Part 2

Donna Serena taputti lapsellisella ilolla käsiänsä; itse kreivikin unhotti hetkeksi tapansa. Samassa kun entinen hienosti pahankurinen katse hänen kasvoissaan muuttui iloiseksi hämmästykseksi, kallistui hän alas kauniin rouvansa käden puoleen ja suuteli sitä kiihkoisen liikutuksen valtaamana. Kun hän taas katsahti ylös, oli entinen veitikkamainen ja pilallinen katse hänen kasvoihinsa palannut.

"Oletpa tosiaankin poissaollessani tehnyt vaimostani oikean pienen herttaisen... papukaijan", sanoi hän nauraen, donna Serenaan kääntyen.

"Niinkö?"

Molemmat naiset heittivät nopeasti ja huomaamatta toisiinsa silmäyksen.

"Jotta muuten näin monen tuntemattoman joukossa tapaisit luonani joitakuita tuttaviakin", sanoi Serena kreiviin kääntyen, "niin seuraa minua." Ja nyt, esitti hän veljelleen nuo kaksi valtiollista riitaveljeä.

Kreivin huulilta pääsi leikillinen "Ohoh!" huudahdus, joka kuului melkein kuin äkkiä tukahdutetun naurun loppuhahatus; sitä seurasi pian hiljainen naurahdus ja kaikkien nähden teki kreivi, tuo pahankurinen katse huulillaan, ristinmerkin, ikäänkuin torjuakseen luotaan jotakin pahaa.

Toinen herroista huomasi tämän ja vastasi nauraen: "Eikö niin, herra kreivi, eihän ole hyvä olla pahan hengen läheisyydessä?"

"Kun sitä päälle päätteeksi ilmestyy oikein kaksittain. Mitähän, jos don Manuel Godoy näkisi 'oikean kätensä' kietoutuneen don Escoigniz'in käsivarteen?"

Molemmat huomasivatkin nyt vasta, että he olivat käsikädessä seisoneet. Nyt irtautuivat he kiireesti toisistaan. Kreivi asettui nauraen molempien väliin ja tarttuen kummankin käsivarteen pyysi hän:

"Antakaa minun olla kahleena, joka pitää teidät koossa."

Samassa aukaisi palvelusväki ruokasalin ovet ja vieraat riensivät, viisi välittäen koko espanjalaisesta etiketistä, kirjavassa tungoksessa ruokien luo.

Täällä saattoi yhdellä silmäyksellä nähdä koko kuulijakunnan, joka tähän saakka oli ollut hajaantuneena eri huoneisiin, ja huomata, mitä kaikkia omituisia aineksia seurassa oli.

Silloinen aika oli yhdistänyt kaikkien puolueitten ja mielipiteitten kuuluisimmat edustajat, ylpeän ylimyksen ja vielä ylpeämmän tasavaltalaisen. Täällä seisoi kuuluisa runoilija, tuolla harmaapää soturi, tuossa seinään nojaten sanomalehtimies, tuossa nuori mustaverinen kansanpuhuja tai vanha naurahteleva _hidalgo_ — ja keskustassa oleva naismaailma oli kuin ruusuköynnöksillä koko tämän eriaineksisen seuran yhteen kietonut, kaikki toisiinsa sulattanut.

"Ajatus on todella kaunis", sanoi Jacinto, tarjoten Serenalle käsivartensa. "Sinä tahdoit saattaa meitä kaikkia lähemmäksi toisiamme, yhdistää meidät; katsoppas nyt ympärillesi ja ota selkoa siitä, paljonko olet aikaan saanut."

