Part 1

language: Finnish

PA'OSSA

Uutelo

Kirj.

MAURUS JÓKAI

Suomennos

Jyväskylässä, Jyväskylän kirjapaino, 1890.

I.

Kertomuksemme alkaa maaliskuun 18 p. 1808.

Voittoisat ranskalaiset sotajoukot olivat anastaneet haltuunsa suurimman osan Espanjaa, ja kuningas oli juuri lähtemäisillään pakoon Meksikoon, kun Espanjan kansa Aranjuez'issa pystytti sotalipun vapauttaaksensa valtakunnan ja kuninkaansa Ferdinand VII:n ranskalaisten vallasta. Tieto tästä päätöksestä kulki heti kautta koko maan. Pääkaupunki vietti riemujuhlia, jotka tekivät koko Madridin öisen _fata morgana'n_ [kangastuksen] kaltaiseksi, jonka äärettömissä valoaalloissa suurien loistoisain palatsien varjot kohosivat mustaa taivasta kohden, välkkyvien, tuhansien lamppujen muodostamien liekkiviivojen reunustamina. Kaikki palatsit Manzanares'in rannoilla kantoivat tulikirjaimissa sanan "_la libertad_" [vapaus] otsallaan, ja itse syrjäisten kalastajamökkienkin asukkaat ottivat kykynsä mukaan osaa yleiseen juhlaan panemalla palavia kynttilöitä ikkunoihinsa ja jutellen keskenään Cortes'in (säätyjen) kokoonkutsumisesta.

Manzanares'in mustalla pinnalla sukeltaa esiin tulinen ihme: kaikin puolin valaistu laiva, joka on ankkurissa keskellä virtaa ja jonka pyöreät, myöskin lampuilla reunustetut ikkunat loistavat kauas ikäänkuin jonkun merihirviön tulta sinkoilevat silmät.

Komean kivisillan arkkujen päältä nousee monivärisiä raketteja pilvipeitteistä taivasta kohti, kuin tahtoisivat ne asettua tähdiksi sen lakeen. Mutta maan lähettiläät räjähtävät pirstoiksi tuolla ylhäällä, hajoittaen ympärilleen sinisiä, vihreitä ja ruusunvärisiä tähtösiä, jotka putoavat takaisin veden pintaan ja siinä hiljaisella sihinällä sammuvat. Ja valaistuilla kaduilla tulvaili ja tunkeili lukematon ihmislauma, iloisia, innostuksesta säteileviä kasvoja; ja vaikk'ei kukaan tiennyt, mikä oikeastaan oli häneen tullut, saattoi kumminkin lukea jokaisen sydämestä kuin avatusta kirjasta; ja jokainen piti päänsä pystyssä, ylpeänä päätöksestä, jonka maa oli tehnyt ja johon hänkin oli roposen avuksi antanut; ja joka kieli innostui puhumaan jotakin siitä, minkä täytyi tunnustaa olevan jaloa, kaunista, ihmeteltävää.

Monen riemuisan "eläköön!" huudon tervehtimät avonaiset vaunut liikkuivat katuja pitkin. Niissä istuja tervehti kaikille suunnille, kuin olisi hän ollut jokaisen yksityisen ystävä tässä lukemattomassa väkijoukossa; ja yhä laajemmalle, kadulta kadulle kaikui eläköön-huuto; ikkunoista liehuivat valkoiset nenäliinat, parvekkeilta sirotettiin kukkia, hatut ja lakit heiluivat korkealla ilmassa, innostuneiden sotilaitten ja vapaaehtoisten joukkojen liput liehuivat tuulessa ja Buen-Retiron muurein kanuunoista paukkuivat tervehdyslaukaukset.

Herttua Infantado, kuninkaallisen puolueen johtaja se oli, jota näin myrskyävillä ja riemuisilla kunnianosoituksilla tervehdittiin.

