Part 2

Hongikossa sulo-ääni kaikkuu Väinön kaunihin kantelen. Kauvas soitto-säveleensä raikkuu Yli vuorien, vesien. Laulu voimallansa luonnon lumoaa, Surun, huolen, murheen yli voiton saa, Sointuisuutta se synnyttää Ja sydämiä kaikkein miellyttää.

Järven laineet hiljaan aaltoellen Esiin Vellamon kantavat. Tapiolan immet kainostellen Joka oksalle istuvat. Ilman sankaritkin alas laskeutuu, Pienet laululinnut myöskin kokoontuu, Eivät pedot nyt puutukkaan, Soittoa Väinämöisen kuullessaan.

Kaiku Suomen laulu, Suomen kieli Yli rakkahan isänmaan! Voittaos sä Suomen kansan mieli, Puoleks' ei, mutta kokonaan! Juurru kiinteästi joka sydämeen, Kasva siellä tammen lailla vitkalleen, Ole vapaa ja peloton, Sun voittos kerran loistavainen on!

Schweiz.

Oi, muistatkos sä, kuinka ain' asti pilvihin Kohoovat Alpit Schweiz'in kukkuloin valkoisin? Ja kuinka lumivyöryt uhkaapi matkaajaa, Ja kuinka "Rhône-Gletscher" sun mielees vaikuttaa? Sa muistat sen?

Ja muistatkos sä, kuinka on vallan suloiset Nuo sievät alppiruusut ja vuokot tuhannet, Vaikk' ompi ilma kolkko ja viima vinkuilee, Ja vieressäsi kosket kohisten pauhailee? Sa muistat sen?

Ja muistatkos sä, kuinka on laaksoss' rauhaisaa, Ja kuinka käki kukkuu ja kyyhky kukertaa? Ja kuinka kellot soivat ja kutsuu temppeliin, Miss' oiva Sana tunkee syvälle sydämmiin? Sa muistat sen?

Ja muistatkos sä, kuinka siell' onni majailee Ja köyhimmänkin olot lempeesti valaisee? Sill' kaiku vapauden se kaikkialta soi? Ja jalo kansa näyttää, min vapahana voi? Sa muistat sen?

Kevään voitto.

On kevät, talvi kauan taistellut -- Kuin sotasankarit niin hartaat, Ja voittoon kumpikin on uhrannut Voimansa ylevät ja parhaat. Vaan talvi uupuneena nyt On vallastansa erinnyt.

Ja riemujuhlaan kevät pukeutuu Kuin morsian, mi vihkimiseen rientää; Jo kukat maasta kohta puhkeutuu Ja kaste timantteina kiiltää: On puutkin hiirenkorvallaan, Ja linnut kotomatkallaan.

Sä sulokevät, joudu luokseni Ja särje talven jäinen valta! Mua virvoittakoon vienot tuulesi Ja nostakoot mun tuskain alta. Tuo jälleen mulle enkeli, Mi sydämestäin pakeni!

Lähde ja virta.

Niin hiljaa lähde juoksee juoksuansa, Niin tyytyväisnä vaan, kun suudelmansa Sen pintaan aallottaret vienot painaa, Kun valon sille päivän säteet lainaa.

Vaan virta koskinensa kohiseepi Ja rajutuulten kanssa raivoileepi, Ei rauhaa sille laisinkaan oo suotu, Se on kuin taisteluita varten luotu.

Ja minä! miks'en ole lähteenlainen? Miks'en mä ole hiljaa, tyyni vainen? Ma miksi oon kuin virta koskinensa, Mi yhä riehuu voimall' aaltojensa?

Sä olet taistelua varten luotu, Sentähden sulle ei oo rauhaa suotu, Vaan katso lähteesen! se alkus ompi, Se sulle onnen jälleen antaa voipi.

Haudan partaalla.

