapahtunut, Monni, tahtoisin niin mielelläni kuulla kaikki sinulta."

Nyt rohkaisi Monni mielensä ja kertoi koko asian. Hän ilmaisi Paulalle myös sanasta sanaan taistelunsa pikku Maggin puolesta ja kuinka hän oli kadottanut kaiken ilonsa eikä enää saattanut katsoa ylös hyvän Jumalan puoleen, ja ettei hän tänään enää voinut sitä kauvempaa kestää.

Paula puhui hyvin ystävällisesti Monnin kanssa ja sanoi, että hänen olisi vain pitänyt tulla kohta ja ilmaista kaikki, ja että oli oikein, että hän nyt oli sanonut niin suoraan hänelle kaikki, sitä ei Monnin tarvitsisi katua. Sitten sanoi hän voivansa luvata Yrjölle 10 markkaa, heti kun hän saisi ristin käsiinsä.

"Kymmenen markkaa?" toisti Monni täynnä hämmästystä, sillä hän tiesi, mistä hinnasta Yrjö oli aikonut ristin myydä. Nyt nousi Monni, hän aikoi vielä tänään mennä alas Kyblisiin ja, jos hän saisi ristin, heti aamulla varhain tuoda sen mukanaan. Hän juoksi tiehensä ja saattoi taas tehdä aika loikkauksia, hänen sydämensä oli taas paljon kevyempi, raskas paino ei enää masentanut häntä maahan.

Kotona pisti hän vain vuohensa navettaan, sanoi isoäidille, että hänellä vielä oli eräs asia toimitettavana, ja syöksyi heti alas Kyblisiä kohden. Hän löysi Yrjön kotoa ja sanoi hänelle heti, mitä hän oli tehnyt. Tämä julmistui aluksi kovin, mutta kun hän nyt ajatteli, että koko asia oli tunnettu, veti hän ristin ja kysyi: "Antaako hän myös minulle jotain tästä?"

"Kyllä. Nyt saat nähdä, Yrjö", sanoi Monni vihaisesti, "kuinka rehellistä tietä olisit heti saanut kymmenen markkaa ja valheellista vain neljä, nyt saat ne kymmenen."

Yrjö oli suuresti yllätetty. Nyt katui hän, ettei heti ollut mennyt kylpylaitokseen ristineen, kun oli sen löytänyt oven edustalta, sillä hänellä ei nyt ollut yhtään hyvä omatunto, ja kaikki olisi voinut olla niin toisin! Mutta nyt oli liian myöhäistä. Hän luovutti ristin Monnille, joka heti sen kanssa kiiruhti kotiin, olihan jo tullut aivan yö.

Viides luku.

Monni laulaa taas.

Paula oli antanut käskyn herättää hänet aamulla varhain, sillä hän tahtoi olla läsnä, kun vuohipaimen tulisi, hän tahtoi itse puhella hänen kanssaan. Illalla oli hän vielä kauvan neuvotellut isännän kanssa ja sitten tullut hyvin tyytyväisen näköisenä hänen huoneestaan, varmaankin oli hän sopinut isännän kanssa jostakin ilahduttavasta asiasta.

Kun vuohipaimen aamulla saapui laumoineen, seisoi Paula jo talon edustalla ja huusi: "Monni, etkö yhä vieläkään laula?"

Hän pudisti päätään: "Ei, en voi, minun täytyy nyt aina ajatella pikku Maggia, kuinka kauvan se vielä kulkenee kanssani, en voi enää eläissäni laulaa, ja tässä on risti." Samalla antoi hän pienen käärön, sillä isoäiti oli kietonut ristin huolellisesti kolmeen tai neljään paperiin.

Paula purki käärepaperit ristin ympäriltä ja katseli sitä tarkasti, se oli todellakin hänen kaunis ristinsä säihkyvine kivineen ja aivan vahingoittumatonna.

"Kas niin, Monni", sanoi hän nyt ystävällisesti, "olet tuottanut minulle suuren ilon, sillä ilman sinua en kai enää milloinkaan olisi nähnyt ristiäni, nyt minäkin tahdon valmistaa sinulle ilon: mene, hae pikku Maggi tuolta navetasta, se on nyt sinun omasi!"

