Chapter 1

OULUA SOUTAMASSA

Kirj.

Teuvo Pakkala

Otava, Helsinki, 1921.

»Kaksikymmentä kuuluu tynnyriltä nykyään maksettavan--kirkolla tiesivät kertoa mennä sunnuntaina.»

»Niinhän ne hokevat. Kohtuhinnoissahan se tätä nykyä olisi terva. Muuan lasti on minullakin menneenkesäisiä tervoja ja tuumailin kulettaa ne yhtä aikaa täänkesäisten kanssa, vaan en malta nyt vuottaa. Vasta viime perjantaina pantiin hauta paloon. Kun siitä on tervat Oulussa, niin silloin tuskin saa enää paistikkaan hintaakaan. Senpä tähden arvelin, jotta panen tuon yhden lastin menemään hyvän hinnan aikana. Ruttoon ne porvarit laskevat hinnan, lupsauttavat.»

»Väleen se hinta happanee, kun vain alkaa viljemmalta sinne tervaa valua.»

»Ei ole sitä mahtia enää tervan hinnassa kuin oli tässä takavuosina.-- Paneppas tästä piippuusi.»

»Kiitoksia.--Viisinkolmatta markoinhan tuota silloin kuulutaan maksetun.»

»No niin tehtiin. Sillä hinnalla kelpasi kuletella tervaa.»

»Jo vain. Kunpa olisi nykyään kaksikymmentäkään pysyvänä hintana, niin johan tuota tyytyisi siihenkin, vaan kun se lupsakehtaa kahdentoista ja yhdenkintoista markan korvilla, niin kovin on se rumaa.»

»On niin.»

»Onko miten monta tynnyriä teillä lastissa?»

»Kaksikolmatta se kantaa meidän uusin vene.»

»Se niin--Minä kuletin kaikki tervani Ouluun viime kesänä. Eikähän noita paljo ollutkaan.»

»Mitenkäs sinulla nyt hauta joutuu?»

»Se tänään tulee olleeksi viikon palossa, viime sunnuntai-iltana sytytettiin.»

»Hyvähän se olikin ilma viime sunnuntaina, tyyni sää.»

»Oli, näin oli tälleen kuin tänäänkin. Ja hyviä säitä nyt on ollut koko viikon.»

»Kauniita säitä kerrassaan, lämpimiä ja tyyniä. Viime perjantaina rupesi hieman puhaltelemaan auringon laskulla, kun oli juuri saatu hauta sytytetyksi, mutta siitä se kuitenkin helpotti ja tyyntyi.»

»Siellä se on haudalla kaikki rahvas?»

»Siellä. Ei tässä kotosalla ole kuin karjakko, renki Jussi ja meitä kaksi vanhaa: ruoti-ämmä ja minä.--Jussi oli eilen lastin panossa Erkin kanssa ja lähtee Ouluun, niin taitaa nyt lepäillä. Erkki on hakemassa morsiantaan.»

»Olisi minulla vähän asiaakin ollut, mahtaisiko Erkki ottaa toimiakseen? On näet minulla hyvät piipunvarren luut ja niihin pitäisi saada Kajaanista tahi Oulusta uusi letka.--Tuommoiset luut.»

»Ka, minkäpä tähden hän ei ottaisi semmoista asiaa. Kyllä minä toimitan Erkille, ja eiköpähän itsekin mahtane kohta tulla, jo ennen puolisia läksi.»

»Eipä ole hänestä vuottaa, pitää jo lähteä kotipuoltakin katselemaan.»

»Eihän niihin kiire näin sunnuntaipäivänä.»

»Kiirettä ei kyllä, mutta sitähän sitä pitäisi pelätä ettei kiirettä tulisi.»

»Niinpä niinkin.»

Naapurin isäntä pisti kättä, lausui jäähyväiset ja käski Rantalan isäntää käymään talossa jaarikoimassa, tämä taas käski vierastaan muistamaan jälkiään. Yhdessä astuttiin siitä pihalle ja haasteltiin vielä muutama sana. Mutta sitten läksi naapurin isäntä astumaan ruispellonpientaretta kotiinsa, toinen tepasteli rantaan tervalastia katsomaan. Eihän sillä veneellä mitään hätää tyynellä, eikä ollut siihen vettäkään isosti tullut. Isäntä silmäsi järvelle.

