Part 1

PÄÄSKYSEN LIVERRYKSIÄ LAPSILLE

Kirj.

MINNA KROHN

Helsingissä, K. E. Holm'in kustantama. 1883.

SISÄLTÖ:

Tekijältä. Matka. Lasisilmät. Elli. Vuohi. Tyttö ja lintu. Pieni koulutyttö. Pikku Pekka. Niilo isän polvella. Kylpy. Lasten leikki. Pienet teaterinharrastajat. Pikku Marian jäähyväiset suvelle. Pienokaiset. Hanna. Äiti lapsineen. Lähteen lirinä. Eeva ja Matti. Kotiinpäin. Suomen kaarti. Lillin terveiset pääskyselle. Pienokaisen tulo. Pienokaisen syntymäpäivä. Kissa kokkina. Tytön kiehkura. Puu ja vesat. Lampi ja koski. Lapsi ja äiti. Aamuhuokaus. Koto. Väinämöisen soitto. Schweiz. Kevään voitto. Lähde ja virta. Haudan partaalla. Tähdet. Äiti. Hämärä. Jalovalko. Ehtoo-virsi. Tytön rukous. Emman tähti. Tanssikarhu. Haltijain laulu vetten päällä. Postiljooni. Syys-ilta. Joulusatu nälkävuotena. Köyhä kalastajan poika. Antti ja hänen Ystävänsä. Väinämöinen. Kana, joka hautoi ankanpoka. Tyhmä Jens Kristian. Neiti Heinäsirkka ja Rouva Sirkka.

Tekijältä.

Tämä kirja, jonka sisältö ennen on ollut luettavana "Pääskynen" nimisessä lastensanomalehdessä, pyytää täten päästä pienten lukijoittensa suosioon. Kaikki muu on allekirjoittaneen kädestä lähtenyt, paitsi "Joulusatu nälkävuotena", "Köyhä kalastajanpoika" ja "Antti ja hänen ystävänsä", jotka ovat Emma Krohn vainajan kirjoittamat.

_Minna Krohn_.

Matka.

Minne aikoo pikku mies? Lasten-tarhaan kukaties? -- Ei, vaan ulos maailmaan Ympärilleen katsomaan.

Hän on pannut isänsä Juhlahatun päähänsä, Kädessä on sauvakin, Isän keppi parahin.

Astuskelee vähäisen, Tulee aita etehen, Ja sen taakse metsää vaan, Kuka sinne tahtoiskaan!

Jopa äiti huolissaan Ruvennut on huutamaan! "Pekka, Pekka, lapseni, Missäs olet, armaani?"

"Tässä olen äitini, Älä toru Pekkaasi! Pekka meni vähän vaan Ympärilleen katsomaan."

Vieden Pekkaa kotihin Äiti puhkee sanoihin: "Koti lasten maailma on, Onpa maailma verraton."

Lasisilmät.

Pohjanmaalla kaukaisella Asui vanha eukkonen Tilallansa rauhaisella Kanssa pienen tyttösen.

Stiina oli tytön nimi, Viisi kesää nähnyt vaan, Vielä peukaloaan imi Eikä surrut tapojaan.

Töistä mailman ikävintä Oli Stiinall' aapinen; Lukuhetket ankarinta Nuhdetta toi mummosen.

Lelut, kanat, kukot, muuta Oli mieless' ainiaan, Mutta kirjan oppii uutta Stiina yhä kammoi vaan.

Kerran mummon vieraisilla Ollessa vaan hetkisen, Istuu Stiina kotosella Mummon "lasit" koittaen.

Aapiskirja kädessänsä Lukea hän koettaa; Kova onni! -- hädässänsä Stiina "silmät" pudottaa.

"Rikki! voi, se oli pahaa -- Mitä mummo sanoopi? -- Eikä ole mulla rahaa -- Varmaan hän nyt toruvi".

Pieni sydän suruissansa Oli vallan katketa; Kyyneleitä murheissansa Silmät vuosi tulvana.

Mummo tuli surumielin, Tapaturman havaitsee, Vaan ei sentään sanoin, kielin Käpyänsä toruile.

Vaan hän otti lempeästi Syliin oman kultansa, Itkein puhui suloisesti, Lohduttaen armasta.

Vaan ei enää Raamattua Mummo voinut lukea, Senpä Stiina huomattua Tuntee syvää surua.