Korkealla tämän tarumaisen näyn yläpuolella kohosi vielä lumoavampi ilmiö. Yön pimeydessä oli se korkealla ilmassa riippuvan äärettömän suuren tulikruunun kaltainen. Se oli Buen-Retiron linna; sen muurit, joita palavat lamput yltä yleensä peittivät, näyttivät riippuvan ilmassa, kun yön pimeys yhdeksi yhdisti taivaan ja maan.

Buen-Retiron luona näemme suuren rakennuksen; jonka ensi kerros ja parvekkeet ovat loistavasti valaistut. Ihan sen vieressä seisoo synkkä rakennus, ja yhdessä ainoassa sen ahtaista ikkunoista palaa kaksi ohutta kynttilää.

Tämä synkkä rakennus on... valtiovankila. Yleisen anteeksi-annon johdosta päästettiin tämän vuoden alussa sen asukkaat vapauteen. Yksi ainoa jäi — vanki, joka oli murhannut kilpakosiansa ja siitä tuomittu elinkautiseen vankeuteen.

Hankin kuuli tuon iloisen melun ja pauhinan kaupungista, näki komeasti valaistut huonerivit ja niiden otsapuolella sanan _la libertad_; ja silloin pani hänkin ikkunaansa kaksi palavaa kynttilää — vapauden kunniaksi!

Meteli tunkeutui kadulta hänen vankilaansa saakka; hän kuuli sen, ymmärtämättä sen merkitystä. Sen näki hän, että ihmiset iloitsivat, että he ikäänkuin virkosivat uuteen elämään ja olivat onnelliset; syytä miksi, sitä hän ei tiennyt. Mistäpä hän sen tietäisikään, hän, joka neljä vuotta oli elänyt erillään maailmasta tässä ikävässä vankilan komerossa?

Hän nojautui tiheäristikkoiseen ikkunaansa ja ihmetteli kaupungin suurenmoista valaistusta, juhlallista ulkomuotoa, aaltoilevia ihmislaumoja ja pitkää, loistavaa vaunuriviä, joka vaivoin pääsi tungoksessa eteenpäin. Siellä täällä kykenivät hänen silmänsä erottamaan vastapäisien talojen liekkiriveistä sanoja, ja nämät sanat kuuluivat aina: _la libertad_! Yhden äänen saattoi hän erottaa kansan riemuisasta hälinästä; se oli: _la libertad_!

Suuren, vankilan vieressä olevan rakennuksen ikkunat olivat monivärisillä lyhdyillä valaistut; ensimäisen kerroksen saleista kaikui iloinen soitanto, ja ikkunaverhoja vasten syntyi pian katoavia varjoja nopeasti liitävistä tanssioista. Toisinaan ilmestyi yksi tai toinen tanssia naisensa kera lipuilla koristetulle parvekkeelle hengittääkseen raitista ilmaa ja kootakseen uusia voimia. Avonaisen parvekkeen-oven kautta kadulle tunkeutuvat tuliset _fandango_sävelet innostuttivat muutamia ilon hurjistuttamia nuoria miehiä, jotka juuri ohi kulkivat, liehuttamaan sulkatöyhtöisiä hattujaan ja innokkaasti huutamaan: "_el rei Fernando_!"

"Eläköön!" kaikui joka kerta, samoin kuin yläältä: "sen Jumala suokoon!" Iloinen soitto tukahdutti parvekkeella juuri seisovan parin kuiskaukset.

"Mitähän on täällä tapahtunut, kuin kaikki nuo ihmiset noin riemuitsevat? Ovatko kaikki nuo tuhannet juuri vankilasta päässeet, koska he noin innokkaasti heittäytyvät ilon valtaan? Olivatko kaikki nuo suuret rakennukset vankiloita ja ovatko ne nyt valaistuja vaan siitä syystä että ne ovat saaneet toisen tarkoituksen? Kuinka tuolla ylhäällä tanssivat! Oi — nuo ihmiset ovat kaikki oikein onnellisia!"...