Kevään vieno hengähdys virvoitusta Tuoda tahtoo mieleni ahdingossa, Mulle jälleen kuiskata lohdutusta Vieressä haudan.

Rauhan löysit, taattoni armahainen, Rintain valtaa kaipaus: vaan en huokaa Toivotonna; maailman myrskysäistä Nukkuos poies!

Haudallesi, keskelle kukkasien, Länsituuli lempeä vaipukohon, Suudellen sun kumpuas tuokoon sulle Ikuisen rauhan!

Tähdet.

(F.M. Franzén'in).

Iloissansa Fannynen Katsoi tähtiin, lausuen: "Monin silmin Jumala Katsoo Fannyä!"

"Jumala on täälläkin, Fanny! katso kukkihin! Niistä silmäin Jumalan Näemme loistavan".

"Äiti, nytpä Jumala Eessäin seisoo kirkkaana; Silmistäs Hän katselee Mua, hymyilee".

Äiti.

(Mukaelma).

Lapseni, sulje, Sulje silmäsi vaan; Hiljaa aivan Laulan sun nukkumaan.

Kyllä mä valvon: Nuku mun Helmini; Kaukana kerran On ehkä äitisi.

Sitten kun itket, Muistele valvojaa, Mi nukkumahan Sinua tuudittaa.

Hämärä.

(Englannin kielestä).

Hämärä onpi kolkko, Ja myrsky se riehuvi; Kuin siivet merilintuin Nyt laineet liehuvi.

Vaan mökissä kalamiehen On valo vienoinen, Ja ruutuun painettuna On kasvot pienoisen.

Lähellä lasia aivan Sen silmät tuijottaa, Kuin näkisivät hahmon, Mi esiin pujahtaa.

Ja väikkyen varjo äidin Mökissä liikkuvi, Se kohoo kattoon asti Ja taasen laskeupi.

Mitä pienoiselle kertoo Tää myrsky ja musta yö? Mitä meren kertovi aalto, Kun rantaa vastaan lyö?

Ja miksi meri tuima Ja tuuli, kun raivoaa, Sydäntä koskevat äidin Ja posket kalventaa?

"Jalovalko".

Mukaelma.

[Alppivuorilla Schweizissä kasvaa korkeammilla kukkuloilla eräs valkea kukka, jolla saksankielellä on nimi "Edelweiss" s.o. jalovalko.]

Kukkuloille Alppien Sijas sait sä Jumalalta, _Jalovalko_; lumen alta, Yksin, kevät-ilmatta Lepäät vuoren helmassa.

Siellä, missä salamat Leimahtelee taivahilla, Missä vuohet iloisat Hyppii vuorten laitehilla, Missä väijyy kuolema, Kukoistat _sä_ puhtaana.

Näin sun kerran illalla -- Ihanamp' et ollut milloin, Jyrkän paikan reunalta Sinut tempasin ma silloin, Sinut, kaino kukkanen, Koristus sä Alppien!

Kuten sinä, ihminen Taistelunsa taistelevi, Katsoo ylös taivaasen, Yksin Herraan luottelevi, Jättäin Hänen haltuunsa Oman mielivaltansa.

Ehtoo-virsi.

(Suomennos.)

Jo päivä laskee, kuitenki Luonamme olet alati, Ja nukkuissamme, Jumala, Sä olet yömme vartia!

Ja Herran siipein varjossa On maat ja kylät levossa, Myös hyväin lasten turvaksi On enkelit ain' avuksi.

Ken Herran käskyt noudattaa, Hän suloisesti maata saa; Hän nousee jälleen iloissaan Ja kiittää Isää ainiaan.

Tytön rukous.

(Lauri Stenbäck'iltä.)

Ma lankean sun ristis juurehen, Ja nostan silmäin tykös rukoillen: Oi, Herra, älä hyljää lastasi, Suo rukouksein nousta luoksesi!