»Eipä näy vielä tulevaksi», tuumaili hän. Katseli taivaalle. Ei näkynyt yhtään pilveä, ei pienintäkään tuulenkynttä.

»Miten kauan pysynee tyynenä», arveli hän ja läksi astumaan taloon.

Pirttiin tultuaan isäntä otti vaskipuitteiset silmälasinsa akkunan keskipuusta ja vanhan »Biblian» nurkasta hyllyltä ja asettui pöydän taakse istumaan.

Penkillä uunin luona istui ruoti-ämmä, käsi poskella, nyökytti ruumistaan ja hartaudella seurasi hänen ajatuksensa isännän lukua.

Pirtin etehisessä nukkui renki Jussi. Lattialla hän lepäsi leili päänalustana, kuorsasi ja puhkaili. Sikeästi miesparka nukkui. Väsyttääkin se, kun päiväkauden ja yötä lisäksi telmii lastin panossa.

Yhtä vaatimattomalla vuoteella lepäsi Mustikin Jussin pään pohjukassa. Sikeästi nukkui sekin ja näki unta, vinkui ja murisi, nykäsytti käpälöitään, olipa väliin laukata kuoputtavinaankin. Hyvä siinä oli kärpäsillä oleskella ja rohkeina ne hääräsivätkin. Mustin korvassa, nenällä, Jussin otsalla, poskilla ja suupielissä ne pyrisivät alituiseen, hypellen ja juosten paikasta toiseen ja pureskellen palan sieltä toisen täältä. Musti unimielissäänkin pyristeli korviaan, samoin kuin Jussi rypisti otsaansa, nyki suupieliään ja liikautteli päätään, vaan eipä siitä apua kärpäsille. Hypähtivät ne vähän lentoon, mutta pian uudelleen laskeutuivat samoille paikoin.

Luhdista astui karjakko, Anna Mari, pirttiin ja oli unisen näköinen. Hän seisahtui keskelle pirtin lattiaa silmät tiirallaan ja rahmusteli päätään korvallisilta päälaelle, siirsi haransa niskaan palmikon alle, ja sieltä sitte rahmusteli, aina vähän väliin haukotellen.

»Onko siihen vielä mitä pantavaa tuohon eväsarkkuun vai saapiko sen viedä aittaan? Ihanhan tuo varistuu tuossa», lausui Anna Mari, katsoa tiirottaen arkkua ovenpielessä.

Kun vanha isäntä sai loppuun lukunsa, painoi hän kirjan kiinni ja kielekkeet nastoihinsa ja ripusti vaskipuitteiset silmälasinsa naulaan ikkunan keskipuussa.

»Saat sinä viedä sen», virkkoi hän sitte. »Eipä häneen lie enää erinäisiä panemisia.»

Isäntä itsekin astui Anna Marin jälessä aittaan. Kaatoi nassakasta puteliin eväsviinaa ja pani sen arkkuun. Pihalla seisoi hän hetkisen ja katseli järvelle.

»Eipä näy vain vielä tulevaksi», virkkoi hän.

Katseli sitten taivaalle ja ajatteli että kyllä se taitaa tyynenä kestää vielä viikommaltakin.

»Oulunjärvellä saavat panna höyryn jälkeen», lausui hän puoliääneen ja astui pirttiin.

Jo heräili siitä Jussikin. Nousi istualleen, haukotteli ja venytteli, kapsahti sitten seisaalleen ja läksi astumaan rantaan veneen luo.