Vaipuen ajatuksiinsa silmäsi vanki ikkunastaan hupaista elämää tuolla ylhäällä. Hän yksin oli vangittuna: hänelle yksin olivat vieraita nuo innostuksen sävelet, jotka tunkeutuivat hänen yksinäiseen vankilaansa saakka. Vielä neljä viikkoa sitten oli hän kuullut vankeustoveriensa viereisissä kammioissa meluavan, laulavan ja lystiä pitävän; nyt on sekin vaiennut: kaikki vapautettiin — hän yksin jäi tähän suureen, kolkkoon rakennukseen.

Eräänä päivänä oli tämän talon edustalle ilmestynyt lauma iloisesti liikkuvia ihmisiä. Neliönmuotoisessa pihassa julkiluettiin armokirja, sitten kuuli hän viereisten kammioiden ovia aukaistavan, kuuli, kuinka vapautetut yhtyivät omaistensa ja tuttaviensa kanssa, kuinka he itkivät ja nauroivat; kaikki menivät he hänen ovensa sivu, ja jo heidän katkonaisissa sanoissaankin ilmeni heidän miltei mieletön ilonsa. Joka huone tuli tyhjäksi. Iltasella vallitsi äänettömyys koko tuossa suuressa rakennuksessa; ei kuulunut missään kahleiden kalinaa; hän yksin oli sinne jäänyt. Oikealta ja vasemmalta, ylhäältä ja alhaalta, joka paikasta menivät he menojaan, nuo kolkot naapurit — jokaisen luo oli hyvästiä sanovan vanginvartian mukana tullut riemuitsevia tuttavia tai sukulaisia: hänen ovelleen vaan ei ollut kukaan kolkuttanut. Neljän pitkän vuoden kuluessa oli hän ehtinyt tottua sitten kolkkoon ajatukseen, että yksin kuolema tulisi pelastamaan hänen näistä kahleista. Hän oli tottunut yksitoikkoisiin kävelyihinsä ovelta ikkunan luo ja taas takaisin. Hän oli rakentanut tuttavuutta suurien hämähäkkien kanssa, jotka vuosi vuodelta rakensivat samaan nurkkaan verkkonsa, viettäen hänen kanssaan vankilan ikävää yksinäisyyttä.

Kun hän iltaisin veti esiin huilunsa ja sillä huvikseen soitteli, silloin kämpivät he kaikki esiin loukoistaan, kapusivat verkkonsa äärimmäiselle reunalle, hyppivät edes takaisin seinällä, jäivät asemilleen ja juoksivat taasen lähemmäksi hänen luokseen.

Neljä vuotta oli hän elänyt oman säännöllisen elinjärjestyksensä mukaan, kuten ainakin vangit, jotka kärsivällisesti alistuivat heidän osaksensa tulleeseen kohtaloon. Laululla, huilunsoitolla, piirustuksella, kävelyillä ja ilmaa ennustavien hämähäkkiensä elämän tarkastelemisella sai hän päivänsä kulumaan.

Semmoinen on se elinjärjestys, joka estää vankilan asukkaan ajattelemasta omaa surkeata kohtaloaan ja varjelee häntä näiden ajatusten tavallisesta seurauksesta: mielipuolisuudesta.

Jos sittenkin joskus kauhistavat öiset näyt menneisyydestä ja tulevaisuuden himmeydestä astuivat esiin ja karkoittivat unen silmistä, haihtuivat ne pian jälleen sen kaikki kukistavan ajatuksen voimasta, että entisyys kumminkin on auttamattomasti mennyt, tulevaisuus on ijäisyyden oma ja nykyhetki vietettävä vankilan neljän seinän välissä. Silloin oli vangin tapana istua lujalla rautaristikolla varustetun ikkunansa ääreen ja hitaasti laskea vastapäisten kattojen tiilikivien lukua, rivi riviltä, kunnes sielu, tästä ajatuksia tappavasta toimesta tykkänään väsäytyneenä, vaipui itsehensä.