"Tarkastele vaan", jatkoi hän, viedessään Serenaa salin läpi, "näitä rehellisiä ihmisiä!" — ja puhuja oli sen näköinen, kuin olisi torttutaikinasta leivottu kuva, jota hän nyt kädessään käänteli, ollut hänen tutkimuksiensa esine — "kuinka erilaisiin ryhmiin he nytkin vielä kokoontuvat. Joka nurkkaan on eri seurue keräytynyt, eivätkä he toiseen joukkoon kuuluvan kanssa lyöttäydy puheisiin muutoin kuin jos sattumalta yhteen joutuvat. Huomaa nyt, tuolla tapaa rauhanpuolueen mies erään don Infantadon puoluelaisen. Don Manuelin mies on happamen näköinen, toinen naurahtaa. Nyt he yhtyvät — he eivät kumpikaan voi päästä toistaan väistämään. Äkkiä tekee don Manuelin edustaja naurahduksen yrityksen ja samassa muuttaa don Infantadon mies muotonsa vakavaksi. He sanovat pari sanaa toisilleen, sitten menee kumpikin taas omaa tietänsä. Rauhan miehen kasvot taas venyvät pitkiksi, toinen nauraa partaansa. Tuommoistenkin miesten sulattaminen toisiinsa olisi maailman kahdeksas ihme."

Kreivinna irroitti kätensä don Jacinton käsivarresta ja riensi taas tuon yksinäisen kansanpuoluelaisen luo, joka varmaankin oli joutunut kiivaaseen väittelyyn don Godoyn "oikean käden" kanssa, koska tämä piteli häntä kiinni napinlävestä.

"Minä pyydän teitä esittämään maljan — mutta pian", sanoi don Jacinto, erottaen molemmat taistelutoverit toisistaan.

Don Aquilez nousi ja lausui vain muutamia, mutta nerokkaita ja innostuneita lauseita, joissa hän kosketti kaikkea, mikä läsnäolijoiden sydämmille oli rakasta ja kallista ja esitti eläköönhuudon isänmaalle, don Hernandolle, de la Romanalle ja voitolle.

Lasit kilisivät.

Nyt oli kansanvaltalaisen vuoro.

Hän nousi, astui seurueen keskelle ja esitti lyhyesti, selvin vaikka koruttomin sanoin, eläköönhuudon emännälle. Muuten kääntyi tämäkin malja Espanjalle omistetuksi, kun puhuja lausui toivovansa, että rakas Jumala siunaisi tätä maata antamalla sille monta yhtä jaloa naista.

Sitten oli don Jacinton vuoro.

Hänkin kohotti lasinsa — hetken aikaa silmäili hän helmeilevässä nesteessä nousevia kuplasia, siksi kunnes nämät lasin reunoja vasten olivat särkyneet; sitten lausui hän lyhyeen:

"Jumala suojassansa pitäköön kaikkia niitä, jotka saavat elää ensi vuoteen!"

Kohotetut lasit vapisivat kaikkien käsissä; oli kuin olisi näistä sanoista viini kaikkien huulilla jääksi jäätynyt. Eihän tiennyt yksikään, eroittiko hän kenties itsensäkin pois niiden luvusta, joille hän tämän toivotuksen lausui. Useimmat läsnäolijat kääntyivät pois äsken tulleesta vieraasta, joka nyt lähti sen pienen, pyöreän pöydän luota, minkä ääressä hän viimeksi oli istunut, ja lähestyi rakuunoita, joille hän puoliääneen puhui:

"Hyvinpä on mahdollista, ettemme saa elää ensi vuoteen!"

Mahdotonta oli olla huomaamatta kreivin esittämän maljan masentavaa vaikutusta, kun vielä samalla hetkellä taas jokaisessa heräsi suureksi osaksi unhotuksiin jäänyt puoluevimma. Pilkallisin, katkerin katsein kääntyi kukin toiseensa, vaikk'ei kukaan puhunut yhtä sanaa.

Silloin astui kreivitär Serena ja hänen kerallansa nuori englannitar — don Jacinto kreivin puoliso — riitaantuneen seurueen keskelle.

"Pyydän hiljaisuutta muutaman silmänräpäyksen ajaksi", lausui kreivitär kokoontuneelle seurueelle. Vieraat keräytyivät puoliympyräksi emännän ympärille — syvä hiljaisuus vallitsi.