Stiina alkoi mietiskellä, Pientä päätään vaivata, Eikö hän vois huojennella Rakkaan mummon huolia.

Työhön ryhtyi hartahasti, Koko syksyn tutkien; Joulu tuli, sujuvasti Luki Stiina mummollen.

Nyt ei mummo "lasiansa" Enää yhtään tarvinnut, Hänen lasisilmiksensä Oli Stiina muuttunut.

Elli.

"Tule nyt tänne, Ellini kulta, Vaattehet tahdon riisua sulta, Arkia varten on puku tuo! Kasvosi pesen, silitän tukkas, Vedän sun jalkaas koreimmat sukkas; Myös punaiset kengät sä vielä saat. Hamehes uusi aivan on sorja! -- Kas miten tyttöni onkin korja! Annappas suuta nyt mammallesi" -- Äitinsä tahdon Elli nyt täyttää. Ja sitten maassa, kuin kuva näyttää, Istuu hän iloisna mielessään. Eipä nyt muista Eilinen muuta, Vaan punakenkää likelle suuta Armahtamatta jo nostetaan.

Vuohi.

Ällistellen vuohinen Katsoo eteens' kotvasen: Kuttu parka! kyllä nyt Lienet varmaan eksynyt? Mietti vuohi.

Mutta tuossa seura lie, Joka perille mun vie: Kaksi tyttöhattaraa Vastaan tulla sipsuttaa, Mietti vuohi.

Tytöt astui, lepäsi, Samaten myös vuohiki, Mutta onpa hauska tää, Ehkä puhun heille: "mää". Sanoi vuohi.

"Tule, tule, partamies! Vuohilaumalle kenties Voimme sua johdattaa, Yksin tänn' et jäädä saa", Sanoi tytöt.

Ja he vuohen mukanaan Veivät umpimähkään vaan. Ikäväks tää seura käy, Kun ei omaisia näy, Mietti vuohi.

Jopa tuolla määkittiin, Nyt jo vastaan riennettiin: Onhan tuo se veli mun, Annan sulle suutelun, Mietti vuohi.

Riemu nousi mahtava Pian koko laumassa; Kadonnut taas löytty on. Onpa syytä ilohon, Mietti kaikki.

Tyttö ja lintu.

Tyttö:

Sulo, soma lintunen, Miksi oot niin suruinen. Ett'et huoli pyynnöstäni: "Laula vähän mielikseni?" Miks' en sua ensinkään Luonani saa viihtymään?

Lintu:

Siksi että sydämein Suree, armas tyttösein: Riistettiinhän koto multa; Armoa siis pyydän sulta: Vie mua pesään rakkaasen, Kyllä sitten laulelen.

Pieni koulutyttö.

Katso pikku Nannaa vaan, Kuin hän nyt on iloissaan! Silmät loistaa, posket hohtaa. Mikä syy on? sanon kohta.

Äiti hyvä Nannalleen Puhunut on armaalleen Koulusta ja kumppaneista, Toimist' opin rakkahista.

Nanna hartaast' odottaa, Että kouluun mennä saa; Hattu päässä, nuttu päällä, Menee vaikka talvisäällä.

Kädest' äiti taluttaa, Koulun pian saavuttaa, Jossa toiveet' suloisimmat Toteentuvat hartahimmat.

Nanna siivo, nöyrä on, Suora, aina peloton; Varttuu sangen viisahaksi, Tulee koulun kunniaksi.

Tästä Nannan vanhemmat Kiitoksensa antavat. Enkelitkin mielissänsä Hymyy Nannan nähdessänsä.

Pikku Pekka.

"Älkää äiti rangaisko! Älkää äiti kulta! Rikostain ma kadun jo, Pyydän anteeks sulta. En ois suonut tosiaan, Mut pallo lensi ikkunaan."

Vitsa oven rakohon Pääsi koreasti, Äiti rauhoittunut on, Lausuu suopeasti: "_Totuus_ lasta kaunistaa, Ja _katuvainen_ anteeks saa."