»Eipä ole vettä paljoa, liekö isäntä käynyt.» Jussi viskasi sen mikä siinä oli ja istahti veneen perään, pani tupakaksi ja siinä pannessaan tarkasteli melaa ja vaulua, että olivathan ne toki tarpeellisessa kunnossa. Kyllä ne olivat.--Erkki se oli vaulun tehnyt, mutta näytti se olevan luja, ja melakin oli uusi, vasta toista kertaa käytännössä. Jussi sai jo piippuunsa tulen ja johtui muistelemaan ensimäistä oulumatkaansa. Pieni poika oli hän silloin ja isänsä kanssa kulki.-- Ontojoen koskia kun laskettiin, niin isänsä viiletti ja hän istui perässä isänsä tykönä. Isä selitti hänelle siinä laskiessaan, miten missäkin korvassa piti laskea, ja hän pani tarkasti mieleensä, jotta Oulusta palattuaan osasi Partalan Katrille selittää miten Ontojoen koskissa piti laskea... Katrille toi hän ouluntulijaisia, kaksi rinkeliä... Silloin oli hänen isänsä talollisena ja Partalan naapurina... Katrin kanssa he aina yhdessä oleilivat...

Jussilta oli sammunut piippu. Hän sytytti uudelleen ja silmäsi järvelle, mutta ei siellä mitään näkynyt--tiiroja vaan lenteli, viiplotteli selällä. Jussi tarttui melanpyyryyn, väänteli ja käänteli melaa.--

»Ontojoen koskissa»--ajatteli hän--»sitä taaskin saa kääntää kahmasuttaa ja lyödä loiskautella... Mitähän tuo Katri, kun minä lasken Ontojoen kosket... Jos ei olisi näin kevättulvan aika yhä, niin minä Kallioisessa sujahuttaisin sitä selkäväylää ... eiköhän Katrilta siinä sydäntä purisi!»

Jussi kopisteli piippunsa ja astui veneestä maalle ja loi silmäyksen järven selälle, josta näkyi vene tulevaksi.

»Jo tulevat», virkkoi hän ja läksi astumaan taloon ja mennessään hyräili:

eipä olis tarvinnut sen pojan syntyä, joka rakkahimman ystävän minulta valtasi.

»Näkyvät jo tulevan», virkkoi hän pirtissä vanhalle isännälle, joka taaskin oli Raamatussa käsinä.

Jussi kävi pöydän taakse ja otti seinältä puikosta kellonsa. Se oli »pintelikello». Hän katseli sitä sisästä ja päältä. Kauan aikaa oli hän halunnut silinterikelloa. Oulussahan nyt sopisi vaihtaa. Kun hän pani kellonsa takaisin puikkoon seinälle, arveli hän itsekseen:

»Etköhän siinä viimeistä yötäsi nappase! Oulusta palattua pannaan siihen silinteri riksuttamaan.»

Ovi aukeni ja pirttiin töpösteli etukynnessä Musti, sen jälessä vääntäysi Erkki, ja viimeisenä tulla vikelti iloinen ja pieni tytön tynkä, mytty kainalossa. Se oli Katri Haverinen Partalan talosta, järven selän takaa, Erkin morsian.

»Hyvää iltaa!» toivotti Katri.

»Jumala antakoon!»

Vanha isäntä painoi kirjan kiinni ja nosti sen nurkkaan hyllylle, vaskipuitteiset silmälasinsa pani hän naulaan akkunan keskipuuhun ja kävi pistämään kättä Katrille.

»Mitä kuuluu?» kysyi isäntä.

Eipä se Katri mitään liikoja tiennyt.

»Käy istumaan, Katri», kehoitti Erkki.

Katri kävi pistämään kättä Jussillekin.

»Terve! Mitä kuuluu?» kysyi Jussikin.

»Eipä mitään liikoja.»

Aamulla ani varhain olivat oulumiehet lähdön puuhassa, isompia puuhia eihän niitä enää ollutkaan, sillä kaikki oli jo valmiiksi hankittu. Eipä muuta enää kuin eväät, purje, kirves, vitsakimppu, rompsi ja sauvomet veneeseen, niin ala työntyä matkalle.

Matkalaiset pistivät kättä isännälle ja lausuivat jäähyväiset, isäntä toivotti onnea matkalle ja tervennä palaamaan. Veneesen käytiin, Erkki perään viilettäjäksi ja kun oli saatu vene käännetyksi matkan mukaan, asettuivat Katri ja Jussi keulaan soutomiehiksi.