Englannitar, joka tuli seisomaan jokseenkin keskustassa, oli hyvin kalpea. Hänen suurien, tummansinisten silmiensä katse oli syvämietteisen levollinen. Hän vetäsi kädellään silkkihivuksiansa taaksepäin ja alkoi, suonenvedontapaisesti Serenan kättä puristaen, ylevän juhlallisena hennolla, sydämmeen käyvällä äänellä lausumaan erästä noista Camoens'in kuolemattomista runoista, "_Granadan valloitus_" — joka samoin kuin moni muukin on vain kirjoitettuna olemassa, mutta kumminkin jok'ainoalle Espanjalaiselle tuttu.

Kuin salaman isku sattuivat tuon tutun laulun sanat jokaisen sydämmeen ja sitä suuremmalla voimalla, kun ne kaikuivat vieraan huulilta, joka vuosi sitten tuskin tiesi koko Espanjasta tai sen kielestä. Nämät pyhät sanat valtasivat kaikki mielet innostuttavalla kauhulla ja sielun liikutus sai kyyneleet tunkeutumaan silmiin, kun isänmaallisen laulun kyllä tuttu, mutta unhotuksiin jäänyt kehoitus kaikui muukalaisen ihanilta huulilta. Jokainen tunsi vetovoiman, joka liitti häntä likemmäksi muihin ihmisiin.

Kuinka kaikkien ympärillä seisojain kasvot hehkuivat! Kuinka jänteväksi kävi jokaisen käsivarsi, kuinka säihkyi jok'ainoa silmä! Kuinka ahtaaksi kävi rinta, katse kohosi taivasta kohden!

Kun laulun viimeinen säe alkoi, ei kukaan enää voinut pysyä kylmänä; itse kreivinkin silmät täyttyivät kyynelistä. Hän syöksähti vaimonsa jalkoihin, tarttui hänen käteensä, peitti sen suudelmilla eikä hävennyt kyyneliänsä. Ei kenenkään silmä jäänyt kyynelettömäksi.

Entiset vihamiehet ojensivat toisillensa käden sovinnon merkiksi. Kyynelistä, joiden he olivat nähneet virtaavan toistensa silmistä, kun heidän yhteistä äitiänsä mainittiin, olivat he tunteneet toinen toisensa veljiksi ja sisariksi.

"Sinä olet voittanut, vaimo!" puhui kreivi kääntyen Serenaan, "sillä sinä olet lahjoittanut meidät kaikki toisillemme!" Hän tarttui kauniin vaimonsa käsivarteen ja vetäytyi hänen kanssansa erilleen seurueesta.

Toisetkin seurasivat heidän esimerkkiään. Sellaisen hetken perästä olisi todellakin tavallinen, kevytmielinen keskustelu tuntunut vastenmieliseltä, jopa inhottavalta.

Jokaisesta tuntui paremmalta kuin vielä vähän aikaa sitten; jokainen omisti itselleen pyhän, suuren, verrattoman tehtävän ja jokainen oli onnellisempi kuin ennen tuota hetkeä.

Kolme päivää myöhemmin seisoi aseissa _satakahdeksankymmentätuhatta_ soturia valmiina karkoittamaan vihollista isänmaan rajain sisäpuolelta.

* * * * *

Kun kaikki vieraat olivat poistuneet, vetäytyi Serenakin makuuhuoneeseensa.

Melu kaduilla oli tauonnut; ainoastaan silloin tällöin kuului kotiin palaavien vaunujen ratina.

Kellä on puhdas omatunto, kenen ei tarvitse pelätä yksinään oloa, se tuntee, kuinka yksinäisyys suuressa, vilkkaassa seurueessa vietetyn yön jälkeen on suloinen. Kruunujen häikäisevän loisteen sijaan tulee yölampun tasainen, heikosti palava liekki, nuo pitkät rivit suuria saleja muuttuvat pieneksi, ahtaaksi makuuhuoneeksi, jossa kaikki on niin tuttua, niin levollista ja lepoon houkuttelevaa; soiton ja sekaisten, katkonaisten ihmisäänien kaiku yhä kuuluu kiihoittuneessa mielikuvituksessamme, vaikka ympärillämme jo vallitsee syvin hiljaisuus, jota ainoastaan seinäkellon yksitoikkoinen raksutus vähän häiritsee.