Niilo isän polvella,

Hei Soina, Hoi Soina, Hopeti, hopsis, hoo! Nyt me kylään menemme, Sieltä Ainon löydämme, Kättä sitten paiskataan Suuta kauniist' annetaan. No, no, ptruu, ptruu! Katso, lintu puussa, Mesi-marja suussa! Tuolla peippo laulelee, Pieni lähde lirisee. Hopeti, hopsis, hoo! Hopeti, hopsis, hoo! Jo on matka kuljettu, Jo on kyllin keinuttu, Kehtohonsa kukaties Pyrkii pikku matkamies? Hei Soina, Hoi Soina, Hopeti, hopsis, hoo!

Kylpy.

"Hyväpä on, että lauantai tuli, Että myös lumi katolta suli, Ja Maija kylpyä toimitti, Sillä sen äiti jo lupasi.

Minnekä mennyt lieneekin Maija? -- Vai enkö mä itse kylpeä tai'a? Voisin kuin veljeni kylpeä, Josta hän aina on ylpeä."

Sieneen ja saipuaan Lilli nyt tarttuu, Hieroopa niin, että vaahtoa karttuu, Lumelta kasvot jo näyttävi, Saipua silmäiset täyttävi.

"Hoi, oi, mitäpä lapsi tääll' aikoo? Sienet ja saipuat käsihin saiko? Tuskin käänsin mä selkäni, Kun se jo toimehen kerkesi!"

Maija hän toruu nyt ankarasti, Ja Lilli itkevi katkerasti, Mut taistelun jälkeen vuoteellaan Lilli jo vaipuvi nukkumaan.

Lasten, leikki.

(Lauletaan niinkuin "Min man var en konstig man" j.n.e.)

Mieheni ol' aika mies, Monta konstia hän ties: Hän taisi hyvin niijata Ja kedon kukat poimia; Ja monta konstia hän ties.

Mieheni ol' aika mies, Monta konstia hän ties: Hän taisi hyvin niijata Ja kedon kukat poimia; Hän taisi Liisaa taputtaa Ja hänen kättään suudella; Ja monta konstia hän ties.

Mieheni ol' aika mies, Monta konstia hän ties: Hän taisi hyvin niijata Ja kedon kukat poimia; Hän taisi Liisaa taputtaa Ja hänen kättään suudella: Hän taisi soittaa nenällään Ja luki kirjat mielellään; Ja monta konstia hän ties.

Mieheni ol' aika mies, Monta konstia hän ties: Hän taisi hyvin niijata Ja kedon kukat poimia; Hän taisi Liisaa taputtaa Ja hänen kättään suudella; Hän taisi soittaa nenällään Ja luki kirjat mielellään; Hän taisi myöskin nukkua Ja unestansa tointua; Ja monta konstia hän ties.

Mieheni ol' aika mies, Monta konstia hän ties: Hän taisi hyvin niijata Ja kedon kukat poimia; Hän taisi Liisaa taputtaa Ja hänen kättään suudella; Hän taisi soittaa nenällään Ja luki kirjat mielellään; Hän taisi myöskin nukkua Ja unestansa tointua; Hän tiesi jättää hyvästi Ja samassa hän kumarsi; Ja monta konstia hän ties.

Pienet teaterin harrastajat.

Kaarlo: Teateria leikkikäämme, Vaan pian jo se päättäkäämme. Anna: No maltas nyt, jos saisin vaan Mun nukkein vaatteet sopimaan. Kaarlo: Ma valmis oon, täss' istuin on, Ja mieless' olen peloton. Anna: Niin minäkin; jos hattuni Vaan olis vähän pienempi. Kaarlo: Niin vaan; ja isän saappahat Ne ovat liian avarat. Anna: No, alkuun nyt, nyt ole vait', Ja muista neuvot, jotka sait. Kaarlo: No niin. Anna: Nyt hiljaa. Kaarlo: (kuvernöörinä Kiinassa.) Oi tyttösein, mi kumma saatti sun Näin rohkeasti tulemaan mun luoksein. Anna: Ma köyhä oon, ja leipää etsimään Ma läksin kulkemaan ja jouduin tänne. Kaarlo: Et tienne, että virka keisarin On mulle suotu, suuri arvoltansa. Anna: On kai se niin, mut äiti neuvoili Ett' eessä Jumalan me oomme pienet kaikki. Kaarlo: Mi rohkeus, sä onneton, jo vait', Ei täällä sillä lailla neuvota. (Kaarlo jatkaa hiljaa itsekseen.) Se outo vaan, ett' ääni rinnassain Ei soimaamatta salli puhettani. (Ääneen:) No kerro nyt, mi maa sun synnytti, Joss' outo oppisi on saarnattuna. Anna: Se maa on Suomi, maista ihanin, Ja Herra taivahan on Jumalamme. Kaarlo: Sä sanoillasi mua miellytät, Se maa on mulle tuttu ollut muinoin. Ma siellä synnyin. Himo kunnian, Se saatti mun tän maani jättämään. Anna; Oli veli mullakin, hän jätti isänmaan Ja lähti maille vento vierahille. Nyt sanotaan hän tulleen rikkahaksi, Ja nousseen aivan suureen kunniahan. Kaarlo: Et liene vaan sä Salon Annikki, Mun armas, rakas sisareni? Anna: Juur Salon Annikki ma oon. Olisko totta? Heikki veljeni! -- (He syleilevät toisiansa.) Molemmat: Nyt Suomeen takaisin me lähtekäämme, Ja maamme onnea vaan etsikäämme.