Niin sitä nyt lähdettiin matkalle. Milloin ollaan perillä, milloin taaskin kotona ja minkälaisten vaiheitten perästä? Eihän sitä vielä tiedä. Tyhjänpäiväistä olisi ruveta sitä ajattelemaankaan. Hyvästi jos sattuu, niin eihän siinä paljo aikaa mene, koko matkalla kaksi viikkoa täältä Ontoselän ranteilta. Vaan jos huonosti sattuu, niin menee siinä kolmekin viikkoa ja vieläkin enemmän.--

Aurinko nousi juuri. Sen punertava laita näkyi metsän yli järven takaa. Koko järven selkä oli rasvatyven. Ilmassa ei tuntunut vähintäkään tuulen henkeä. Linnut olivat alkaneet viserryksensä, joka vilkastui vilkastumistaan.

Veneessä työskenneltiin äänettöminä, ei luotuista sanaa vaihdettu.

Erkki viiletti ja huopasi. Hänestä tuntui niin somalta Ouluun lähtiessään. Kun Katri oli hänen mukanaan, sentähdenhän se Erkistä tuntui niin oudolta ja mukavalta. Hän vilkasi aina pikimältään matkan suuntaa ja sitten katseli Katria.

Kerran oli Katri jo käynyt Oulussa ja silloin isänsä kanssa. Somalta hänestä oli silloinkin tuntunut ja mukavalta, vaan ei sentään niinkuin nyt, Erkin kanssa lähtiessään. Hymyhuulin hän soutaa liputteli siellä keulassa.

Jussi souteli Katrin vieressä ja tähysteli taivaalle tuulen kynsiä. Hän päätti niistä, että siitä vielä purkautuu tuulemaan ja perintakaista tuuleekin. Joskus hän silmäsi heiluvaa kellon häntää liivillänsä. Silloin hän ajatteli, että tullessa se silinteri taskussa riksuttelee.

Soutaa liputeltu oli jo melkoinen taival. Aurinko oli jo kohonnut korkealle ja Jussin kello alotti kuudetta tuntia. Järvi oli yhä tyynenä eikä tuulen henkeä tuntunut ilmassa.

Mutta jopahan, kun oli vielä soudettu eräitä virstoja, alkoi tuulenhenki käydä. Väretäpliä ilmestyi siellä täällä yli ulapan edessäkin päin. Niistä näkyi, että tuulenhenki oli takaa. Väretäplät laajenivat ja lisääntyivät ja pian ei ollut järven tyvenestä pinnasta jälellä kuin pitkiä kielekkeitä saarten ja nienten nenissä. Jussi katsasteli vielä. Mutta kun tuuli alkoi yhä viretä, heitti hän aironsa Katrille ja rupesi purjeen laitantaan.

»Sata saarta Ontosessa, tuhat nientä Lentuassa, sanotaan. Mutta eiköhän nuo Ontosen saaret ja niemet lähde jäämään!» tuumaili Jussi, kun näki tuulen yhä virkeneväksi.

»Taitaa ruveta ravakastikin tuulemaan», arveli Erkki.

»Hih! Tuulihan tuota ennen sulan veden aikana!» hihkasi Jussi, kun saatuaan purjeen laitetuksi vihuripuuska pullisti purjetta ja tempasi venettä kiitämään.

»No, antaapa hänen nyt pyyhkiä!» lausui Erkki lakaten huopaamasta.

Katrikin heitti soutamasta, pani röijyn päälleen, huivin päähänsä ja katsoa tiirotti purjeen liepeen alatse, että mitä siellä Erkki hommaa. Erkki käski Jussia viilettämään, jotta hän pääsisi Katrin kanssa syömään.

Erkki ja Katri söivät siellä keulassa ja olo yksissä eväissä tuntui heistä niin mukavalta.

»Kun olisi purjetuulta koko matkan ja vielä palatessakin», arveli Katri puheen aluksi.