Silloin vapaudutaan noista ahtaista, epämukavista vaatteista ja usein vielä kankeammista kasvojenjuonteista, ja samalla kun tavanmukainen makuusija houkuttelee nautinnosta väsyneet jäsenemme lepoon, tekee sielullemme niin ihmeen hyvää, kun se vihdoinkin on itsekseen, vapaa pakosta seurata muiden mielitekoja.

Silloin heräävät toinen toisensa perästä meissä nuo salaperäiset, haaveksivat ajatukset, jotka eivät päivillä pääse esiin — ikuiset muistot, monivuotiset toiveet, joiden alkulähde on paljon kauempana ajassa kuin äsköinen pian haihtuva huvittelu, ja jotka vain silloin saattavat palata, kun sielu käy levolle, noina sameina, huntupeitteisinä hetkinä, jotka ovat nukkumisen ja valvomisen välillä ja joiden viimeisistä mietteistä unelmat muodostuvat.

Lähetettyänsä pois viimeisenkin kamarineitsyensä vetäytyi kreivinna alkoovinsa sisimpään osaan, missä hän veti pois mustan damastipeitteen, joka verhosi erästä taulua; sen eteen jäi hän synkkänä, surumielisenä seisomaan.

Taulu kuvasi kauniinpuolista, kalpeata miestä. Hymyilevät kasvot, elävät, virkeät silmät, jalo, ylpeä ryhti ja korkea, vakava, suurta arvokkaisuutta todistava otsa - siinä tuon kuvan pääpiirteet.

Tämän kuvan näköinen ei ollut yksikään niistä miehistä, jotka äskettäin olivat talossa olleet.

Nainen heitti pitkän, ikävöivän silmäyksen kuvaan ja laski sitten kuuluvasti huoahtaen peitteen uudelleen alas; sitten istahti hän pöydän ääreen, jossa lamppu heikosti valaisten paloi. Hän otti esiin päiväkirjansa, jossa hän nyt aikoi muutamina riveinä säilyttää tämän päivän muistot. Päiväkirjaan oli mustalla nauhalla kiinnitetty toinen pieni muistikirja, jonka kanteen sama muotokuva mustaan verhottuna oli maalattu. Tämänkin kirjan aukaisi Serena. Hän kirjoitti siihen muutaman rivin, muutamia surullisia ajatuksia — niillä päätti hän iloisen päivänsä.

Näin ne kuuluivat:

"Tänäänkin olin onneton... tänäänkin täytyi minun sinua muistella. Tänäänkin itkin, koska sinä minun tähteni ja itsesi tähden kärsit; tänään vieläkin kerran annoin anteeksi, mitä minua ja itseäsi vastaan olet rikkonut. Kuolema olkoon sinulle... minulle... meille molemmille armollinen!"

Sitten laski nainen päiväkirjan takaisin verhon taakse, josta hän sen oli ottanut, ja asetti vielä vaan alapasteriverhon lampun eteen, ennenkuin hän katosi alkoovin koruompeluilla kaunistetun esiripun taakse.

Muutamien minuuttien perästä vallitsi juhlallinen hiljaisuus.

Vanhurskaat nauttivat rauhallisen unen suloisuutta.

III.

Ovenvartijan asunnossa oltiin vielä valveilla.

Rautaiset ikkunaluukut olivat suljetut. Ovenvartija istui eräässä nurkassa ja jutteli vaimonsa kanssa — vanha punanokkainen juopporatti vanhan tylppänokkaisen irvinaaman kanssa.

"Luitko tarkasti vieraat, kun ne talosta lähtivät?" kysyi ovenvartija.

"Ihan joka sorkan", vastasi Isebel, ripustaen suuren, raskaan avaimen naulaan.