Kesäisin siroitti hän siemeniä ikkunalle. Pikkulinnut tottuivat tuohon, lensivät ristikon raudoille ja noukkivat, lauloivat ja visertelivät. Talvisin istui hän pienen rauta-uunin eteen ja tirkisteli hehkuviin hiiliin.

Pitkällinen tirkisteleminen tuleen on onnettomalle sielulle erinomaisen terveellistä, sillä se haihduttaa ajatukset. Liekki paisuu, kiemurtelee milloin oikealle, milloin vasemmalle, kipinät säihkyvät milloin oikeaan, milloin vasempaan, aina on eloa ja sihinää hiiloksessa, hiilen hehkuva puna muuttuu alituisesti kiiltävän valkoiseksi, siksi kunnes taas sen ympärille muodostuu musta tuhkaverho. Liekki toisensa perästä sammuu, kunnes viimeinenkin pala on hiiltynyt. Vihdoin vaipuu sielu väsyneenä lepoon, tietämättä missä se kaiken aikaa on oleillut.

Tämän meidän vangitun sankarimme elinjärjestyksen olivat yhden ainoan päivän tapaukset tykkänään mullistaneet. Hirveän kiihkoisessa mielentilassa lähti hän ikkunansa luota ja heittihe kylmälle vuoteellensa nukkuakseen. Mutta melu kadulla ja soiton sävelet naapuritalosta ajoivat hänen pian ylös leposijaltaan. Hän nousi ja mitteli kiivain askelin ja levottomasti vankilansa laattiata.

Pitkän ajan kuluttua vihdoin taukosi melu kadulla. Nyt luuli hän voivansa nukkua rauhallisesti ja pani uudestaan maata; mutta mitä hän oli kuullut, se yhä vaan kaikui hänen korvissaan. Hänen sielussaan kohosi kammottava vastakaiku noihin kaikilta puolin kuuluneisiin huudahduksiin. Sydämen myrskyinen tykytys ei sallinut hänelle lepoa; veri kuohui kiihkeästi hänen suonissaan. Yhä vielä luuli hän kuulevansa miljoonia ja taas miljoonia ääniä; kiihkoisena syöksähti hän vielä kerran ylös vuoteeltaan ja siveli muutaman kerran otsaansa kädellään. Otsa oli hehkuvan kuuma, käsi kylmä kuin jää. Kynttilät ikkunoissa olivat loppuun palaneet. Hän kuunteli, tavottaaksensa edes yhtä ihmisääntä, joka karkoittaisi haavekuvat hänen sielustaan. Kuolon hiljaisuus vallitsi! — Muutamassa nurkassa oli kärpänen takertunut hämähäkin verkkoon. Hämähäkki hääri sen ympärillä, punoen lankojaan yhä tiheämpään, ja kärpänen oli tahtomattansa joutunut turmiolliseen kudokseen.

"Haa, sinäkin — siis olet sinäkin vanginvartia?" huusi vanki, hypähtäen vuoteeltaan; ja rientäen verkon luo vapautti hän vangitun kärpäsen varmasta kuolemasta. Hän katseli hyönteisen iloista lentoa semmoisilla tunteilla, kuin olisi hän itse vapautettu suuresta taakasta. Hämähäkki katosi loukkoon.

"Mihinkähän se on voinut paeta", puheli vanki miettiväisenä itsekseen.

"Mihinkä pääsit, sinä katala murhaaja", huusi hän kadonneelle hämähäkille äkillisen vihan vallassa. "Siksikö vain oletkin vankilaani asuntosi rakentanut, jotta tappaisit minun vieraani? Minä tapan sinun, sinä mykkä salamurhaaja; et saa koskaan enää täällä vaania noita hupaisia, vilkkaita, auringon säteistä iloitsevia, kultasilmäisiä olennoita!"

Ja nopeasti tarttui hän eräässä nurkassa makaavaan hiilihankoon ja ryhtyi takaa ajamaan hämähäkkiä; mutta tämä pujahti pois verkostaan, juoksi ylös seinää myöten ja katosi yht'äkkiä hänen silmistään sillä kohden, jossa uunitorvi oli laitettu seinään.