»Eihän sitä sitten olisi muuta kuin lekittää», tuumaili Erkki siihen.

»Tässä kun viime kesänä», puuttui Jussi puheeseen, »vietiin tervoja, niin läksi meidän matkaan Vaalasta muuan ylioppilas, vai maisteri mikähän lie ollut--valkea lakki tuolla oli ja tähti otsassa. Sillä oli kertoa maailman ihmeitä kosolta ja jos jonkinlaisia. Niinpä hän kertoi, että merillä--siellä Amerikan äärillä--tuulee toisissa kohdin yhänne päin, ihan ijankaikkisesti, ja toisessa kohdin taas vastapäin. Ihan yhtä pohkaa vain kuuluu tuulla tuhuuttavan. Soma olisi kun Luoja olisi luonut tännekin mokoman mallin, jotta toista puolta jokea ja järveä tuulisi toisaanne päin ja toista taas toisaanne päin.»

»Olisihan se tervamiehen mieleen», arveli Erkki, »Mutta jokohan siellä Amerikassakaan silleen puhaltelee.»

»Ka, mitä lie, mutta niin se valkolakki tarinoi. Johan minäkin epäilin hänelle, että mahtaakohan, mutta hän ihan tolkussa vakuutti. Ja kuulin minä pappilan maisterinkin kerran samaa selittävän rengeille.»

»No, se pappilan maisteri se oli aika mestari kertomaan semmoisia kummia, ettei ne mahdu järkimiehen päähän.--Pidähän Jussi vähän ylemmä. Anna mennä tuosta tukkilautan päitse,--tukkilautan ja saaren välistä. Silleen.--Se pappilan maisteri kerrankin tarinoi, että tämä maailma lentää neljä penikulmaa sekunnissa.»

»Kovinhan se sitten menikin mahdottomiin koko maisteri puheissaan», arveli Jussi.

»Johan se päätäkin huimaisi semmoinen kiiätys», tuumaili Katrikin.

»Menisihän täällä maailmassa pyllylleen kaikki semmoisessa hujakassa», arveli Erkki. »Pian taitaisi pappilan pytinkikin järveen solahtaa.»

»Tuiskonenhan siinä pian mahtaisi tulla», aprikoi Jussikin.

Niin siinä kuvailtiin seurauksia maan kulusta ja tehtiin vastaväitteitä muihinkin pappilan maisterin ihmejutteloihin.

»No menehän Jussi syömään, minä viiletän sen aikaa», arveli Erkki. »Siinä on pullossa viinaa, kun halunnet ottaa ruokaryypyn.»

»Ankkurin vei!» kuului tukkilaisten huuto.

»Mutta eiköhän olisi parasta laskea päivän puolitse saarta?» kysyi Jussi. »Minä luulen, että kun ne saavat tuon varpin kelatuksi, niin soutavat uuden saareen, petäjään. Silloin ei enää päästä saaren ja lautan välistä. Ne näkyvät pyrkivän saaren suojaan tuulelta.

»Kyllä me kerkiämme siihen heidän ohitsensa.» Erkki viiletti vain samaa suuntaa ja katseli tukkilautalla tukkilaisten puuhaa.

Katrikin siirtyi perään Erkin luo. Hänkin katseli lautalle. Siellä miehet liikkuivat mikä missäkin puuhassa. Jotkut kiersivät kelaa, toiset selvittelivät köysiä, äskeiset ankkurinviejät soutelivat takaisin lautalle. Soman näköistä se oli heidän toimensa.

Siitä ei ollut kovin iso aika, kun tukkilaiset lauttoineen olivat kulkeneet Partalan ohitse. Olivatpa käyneet talossakin voin ja särpimen haussa. Aika velikultia ne olivat. Ilvehtivät ja nauroivat tyttärille. Muuan niistä oli ollut pulska ja reipas poika Katrinkin mielestä. Vaan ei ollut talollinen, niinkuin Erkki; loismies, mikä lie ollut... Semmoiselle ei kannata mennä ... eikähän niihin tukkilaisiin ole luottamista... Erkkiin saa luottaa.