Pikku Marian jäähyväiset suvelle.

Jää hyvästi, mun metsäni, Nyt kanssa pienten lintuisi! Ja laaksot armaat, vihannat, Myös honkapuiset kukkulat. Jää hyvästi, jää hyvästi!

Jää hyvästi, -- mun lähteeni, Sä ynnä kirkas pintasi! Sun rantas, nurmes suloiset Ja ulpukkasi pienoiset. Jää hyvästi, jää hyvästi!

Jää, paimeneni, hyvästi, Niin myös sun sulotorvesi! Ja lehmäin kelloin tiukunta, Ja puussa käen kukunta. Jää hyvästi, jää hyvästi!

Jää, aamurusko, hyvästi, Jää, armas suvi-iltani! Ja kaikki leikkikumppanit, Myös leppäkertut kaunihit. Jää hyvästi, jää hyvästi!

Kun työssä talven olla saan, Ma sua muistan ainiaan; Mun suveni, sä suloinen, Sä mua muista samaten! Oi, terve taas, oi terve taas!

Pienokaiset.

Kas joulu lahjoinensa Jo jälleen lähenee. Ja isät, äidit puotiin Miehissä tulvailee; Mut pienet lapsukaiset Vai nekö kotiin jää? Ei suinkaan. Kiiruhtaapi Myös ulos joukko tää.

Vaan lapsille ken rahaa Ja neuvojansa suo? Sen tietävät he kyllä, Ne menee vaarin luo; Tääll' kukkaro jo heltyy, Ei puutetta nyt lie, Ja neuvon mukaan suoraan Tie "Ekberg'ille" vie.

Mut vaari vakaa, vanha, Hän jääpi kotihin, Hän polttaa piippuansa Ja katsoo "lehtihin". Ja lapset, sydämmessään Vaaria kiittäen, On joulupuuhissansa, Kyll' ymmärtänet sen.

Hanna.

(k. Syysk. 13 p. 1873.)

Hanna oli sievä keijukainen, Äidin ilo, kodon kirkas tähti, Mutta lyhyt oli onnen päivä, Sillä täältä varhain pois hän lähti.

Miks' niin pian leivon laulu lakkaa? Miksi hiljainen on puron juoksu? Miks' ei aamun rusko kauvan kestä? Miks' on haihtuvainen ruusun tuoksu?

Vastaus on meidän povessamme, Kuiskaa lohdutusta suloisesti: "Mitä _täällä_ onpi katoovaista, _Siellä_ pysyy ijankaikkisesti."

Äiti lapsineen.

Äidin pieni keijukainen Vielä syliss' astuu vaan, Eikä liioin siellä pysy Avutt' äidin jaloillaan.

Mutta aika vierii, kuluu, Luota äidin karkailee Pienokainen kasvanunna, Ulos mailmaan astelee.

Silloin äiti hartahasti Rukoileepi ainiaan, Askeleet ett' olis pojan Suodut hyväks isänmaan.

Lähteen lirinä.

Vaikka olen pienoinen, Onnea ei puutu; Yöt ja päivät lirisen, Eikä mielein muutu.

Taivaan valo suloinen Onpi mulle suotu; Kedon nurmi armainen Mulle majaks luotu.

Kukat Suomen lukuisat Puolelleni taipuu: Ilman linnut armahat Helmoihini vaipuu.

Kyllä talvi raivokas Mua sorteleepi: Kevät sentään armias Mua muisteleepi.