Niin kirkas onpi tähtiloistosi, Ja orjantappurat on kruunusi. Suo, että sua oikein rakastan, Jok' armos annoit mulle runsahan!

Mun itse ostit synninvelasta, Et antanut mun eestäin hopeaa, Sä henkes annoit, lahjan kalliimman, Elämän mulle lupaat voittoisan.

Kas, pelossa kun tulen eteesi, Niin köyhä, kurja kuin ma olenki, Sä avaat sylisi, ja minä saan Sun luonas armon, rauhan armiaan.

Sun oma veres puhdistaapi mun, Ja haavojesi puoleen kallistun, -- Mun Jumalain, en päästä sinua, Jos et sä vielä siunaa minua.

Oi, tutki, olenko sun omasi! Ett' öisin hyvä, onpi tahtoni, Oi, että hiljaan voisin rukoilla, Ja aina silmäis eessä seisoa!

Mit' onpi mailma, mitä kultansa, Jos sinä vaan voit mua rakastaa? Itsessäin tunnen rakkautesi, Siit' antaa vakuutuksen sieluni.

On maasi rikas, suloistapa ois, Jos onnellisna siinä elää vois, Vaan verrattoman suloisempana On elämä sun luonas. Jumala.

Eloni olkoon palvelustas vaan! Sä siihen anna Henkes ainiaan! Mun sieluin majailla suo taivaassa, Sielt' onpi voima, voitto joutuva.

Ja tyyni, pyhä silloin olisi Mun elämäni kuni sabbathi, Mun yhä paremmaksi huomaisit, Ja tekos mielelläsi näkisit.

Ja kuu ja tähti vaipui pilvehen Ja tuuli lauloi surusävelen, Vaan rauhaa oli tytön rinnassa Ja taivaan ovi hälle avoinna.

Emman tähti.

(Käännös.)

Taivasta kohti katselen, Kun päivä laskee jällehen, Minulla tähti siellä on, Niin kirkas ja niin nuhteeton.

Se ompi katse isäni, Ei nähnyt häntä silmäni, Hän täällä viipyi ajan vain, Ja lähti, mailmaan tullessain.

Hän seuraa mua ainian, Ja viittaustaan tajuan, Kun tähti välist' ainaki On tavallista kirkkaampi.

Taas sanani ja tekoni Jos olleet ei, kuin pitäisi, Jo silmästä sen tähtösen Ma keksin surukyynelen.

Kun tähti oli suruissaan, Ma mietin itsekseni vaan: Mun tähteni en salli, en, Ett' onpi taivas murheinen.

Se toki leppyi jällehen, Sill' illalla, kun hartaasen Ma rukoukseen turvasin, Sen hymyä taas oivalsin.

Oi, tähti! suo, ett' kuvastan Sun kirkkauttas ainian, Jos sitten hymyyt minulle, En punastua tarvitse.

Kun elämäni aurinko On rauhan maille mennyt jo, Sä johdat mua luokse sen, Mi ystävä on orpojen.

Tanssikarhu.

(G.F. Lessing'iltä).

Kun karhu, päässyt kahleistansa, Jo metsään palas jällehen, Hän tanssitaitoansa veljillen Nyt näytti takajaloillansa. "Kas", huusi hän, "min taidon mailmass' saa!

Jos lystääpi, niin matkikaa. Jos taidatte!" "Pois!" toinen jorisi, "Se konsti, joskin olisi Se harvinainen, vaikea, Ei ilmoita kuin kurjan henkes' orjuutta."

Haltiain laulu vetten päällä.

(Goethe'ltä).

Kuin vesi onpi Ihmishenki: Taivaasen nousee, Ja alas maahan Se jälleen vaipuu Iäti vaihtuin.

Kallioseinän Korkeudelta Kun virta vierii, Se vuorta vastaan Niin ihanasti Utulainein lyö; Ja suudeltuansa, Se piillen, hiljaa Nyt lankee Syvyyden helmaan.