»Jopahan soutavat köyttä saareen», tuumaili Jussi.

Vene oli jo sillä välimatkalla, jotta tuuli ei olisi enää vetänyt kiertämään lauttaa ja vielä vähemmän saarta päivän puolitse. Erkki ei tiennyt mitä tehdä. Viiletti kuitenkin yhä samaa suuntaa.

»Elä tänne laske!» huudettiin lautalta.

Sinne se vene yhä kiiti.

»No voi toljaketta!» kuului sieltä huutoja.

»Mikähän visapää liekään! Etkö älyä, ettei tätä tietä pääse?»

»On mies aika tolvana: ei vieläkään usko, laskee tohottaa vain!»

Erkki oli aivan hämmentynyt. Mutta Jussi kilpasi perään ja laski purjeen. Nyt oltiinkin jo aivan lautan luona ja vene kiiti vauhtiaan kohti pontutta. Veneen keulan olisi käynyt kurjasti, jollei muuan tukkilainen voimallisesti olisi ottanut venettä vastaan ja ohjannut pitkin pontutta. Se oli juuri se Katrin pulska ja reima poika, joka esti veneen pahki äiskähtämästä.

»Aha, minun henttuanipa siinä Ouluun viedään!» lausui tukkilainen.

»No, tuon tytön kanssa se kuhertelikin, kun ei älynnyt mistä se hotu vetää», arveli muuan tukkilainen.--

»Oletpa tosiaankin moukka mieheksesi, kun pyrit sitä tietä, mitä et pääse!»

»Etkö nähnyt että köysi siinä oli edessä?»

»Ka näinhän minä, mutta luulin, että siitä kerkiäisi...», jämästeli Erkki vastaukseksi.

»Ihan hupelo se on koko mies», lausui taas muuan tukkilainen, ja toiset nauroivat.

Erkki parka oli hölmeissään ja tukkilaiset yhä jatkoivat ivaansa.

Mutta Jussi nousi lautalle ja tervehti sitä pulskaa poikaa. Tämä oli Jussin tuttavia ja lisäksi kaimamiehiä,--sukujansa Piipponen. He olivat olleet erään vuoden renkinä samassa talossa kirkonkylässä.

»Ouluun menossa», tuumaili tukkilainen Jussille.

»Sinnepäinhän se matka pitäisi», vastasi Jussi.

»Renkinäkö vai kasakkanako?»

»Renkimieshän minä nykyään olen. Minä olen tuolla Rantalassa.»

»Tää on Rantalan miehiä?»

»Niin on. Talon poika. Tää tyttö on--»

»Sen minä kyllä tunnen; se on Partalasta. Kävimme sieltä voin ja särpimen haussa, niin näin tään siellä.»

»Eikö me lähdetä, Jussi?» kysäsi Erkki, vaikka hän ei tiennyt, mistä sitä nyt pääsisi, kun lautta oli toisella puolen, saari toisella ja köysi niiden välissä veneen edessä.

»Elä nyt lähde minnekkään saikkaroimaan!» virkkoi joku tukkilainen.

»Vuotahan», jatkoi Jussi Piipponen toverinsa puhetta, »jotta tää lautta kääntyy, niin pääsette menemään ihan hyvästi, ei tarvitse muuta kuin purjeenne nostatte ja alatte sojottaa. Väleen tää tästä kääntyy.»

Erkki katseli, että miten se on. Älysikin hän vihdoin, että kun lautta pyörähtää alle tuulen saaren suojaan, niin heidän veneensä tulee siinä selän puolelle. Erkki rupesi Katrillekin selittämään tätä menoa, vaan tukkilaiset olivat jo kerenneet vallata puhevuoron.

»Siinähän olisi meille emäntä.»

»Etköhän jääkin meille, tyttö, emännäksi?»

»Jääpi se Matlena.»

»Matlena», toisti Katri ja nauraa hihitti.

»No mikäs sinun nimesi on?»