"Eikö yksikään jäänyt taloon?"

"Sen sanon, että ihan yhtä monta on tänä iltana täältä lähteneitä kuin tänne tulleitakin."

Vihaisena ja kasvojansa vääristäen pisti ovenvartija aika hyppysellisen nuuskua nenäänsä, ja samalla pudisti ja väänteli hän tätä lihalönttiä, kuin olisi hän ollut tappelussa raivostuneen harjan kanssa.

"Vaivannäkömme, vartioimisemme on kaikki turhaa; sillä tämä nainen on todella ennemmin paha henki kuin vaimoihminen; eihän hän yhtään välitä miehistä."

"Minäpä olen sittenkin sitä mieltä, että hän saa meidät petetyksi; sillä välin kun me täällä vaivaamme päätämme ja jännitämme kaiken huomiokykymme, on hänellä Herra ties missä lemmenkauppoja vireillä."

"Se on mahdotonta", vastasi ovenvartija, muokaten liikkuvan intiaaninenänsä taas toiseen muotoon. "Jok'ainoa hänen palvelijoistaan, vieläpä kuskitkin, on liitossa kanssamme ja valmis ilmiantamaan jokaisen askeleenkin, minkä hän tekee."

Tuskin oli ovenvartija tämän saanut sanotuksi, kun ovea hiljaa koputettiin ja naisen ääni kuului kuiskaavan:

"Minä täällä olen; laskekaa sisään!"

Pieni pystynenäinen kamarineitsyt puikahti ovenraosta sisään, tehden salaperäisen liikkeen kädellään.

"No Dinita, hyviä uutisiako, häh?" kysyi ilkeästi naurahtaen ovenvartija.

"Uutisiako? joku salaisuusko, vai kuinka?" lisäsi siihen hänen aviopuolisonsa, tarttuen hyväillen tytön käteen.

"Olkaahan hiljemmin, hätäilemättä; vihdoin viimeinkin olen toki jotain saanut tietää!"

"Mitä, mitä?" kysyi pariskunta yht'aikaa, jännityksellä kuunnellen, mitä tytöllä olisi sanomista.

"Kun emäntäni lähetti minun pois..." alkoi tämä, silmäillen pelokkaasti ympärilleen — "mutta eihän vain kukaan voi kuulla meitä?"

"Ei kukaan! Ei täällä ketään ole!"

"Entäs ikkuna?"

"Kaikissa ikkunoissa on rautaluukut, jotta meidän ei siltä puolen tarvitse mitään peljätä."

"No kuulkaa sitten. Kun siis emäntäni oli jäänyt yksin, pujahdin minä lasioven taa, jonka esirippuun minä edeltäpäin olin leikannut reiän, voidakseni sen kautta nähdä kaikki, mitä huoneessa tapahtui. Kun nyt emäntäni luuli yksin jääneensä, meni hän alkoovinsa luo ja veti siellä mustan esiripun raamin edestä, jota en ennen ole huomannut. Sieltä tuli esiin hyvin kauniin nuoren miehen kuva, jolle hän näytti hyvin lemmellisesti lymyilevän."

"Siinäkö kaikki?"

"Minusta siinä on kyllä aluksi."

"Kuvaako taulu miestä, jolla on ruskea piikkiparta, korkea otsa, tumma puku ja alas taivutettu paidankaulus?"

"Ihan niin."

"Sitten uutisesi ei ole mistään kotoisin!" sanoi ovenvartija.

"Mistä minä sen voin tietää, mitkä uutiset kelpaavat ja mitkä ei!" huudahti tyttö suuttumuksesta miltei itkien. "Te annoitte minulle tehtäväksi pitää silmällä emäntääni ja koettaa päästä selville, onko hän rakastunut keneenkään. Nyt arvelen, että hän on rakastunut siihen mieheen, jonka kuvan siellä näin — mistä minä tiedän, mitä te muuten oikeastaan tahdotte!"