Putousta Jos kohtaa paasi, Se vierii äissään Astehittain Manalaan.

Jo tyyntyneenä Se nurmilaaksoa kiertää, Ja järven peilihin Katsovi tähdet Muotoansa.

Tuuli on laineen Lemmikki armas; Se vaahto-aallot Pohjasta nostaa.

Ihmisen henki. Sa oot kuni vesi! Ihmisen onni, Kuin tuuli sa oot!

Postiljooni.

(Lenau.)

Kevät-yö ol' suloinen; Pilvet hopeaiset Heitti kukkakummuillen Varjot liehuvaiset.

Metsä oli levollaan; Autiolla tiellä Kuutama se yksin vaan Valveell' oli vielä.

Hiljaa kuiskas tuulonen, Kun se kevätlasten Kulki makuuhuoneesen, Noiden armiasten.

Tyyni oli laaksossa Puron pienen juoksu; Sillä ylen ihana Oli kukkain tuoksu.

Mutta postiljoonini, Ruoskaa heilutellen, Vuoret laaksot kulkevi Torveen puhallen.

Neljän hevon uljahan Kaviot ne kaikui Läpi metsän vihannan, Että vuoret raikkui.

Vainioiden ohitse Joutuin jouduttihin, Unelmina taaksemme Kylät jätettihin.

Tuolla oli kirkkomaa Keskell' ihanuutta, Sepä mieleen vakavaa Tuotti totisuutta.

Kirkonseinään nojaten Seisoi soma risti, Jossa kuva Kristuksen Kohos kaunihisti.

Mies näin kulki kulkuaan, Vihdoin vaipui huoleen; Pidättipä hepojaan, Katsoi ristin puoleen:

"Hengähtäkööt heponi Hetken kukkulalla! Tuolla virkaveljeni Lepää turpeen alla.

Se ol' oiva kumppani! Muistanpa ma aina, Kuinka torveen puhalsi Kelpo veikko vainaa.

Tähän aina seisahdan, Maassa lepääjälle Mielilauluns' puhallan, Tervehdykseks' hälle".

Sävelet hän lähetti Tuonne torvellansa, Että niitä kuulisi Veli haudassansa.

Vuoren kaiku ihana Hälle toi ne jälleen; Vastasiko vainaja Näin nyt ystävälleen?

Edespäin nyt mentiin vain Pitkin seudun teitä, Kauvan kuulin korvissain Torven säveleitä.

Syys-ilta.

(Longfellow.)

On ilta pimeä, valju Ja ankara myrskysää. Kuin siivet valkean allin On aallon vaahtopää.

Vaan majassa kalamiehen On valo, mi tuikkivi, Ja lapsonen ikkunasta Merelle katsovi.

Hän likemmin ikkunata Vaan painavi kasvonsa, Kuin etsisi silmä kaukaa Kaivatun haahmoa.

Ja liikkuvan vaimon varjo Se huoneessa kuvautuu. Nyt levotonna se nousee, Taas istumaan laskeutuu.

Oi mitä raivosa myrsky Yön tullessa kertoilee, Kun kurjan ikkunan läpi Se lapselle haastelee?

Ja mitä raivosa myrsky Nyt äidille ennustaa, Kun puna poskilta poistuu Ja askeleet horjahtaa?

Joulusatu nälkävuotena.

Oli joulu-aatto. Keskellä lattiaa seisoi korkea joulupuu makuisineen, kynttilöineen. Äiti sytytti viimeiset kynttilät. Isä kutsuttiin sisään, sitten avattiin ovet ja sisään hyppäsivät lapset, ilo sydämessä, ilo silmissä. Tässä oli riemua, sen voit uskoa.

Samassa koputettiin ovea ja sisään astui pitkäpartainen joulu-ukko, keppi kädessä, säkki selässä. Lapset säikähtyivät ja vaikenivat.