Vapahana juosta saan, Mikä mua estää? Kauvan nautin, nautin vaan, Kyllä kesä kestää.

Silloin Suomen pienoiset Luoksein tulla voivat, Heille aaltoin vienoiset Tervehdystä soivat.

Eeva ja Matti.

Äiti riensi leipomaan, Pienet rupes huutamaan, Isä heijas, rallasi, Kaksoisille lauleli: "Tussa lulla, Tupakkarulla, Kuka teidän käski tänne tulla".

Nukkui vihdoin molemmat, Silmät umpeen painoivat, Isä pöydän äärehen Istuu kohta miettien: "Tussa lulla, Tupakkarulla, Jopa Nukku-Matti taisi tulla".

Vieläpäs! kas veitikat Jälleen silmät avaavat, Eeva laulaa vallaton, Rientänyt kun syliin on: "Tussa lulla, Tupakkarulla, Kas ei Matti huoli luokses tulla".

Kotiinpäin.

(Lauletaan niinkuin "Juokse porosein".)

Hepo, hevosein, Nopsajalkani, Näytä taitosi, Riennä kotiinpäin! Siellä lepoa Saamme nauttia.

Siellä armaani Vartoo tuloain Askaroiten vain. Siellä veljesi Sua kaipailee, Potkii, hirnuilee.

Siellä leimuaa Tuli iloinen; Ruoka kultasen Pöytää koristaa; Sinä seimestäs Löydät heiniäs.

Saanpa kallistaa Pääni väsyneen Lepoon suloiseen; Ira, la, la, la, laa. Sinä samaten Vaivut unehen.

Kuu jo kumottaa, Yö on joutunut, Luonto nukkunut. Tra, la, la, la, laa. Hepo hevosein, Joudu kotiinpäin.

Hepo hevosein, Nopsajalkani, Näytä taitosi, Riennä kotiinpäin; Siellä lepoa Saamme nauttia.

Suomen kaarti 1877-1878.

Kun sota Turkinmaalla Jo riehui parhaillaan, Ja viattomain veri Vuos' siellä tulvanaan, Niin silloin miehet meidän Myös riensi rivihin, Ja moni isä jätti Nyt vaimon, lapsetkin.

Laps' kotinurkassansa Vuodatti kyyneleen; Pois läksi isä armas Kentiesi ijäkseen. Mut povehensa painoi Nyt äiti surunsa, Ja hiljemmin kuin ennen Hän kätki kaipuunsa.

Sodasta kuului sana: "Teidänpä kaartikin Muassa ottelossa Ol' Gorny Dubniakin, Kun vankka Suomalainen Se hakkas päälle vaan; -- Mut moni sentään kaatui Sotahan ankaraan".

Ja toinen sana kertoi: "Kun yli Balkanin Kovassa pakkasessa Miehissä mentihin, Ei ollut leipää tarpeeks', Ei myöskään vaatteita, Vaan nälän, kylmän vaiheet Nyt saatiin kokea".

Sanoma kuului kolmas: "Miehenne joukottain Uhriksi taudin joutuu, Mink' ennättävät vain; Ja hiljallensa hiipii Jo kuolo monen luo, Ikuista rauhaa tarjoo Ja väsyneelle suo".

Sill'aikaa rauha tehtiin Ja sota lakkasi, Ja harventuneet rivit Kotihin palasi; Myös joukko meidän pieni Läks' paluumatkallen, Ja uupuneena saapui Se kotimäellen.

Ja Suomi armas jälleen Tervehti miehiään Ja tarjos kotilieden Palkaksi vaivan tään; Nyt vaimot, lapset sulki Syliinsä armaisen, Ja haavat sydämmitten Taas meni umpehen.

Lillin terveiset pääskyselle.

Oi, mitä kuulin! Oliko, armas, Suloista ääntäs, Pääskyseni? Kauvan sä viivyit Etelä-mailla; Kuitenkin kiitän, Että sä muistit Ystäväsi. Täällä on talvi, Pakkasen viima, Suvia sentään Odotetaan!

Silloin sä kiidät Veljies kanssa Pohjolan maille Lillisi luo! Rakennat täällä Pesäsi pienen, Laulelet laulus Riemukseni! Mutta mä täällä Rukoilen Herraa, Ystävä, sua Varjelemaan.

Pienokaisen tulo.