"Kuunnelkaa nyt minua koreasti, hyvä Dinita. Sen mitä nyt teillen ilmaisen, tulee pysyä salaisuutena, sillä siitä riippuu meidän kaikkien onni tai onnettomuus. Meidän emäntämme isoisän kolmen pojan lapsista on kolme elossa. Tällä isoisällä ei alussa ollut varsin suurta omaisuutta, mutta hän säästi eläessään äärettömän paljon. Huomatkaa nyt! Testamentissaan jakoi ukko kaiken omaisuutensa tasan lastensa lasten kesken. Meidän emännästämme hän ei koskaan pitänyt, don Jacintosta vielä vähemmän, mutta sitä enemmin hän joka tilaisuudessa hemmotteli don Eustaquio'ta, joka on hyvin arvossa pidetty, hurskas ja armollinen herra. Emäntämme oli jo kahdeksantoista vuoden ijässä hyvin omapäinen, ei kärsinyt ketään luonansa, ei opettajatarta eikä seuranaista, ja vanha kreivi ennusti aina, että donna Serena vielä kerran tulisi saastuttamaan sukunsa kunnian. Ymmärrättehän, Dinita, millä tavalla? Mutta kumminkaan — ei kateus eikä viha ole voinut saada häntä mihinkään huonoon syypääksi. Hän oli kaunis... hyvin kaunis; hänellä oli paljon ihailijoita, eikä kuitenkaan yksikään niistä voinut kerskata saaneensa häneltä jotakin suosion osotusta — ei edes hymyilyä — osaksensa. Vanha don Desiderio ei elänyt niin kauan, että olisi nähnyt ennustuksensa käyvän toteen; hän siis teki testamenttinsa ja kuoli. Mutta äläs, tässäpä se mutka onkin. Testamentissa oli, näet sä, semmoinen pykälä, että jos donna Serena joskus tuottaisi häpeätä sukunsa nimelle, menettäisi hän kaiken omaisuutensa, josta ainoastaan pieni osa annettaisiin hänelle 'armopalana' — muun osan saisi ei don Jacinto, joka on hyvin irstas ja suuri tuhlari, vaan don Eustaquio, joka on hyvä ja armollinen herra. Tokkos nyt ymmärrätte?"

"Niin paljon ymmärrän nyt, että don Eustaquio on nähnyt hyväksi maksaa sekä minulle että meidän emäntämme muille palvelijoille hyvät rahat, päästäksensä siten jonkun tärkeän salaisuuden perille, mutta muuten en ymmärrä asiasta mitään. Onko siitä mitään häpeätä suvun hyvälle nimelle, jos emäntämme johonkin mieheen rakastuu? Ei muuta kuin häät ja sillä hyvä!"

"Mitä puhuttekaan, Dinita!" huudahti ovenvartijan vaimo, raappien ehtimiseen pystynokkaansa vihaisena siitä, ettei hän tähän asti ollut saanut sananvuoroa. "Johan emäntämme on naimisissa."

"Pidä suusi kiinni, senkin vietävä!" huusi ovenvartija.

"Mitä!" huudahti kamarineitsyt aivan ihmetyksissään. "Missä on siis hänen miehensä?"

Ovenvartija viittasi ehtimiseen aviopuolisolleen, että tämä olisi vaiti, ja vastasi sitten, pyrkien kiertelemään pois asiasta:

"Kuva, jonka näitte alkoovissa — se on hän!"

Kamarineitsyt oli joutua ihan pyörälle kummastuksesta.

"Mutta kun emäntä häntä rakastaa, niin miks'eivät he sitten asu yhdessä?"

"Älkää puhuko tästä, hyvä Dinita."

"Tai jolleivät he rakasta toisiaan, niin miks'eivät he tee avioeroa? Käyhän se laatuun!"

"Ei puhuta tästä; eihän se kuulu asiaankaan, ei ensinkään. Teidän tehtävänne on: niin pian kuin huomaatte jonkun, joka ei ole tuon muotokuvan näköinen, likentelevän meidän emäntäämme, niin tulee teidän siitä meille ilmoittaa. Mutta niin kauan kuin hän vaan tuon kuvan tähden itkee ja huokaa, olemme vielä hyvin kaukana toivotusta päämäärästämme."