"Lieneekö hyviä lapsia talossa?" kysyi ukko. "On kyllä", uskalsivat lapset vastata, toivoen säkistä saavansa joukon lahjoja.

Mutta ukko oli yksitotinen eikä säkkiänsä avannutkaan. "Kuulkaa, pienokaiset", sanoi hän, "tähän asti olen joka vuosi tuonut teille paljon lahjoja, tahdottekos tänä vuonna minulle antaa? Suomessa on nyt kova nälkävuosi, säkkini on täynnä lahjoja, joita hyvät ihmiset ovat käskeneet minun viedä ympäri maata. Jos tekin tahdotte jotain lähettää, niin tehkää se kiireesti, sillä en jouda odottaa."

Lapset hämmästyivät vähäisen, mutta kun näkivät isän avaavan kukkaronsa ja äidin ottavan tee-pöydältä kaikenlaista, niin lapsetkin poimivat joukon namusia joulupuusta, niin paljon kuin vaan joutuivat. Se olikin ainoa, mitä he voivat pois lahjoittaa. Ukko meni, lahjoja ei näkynytkään, namusia oli vähemmin kuin ennen, mutta ilo oli sentähden yhtä suuri. Kenties oli hiljaisempaa, sillä kun lapsi jonkun kerran antaa pois, mitä itse olisi tahtonut pitää, niin tuntuu sydämessä niin rauhalliselle ja iloiselle, vaikk'ei juuri ole halua tanssimaan tai nauramaan.

Yksi tässä vaan ei ollut iloinen; se oli pikku Helmi. Hän oli kuusvuotinen eikä ymmärtänyt koko joulu-ukon puheesta muuta, kuin että jäi ilman joululahjoja. Kun siskot vielä lisäksi antoivat pois niin paljon joulunamusista, niin arveli Helmi, että ukko liikaa vaati, ja pisti salaisesti kaikki, mitä itse otti, omaan taskuunsa. Kuinka nyt kävikin, sitä ei kukaan voi tietää, mutta totta on, että joka kerta kun Helmi pisti käden taskuun, namusta ottaakseen, niin se poltti -- poltti niin että pienet sormet yhtä kiireesti pois otettiin. Kun sitten ilta loppui, ja lapset vanhemmille hyvästi sanoivat, pikku Helmi ei voinut isän ja äidin silmiin katsella: nekin polttivat. "Pikkuseni on liian väsyksissä", sanoi äiti, nosti Helmin sänkyyn, luki rukouksen ja suuteli häntä.

-- Mitä se oli? -- äidin suutelokin poltti! -- Helmi säikähtyi, pisti pään peiton alle ja tahtoi nukkua. Mutta -- kuinka julmaa! -- peitto poltti, sänky poltti, Nukku-Matin hiekkakin poltti! -- Ei Helmi parka saanut unta!

Kaikki oli hiljaa; siskot nukkuivat, Helmi vaan valvoi.

"Nouse kiireesti ja tule minun kanssani", kuuli tyttö parka jonkun sanovan. Hui! kuin lapsi pelkäsi. Hän pani silmät umpeen ja oli nukkuvinansa, mutta se ei auttanut. Hän näki kuitenkin että joulu-ukko seisoi hänen vieressänsä, ja tunsi kuinka ukon isot kädet nostivat hänen sängystä ja pistivät hänen turkin alle, ja kuinka ukko lensi ulos ikkunasta. Huu! kuinka oli kylmä, kuinka pikku Helmi vapisi. Ääneti ukko lensi, lensi vaan niin kiireesti niin pitkän matkan, eikä Helmi uskaltanut kysyä mihin. Lopuksi hän seisahtui, avasi turkkinsa ja käski Helmin katsella ulos. Edessä oli ikkuna ja sen kautta katseli Helmi sisään isoon tupaan. Siellä istuivat muutamat vaaleat ihmiset pöydän ympärillä, he olivat par'aikaa syöneet. Nyt he nousivat, panivat kädet ristiin ja vanhus lausui: "Siunatut olkoot ne hyvät ihmiset, jotka armahtivat meitä!" -- Tähteistä näkyi, että heidän jouluruokansa oli kovaa leipää ja joku keitos ollut. Siitä he niin hartaasti kiittivät! Sitä ei Helmi voinut ymmärtää.