Kun oli talven valta Tuo jäinen särkynyt, Ja pitkän unen alta Taas kevät elpynyt: Niin nyykäytti päätään Jo rannan kukatkin, Ja heille suutelonsa Soi puro armahin.

Ja kukkasille rannan Pien' joki lausui näin: Ma lainan teille annan, Mun pienet ystäväin! Se kasvoi helmastani, Se onpi lapsi maan, Vaan taivahasen kuuluu Sen henki ainiaan.

Ja eteenpäin se juoksi, Tuo valpas puronen; Mut rantaan kukkain luoksi Jäi lapsi armainen. Ja kukkasesta kukkaan Ol' riemukulkunsa, Ja äidin helmaan viimein Se päätti matkansa.

Oi, riemu taivahinen! Oi, autuus verraton! Tuo vaimo onnellinen, Mi äidiks tullut on! -- Ja vasten rintaa sulki Hän aarteen kaivatun Ja silmä silmään taipui Ja sielu sieluhun.

Pienokaisen syntymäpäivä.

Vai vuoden vanhako olet nyt? Oi, lastansa armahaista On äiti hellästi holhonut; Ja siipeins' alla hän suojellut On käpyä pienokaista.

Ja "mamma" lapsensa lausumaan Saa äidin rakkaus varhain; Ja pienet jalatkin taipumaan, Kun pitkin tuoleja johtaa vaan Saa äiti lempeä parhain.

Tuo ruusun-hohtava pieni suu, Se armaasti hymyileepi; Kentiesi nauruunkin asettuu, Kun veli, sisar tai joku muu Sun kanssasi leikitseepi.

Mut lapsuus vierivi suloinen, Ja "pikku" mieheksi varttuu, Ja isänmaa, tuo armainen, Työn vaatii lastensa kaikkien; Siit' onnea sille karttuu.

Kyll' ääntä rakkahan isänmaan On "pieno" kuuleva varhain; Kun pari kymmentä kuluu vaan, Hän seisoo vahtina Suomenmaan Ja on sen pojista parhain.

Kissa kokkina.

Riens' aamulla Liisa torillen, Mutt kotona kissa poloinen Nyt herää aamu-unestansa Ja luulee seurassa olevansa: "Miu, miau, hyvää huomenta! Muistatkos, Liisa, suurusta? Ma nälkään näännyn, usko se vain, Kun eilen ruuatta olla sain".

Vaan Liisa ei kuule, hän poissa on, Ja kovin on Missinen onneton. Mut silmät kun oikein auki saa, Hän padan liedellä oivaltaa, Ja aate jättiläis-suuruinen Nyt valtaa mielen Missisen: "Ma pukeun Liisaksi paikalla Ja häärin emännän toimissa".

Ja neitsyn huiviin ja hameesen Nyt pukeutuu herra Missinen, Ja padan etehen asettuu Niin arvokkaana kuin joku muu: "Mut täytyyhän kokin maistella Eik' ateriaansa pilata". Vaan kova onni! -- jo kolkuttaa, Siis täytyy meidänkin lopettaa.

Tytön kiehkura.

Sitoo seppelettä impi, Siihen kiertäin laakson liljat, Nurmen ruusut kaunihisti Yhdistäen sitoelmaan. Varsin sievään ruusut taipuu Liljain vieress' ollaksensa, Suloisesti levitellen Kumpaisetkin tuoksuansa.

Tuli poika tytön luokse Kyselevi neitoselta: "Mikä aatos onpi siinä, Mikä johti päätöksesi, Ettäs olet laakson liljat Ynnä nurmen sorjat ruusut Seppeleeksi sommitellut?"

Vastaten nyt tyttö lausuu: "Pelko Jumalan on liljat, Ruusut ovat rakkautta Kallihisen isänmaahan. Niissä onpi esinettä Hartauden, toimen mulle Koko elin-ajakseni, Vielä hautaan vaipuessa."

Puu ja vesat.

Käsin hellin siemen oivallinen Pantiin maahan, peitettihin. Ehti tuskin päivä paistaa, Kaste-kyynel kylvetellä Maata, missä siemen piili, Ennenkuin jo vesa kaunis Ihasteli valon ihanuutta.