Lapsellisessa raivossa, joka oli ihan hänen silloisen mielentilansa omaista, nousi vanki tuolille tavottaakseen huonekumppaniansa.

Minne se on voinut piiloutua?

Hän haki hakemistaan... vihdoin huomasi hän halkeaman, joka kuumuuden vaikutuksesta oli syntynyt seinään. Tämän halkeaman kautta oli hämähäkki päässyt takaa-ajajansa käsistä.

Silloin heräsi äkkiä hänen sielussaan ajatus. "Kuinkahan olisi, jos koettaisit tuosta pujahtaa ulos? Miksi en minäkin voisi löytää tuossa pääsypaikkaa?"

Tämä ajatus juurtui syvälle hänen sieluunsa — ajatus, että voisi päästä vapaaksi — päästä pois täältä - _olla vapaa_ — uusin voimin liikkua maailmassa, kuten miljoonat muut!!

Kynttilät olivat sillä välin palaneet sammuksiin. Hän panihe pimeässä vuoteelleen. "_Olla vapaa!_" — ne sanat kaikumistaan kaikuivat hänen levottomassa sielussaan kehotushuutona.

II.

Naapuritalosta yhä kaikui iloinen soitanto.

Tämän palatsin omistaja oli donna Serena de Reynos, jonka saleihin tänä iltana oli kokoontunut lukuisa seurue. Iloiset, huolettomat herrat ja naiset huvittelivat tanssisalissa vilkkaalla ja hauskalla keskustelulla ja kaikki huolet haihduttavalla tanssilla. Mimosaryhmäin suojassa, jotka olivat asetetut salin nurkkiin, näkyi siellä täällä joku pari seisovan, salaperäisesti kuiskaillen — nopeasti poistuen, kuin luulivat huomanneensa vakoojan silmän heitä seuraavan. Edes takaisin käveleviä vanhoja ylimyksiä tervehtivät sievistelevällä tavalla keveäjalkaiset ja kumminkin väsyneet kaunottaret, jotka pian taas katosivat tanssin hurmaavaan pyörteeseen.

Sillä välin olivat vanhemmat ja vakavammat vieraat asettuneet tanssisalin viereiseen soittosalonkiin, jossa jo ennen heitä istui useampia politiseeraavia herroja ja tarkkasilmäisiä naisia, jotka eivät enää olleet itseoikeutettuja osanottajia tanssiin, vaan jotka kumminkin olivat asettuneet istumaan lähelle tanssisalia sen tapauksen varalta, että jonkun mieleen johtuisi pyytää heitä tanssiin. Tanssin lomahetkiä käytti eräs vanhanpuoleinen nainen istuakseen piaanon eteen. Hän soitteli mitä vaikeimpia kappaleita, heittäen joka kerta asianomaisten ihmettelyhuutojen jälkeen batistiliinansa valkeiden elfenluisten koskettimien yli ja antaen sitten sormiensa solua pitkin peitetyitä, näkymättömiä koskettimia.

Viereisissä saleissa istui vanhempia naisia whistipöytäinsä ääressä, järjestellen korttejansa sotapäällikön omaisella taidolla. Pienessä komeassa sivuhuoneessa oli pöydällä sanomalehtiä, kirjoja sekä vaskipiirroksia aistikkaassa epäjärjestyksessä; siellä istui yksi ainoa vieras, joka selaili koruteoksia ja tuon tuostakin puheli itsekseen.

Talon emäntä kulki kaikkien huoneiden läpi, pannen vireille vieraissaan hupaista seura-elämää, jonka jo paljas hänen ilmaantumisensa sai virkistymään ja jalostumaan.

Tanssijat eivät tarvinneet kehoituksia, mutta soittosalissa tapasi hän korkeakasvuisen herran, jonka muutoin niin hyvänsävyisillä kasvoilla nyt näytti lepäävän sanomaton suru, hajamielisyys tai ikävystyminen.