Joulu-ukko pisti taas Helmin turkkinsa alle, lensi vielä kiireemmin pitkän, pitkän matkan. Kun taas sai katsella ulos, näki Helmi pienen tuvan, missä vaan oli kaksi ihmistä. Vaalea vaimo, joka makasi sängyssä, ja nuori tyttö, joka sängyn vieressä itkien istui. Yht'äkkiä avattiin ovi, ja sisään riensi poika, iso kori kädessä, iloisesti huutaen: "Äitini, siskoni, meidän ei tarvitse kuolla! Katsokaa mitä joulu on meille tuonut!" -- "Äiti, äiti", huusi tyttö, "tässä on ruokaa, syö, armas äitini." -- Mutta äiti ei vastannut, ei liikkunut, tyttö katseli häntä, koski kädellänsä äidin otsaa, ja sanoi, katkerasti itkien: "Voi veliseni! se tuli liian myöhään, hän on jo nälkään kuollut".

Kolmannen kerran lensi joulu-ukko, mutta ei niin pitkää matkaa. Kolmannen kerran sai Helmi pienen tuvan nähdä. Se oli yhtä puhdas ja soma kuin entiset, ja niinkuin entisissäkin oli tässäkin valkea liedessä, mutta lattialla oli joukko lapsia. Heillä oli kaikilla vehnärinkeli kädessä -- aivan samanlainen kuin ne, jotka äidin tee-pöydällä olivat olleet -- ja lapset näyttivät niin onnellisilta, että Helmi mielellään olisi heidän keskellään istunut. Pöydällä oli kori, ja siitä otti äiti kaikenlaista: pieniä sokuri-rinkeleitä, omenoita, makeisia, mesikakkuja, luumuja y.m.

Miksi Helmin sydän nyt niin tykki? -- Niin, kaikki nämä makeiset olivat aivan samanlaiset kuin ne, jotka kotona joulupuussa olivat -- ja katsos! nyt otti vaimo korin pohjasta rahoja ja nekin olivat samanlaiset kuin isän antamat.

Helmi rupesi hiljaa itkemään. Vielä hän näki kuinka vaimo ja lapset panivat kädet ristiin, mutta jos jotain sanottiin, sitä hän ei kuullut. Hän kuuli vaan, kuinka oma sydämensä tykki, ja tunsi ett'ei lapset suinkaan häntä voineet kiittää. Hän itki niin katkerasti, että joulu-ukko otti hänen oikein syliinsä, katseli häntä hyvin lempeästi ja sanoi: "Ymmärrätkös nyt miks'en tuonut teille mitään tänä vuonna? Ja mitäs luulet, eikö ne rinkelit, jotka taskussasi sormiasi polttivat, olisi enemmän iloa tuoneet, jos ne olisit pois antanut?"

"Mutta nyt olemme kotona", sanoi joulu-ukko lopuksi. He olivat kyllä kiireesti lentäneet, mutta Helmi ei muuta muistanut kuin noita pieniä lapsia tuvassa. -- "Tässä on sänkysi, nuku nyt, lapsi parka, kyyneleesi ovat kyllä huuhtoneet kaiken polttavan hiekan pois, sekä silmistäs että sydämestäs. Jumala sinua siunatkoon!" lisäsi hän vielä ja suuteli Helmiä. Se suutelo ei polttanut, Helmi tuli siitä niin onnelliseksi, että tahtoi ukkoa kiittää ja katsella. Hän avasi siis silmänsä -- mutta ukko oli poissa, ja hänen sijassansa istui oma äitinsä sängyn reunalla ja toivotteli pikku tytöllensä hyvää joulua. "Äiti, äiti", sanoi Helmi, halaten äitiänsä. "Miss'on joulu-ukko? Vai tiedätkö sinäkin, että eilen säästin itselleni, mitä olisi pitänyt pois antaa?"