"Ei, ei, minun täytyy saada tietää, mitä meidän emäntämme miehelle on tapahtunut, sillä muuten en saa rauhaa yöllä enkä päivällä!"

"Teidän uteliaisuutenne on hyödytön, sillä kukaan talonväestä sitä ei tiedä, ja jos emäntämme älyäisi teidän häntä väijyilevän, niin saatte olla varma että pian tulee potkut talosta pois; muistakaa, hyvä Dinita, vanhaa sananpartta: käsi pesee toistaan ja molemmat kasvoja!"

Tyttö kuuli kilinätä ja katosi heti ovenvartijan huoneesta. Molemmat ilkeänaamaiset vanhukset menivät makuulle.

Ulkona kadulla röykytti yksi ja toinen ohikulkija nyrkillään pimeitä ikkunaluukkuja, mennen sitten meluten eteenpäin.

"Lempo soikoon!" karjasi ovenvartija joka kerta kun tämmöinen melu hänen unestaan herätti.

* * * * *

Madridin katuja kuljeksivat sotamiehen-värvääjät iloinen soitto mukanaan. Heidän lippujensa ympärillä tanssivat laulellen ja vihellellen tarjokkaat, jotka jo muutamien päivien perästä saivat kuulla kanuunain pauketta ja kuulain sihinätä.

Lipun edellä kulki surullisena, pää kallellaan nuorukainen — sotilaan höyhentöyhtöinen lakki jo päässään - nojaten kultansa käsivarteen ehkä viimeisen kerran elämässään... kukapa sen tiesi?

Nyt tuli iloinen sotilasjoukko vankilan kohdalle.

Vankilan kapean ikkunan rautaristikon lomasta kurkistivat kalpeat kasvot alas kadulle. Mies siellä ylhäällä koetti lukea, mitä lipussa seisoi.

Taaskin — "_la libertad!_"

"Siis taistelevat he jo sinun tähtesi!..."

Vanki katseli heidän jälkeensä, niin kauan kuin hänen silmänsä vielä saattoi seurata heitä ikkunasta; sitten kuunteli hän soittoa niin kauan kuin vielä yksikään ääni hänen korvansa tapasi, ja vielä sittenkin, kun he jo olivat kauas poistuneet, luuli hän sitä kuulevansa.

Vihdoin meni hän vuoteellensa ja odotti yötä.

Kun jo oli pimeä, tuli vanginvartija hänen komeroonsa. Vangin kalpeus ja kiihkoinen mielentila ei voinut olla herättämättä hänen huomiotansa.

"Ettekö ole terve?" kysyi vanginvartija.

"Olen; ei minua mikään vaivaa."

"Teidän on kuultu viime yönä kovin ähkivän ja ääntävän."

"Mitä on kuultu?" kysyi vanki, saaden vaivoin salatuksi pelästyksensä. "Kuka on kuullut jotakin?"

"Vahtimies, joka kävelee edes takaisin käytävässä teidän ovenne edustalla, sanoi kuulleensa teidän ähkivän ja kopeloivan huoneessa sinne tänne."

"Niin, niin... se oli... minulla oli pahoja unia... Minun täytyi pari kertaa nousta ylöskin vuoteeltani."

"Minä toimitan täksi yöksi jonkun teidän luoksenne valvomaan."

"Ei, ei — kiitoksia. Tänään olen jo parempi."

Vanginvartija silmäili tarkoin ympärilleen; hän tutki seiniä, laattiata, ikkunapuitteita.

"Eikö teillä ole näistä vaivaa?" kysyi hän, katsellessaan syöpäläisiä nurkissa.

"En ole vielä tiennyt niistä mitään", vastasi puhuteltu.

Vielä kerran tarkoin tutkittuaan huoneen poistui vanginvartija.