Rouva lähestyi häntä, laski hiljaa kätensä hänen olkapäälleen ja kysyi, miks'ei hän huvitellut? "Teillä ei varmaankaan ole ketään riitakumppania, niinkö?"

"Todellakin, kaunis emäntä", vastasi puhuteltu, "mitään muuta ei minulta puutu! Nämät lapset myöntävät heti oikeaksi kaikki, mitä minä väitän. Ei ole ketään, jonka kanssa voisin väitellä!"

"Kylläpä semmoinen löydetään", puhui kreivinna veitikkamaisesti naurahtaen, ja silmäillessään nopein, tutkivin katsein seuraa ympärillään huomasi hän nyt piaanon ääressä istuvan naisen, joka soitteli valkoisella liinalla peitetyillä koskettimilla ja näytti tahtovan herättää ihmettelyä. Ja todella onnistuikin hänen vetää luokseen muutamia suuresti ihmetteleviä.

"Mitä silmänkääntämistä tuo on, hyvä neiti?" sanoi donna Serena käyden lähemmäksi. "Tuota en voi sanoa taiteeksi; se todistaa vaan kätevyyttä. Soittakaa toki ennen tuo: _la hya del campo_. Te osaatte sen soittaa mainiosti, ja saatte nähdä, että se tekee paljon suuremman vaikutuksen."

Neiti ymmärsi oikein noiden sanojen merkityksen; ja tuon tutun marssin ensi säveleitä seurasi heti myrsky kätten taputuksia, jotka todistivat, ettei donna Serena ollut pettynyt.

Donna Serena pujahti sillä välin takaisin saliin, jossa vanhemmat naiset istuivat pelipöytäin ääressä. Lähellä erästä näistä, puoleksi tämän peittämänä, puoleksi pois kääntyneenä istui nuori valkoverinen nainen, joka ei näyttänyt ottavan osaa mihinkään huvituksiin.

Hän oli ihmeen kaunis englannitar, joka tuskin vuosi takaperin oli mennyt naimisiin espanjalaisen caballero'n kanssa — hento, vaalea olento, syvät siniset silmät, pitkät silkkiset hiuspalmikot ja kasvoissa hurskas, raskasmielinen katse. Puku oli varsin yksinkertaisesta kankaasta, johon oli kirjailtu hienoja silkkisiä kukkaköynnöksiä.

Donna Serena kallistui hennon, miettiväisen naisen puoleen ja kuiskasi hänen korvaansa:

"Miehesi on saapunut."

Keveä puna lensi puhutellun kasvoille, ja hänen silmänsä loistivat kuin kirkkaat tähdet. "Pysy vaan täällä", lohdutti häntä Serena, "hän tulee kohta tänne."

Nuori englannitar jäi entiseen asemaansa, nyt kumminkin verrattoman paljon tyytyväisemmän ja hilpeämmän näköisenä kuin ennen.

Serena ei tavannut missään sitä jota etsi. Lopuksi heitti hän silmäyksen sivuhuoneeseenkin. "Ahaa, tännekö olette piiloutuneet", huusi hän herralle, joka penkoi kirjoja ja sanomalehtiä. "Tavoistanne teidät aina tuntee: kun vaan näette kirjoja, ette voi oppineen tapoja estää ilmaantumasta. Mutta että noin olette piiloon pistäytyneet! — Ettekö siis koskaan tanssi?"

"Siihen olen liian vanha, hyvä armollinen rouva", vastasi hämillään herra, joka katsoi voivansa ruveta pisteliääksi, kun kuuli itseään oppineeksi mainittavan.

"Tulkaa siis minun mukaani", sanoi emäntä, pistäen käsivartensa itsepäisesti istuvan kansanvaltalaisen kainaloon. "Minä teen teidät tutuksi erään henkilön kanssa."

"Kuka se olisi?" kysyi toinen yhä istuen.

"Don Aquiles de Mendoza."