Monni tuijotti Paulaa ällistyneenä kuin olisi mahdotonta uskoa hänen sanojaan, vihdoin änkytti hän: "Mutta miten -- miten voisi pikku Maggi olla minun omani?"

"Miten?" toisti Paula hymyillen, "katsos, ostin sen eilen illalla isännältä ja lahjoitan sen nyt tänä aamuna sinulle. Voitko nyt taas laulaa?"

"Voi! Voi! Voi!" huudahti Monni ja syöksyi kuin hullu navettaa kohden, veti vuonan ulos ja otti sen käsivarrelleen. Sitten juoksi hän takaisin, ojensi neidille kätensä ja sanoi kerta toisensa jälkeen:

"Kiitän tuhat, tuhatkertaisesti! Palkitkoon sen Jumala! Kunpa vain voisin tehdä teille jonkun palveluksen!"

"No niin, viritäppäs nyt laulusi, saadaanpahan nähdä, kaikuuko se taas!" sanoi Paula.

Silloin viritti Monni laulunsa ja lähti nyt vuorta ylös vuohineen, ja hänen riemusäveleensä raikuivat alas laaksoon, niin ettei koko kylpylaitoksessa ollut ainoatakaan, joka ei olisi niitä kuullut, ja moni käänsihe patjoillaan ja sanoi: "Vuohipaimen on taas hyvällä tuulella." Kaikkia ilahutti, että hän taas lauloi, sillä he olivat tottuneet iloiseen herättäjään, toiset hänen laulunsa herättäminä noustakseen, toiset sen kuultuaan nukkuakseen edelleen. Kun Monni ylhäältä ensimäiseltä kukkulalta näki Paulan yhä seisovan alhaalla talon edustalla, astui hän erikoisen kauvas reunalle ja lauloi alas niin lujaa kuin voi:

"Sinitaivaskin kaunis Ilon yltäisen suo."

Koko tämän päivän olikin Monnin suussa ainainen riemulaulelo, ja se tarttui vuohiinkin, jotka hyppelivät ja juoksentelivat ympäri kuin olisi siellä ylhäällä ollut suuri juhla. Aurinko paistoi niin iloisesti siniseltä taivaalta, ja pitkällisen sateen jälkeen olivat kaikki kasvitkin niin raikkaita ja punaiset ja keltaiset kukat niin loistavia, että Monnista tuntui kuin ei hän vielä milloinkaan olisi nähnyt vuorta ja laaksoa ja koko maailmaa niin kauniina. Vuonaansa ei hän vielä koko päivänä laskenut luotaan, hän nyhti sille parhaat yrtit, syötti sitä ja sanoi yhä uudelleen: "Pikku Maggi, sinä hyvä, pikku Maggi, sinun ei tarvitsekaan kuolla, sinä olet nyt minun omani ja käyt kanssani laitumella niin kauan kuin elämme." Ja kaikuvasti laulaen ja joikahutellen tuli Monni illalla takaisin ja vietyään Mustikin navettaan otti hän vuonan käsivarrelleen, hänenhän oli nyt vietävä se mukanaan kotiin. Pikku Maggi ei näyttänytkään ensinkään haluavan mieluummin jäädä entiseen kotiinsa, vaan painautui Monnia vasten ja tunsi olevansa parhaimmassa turvassa, sillä Monnihan oli jo kauvan kohdellut sitä paremmin ja hellemmin kuin sen oma emä.

Kun Monni sitten saapui isoäidin luo pikku Magginsa olallaan, ei tämä laisinkaan ymmärtänyt näkyä, eivätkä Monnin huudot pitkän matkan päästä: "Se on minun omani, isoäiti, se on minun!" vielä moneen aikaan selittäneet hänelle asiaa. Mutta Monni ei vielä voinut kertoa, ensin juoksi hän navettaan ja laittoi sinne pikku Maggille oivan, pehmeän sijan tuoreista oljista ihan Ruunikin viereen, jottei vuona pelkäisi. Sitten laski hän sen vuoteelleen ja sanoi: "Kas niin, pikku Maggi, nuku nyt hyvin uudessa kodissasi! Noin sinun aina pitää olla, joka päivä teen sinulle uuden vuoteen!"