Surullisesti katseli äiti pientä Helmiä, mutta kun näki, että lapsen kyyneleet aina yhä vuotivat, niin sanoi hän hyvin lempeästi: "Minä luulen, että eilen kävi meillä hyvin hyvä joulu-ukko, joka opetti pienelle lapselleni mitä joulun oikea ilo on. Sitä ukkoa ei pidä unohtaa, vaan iloisella kiitollisuudella muistaa".

Köyhä kalastajan poika.

Sinä, joka kauniita kirjoja mielelläsi luet, mitäpäs sanoisit, jos ei olisi mahdollista semmoisia saada koko Suomenmaassa? Mitäpäs sitten sinusta tulisikaan, jos et osaisi lukea enempää kuin jänö-pupu metsässä? -- Sitä on kyllä vaikea tietää, mutta perin viisaaksi et ainakaan tulisi. Kolme sataa vuotta takaperin oli kuitenkin Suomessa niin surkea, ett'ei löytynyt yhtään ainoaa kirjapainoa koko maassa, ja kirjoja? -- mistäs ne sitten tulisi! Lapsilla ei ollut aapistakaan, eikä pienet nulikat tietäneet mitään aapiskukosta. Silloin eli pieni poika, nimeltä Mikael. Hänen isänsä oli köyhä kalastaja, joka pienessä mökissä Suomen lahden rannalla asui. Tässä sai Mikael paljain-jaloin hiekassa juosta, tai meressä kilpaa-uida kalojen kanssa, myöskin niitä onkia ja syödäkin -- mutta aapista oppia -- ei puustaviakaan.

Välistä pääsi hän kirkkoon, sai kuulla messun ja saarnan, mutta ei ymmärtänyt sanaakaan, sillä kaikki kävi silloin latinan-kielellä. Suomessa oli katolis-usko vielä vallassa.

"Miks'ei pappi suomeksi saarnaa?" kysyi Mikael.

"Saarna on liian pyhä siksi", vastas isä. Mutta Mikael mietti, että olisi paljon hauskempi ymmärtää ja osata itse lukea, kuin niin hiljaa kirkossa seisoa, tietämättä mitä pappi sanoi; sentähden pyysi hän kerran isältänsä että pääsisi kouluun.

"Kouluun", sanoi isä, "onhan pappi sanonut, ett'ei kukaan muu kuin hän tarvitse lukea osata."

"Eikä meillä olekaan koulua", lisäsi äiti.

"Onpas Viipurissa", tuumasi Mikael, huoletonna, "sinne juuri tahtoisin".

"Viipuriin", huusi äiti, "kuinkas sinne pääsisit?"

"Ja mitä sinä latinais-koulussa oppisit", sanoi isä, "ethän latinaa osaa!"

"Kyllä sen opin", arveli Mikael.

Niin puhui Mikael joka päivä, ja pyysi siksi kuin isä lupaa antoi. Äiti valmisti sitten uudet vaatteet, leipoi kalakukon eväiksi ja poika läksi matkalle. Pitkä oli matka kyllä, sillä Mikael asui Pernoon pitäjässä, ja sieltä Viipuriin oli 20 peninkulmaa. Jalkaisin hän astui, ja monta päivää matka kesti; pienet jalat olivat hyvin väsyksissä, vatsa tyhjä, sillä kalakukko jo oli loppunut. Ei muuta neuvoa siis kuin taloissa vähän ruokaa ja yö-sijaa pyytää.