"Oi, tuo kuuluisa mies, jota sanotaan don Godoyn oikeaksi kädeksi; vaikka suuremmalla syyllä tulisi sanoa vasemmaksi kädeksi, sillä hän tekee taitamattoman teon toisensa perästä. Sitäpä miestä on hupainen tavata", vastasi toinen nauraen, ja antoi kreivinnan viedä hänet salien läpi tuon pitkän herran luo, joka etsi riitaveljeä.

Esittelyn jälestä jätti donna Serena herrat kahden kesken, ja jo ennen kuin hän oli salista pois ehtinyt, saattoi hän suureksi tyytyväisyydekseen huomata, että molemmat jo olivat takertuneet toisiinsa ja riita oli leimahtanut ilmi kuin "tuli tappuroissa."

Hyvä täti piaanon ääressä oli ruumiillisesti väsyneenä poistunut paikaltaan; hän ei muistanut koskaan koko aikana, jona hän oli taidettaan harjoitellut, saavuttaneensa niin loistavaa menestystä, kuin tänään.

"Tänään olette saaneet voiton itsestänne, hyvä täti", sanoi Serena, kumminkin äänenpainolla, joka yhtä hyvin saattoi ilmaista pilantekoa kuin totta.

"Nuoriso on aivan ihastuksissaan, rakas sisarentytär, ja jos vielä saisin sinulta kuulla 'Maurilaisten hyvästijätön Cordovalle', ei jäisi minulta tänä iltana mikään toivo täyttämättä."

Serena, joka näki, että täti oli liian väsynyt, voidakseen enää antaa todisteita soittotaidostaan, istui piaanon ääreen ja alkoi soittaa "Maurilaisten hyvästijättölaulua."

Jo ensi säveleiden kaikuessa vaikeni hälinä viereisissä saleissa, ja itse tanssijatkin naistensa kera riensivät kevein, mutta nopein askelin soittosaliin, asettuen talon emännän ympärille, johon nyt kaikkien silmät olivat suunnatut.

Kaunis emäntä saattoi olla noin kolmenkymmenen ikäinen ja siis siinä ijässä, jolloin Euroopan naiset ovat kauneimmillaan. Hänen kasvojensa jaloissa juonteissa kuvastui selvästi jonkinlainen majesteetillinen kaipuu. Kerrottiin, että häntä muutamia vuosia sitten oli suuri onnettomuus kohdannut, mutta siitä ei mielellään puhuttu.

Sormien liikkuessa soittokoneen elfenluisilla koskettimilla toivat hänen alapasterin valkoiset, miltei läpikuulakat kätensä siitä ilmoille tuon laulun säveleitä, jonka säveltäjä oman teoksensa hurmaamana oli lyönyt päänsä murskaksi. Hänen solakka vartalonsa silloin näytti korkeammalta, hänen silmistään hehkui yliluonnollinen loiste ja sysimustat suortuvat hänen otsallaan värähtelivät. Innostuneeseen soitantoon sekautuivat huokaukset hänen liikkumattomilta huuliltaan. Joka väre, joka tunne, jonka hän loihti esiin koskettimista, kuvastui hänen kasvoissaan, jonka juonteissa hänen jalo sielunsa näytti vallitsevan. Vienoa tulisuutta, joka laulussa leimuaa, kiihkoisia toisinteloja, surullisen kolkkoa mielikuvitusta, kammottavan tuskan tunnetta, joka saa voimakkaan sydämen valittamaan ja tekee heikon mielettömäksi, kaikkea tätä säesti hänen kauniin sielunsa tasapaino. Valkeat kuin lilja olivat hänen kasvonsa, huulet vapisivat, silmäkulmien yli näyttivät pilvet kevein siiven-iskuin liitävän, vaaleansininen hyasintti hänen lumivalkealla povellaan värisi, ja kun vienoa soittoa taas seurasivat epätoivon raivoisat sävelet, surullisen kunnialoiston toivo, nuo hurjat, tulta suitsuavat, myrskyn kiihkoiset soinnut: silloin tulistuivat hänenkin kasvonsa, niilläkin kuvastui sisällinen liekki, silmät säihkyivät salamoita kuten jalokivet ja puoliavointen huulten ympäri liiteli niin hurmaava hymy, että kuka tahansa mielellään siitä olisi henkensä antanut. Sitten taas kävi laulu vienommaksi, hiljaisemmaksi, yhä hiljaisemmaksi, kuollen, valittaen, ja sävelet kaikuivat kuin kuolevan joutsenen viimeiset siiven-iskut. Kauniin naisen kasvot olivat taas metsäruusun lehden kaltaiset, kun hänen puoleksi suljetuista silmistään kyynelhelmi putosi. Kaikkien katse oli häneen kääntynyt, joka sielu seurasi hänen sielunsa lentoa ja kyllä useamman kuin yhden läsnäolijan povesta nousi salaperäinen huokaus. Ei kukaan tuntenut itseään kyllin arvolliseksi häntä saavuttaakseen, häntä omistaakseen. Tämän ylevän olennon edessä muuttui kaikki rakkaus kunnioitukseksi, jumaloimiseksi. Riemua hän ei kellekään suonut, mutta tuskakin, jonka hän tuotti, oli monin verroin makeampaa kuin kaikki suosio, minkä nainen voi meille suoda.