Katri ei vastannut, nauraa hihitti, ja katsoi Erkkiä ja sitten kainosti silmäpuolellaan tukkilaisia.

»Toroteija», arveli taas joku tukkilainen leikillään.

»Ei sillä niin herrasnimeä ole», tuumaili joku kolmas. »Leena-Kaisa sen nimi on.»

»Katri sen nimi on», lausui Jussi Piipponen, joka hieroi kellonkauppaa kaimansa kanssa.

»No, eikös siipeen sattunut!» sanoi Leena-Kaisa -nimen keksiä. »Kaisa kuin Kaisa.»

»Kyllä Katri minuun suostuu. Suostuthan?»

»Kuka sinusta huolisi! Mutta minun kanssa se Katri lyö ryysyt yhteen. Sotkamon pappi meidät vihkii vitsasormuksella, kultasormus laitetaan sitten jälestäpäin. Eikö niin Katri?»

Tukkilaiset jatkoivat leikintekoa Katrin kanssa ja Erkki sai vain kuunnella kun morsiantaan puhuteltiin.

Mutta Jussit ne katselivat sillä välin toistensa kelloja. Tukkilaisella oli patentliivari ja meidän Jussi katseli sitä oikein mielihyvällä.

»No, eikö vaihdeta?» kysyi tukkilainen.

»Ka, saisihan tuota joskus vaihtaakin», vastasi Jussi naurusuin. »Tää sinun kellosi on jo vanhanpuo...»

»Vanhako? Vuosikauden on minulla ollut, ja jolta sen vaihetin oli itse ostanut kellosepältä. Ja näethän, ettei se mikään vanha ole.»

»Liekö hänessä kaikki värkitkään?»

»No oletko hökelö? Mihinkä siitä olisi mikään päässyt, kun sitä ei ole kuin kerran puhdistettu?»

»No niin, saattaahan siinä olla kyllä täydet värkit.» Ja Jussi katseli yhä pyöritellen kelloa ja mieli teki. Hän painoi sen korvalleen. Raksutteli se oikein komeasti. Ja Jussin rupesi aina enemmän sitä mieli tekemään.

»Vaihdetaan pois!» kehotteli tukkilainen.

»Paljopa taitaisit tahtoa päällisiäkin», arveli Jussi.

Kaimamies kuiskasi Jussin korvaan.

»Tuumitaanhan sitten paluumatkalla, pitää jo lähteä taipaleelle», sanoi Jussi ja pisti kättä kaimamiehelleen.

Lautta olikin jo kääntynyt, jotta hyvin pääsi lähtemään. Purje ylös vain, niin ala taas purjetuulta lekittää.

Erkki oli vähän noloissaan ja häpeissään.--Kun ei saanut totelluksi Jussin neuvoa... Ivasivat juuttaat kovasti... »Oletpa moukka mieheksesi»... Ne ovat semmoisia irvihampaita nuo tukkilaiset...

Katri muisteli sitä pulskaa poikaa.--Se oli pulskin niistä kaikista... Anturasaappaat, joissa oli punaista nahkaa pitkältä varren suussa, kultasormus oli oikean käden pikkusormessa, kultanastat oli korvissa... Reima mies ... ja siivompi kuin ne muut... »Minun henttuanipa siinä Ouluun viedään...» Katria rupesi naurattamaan.--

»Aika irvihampaita ne ovat nuo tukkilaiset», lausui Erkki Katrille, kun näki hänen nauravan.

Jussi muisti patentliivaria.--Siinä se nyt olisi ollut... Mutta kuka sitä niin äkiksestä... Taisi olla vain vaihetuskelloja... Kerran puhdistettu. Kaikkea muuta! Lie rassailtu hyväksikin... Sitten niin paljo välejä äyväsi: viisitoista. Siihen kun vähän lisää, niin saa uuden ja hyvän silinterin...