Vanki hypähti nyt kiihkoisasti vuoteeltaan... "Nyt täytyy kiirehtiä. He ovat ruvenneet aavistamaan ja pitävät minua nyt tarkemmin silmällä."

Vanginvartijan askeleet kajahtivat pitkässä käytävässä.

Oli tullut pilkkopimeä yö; vankilassa oli vielä kaksin kerroin pimeämpi.

Vanki sammutti kynttilänsä, ratkoi sukkelaan päänalusensa ja veti sen sisästä muutamia syliä pitkän nuoran, joka mitä suurimmalla huolella oli punottu hienosta langasta. Hän oli pyytänyt saada lankaa, ajan kuluksi, kuten hän oli sanonut, kutoakseen sukkaa; mutta tuskin puolet langasta oli todella käytetty kudontaan. Nuora oli tuskin sormenpaksuinen, mutta pituus näytti siksi riittävältä, että rohkea hyppääjä sen avulla saattoi uskaltaa laskeutua alas toisesta kerroksesta maahan.

Tämän jättiläistyön oli hän saanut suoritetuksi neljässä kuukaudessa; niiden kuluessa oli hän myöskin — — — murtanut aukon vankilansa seinään.

Uunin savutorvi päättyi seinään; sen sisässä arvasi hän torven jatkuvan, ja tässä kohden oli hän alottanut työnsä. Hän oli katkonut huilunsa kahdeksi kappaleeksi ja vähitellen siinä olevien metallilaattojen avulla raappinut pois muurisaven, joka liitti seinän kivilohkareet toisiinsa. Mutta kun tämä osa seinää oli savusta mustunut ja siis valkeat, raappimisesta syntyneet jäljet helposti olisivat voineet ilmiantaa hänen yrityksensä, täytti hän joka aamu - sillä hän teki vain öisin työtä — halkeamat uudelleen leipäpurulla, sirotti niiden päälle hiekkaa ja mustasi sitten seinän kynttilänsä liekillä.

Mitä työn kuluessa kerääntyi hiekkaa ja roskia, ne puhalsi hän joka yö huilunsa kautta kadulle, niin ettei aamulla ollut hitustakaan jälkeä yötyöstä. Kivet ja tiilit pani hän koreasti paikoilleen joka aamu ja koko laitoksen osasi hän niin taitavasti salata, ettei tarkinkaan silmä olisi siinä voinut mitään huomata.

Kun neljäs kuukausi oli kulumassa, huomasi hän vihdoin muurin kaiusta, että korkeintaan yksi ainoa tiilirivi hänet enää erotti viereisestä huoneesta, ja vanginvartijan epäluuloinen tarkastelu oli hänelle yllykkeenä pian ryhtymään tuumansa toteuttamiseen.

Kun kaikki muu melu, paitsi vahdin säännöllisten askeleiden kaiku tuolla ulkona käytävässä, oli vaiennut, nousi hän lavitsalle, sitoi nuoran vyötäistensä ympäri ja otti yksitellen ulos kivet seinästä, jossa nyt oli niin suuri aukko, että ihminen hädin tuskin sopi sen kautta ryömimään.

"Tuli mikä tuli, nyt sen täytyy tapahtua!" ajatteli hän päättäväisesti ja iski nyrkillään ainoata tiiliä, joka vielä oli aukossa; — — se putosi suurella ryminällä alas. Jos nyt on joku tuolla ylhäällä, niin on koko tuuma mennyt myttyyn ja hän hukassa — jollei, niin on kenties loppu tullut hänen kärsimyksillensä!

Vartija oli juuri nyt käytävän toisessa päässä; kumminkin kuuli hän melun ja riensi nopeasti oven luo kuunnellakseen.

Mutta vanki oli arvannut niin käyvän; hän nosteli suurella melulla lavitsata ja oli asettavinaan sen taas jaloilleen sekä haukotteli hyvin kuuluvasti, ikäänkuin olisi hän ollut maata menemäisillään ja sattumalta potkaissut lavitsan kumoon.