Häntä täytyi kohdella niin hellästi käin ainokaista kukkaa, jota ei missään muualla tavata, jonka kauneudesta jokainen iloitsee, mutta jota ei kenenkään ole sallittu poimia — joka on niin kallisarvoinen, että itse sen omistajakin kadehtii omaa onneaan. Hän olikin lumonnut kaikki, ja itse nuo kaksi riitaveljeä unhottivat niin tyyten toisensa, että he nyt seisoivat käsi kädessä eivätkä voineet temmata pois silmiään innostuneesta naisesta.

Milt’ei samassa silmänräpäyksessä tunkeutui esiin muiden läpi uusi vieras, omituinen katse kasvoissaan, päätänsä pitempi ympärillä olijoita. Espanjalainen piikkiparta, laihat, ilkulliset kasvot, otsa, joka ilmaisi henkistä etevyyttä, säihkyvät silmät, joista toisen eteen nelikulmainen lasi oli puristettu — nämät kaikki antoivat hänen ulkomuodolleen jotakin omituista ja osottivat hänen olevan yhden niitä ihmisiä, jotka ovat seuraelämän vitsauksia.

Niin pian kuin Serena oli tulijan huomannut, nousi hän heti istuimeltaan, riensi hymyillen hänen luokseen ja tarttui hänen käteensä, esitelläksensä hänet seuralle veljenään, don Jacinto'na.

Piiri laajeni nopeasti, tehdäkseen tilaa vieraalle, joka terävillä silmillään silmäili joka haaralle niin tarkoin, kuin olisivat kaikki olleet vieraita hänelle.

Ensin riensi hänen luoksensa nuori majuri, pulska viiksiniekka lansierisoturi, joka reippaasti pudisti hänen kättänsä.

"Kuka tämä mies on?" kysyi kreivi lystillinen juonne kasvoissaan, tarkastaen tervehtijää kiireestä kantapäähän saakka. "Taidatpa totta tosiaan olla lankomieheni haudasta noussut haamu, vaikka sinut seitsemän kuukautta sitten peitettiin yliopiston kirjapölyyn?"

Seurue purskahti nauruun.

"Täällä on vielä useita muitakin vieraita, joita kaksikuukautisen poissaolosi jälkeen tuskin taidat tuntea —" puhui veitikkamaisesti hymyillen Serena, tuoden yhdestä salin ovesta veljeänsä vastaan tuon nuoren, solakan englannittaren, joka iloisesti hämmästyen ojensi kreiville hennon kätösensä ja tervehti häntä puhtaimmalla Kastilian kielellä: "Taivas sinua siunatkoon, rakas puolisoni!"