Tuli taimi puuksi vähitellen, Oli kaunis kuni neito, Ihana kuin metsän impi, Muita oli puita suloisempi. Jo sen siimehessä käki kukkui, Linnut lauloi lemmestänsä, Paimen siellä suudelmansa Punastuen antoi armaallensa. Tuli vaihetellen kesät, talvet, Nopeasti vieri vuodet, Jopa myrsky monta kertaa Oli puuta säälimättä lyönyt.

Iski kerran ukkonen sen kylkeen, Repi oksat, särki varren. Puu jo päätään kallistavi Hiljaan odottaen kuolemaansa. Mutta kumma! -- vesoja nyt nousee Kaunihia, tuuheoita -- Emäpuuta ympäröimään, Aivan kuni lapset äitiänsä.

Kansat suuret, polvikunnat kuolee, Tuonelaan ne kutsutahan, Jättää heidän täytyy _kaikki_, Mutta uusi suku kasvaa, Häärii heidän rinnallansa, Herättäen toiveet suloisimmat, Vanhempien vaipuessa hautaan.

Lampi ja koski.

(Mukaelma.)

Syvistä aatteista On lampi meluton Kuvaus hiljainen, Opiksi nuorison.

Ja koski pauhaten Kuin myrsky ainaki Se puhuu neuvoen: Oo valmis työhösi!

Kun ensin hartaasti Sä mietit asiaa, Niin sitten vakaasti Voit työsi aloittaa.

Lapsi ja äiti.

Lapsi: Ilmoita äiti, miks' isä kuoli Jättäen meidät?

Äiti: Lapseni armas, niin oli tahto Jumalan, Luojan.

Lapsi: Oi! mitä vasten taisikin Luoja Näin kova olla?

Äiti: En sitä tiedä; ehkäpä tahtoi Kurittaa meitä.

Lapsi: Älä sä itke, äitini kulta, Kyllä jo arvaan: Jumala tahtoo minusta miehen Tueksi sulle.

Aamu-huokaus.

Kun aamutähti kirkkahasti loistaa, Ja päivä armainen yön sumut poistaa, Ma puolees käännyn, rakas Isäni, Ja rukoilen: oi, kuule lastasi!

Ma olen rauhan unta jälleen maannut, Ja armaan valosi taas nähdä saanut; Se ansiosi on; oi, Herrani, Mun sydämeni Sua kiittävi.

Vaan päivän helteestä kun sydän uupuu, Ja voimaa sua seurata jo puuttuu, Ma silloin teen, mit'en ma tahtoiskaan Ja vaivun syntiin synnist' yhä vaan.

Kyll' olen kurja ansioita vailla, Vaan käskystäsi tohdin lapsen lailla Sun luokses tulla, Totuus, Elämä, Sä sentään et voi mua hyljätä.

Oi, ole kanssani, kun myrskysäällä On sydän hukkumaisillansa täällä, Sä mua tue, neuvo, ojenna, Ja tietä oikeata osoita!

Oi, että Sulle uhrata ma voisin Mun elämäni kokonaan, niin oisin Ma onnellinen aina tääll', ja tuolla Elämän lyhykäisen tuolla puolla.

Kun sitten joutuu illan kultahetki, Ja päättyneet on päivän puuhasetki, Iloa, rauhaa tunnen, rinnassa Ja voimaa taivaallista povessa.

Koto.

Oi, koto armas, suloinen, Ma sydämessä laulelen Niin usein ylistystäsi, -- Miks' en mä sitä sanoisi?

Sä annoit mulle elämän, Mull' olit suoja lapsuuden, Ens' askeleeni johdatit, Mua siipeis alla varjelit.

Kun äidin helmaan pakenin, Ol' siellä turva parahin; Hän poisti surut haikeat Ja silmäin taasen loistivat.

Ken oli isän vertainen, Niin ylevä, niin herttainen, Niin jalo, suora, vakava? En miestä moista tiennyt ma.

Mun sisarein ja veljeni, He kyllä kanssain riiteli; Mut kiista, sopu olivat Meill' aivan yhtä rakkahat.

Vaan päivät ovat lapsuuden Jo multa menneet maillehen; Nyt myrsky usein raivoilee Ja kodon rauhaa häiritsee.

Edestä kodon eläisin Ma mielelläni kauankin, Vaan isänmaa on kalliimpi, Sen eestä kuolla kelpaisi.

Väinämöisen soitto.

(Lauletaan kuin: "Djupt i hafvet på demantelfällen" j.n.e.)