Pääsihän poika kuitenkin perille ja pian kouluunkin, sillä koulun rehtori, joka näki kuinka hartaasti Mikael halusi oppia, antoi hänen paikalla koulupojaksi tulla. Se oli hyvin tehty, sillä Mikael ei ollut niinkuin moni muu, joka kouluun pyrkii siksi että herraksi tulisi. Hän oli ahkera, nöyrä ja siivo ja piankin paras poika koko koulussa, eikä ajatellutkaan että koulun perästä saisi joutilaana olla, niinkuin moni muu nuori poika ajattelee. Koulun rehtori mieltyi yhä enemmän häneen, ja kun tiesi hänen niin köyhäksi, antoi hän Mikaelin luonansa asua koko kouluajan.

Jonkun ajan perästä sai rehtori uuden, paremman viran Turussa. Sinne piti siis muuttaa ja Mikael pääsi hänen kanssansa. Nyt pääsi hän ylioppilaaksi Turun yliopistoon, oli taas yhtä ahkera kuin ennen, niin että pian kaikki ihmiset hänet tunsivat parhaaksi ylioppilaaksi. Ei kumma siis että Turun-piispakin sai hänestä kuulla. Piispa tahtoi tulla tutuksi Mikaelin kanssa, saadaksensa tietää oliskos hän yhtä hyvä kuin hänestä sanottiin, ja kun hän näki että niin oli, päätti piispa että Mikael vielä enemmän saisi oppia ja lähetti hänet Saksanmaalle, _Wittenberg_ nimiseen kaupunkiin. Siellä oli iso yliopisto; siellä oli tohtori _Luther_ par'aikaa opettajana, siellä sai Mikael oppia, niin paljon kuin suinkin halusi. Hän tulikin maisteriksi, ja sai erittäin kauniit todistukset sekä tohtori Lutherilta että tohtori _Melanchtonilta_. -- Varsinkin oli Mikael nyt selvästi nähnyt kuinka väärin katolis-papit tekivät, kun kielsivät ihmisiä Bibliaa lukemasta. Sentähden alkoi hän jo _Wittenbergissä_ kääntää tätä pyhää kirjaa Suomeksi, että _kaikki_ Suomalaiset, eikä ainoastaan papit, saisivat sitä lukea. Ruotsin ja Suomen kuningas, _Kustaa_, oli jo silloin ottanut lutherilais-uskon omakseen; Mikael tiesi siis, että kuningas iloisesti sallisi hänen Bibliaa suomentaa. Sitä hän nyt teki, ja kun kotiin jälleen tuli, hänen ensimäinen työnsä oli painattaa ensiksi uusi testamentti, sitten suuria kappaleita vanhasta testamentistakin. Se oli suuri vaivaloinen työ; itse painattaminen vaati paljon aikaa, kun ei Suomessa kirjapainoa ollutkaan, piti näet Tukholmaan lähettää kaikki painettavaksi. -- Sentähden kestikin hyvin kauvan, ennenkuin se valmistui, mistä syystä Mikael arveli, että olisi hyvä saada pieniä kirjoja sillä välillä valmiiksi. Hän muisti kuinka itse lapsena mielellään oli tahtonut oppia, kuinka vaikea oli kouluun päästä ja kuinka monta tuhatta lasta Suomenmaassa ei päässytkään kouluun. Sentähden kirjoitti hän ensiksi _suomalaisen aapiskirjan_. Helppo on ajatella, kuinka pienet lapset kummastelivat, kun ensi kerran näkivät _aan_ ja _been_, ja kuinka he riemuitsivat, kun osasivat jonkun kauniin virren tai Isämeidän selvästi lukea. -- Vielä toimitti Mikael toisen kirjan täynnä paljon virsiä; vielä koko katkismuksen ja almanakan, mistä kaikista paljon iloa syntyi jokaisessa Suomen kodissa. -- Lopuksi tuli sitten uusi testamentti, se kirja, joka aina on kallein aarre tässä maailmassa.