Tuuli oli yhä virennyt. Vilauksella mentiin muitten tukkilauttain ohi, jotka jo olivat päässeet saaren suojaan. Eikä ollut kuin sujahuttaa Katermaan, Ontojoen niskaan. Talossa ei joudettu nyt käymään Katermassa, vaikka useinhan siinä käydään. Ei ollut aikaa nyt hyvän purjetuulen aikana. Laskumiestäkään varten ei tarvitse maalle laskea, sillä Jussi laskee itse kosket. Mikäs niitä on Jussin laskea, kun on monet kerrat kulkenut ja parina kesänä ollut tukinlaskussakin samalla joella. Purje laskettiin vain joen niskassa, masto kaadettiin ja työnnyttiin suorastaan koskille.

Suituahan se on melkein pahin laskea, vaan hyvästipä tuo meni siitäkin. Viimeisessä koskessa, Kallioisessa, käy kova hyöky-aalto selkäväylällä, vaan Jussi osasi laskea rantaväylää, mikä on saaren pohjois-puolella. Sitä laskiessa pitää varoa, ettei virta pääse kantamaan venettä saaren nenään karille. Veden käynti on kova saarta kohti. Niskaan tullessa pitää jo puoltaa oikeaan ja sitten panna vene leikkaamaan poikki virran, keula kerrassaan kohti rantaa. Mutta sitten taas, kun saa virran leikatuksi, pitää arvata oikeassa ajassa ja voimakkaalla kädellä kääntää törmälle. Rantasillan kuvetta saa nyt vain antaa mennä lojottaa, alaliepeessä puoltaa selemmäksi.--Osasihan Jussi hyvästi senkin laskea. Eipä hätää enää mitään. Purje ylös ja myötävirtaan ja purjetuulta vilistämään. Pianpa solahetaan taas selkävesille, Sotkamon selille höllöttelemään.

Vinhasti vene kiiti Kiimasen ulapalla. Saaret ja niemet jäivät jälkeen kunnes katosivat näkyvistä, uudet ilmestyivät ja ne nieli sama kohtalo. Salmet jälessä ummistuivat, uudet edessä aukenivat, kunnes nekin vuorostaan ummistuivat jälelle jääneinä. Ja venemiehillä ei muuta työnään kuin katsella sitä menoa. Monta kertaa olisivat saaneet airolla vetäistä, monta hikihelmeä olisi norahtanut ennenkuin olisivat olleet täälläkään asti tyyntä tahi laitatuulta soutaessaan. Huolettomina istuttiin veneessä, Jussi perässä viilettämässä, Erkki ja Katri keulassa. Matka joutui ja kului aikakin.--

Päivällisen syötyä viiletti Erkki vuorostaan ja Jussi pani nukkumaan keulateljolle. Olihan varhain oltu taipaleella, niin että ei ollut liiaksi lainkaan jos nyt ummisti silmiään levätäkseen.

Katri istui Erkin luona perässä. Mukavalta tuntui heistä matka, yhtä mukavalta, vaikka ei enää niin somalta ja oudolta kuin alussa. Tuottipa hauskuutta heidän mielelleen, kun alkoi näkyä muitakin purjeveneitä, oulumiehiä. Niitä jo näkyi edellä ja jälessä.

Muuan vene oli aivan lähellä heidän jälessään. Se oli lähtenyt eräästä talosta tämän selän rannalla.

Veneestä kuului heleä laulu, laulu laulunsa perästä.

»Minä tyttö, siivo tyttö siivon nimen kannan, enkä minä joka pojan halatakaan anna.

Ei oo ruusu kauniimpi kuin tyttö Pohjolassa, eikä muuta tarvita, kun niin on maailmassa.»

Tuokion kuluttua helähti sieltä taas uusi laulu:

»Tuosta se nyt kulkee poikain polku poikki pellon naapuriin; naapurissa nätti tyttö, hiipaseeko sydäntäs? punasukka, pumpulisukka, hiipaseeko sydäntäs?»

Katri katseli sinne, ajatellen että onkohan sielläkin ylkämies ja morsian.--Keulalla istui kyllä miespuolinen henkilö, vaan perään ei sopinut näkemään, purje esti.

Ehkä istuu sielläkin morsian, laulelemassa rakastetulleen.--Iloiselta vain kuulusti.--